Avainsana-arkisto: kirjailijat

Vavahduttavat jäähyväiset kirjoittamiselle

Riitta Jalonen: Omat kuvat. Tammi 2022.

Kärsimyskeho. Yliherkkä iho, colitis ulcerosa, ravinnon imeytymishäiriö, kirjoituskäden nivelrikko. Lisäksi nuorena sairastettu tuberkuloosi (kyllä, vielä 1970-luvulla Suomessa oli tuberkuloosipotilaita laitoshoidossa) jätti jälkensä. Puistossa hyökänneen pahoinpitelijän nyrkkiraudan vaurioittamat hampaat. Keho muistaa, eikä muistoja pääse pakoon. Omat kuvat -romaanissa kirjailija matkustaa Sveitsiin kirjoittamaan, yhtenä päämääränään Davos, josta hän aikoinaan nuorena tuberkuloosipotilaana kehitti mielikuvan taianomaisena parantavana paikkana. Samalla hän jättää jäähyväisiä kirjailijanuralleen.

Sveitsin maisemat, meditatiivinen yksinolo ja satunnaiset kohtaamiset luovat kehikon kirjailijan koko elämään ulottuvalle pohdinnalle. ”Muistelmat” on lattea sana kuvaamaan kaikkea tätä. Kirjailija käy läpi menetyksiään ja surujaan kuten adoptiopikkuveljen kohtaloa ja isänsä saattohoitoa. Omiin kokemuksiin punoutuvat kiinteästi omien kirjojen vaiheet ja kirjailijan luomat fiktiiviset henkilöt, joiden hän jälkeenpäin miettii toteuttaneen aina jotakin tehtävää.

Riitta Jalosen kirjailijantyötä tuntuu leimaavan lähes mystinen uppoutuminen, henkilöihin samastuminen ja jopa oman kehon kautta myötäeläminen. Hän kirjoittaa paljon käsin, ja käsialat vaihtelevat, hän on välillä kuin automaattinen vastaanotin. Työstäessään Janet Frame -teosta Kirkkaus hän joutuu sydänoireiden takia sairaalahoitoon ja naputtaa kustannustoimittajalle tekstiviestin: ”sydänoireita, ensiavussa, samastuminen on mennyt liian pitkälle”. Janet Frame oli uusiseelantilainen kirjailija, joka joutui taistelemaan kutsumuksensa puolesta ja jonka raskaisiin elämänvaiheisiin kuului muun muassa mielisairaalajaksoja sähkösokkihoitoineen.

Jalonen pitää kirjailijan työtä eräänlaisena sijaisena toimimisena. ”Oma elämä on aina kirjojen taustalla, suoremmin tai epäsuoremmin, mutta minusta on tuntunut, että kirjoittaminen itsensä läheltä on vaikeampaa kuin kirjoittaminen kokonaan keksitystä henkilöstä ja keksityistä tapahtumista. Kirjailija on sijainen. Olen ollut Janet Framen sijainen; olen lainannut omia tunteitani ja ajatuksiani hänen nimeään kantavalle romaanihenkilölle.”

Riitta Jalonen on 68-vuotias. Hänen laajaan tuotantoonsa sisältyy niin aikuisten kuin lastenkin kirjoja, joita on käännetty monelle kielelle. Hän on saanut muun muassa Runeberg- ja Finlandia Junior -palkinnot. Omat kuvat antaa aavistusta hinnasta, jonka kirjailijan työ on vaatinut, kehon kärsimyksestä, mielen ahdistuksesta. Joskus ”sana” herättää tekijän keskellä yötä; on noustava ylös ja laitettava asia paperille, vaikkei millään jaksaisi. Yksi mitättömältä tuntuva sana saattaa johtaa johonkin suurempaan, sanaa tottelemalla voi tavoittaa jotakin tärkeää.

Kirjailijankutsumus on ollut ehdoton, vaihtoehtoja ei ollut, ”kirjoittamisesta on tullut elämää ylläpitävä pakko”. Jo 10-vuotias Riitta tiesi, mitä tahtoi: ”Kirjailijattaren muistelmat: olen vielä nuori tyttö, mutta olen saanut kokea paljon ihmeellistä. Tässä kuussa täytän 10 vuotta. En jaksa kertoa kaikkea elämästäni tuskin muistankaan sitä… En ole vielä kirjailijatar, mutta haaveeni asuu siellä. Kirjoitan runoja ja yhtä kirjaa nimeltä Lentävä tuoli.”

Muuten vavahduttavan hienossa romaanissa on yksi ärsyttävä kauneusvirhe, sairaalan äänimaailman muisteluun liittyvät väärin kirjoitetut Tipi-tii -laulun sanat s. 135–136. Fraasihan kuuluu Tipi-tii, tipi, tipi, tipi-tii eikä Tipi-tii, tipi, tipi-tii. Miten pääsee  arvovaltaisista kustantamoista moisia lapsuksia läpi, luulisi että joku käsikirjoituksen lukeneista olisi osannut laittaa hittilaulun sanat kohdilleen.

Pystyykö kirjailija yli 30-vuotisen uran jälkeen olemaan kirjoittamatta, julkaisematta?

”Voi olla, että yritykseni olla kirjoittamatta on työn perimmäistä luonnetta vastaan. Kirjoittamiseni on samanlaista kuin lumisade, joka ei tule taivaalta anomalla vaan tulee kun on tullakseen. Kuitenkin tahto lopettaa on samalla lailla voimakkaasti mielessä kuin aikoinaan se että on pakko kirjoittaa.”

Omat kuvat tuo hieman mieleen Deborah Levyn omaelämäkerrallisen trilogian, jossa myös  päiväkohtaisiin tapahtumiin, matkustamiseen ja kirjailijaresidensseihin liittyy kirjailijan aiemman tuotannon reflektointia. Tosin siinä missä kuusikymppinen Levy maustaa muistelmansa yllätyksillä ja huumorilla, Jalosen kirja on vakava, kaunis ja ankara kuin katedraali.

Taina

Kerronnan soppa lähes kiehuu yli

Ian McEwan: Opetukset. Suomentanut Juhani Lindholm. Otava 2022.

”Ei se ollut unta, vaan muistojen virtaa unettomana yönä.” Näin alkaa arvostetun englantilaisen kertojan Ian McEwanin tuore suurromaani Opetukset ja antaa hyvän käsityksen, mitä tuleman pitää: kirjan päähenkilön Roland Barnesin muistelmia seitsemältä vuosikymmeneltä.

Pitkin matkaa pähkäilin, pidänkö tästä kirjasta vai en. Tavaraa on valtavasti. Kirja on roteva tiiliskivi, 650 sivua. Päiväkohtaiset maailmanpolitiikan tapahtumat ja lähihistorian merkittävät etapit ikään kuin paaluttavat kaiken: Kuuban ohjuskriisistä Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuuteen, Berliinin muurin murtumisesta Irakin sotaan ja aivan tuoreisiinkin tapahtumiin, koronapandemiaan ja nationalismin nousuun ympäri maailmaa.

Kun näiden lomassa kerrotaan kolmen, neljän sukupolven kohtaloita muutamastakin sukuhaarasta ja käsitellään sellaisia teemoja kuin kirjailijan työn oikeutus, naisen oikeus taiteelliseen itseilmaisuun, pasifismi, sotatraumat, perhesalaisuudet, sukupolvien taakka ja hyväksikäyttö, niin paikoin on tunne, että soppa kiehuu yli ja ainesosia vain on liikaa. Lisäksi kerrontaa vesittää välillä löysä lörpöttely ja joutavien tarinoiden ymppääminen tärkeiden lomaan.

Aivan kuin kirjailija ei olisi osannut päättää, tekisikö joustavan, mukavan lukuromaanin vai tahtooko kirjoittaa pamflettia maailmanpolitiikasta, ilmastoasioista, tekoälystä, eliökadosta jne. Toisaalta McEwan rautaisilla kertojanlahjoillaan palauttaa mielenkiinnon kerran toisensa jälkeen. Minua säväytti esimerkiksi kuvaus optimismista, joka vallitsi Berliinin muurin murruttua 1989. Ihmiset todella uskoivat edistykseen. Voiko paremmin kuvata noita tuntoja:

”Väkijoukkojen ailahtelevat mielialat olivat aina arveluttaneet Rolandia, mutta nyt hän oli täysillä mukana yleisessä ilonpidossa. Toisen maailmansodan synkkä sopimus oli tullut päätepisteeseensä. Rauhanomainen ja yhdistynyt Saksa olisi pian totta. Venäjän imperiumi olisi hajoamassa ilman verenvuodatusta. Pian muodostuisi uusi Eurooppa. Venäjä seuraisi Unkaria, Puolaa ja muita ja muuttuisi demokratiaksi. Sehän saattaisi vaikka ryhtyä esimerkiksi kaikille. – – – Kylmän sodan ydinuhka oli mennyttä. Suuri aseistariisunta voisi nyt alkaa. Historiankirjat voitaisiin päättää tähän riemuitsevaan hyvien ihmisten joukkoon, joka juhli käännekohtaa Euroopan sivistyshistoriassa.”

Kirjan vahvinta antia ovat kuitenkin Rolandin lapsuutta ja nuoruutta käsittelevät luvut. Silloin pianotunneilla tapahtuu jotakin peruuttamatonta – kirjan alkuperäinen nimi on Lessons – jonka vaikutuksia Roland pohtii vanhanakin. McEwan kuvaa koskettavasti lapsen ajattelua, joka toisaalta on hetkessä ja toisaalta yhdistelee syitä ja seurauksia, sekä autoritaarisen 1950-luvun henkeä; ”kaikki oli lapsen syytä”, tapahtuipa lähes mitä tahansa.

Vuosikymmeniä myöhemmin liki 40-vuotias Roland on jäänyt poikavauvansa kanssa kahden. Vaimo hylkää perheensä, koska ei katso voivansa muuten toteuttaa kutsumustaan kirjailijana. Levottomuus alkaa piinata Rolandia, vauvan kanssa vaadittava rutiininomaisuus puuduttaa, ja sitten Euroopan ylle leviää radioaktiivinen pilvi. Roland miettii elämäänsä, tiivistelee ikkunoita pakkomielteisesti ja jauhaa mielessään ajatuksia menetetyistä mahdollisuuksista.

Tärkeä teema on kirjailijan työ ja oman elämän sekä läheisten käyttäminen aineistona. Taide-elämä on läsnä myös klassisena pianomusiikkina, jazzpianismina ja esteettisyyden arvostamisena. Päähenkilö Roland ei ole kirjailija, vaan muusikko, runoilija ja kriitikko sekä satunnaisten sekatöiden tekijä. Kirjailijan roolia ja maineen sattumanvaraisuutta käsitellään Alissa-vaimon uran kautta. Teema nostaa esiin ajatuksen kaiken muuttuvaisuudesta. Kirjailijat painuvat unholaan, ja nykyisessä puritaanisessa ajassa Alissan kaltaista räväkkäsanaista feministiä uhkaa cancelointi.

Alissan saksalaiset sukujuuret, saksalainen elämänmeno lännessä ja idässä, Berliinin muurin murtuminen. Ja toisaalta englantilainen elämänmeno, sisäpolitiikka, ulkopolitiikka, Brexit. Sekä lapsuuden muistoja eksoottisemmista maista. Kuten sanottu, tavaraa on tarjolla runsaasti. Punaisena lankana toki on Rolandin kehityskaari, jota värittää ylivirittynyt seksuaalisuus ja narsismi.

”Roland koki, että kaikki mitä hän elämässään teki – kaikki erilaiset freelance-viritykset, ystäyyssuhteet, huvitukset, itseopiskelu – oli pelkkää väistelyä, hetken helpotusta. Hän väisteli vakinaista palkkatyötä ollakseen käytettävissä. Hänen täytyi pysytellä vapaana – jotta voisi saada jotakin pysyvää. – – – Hän ei mahtanut itselleen mitään. Kaiken pohjalla oli bassokulkuna soiva pettymyksen perusääni.”

Rolandin egoismia kuvaa hyvin seuraava kohta: ”Rolandin mielestä kuoleman huonoimpia puolia oli se, että ihminen poistettiin tarinasta. Seurattuaan sitä tähän asti hän halusi tietää miten asiat kehittyisivät.” Päähenkilön kunniaksi on todettava, että hän itsekin toteaa olevansa omahyväinen tomppeli.

Kirjan loppupuolella paistaa myös esiin iäkkään henkilön ihmettely vuosikymmenien muistamisen taakan äärellä. Roland järjestelee koronapandemian liikkumiskiellon aikana suurta määrää vanhoja valokuvia. Urakka edistyy hitaasti, koska jokainen kuva herättää muistoja. Kaiken katoavaisuutta ei pääse pakoon.  ”… aivan ensimmäisenä katoaa aina kuva itsestä, siitä millainen itse oli ollut ja miltä oli muista vaikuttanut.”

Tekstimassasta jää mieleen useita helmiä, kuten kohta, jossa kuolleen rakkaan uurnaa ollaan viemässä joen äärelle tai jossa pönäkät poliisit kuulustelevat Rolandia, vauvan kanssa sinnittelevää yksinhuoltajaisää, jonka muistikirjamerkintöjä virkavalta lukee kuin piru raamattua.

Vaikka vaikutelma tästä järkäleestä on hieman sekava, niin vaakakuppi kallistuu lopulta tykkäämisen puolelle.

Tommi-veljeni on aiemmin esitellyt Aarrearkussa kaksi Ian McEwanin romaania. Pähkinänkuori (Nutshell, 2016) on erikoinen tarina – kertojana on syntymätön sikiö. Lauantai (Saturday, 2005) taas on yhdenpäivänromaani päähenkilönään näköjään täydellisesti menestynyt kirurgi. Lue Pähkinänkuori-romaanista tästä ja Lauantai-romaanista tästä.

Taina

Pahinta on epätietoisuus

Joni Skiftesvik : Valkoinen Toyota vei vaimoni : elämänkuvia (WSOY, 2014)

"- Sydämen ejectio fractio tippuu koko ajan. Nyt se on jo alle kahdenkymmenen.
Uuden ja tehokkaamman tahdistimen oli toivottu parantavan sydämen tehoa. Normaaliksi, kuuden-seitsemänkymmenen tienoille sen ei ollut luvattu nostavan sydämen pumppausvoimaa osoittavaa ejectio fractiota, mutta paremmaksi kuitenkin. Hetkittäin olimme olleet huomaavinamme, että voimia oli tullut lisää, mutta oli toisenlaisiakin päiviä. Silloin pienikin tekeminen oli ylivoimaista. Hilkan voimat olivat vähissä ja hupenivat kaiken aikaa, se näkyi selvästi."

Joni Skiftesvikin omaelämäkerrallinen romaani alkaa järkyttävästi. Pihan lintujen outo käytös tuntuu hänestä pahalta enteeltä. Se tuo hänen mieleensä nuoruusmuiston lukioajoilta, jolloin hän oli lukiolaisena kesätöissä koulurahaa tienaamassa Haukiputaan Martinniemen tukkikuorimossa. Kuorimakoneeseen kiitävä tukki iski työkaverin kuorimakoneen kitaan ja repi hänet kappaleiksi. 

Sitten siirrytään nykyhetkeen, kun valkoinen Toyota-taksi tulee hakemaan Hilkka-vaimon lentokentälle. Edessä on matka Helsinkiin sydämensiirtoleikkaukseen. Pitkään odotettu siirrännäinen oli löytynyt. Joni Skiftesvik ei pääse saattamaan vaimoaan, sillä hänen oma, neljä kertaa pallolaajennuksen kokenut sydän on alkanut myös oireilla vakavasti:

"Yritin ajatella muita asioita kuin kipua. Pihanperän rankoja pitäisi sahata ja halkoja pilkkoa, mutta talossa ei ollut pilkkojaa. Nurmi pitäisi leikata, mutta ei ollut leikkaajaa. Pilkkoja ja leikkaaja makasi sängyssä, pelkäsi vaimonsa kuolevan sydämenvaihdossa ja toivoi itselleen unta, joka toisi ainakin hetkeksi helpotuksen. Mutta uni ei tullut, eikä kipu hellittänyt. Mikään ei ollut pitkään aikaan ollut niin kuin ennen eikä se johtunut EU:sta."

Joni joutui käymään muutamia kertoja sairaalassa. Sitten tehtiin tarkempia tutkimuksia ja aortta kuvattiin: suonen seinämässä havaittiin repeämä, aortan dissekaatio. Veri virtasi valtasuonen irronneen sisäpinnan ja suonen seuraavan kerroksen välissä ja aiheutti kipua. Repeämä ylti munuaisvaltimoihin saakka, eikä sitä leikattaisi, koska leikkaus olisi hyvin haasteellinen. Mahdollisesti jonkun pallolaajennuksen yhteydessä katetri oli vahingoittanut aorttaa. Verenpaine piti saada laskemaan lääkityksellä nopeasti ja pysyvästi.

Myös Meilahdesta kuului huonoja uutisia. Hilkka joutui hengityskoneeseen. Varsinaisen sydämensiirtoleikkauksen jälkeen oli tullut muita komplikaatioita. Munuaisetkaan eivät toimineet kunnolla, ja hän joutui uuteen leikkaukseen. Näin kovan paikan edessä, huolen perheestä ja vaimosta ahdistaessa Jonin ajatuksissa alkoivat kulkea kuvat eletystä elämästä. Hän alkoi tehdä muistiinpanoja. Niistä syntyi tämä kirja, karuista oloista lähteneen miehen elämäntarina, joka palkittiin Runeberg-palkinnolla 2015.

Joni muistelee syntymäänsä sellaisena kuin Eira-täti kertoi siitä Jonin äidin hautajaisissa. Kotikylän Martinniemen koppava kätilö ei lähtenyt auttamaan synnytyksessä ennen kuin poliisi uhkasi häntä raastuvalla. Norjalaiselle merimiehelle tehty, avioton köyhän perheen poika pienessä töllissä oli liian mitätön tapaus. Aili-äiti lähti lapsen kanssa Norjaan, mutta perhe-elämä ei toiminut, koska mies oli pitkiä aikoja poissa kotoa. Äiti palasi kotimaahan ja seuraava aviomies oli täysi hulttio. Toinen avioliitto hajosi 1970-luvulla, kun äidille paljastui, että miehellä oli ollut vuosi toinen nainen ja perhe Ruotsissa.

Terävä ja sanavalmis poika joutui koulussa aluksi opettajan kanssa hakauksiin. Opettaja piirsi kuvan taululle:

"- Tässä on nyt taustalla tehdas ja etualalla valtamerilaiva, johon kuormataan meidän kylän lautoja ja lankkuja. Kun kuorma on valmis, laiva lähtee viemään sitä ulkomaille. Onko asia kaikille tuttu? Onko kuvasta huomautettavaa?
   Taas joku alkoi puhua minun suullani.
- Laiva ei kuljeta kuormia, se vie ulkomaille lasteja. Hevosen rekeen tehdään kuormia, ei laivaan.
   Opettajan kasvot punehtuivat. Näytti että kasvot räjähtävät ja veri ruikkaa ulos.
- Mistä sinä muka tiedät kaikki nuo asiat! opettaja huusi.
   Sopersin: - Äiti on satamassa työssä ja se on kertonut...
- Onko äitisi laivassa työssä?
- On.
- Eikös ne ole ihan vain kiroilevia jätkiä, jotka ovat satamassa työssä, siis miehiä?
- Kyllä siellä on paljon naisiakin. Miehet ovat henkihommissa...
- Missä hommissa?
- Miehet ovat henkihommissa, kun ne ajaa vinssiä. Naiset tekevät raskaan työn, kantavat lankkuja."

Kirjan vetävä dialogi vuorottelee kuvailevien jaksojen kanssa ja keventää niiden välillä ahdistavaa tunnelmaa. Oppikoulumuistoissa on keskeisenä ihastuminen nuoreen opettajaan. Sitten Skiftesvik kuvaa noin kahdenkymmenen vuoden mittaista uraansa eri lehtien palveluksessa Oulussa ja Kajaanissa. Käsillä olevat sairaalakokemukset vaihtuvat muistoihin ja eräisiin Skiftesvikin perhettä kohdanneisiin järkyttäviin tapahtumiin kuten Kim-pojan kuolemaan, ja tulos on kiehtova ja elävä. Kirja tuntuu loppuvan jopa liian pian ja huomaan lähteneeni lukemaan sitä uudestaan alusta. Liiankin nopelukuisena eräät taustalle jääneet huomiot näyttävät livahtaneen ensilukemalla ohi.

"Lehtiin pitää kirjoittaa totuuksia, se oli iskostunut tiukasti mieleeni niiltä ajoilta, jolloin Liitto-lehden toimittaja, hyvä ystäväni Heikki Kekkonen opetti minua journalistiksi. Heikki painotti aina, että totuudessa pysyminen ei suinkaan merkitse sitä, että pitäisi kirjoittaa tylsästi. Ja aina oli oltava aikaa kirjoittaa tiiviisti, hän sanoi. Jos kirjoittaa kiireellä, tekstiin livahtaa löysää, tarpeetonta materiaalia.
Yritin hyödyntää Heikin oppeja novelleissani ja kirjoitin niin tiiviisti ja värikkäästi kuin osasin. Höystin tarinoita kiinnostavilla yksityiskohdilla ja latasin niihin jännitteitä ja tunnetta. Katselin asioita mielelläni pienen ihmisen silmin ja yritin myötäillä hänen ajatusmaailmaansa."

Mukkaa, Haanpäätä ja Jack Londonia nuorena ihaillut kirjailija yltää vähintään mestariensa tasolle. Kirjan päättävä yksinäinen purjehdus on pelkistetyssä tarkkuudessaan ja kauneudessaan silkkaa runoa.

Tommi

Porinaa kirjallisella markkinatorilla

Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto. Otava 2021.

Tervetuloa kirjalliselle markkinatorille, sekalaisten lukijoiden ja taideihmisten alustalle! Täällä kohtaavat palkittu kirjailija, jonka uutta romaania kaikki pääsevät kommentoimaan, sekä lukevat helsinkiläiset ynnä asiaan vihkiytynyt taideväki, wannabe-kirjailijat ja monet muut. Kaikki, jotka haluavat, saavat sanoa mielipiteensä!

Ja kyllä he sanovatkin.

Vuoden 2021 kirjallisuuden Finlandia-voittaja yllättää. On kuvitteellinen romaani nimeltä Taivaallinen vastaanotto, jonka kirjailija Jan Holm on julkaissut päästyään sairaalasta avosydänleikkauksensa jälkeen. Luemme ”romaanista” katkelmia, emme suinkaan järjestyksessä vaan mielivaltaisesti, ja eri nimimerkkien mitä moninaisimpia kommentteja ja muita mietelmiä.

Kirjailija Jukka Viikilä on julkisuudessa puhunut teoksensa omakohtaisuudesta. Taivaallinen vastaanotto etenee katkelma katkelmalta, ”romaaniotteiden” ja kommenttien vuorotellessa, mutta näennäisestä kakofoniasta erottuu muutama vahvasti soiva teema.

Yksi on tietenkin sydän ja kaikki siihen liittyvä. Sydänhän ei ole mikä tahansa sisäelin, vaan siihen kytketään ajatuksia sielusta, rakkaudesta, ihmisen sisimmästä, arvokkaimmasta. Se pelottaa jopa sydänspesialisteja. ”Lääkäritkin pelkäävät sydänten arvaamattomuutta, äkkipikaisuutta ja ylpeyttä. He rukoilevat, etteivät sydämet heittäytyisi hankaliksi heidän päivystysvuorollaan.”

Kun sydän joudutaan avosydänleikkauksessa paljastamaan, on se dramaattinen ja väkivaltainen teko. Sydänleikkauksen seuraukset ovat tunnetut, esimerkiksi se että potilas masentuu ja herkistyy.

Sydänterveyteen liittyvät kuvaukset ovat romaanin helmiä, esimerkiksi kohta jossa kirurgi leikkausta vasta suunniteltaessa toteaa, että ”hän uskoo vasta kun näkee. Pitää nähdä sydän, saada se kuivana ja pysäytettynä käteensä, halkaista se. Vasta sitten voi tietää” tai kun nuoret ja reippaat kandit. ”terveet ja kaukaiset” tulevat tapaamaan leikkaustoipilasta.

Ja miten osuva on havainto, että suuret vastoinkäymiset ja katastrofit, kuten sydänleikkaukseen joutuminen, eivät lopulta oikein muuta mitään. Katastrofeihin liittyy aina toive muutoksesta, turhan kaikkoamisesta, olemassaolon lisääntymisestä, osallisuudesta jne. ”Mutta mikään ei muutu. Muutoskin on muualla. Tämä on lopulta se, mikä tekee katastrofista katastrofin.”

”Kerttulan lukupiiri” kommentoi myös. ”Yleisesti ottaen kirjasta pidettiin. Jokainen tunsi jonkun, jolla on sydänvaivoja. Lukupiiriläisistäkin neljällä on lääkitys tai sydänperäisten vaivojen muu hoito. Silti oli erilaista lukea nuoremman ihmisen kokemuksia sydänleikkauksesta, joka on vanhuksille yleensä hyvin sumuinen kokemus, eikä jätä paljon muisteltavaa.”

Toinen teema on narsismi. Jan Holm on itsekeskeinen, seksisuuntautunut, kaikkein kiinnostunein omasta navastaan. Kulttuuriperheen kasvattina, huomioon tottuneena, töölöläisessä elitismissään hän elää makeaa elämää. Silti hän ei ole aina sovussa roolinsa kanssa. Se että hän voitti Finlandia-palkinnon Engel-aiheisella romaanillaan ja yllätti kirjalliset piirit, toi hänelle sekä hyvää että pahaa. Voittaminen on tietysti upeaa, mutta hän ei sittenkään pääse siihen tunnettuuteen, jota toivoo. Kirjallisuutta tunteva naapuri, nuorehko mies, näyttää olevan kirjallisuuspiireissä mutta ei tiedä tapaus Engeliä. Kauhea narsistinen loukkaus!

”Jään miettimään tapausta viikoksi. Olenko näin näkymätön? Onko teokseni ajateltavissa niin vahvasti muille kohderyhmille, että siitä ei jää hänen kaltaiselleen lukijalle minkäänlaista muistijälkeä? Onko Engel markkinoitu mummoille?” Mummoikäinen Taina täällä sanoo, että hyi olkoon Jukka, miten rumasti sanottu!

Finlandia-voittonsa jälkeen Jan Holm neuvottelee Kansallisoopperassa oopperalibreton tekemisestä, hän on siis nousemassa lopullisesti ja absoluuttisesti kansakunnan kaapin päälle. Tämän neuvottelun jälkeen sydän kuitenkin pettää ja projekti on peruttava. Holm tuntee yllättävää helpotusta ja sydänleikkauksen jälkeen pääsee (osin pakon edessä) kiinni terveellisempään, tasapainoisempaan elämään.

Kolmas teema on kirjailijuus itsessään ja ankara kilpailu mediahuomiosta. Naiskirjailija Minttu kuvastaa näitä nyansseja, hänen ystävyyssuhteensa kärsivät kilpailusta. Minttu kertoo, että Holm on kirjoittanut Taivaallista vastaanottoa etsiessään ”lääkettä ikävään ja häpeään”, kun taas Minttu itse kirjoittajana haluaa ”selvittää asioita maailman kanssa”, hänen tekstinsä syntyvät epäoikeudenmukaisuudesta. Tuntuu hankalalta, kun kaveriporukasta yksi nainen menestyy ja saa kaiken: kustannussopimuksen, aikakauslehtihaastattelut, esiintymiset televisiossa, ja toinen, kovasti kilvoitellut ja yrittänyt, ei saa mitään. Niin se käy.

Kyseistä teemaa pilkkaa riemukkaasti päätön pötkö kirjailijoihin kohdistuvia kehuja. Näitähän luemme päivittäin mediasta. ”Hänet palkittiin esikoisromaanistaan Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnolla. Hän taas voitti Toisinkoinen-kirjallisuuspalkinnon. Hänen romaaninsa on ollut arvostelumenestys niin Suomessa kuin ulkomailla. Hänen teokselleen myönnettiin Finlandia-palkinto, ja se oli ehdolla muun muassa Runeberg-palkinnon ja Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi.” Ja niin edelleen 3,5 sivua. Se muistuttaa kaiken sattumanvaraisuudesta ja suhteellisuudesta.

Neljäs teema on taideyleisön kiittämättömyys, ja opetus siitä että yleisön reaktioiden varaan ei kannata rakentaa. Muu ei auta kuin että kirjailija karaisee oman näkemyksensä, oman tyylinsä, ja toteuttaa sitä rohkeasti. Kirjallisella markkinatorilla kun kehut ja pilkat vuorottelevat tasa-arvoisina, vaikka aina välillä joku besserwisser kertoo ns. totuuden.

”Milloin sivistyksestä tuli ajan ilmiöiden tuntemusta?” ”Salkoruusussa ei muuten ole piikkejä. huom.”

Tarinoista ja tarinallisuudesta on paasattu mediassa ja kirjallisuudessa yli 20 vuotta. Ovathan tarinat mukavia ja jopa hienoja, mutta kun maailmaan mahtuu niin paljon muutakin. Olen tyytyväinen, että arvostetut kirjailijat uskaltavat nousta tarinoiden ylivaltaa vastaan. Kaiken tarinaihannoinnin vastapainoksi Taivaallinen vastaanotto tuntuu virkistävältä, karnevalistiselta.

”Kirjan pohjalta voisin kuvitella toisen kirjan. Se olisi kuin nykyajan tyynynaluskirja, josta voisi kehittyneen hakemiston avulla löytää avun milloin mihnkin elämän kysymykseen. Sillä ongelman tarkka kielellinen muotoilu on samalla myös apu siihen. Tämäkin kauheus on meille ihmisille tavallinen. Tuonkin teon saat anteeksi. Sellaisen kirjan minä haluaisin. Mutta tämä kirja luo siitä suloisen kuvitelman. RIIKKA”

Jukka Viikilän luoman ”Jan Holmin” kuvitteellinen kirja innoittaa ”Riikkaa” kuvittelemaan toisen kirjan, joka kutkuttavasti tuntuukin olevan juuri tässä käsillä, ja minä tulen vedetyksi mukaan tähän ihastuttavaan leikkiin.

Kuvitteellisen romaanin sisältö jää suurelta osin arvoitukseksi. Nimimerkki ”Virpin” mukaan kirjassa ollaan kryptofarmilla Uralvuoristossa, tutkitaan McIntoshin vahvistimien valmistamista ja mennään lopuksi kuoleman rajan taakse. ”Virpin” mielestä kirjaa ei voi kutsua toipumiskirjaksi.

Kirja vilisee felliniläisiä outoja tapauksia kuten haapajärveläinen pedofiili-ortodoksimunkki, mies joka kokee roolinsa yhteisössä toimia viemärinä, mies joka ei millään kuole ja jonka takia lääkäri häpäisee itsensä toistuvasti kutsuessaan omaisia paikalle, tai nainen, jota hänen äitinsä kutsui lapsena hiljaiseksi manipulaattoriksi ja pieneksi saatanaksi, jolla on voima liikutella muita ihmisiä. Oletteko muuten tavanneet tuollaista pientä saatanaa? Minä olen. Ehkä kirjoitan hänestä joskus.

Vaikka minusta koko kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinto vesittyi ”diktaattorikäytännön” myötä, niin olen silti iloinen, että tämä romaani palkittiin, ja iloinen että nappasin sen kirjaston pikalainahyllystä. Voitin epäluuloisuuteni; en näet yhtään syttynyt Viikilän edelliselle Finlandia-voittajalle (2016)  Akvarelleja Engelin kaupungista.

Taivaallinen vastaanotto olisi oivallista pureksittavaa lukupiireille. Voisi esimerkiksi etukäteen jakaa muutaman keskushenkilön lukupiiriläisten kesken: kerää sinä tiedot Mintusta, tutki sinä Raunoa, ja mitä sinä saisit irti sydänkirurgi Mohamed Salahista? Rakennetaan profiilit ja keskustellaan niistä. Raunon hahmo muuten on silmänisku Engel-romaanin suuntaan, sillä hän on toiminut  samassa ammatissa kuin Engel aikoinaan vuosisatoja sitten, kaupunginarkkitehtina. Rauno kylläkään ei kestä johtajuuden paineita ja kaupunkilaisten vihaa, vaan hän on vaihtanut alaa taksikuskiksi.

Taina

3 x Mrs. Dalloway

Michael Cunningham: Tunnit (suomentanut Marja Alopaeus. Gummerus, 2000)
Stephen Daldry: Tunnit: elokuva (käsikirjoitus David Hare. Miramax, 2002)
Philip Glass: The hours: music from the motion picture (Nonesuch, 2002)

Mrs. Woolf:
”Mrs. Dalloway sanoi jotain (mitä?) ja hankki kukat itse.
Esikaupunki Lontoossa. Vuosi 1923.
Virginia herää. Se voisi varmasti olla yksi tapa aloittaa: Clarissa menee asioille kesäkuun päivänä sen sijaan että sotilaat marssivat laskemaan seppeleen Whitehallille. Mutta onko se oikeanlainen alku? Onko se hiukan liian tavallinen? Virginia makaa hiljaa vuoteessaan ja uni valtaa hänet uudelleen niin nopeasti ettei hän lainkaan tiedosta taas nukahtavansa.”

Michael Cunningham ihastui jo opiskeluaikanaan Virginia Woolfin kirjoihin. Woolfin Mrs. Dallowaylla oli aivan erityinen sija hänen sydämessään, ja hän häiriköi opiskelijatovereitaan tyrkyttämällä sitä jatkuvasti heille luettavaksi. Kirjan saama penseä vastaanotto kummastutti häntä. Kenties se on ollut peräti eräs syy miksi hän kirjoitti tämän kirjan Woolfista, hänen kirjastaan sekä eräistä sen seurannaisvaikutuksista. Cunninghamin kirjan nimi Tunnit on muuten sama jota myös Virginia Woolf käytti Mrs. Dallowayn työnimenä.

Cunningham tuntee aiheensa siis läpikotaisin. Lisäksi hän on opettanut yliopistossa kirjallisuutta ja kirjoittamista. Lähes jokaiselta riviltä ja rivien välistäkin paistaa ammattilaisen osaaminen ja syvä kunnioitus aiheeseen. Cunningham päivittikin Mrs. Dallowayn 2000-luvulle niin onnistuneesti, että kirja sai sekä Pulitzer- että Pen/Faulkner-palkinnon. Hänen versiossaan tapaamme ”Mrs. Dallowayn” kolmella eri vuosikymmenellä, kolmen päähenkilön kautta. 1923 Lontoon esikaupungissa Virginia Woolf kamppailee kirjansa ja henkisten ongelmiensa kanssa. Mrs. Laura Brown lukee kyseistä kirjaa 1949 Los Angelesissa ja peilaa sen tapahtumia omaan elämäänsä valmistellessaan miehensä, toisen maailmansodan veteraanin syntymäpäiviä.  Kustantaja Clarissa Vaughan suunnittelee touhukkaasti 1999 New Yorkissa kutsuja AIDS’ia sairastavan kirjailijaystävänsä kunniaksi, sillä tämä hänen entinen rakastettunsa oli saanut huomattavan kirjallisuuspalkinnon. Sama romaanihahmo merkitsee kaikille noille eri sukupolvia edustaville ihmisille jotakin aivan erityistä.

Mrs. Woolf:
”Clarissa Dalloway, Virginia ajattelee, tappaa itsensä syystä joka pinnalta katsoen vaikuttaa hyvin vähäiseltä. Hänen kutsunsa epäonnistuvat tai hänen miehensä jättää taas kerran huomaamatta jonkin yrityksen jonka hän on tehnyt kohentaakseen itseään tai heidän kotiaan. Niksi on siinä että ei kajoa siihen kuinka suunnaton Clarissan pieni mutta todellinen epätoivo on, että saa lukijan täysin vakuuttuneeksi siitä että Clarissalle kotona sattuvat pettymykset ovat perin juurin yhtä musertavia kuin hävityt taistelut kenraalille.
Virginia menee sisään. Hän tuntee hallitsevansa täysin henkilöhahmon, joka on Virginia Woolf, ja tuona henkilöhahmona hän riisuu takkinsa, ripustaa sen koukkuun ja menee alakertaan keittiöön puhuakseen Nellylle lounaasta.”

Tuossa on eräs tämän kirjan kiehtovimmista kehistä: todellinen kirjailija -> hänen luomansa hahmo -> toinen kirjailja -> toisen kirjan hahmojen suhde ensimmäiseen -> alkuperäisen ”kirjailijan” paluu kommentoimaan luomaansa hahmoa. Cunningham käyttää lisäksi muitakin Mrs. Dallowayn elementtejä. Hänelläkin päähenkilöiden kohdalla kyse on yhdestä päivästä heidän elämässään. Tapahtumien pintataso on myös erittäin arkipäiväinen. Sisko lapsineen tulee kylään, ensimmäinen kakku epäonnistuu, kukkia juhlapaikan koristeluun on lähdettävä hankkimaan. Tätä triviaa kuitenkin rikastaa henkilöiden sisäinen puhe, jossa sekoittuvat havainnot ympäristöstä, haaveet ja muistot jokseenkin pidäkkeettömästi, asiasta toiseen hypellen. Näin tuon sinänsä vaatimattoman tapahtuman paino kasvaa, kun siihen alkaa merkillisesti kiinnittyä ylimääräistä mielen roinaa.

Orwellin lumoissa 1

George Orwell: Kun ammuin norsun ja muita esseitä. Valinnut ja suomentanut Jukka Kemppinen. WSOY 1984.

George Orwellin esseet! Nautin niiden äärellä monin verroin enemmän kuin lukiessani Orwellin tunnetuimpia romaaneja Eläinten vallankumous ja Vuonna 1984. Siitä, että nyt vihdoinkin paikkaan tämän esseiden mentävän aukon tietämyksessäni, kiitän englantilaista kirjailijaa Deborah Levyä, jonka omaelämäkerrallisen trilogian avausosa Mitä en halua tietää on jäsennelty juuri Orwellin kuuluisan luokituksen mukaan; sen mukaan, että kirjoittajaa ajaa neljä motiivia, egoistinen, esteettinen, historiatallennuksellinen ja poliittinen. Arvioni Levyn kirjasta voit lukea tästä.

Tuo kuuluisa essee Miksi kirjoitan on nyt puheena olevan kokoelman avausteksti, ja se valottaa kiinnostavasti kirjailijan taivalta. George Orwell (oik. Eric Blair, 1903‒1950), Intiassa syntynyt, Englannissa varttunut älykkö olisi omien sanojensa mukaan ollut toisina aikoina tyytyväinen pulska kappalainen tai koristeellisten säkeiden sommittelija, mutta koska hän joutui keskelle mullistavia maailmantapahtumia, hänestä tuli poliittinen kirjoittaja. Hänen aikuisikäänsä osuivat teollisuusmaiden ja niiden siirtomaiden luokkaristiriidat, totalitaaristen liikkeiden nousu, Espanjan sisällissota, toinen maailmansota ja kylmä sota. Hän ei koskaan asettunut ajamaan minkään puolueen asiaa, mutta poliittisilta mielipiteiltään hän oli lähellä vasemmistoa.

Kirjan kirjoittamista hän kuvailee hirvittäväksi taisteluksi, ”niin kuin tuskallisen taudin pitkällinen kohtaus. Sellaiseen ei koskaan rupeaisi ellei siihen ajaisi demoni jota ei voi vastustaa eikä käsittää. Parhaan tietämyksemme mukaan tämä demoni on yksinkertaisesti sama vaisto joka panee lapsen huutamaan saadakseen huomiota.”

Osallistuttuaan vapaaehtoisena Espanjan sisällissotaan Orwell ymmärsi: hänestä tulisi kirjoittaja, joka pyrkisi korottamaan poliittisen kirjoittamisen taiteeksi. Hänestä olisi tuntunut järjettömältä olla kirjoittamatta kuohuvan ajan tapahtumista.

Orwell kirjoittaa kirpeästi sääty-yhteiskunnasta, vallanhimosta, siirtomaaherruudesta, intellektuellien hoipertelusta Hitlerin suhteen ja kiihkoisänmaallisuudesta. Mutta hän kuvailee vastustamattomasti myös pubien atmosfääriä, englantilaisen keittiön herkkuja (savusilli, Yorkshiren vanukas, muffinsit, teeleivät, short bread, rapeat keksit) ja parhaan teen valmistamista. Hiuksianostattavasta sairaalakuvauksesta Kuinka köyhät kuolevat  sanon vain, että lue ihmeessä itse.

Kun ammuin norsun -nimiessee kertoo Orwellin omista kokemuksista parikymppisenä Burmassa intialaisessa imperumin poliisissa. Viheliäinen homma, jolle ei juuri silloin ollut vaihtoehtoa.

”En edes tiennyt, että brittiläinen imperiumi teki kuolemaa, vielä vähemmän tiesin että se oli huomattavan paljon parempi kuin nuoremmat imperiumit jotka ovat syrjäyttämässä sitä. En tiennyt muuta kuin että olin juuttunut palvelemaani imperiumiin ja raivooni näitä pahan hengen pikku petoja kohtaan jotka yrittivät tehdä työni mahdottomaksi.” Nuori poliisi joutuu tapahtumien vääjäämättömään ketjuun, järjettömään tilanteeseen, jonka jännitteet kirjailija piirtää tarkoin vedoin. Eikä hän säästä kritiikiltä itseään. Jos hän arvostelee muita, niin kyllä itseäänkin, ja myöntää virheensä.

Armas aika -kirjoituksessa Orwell kuvailee kouluaikaista helvettiään sisäoppilaitoksessa, joka mielistelee rahakkaita perheitä ja rankaisee köyhempiä lapsia. Teksti on mestarillista. Rottinkipiiskan ja arvaamattomien aikuisten luomat kauhut iskevät vahvasti tajuntaan vailla inhottavuuksilla mässäilyn sivumakua. Pieni poika on täysin vahvempiensa armoilla, kohtaloonsa alistuva ja vailla suhteellisuudentajua kuten lapsi saattaa olla. Tarvitaan luovan ihmisen mielen avoin yhteys lapsen maailmaan, että moinen kuvaus onnistuu.

Koulukertomus huokuu kritiikkiä paitsi ummehtunutta säätyläisyyttä kohtaan myös suoranaista lapsivihaa kohtaan. Oppilaita jopa pidetään nälässä ja laihojakin moititaan ”ruuan ahtamisesta”. Fyysiset rangaistukset ovat rutiinia, ja esimerkiksi vuoteenkastelusta seuraa aina häpäisy ja piiskaus. Eikä opetus vaikuta kovin tasokkaalta, irrallisia latinan katkelmia ja irrallisten vuosilukujen pänttäämistä.

Pääpaino on urheilussa. ”Kouluelämä oli rakennettu siten – vahva vietti jatkuvasti juhlia heikon kustannuksella. Hyve tarkoitti voittamista: se tarkoitti sitä, että oli isompi, vahvempi, komeampi, rikkaampi, suositumpi, tyylikkäämpi, häikäilemättömämpi kuin muut ihmiset – hallitessaan heitä, sortaessaan heitä, tuottaessaan heille kipua, tehdessään heidät naurettaviksi, olemalla heihin nähden joka suhteessa yläkynnessä. Elämä oli hierarkista ja kaikki, mikä tapahtui, oli oikein. Vahvat ansaitsivat voittonsa ja voittivat aina ja heikot, jotka ansaitsivat tappionsa hävisivät aina, ikuisesti.”

Humoristista puoltaan Orwell esittelee esseissä Muistoja kirjakaupasta ja Kirjallisuusarvostelijan tunnustuksia. Aivan mainiota luettavaa kaikille, jotka ovat olleet yleisöpalvelussa kirja-alalla! Siinä missä tympeät, kiinnostamattomat kirjapinot ja jäähtyneet teekupposet valtaavat deadlinen alla ahdistuvan arvostelijan nuhruisen huoneen, siinä kirjakaupan myyjä yrittää palvella ”rouvakultaa, joka on lukenut niin miellyttävän kirjan vuonna 1897 ja kysyy, mahtaisiko sitä vielä löytyä. Valitettavasti hän ei muista kirjan nimeä eikä tekijän nimeä eikä sitä, mistä kirjassa kerrottiin, mutta sen hän muistaa, että kirjan kansi oli punainen”. Orwell väittää menettäneensä rakkautensa kirjoihin juuri kirjakaupassa.

George Orwell työskenteli 1940-luvulla vasemmistolaisessa Tribune-lehdessä kirjallisuusvastaavana ja piti palstaa As I Please, Kuten haluan. Tältä palstalta kirjassa on samanniminen kolumni, joka alkaa siekailematta: ”Katsellessani vuodenvaihteessa aateloitujen kuvia lehdestä hämmästyn (kuten aina) näytteillä olevien kasvojen aivan epätavallisesta rumuudesta ja rahvaanomaisuudesta. Sääntö näyttää olevan, että henkilö, joka saa oikeuden ilmoittaa nimekseen lordi Percy de Falcontowers näyttää parhaimmillaan ylensyöneeltä kapakoitsijalta tai pahimmillaan veronkantovirkamieheltä, jolla on pohjukaissuolen haava.”

Kokoelmassa on mukana useita analyysejä kirjailijoista ja heidän tuotannoistaan, kuten esimerkiksi Henry Miller, P.G. Wodehouse, Mark Twain. Vaikka esimerkiksi Wodehousesta ei tietäisi mitään, essee kiinnostaa silti, koska Wodehouse kietoutuu puolivahingossa natsi-Saksan tapahtumiin ollen takapajuisessa yläluokkaisuudessaan pihalla kuin pulkannaru, ja kaikkea tätä Orwell tarkkailee satiirikon silmin.

Kirjan luettuaan hyväksyy täysin takakannen kehun ”hän oli vuosisadan rehellisimpiä ja yksilöllisimpiä kirjailijoita”. Tämä on niitä teoksia, jotka tuovat silkkaa iloa, kun sanan säilä heiluu. Vain pitkät analyysit nationalismin olemuksesta tuntuivat epäkiinnostavilta.

Lopuksi vielä erittäin ajankohtaista tekstiä vuodelta 1944 (Nuoruutta ja kosmetiikkaa) aiheesta, että intellektuelli tai taiteilija voisi olla ns. sisäisesti vapaa diktatuurin vallitessa ja olla välittämättä sananvapauden suitsimisesta.

”Salainen vapaus, josta ihminen kuvittelee voivansa nauttia itsevaltaisessa hallinnossa, on pötyä, koska ihmisen ajatukset eivät ole milloinkaan yksin hänen omiaan. Filosofit, kirjailijat, taiteilijat, tiedemiehetkin tarvitsevat sekä rohkaisua ja kuulijakuntaa että jatkuvia ärsykkeitä kansalta. On melkein mahdotonta ajatella puhumatta. – – – Kun sananvapaus viedään, luovuus kuihtuu pois.”

Orwellin esseitä arvostetaan suuresti englanninkielisessä maailmassa. Onkin kulttuuriteko, että suomeksi ilmestyi viime vuonna Timo Hännikäisen suomentama uusi kokoelma Sinä ja atomipommi : kirjoituksia 1940-luvulta. Kuka olikaan käsitteen ”kylmä sota” isä? Palaan asiaan.

Taina

Canthilaista kaulinta patriarkaatille!

Kaari Utrio : Kiilusilmä feministi eli miksi en enää matkusta junassa (Tammi, 2008)

”Napoleonin simppelin mielipiteen mukaan valta on sillä, jolla on enemmän tykkejä. Demokratiassa valta on sillä, jonka takana seisovat suuremmat joukot. Mutta mikä on paavin valta, jolla ei ole tykkejä eikä äänestäjiä?
Paljon vaikeampaa on arvioida vaikutusvaltaa varsinkin pitkällä tähtäyksellä. 1800-luvun lopulla Suomen mahtavin mies oli kenraalikuvernööri Feodor Heiden. Hänellä oli joukkoja ja keisarin korva, sotilaallinen ja poliittinen valta. Kuka olisi voinut silloin arvioida, että kuopiolaisen, kiistanalaisia näytelmiä kirjoittelevan kauppiasmatamin nimi ja ajatukset säilyvät ja vaikuttavat kauan sen jälkeen, kun Heidenin nimen muistavat vain historiantutkijat?”

Kirjan kannessa on nainen parhaissa vuosissaan, ryhdikkään vahvatahtoinen. Hän hymyilee itsevarmasti ja katsoo lukijaa suoraan silmiin. Kannen kuva ja kirjan nimi ovat niin provosoivia, että ne lähes automaattisesti sulkevat mahdollisesta lukijakunnasta puolet pois. Mutta teille, te maskuliiniutenne kanssa kipuilevat veljeni, voin vakuuttaa, että mitään pelättävää ei ole. Kiilusilmäisyys jää pelkästään otsikon tasolle. Kannattaa tarttua näihin Kaari Utrion koottuihin lehtikirjoituksiin ja perehtyä erään feministioletetun henkilön sielunmaisemaan. Kirjassa käsitellään monia tärkeitä ja ajattomia aiheita, muun muassa kalastusta:

”- Aikamoinen jytke, isäntä huomautti liioitellun tyynesti.
– Taitaa olla iso.
Verkosta nousi piskuinen kuhanrääpäle, kivikuollut ja liikkumaton. Soutaja tirskahti. Oli juuri päätetty nostaa verkot pois. Kala ei liiemmin liikuskellut Painion järvessä. Naapurien verkonpaikat ammottivat jo tyhjyyttään.
Vesi kuohui veneen vieressä. Hylje! soutajan mielessä välähti.
Hauki se oli, yli yksitoistakiloinen, toista metriä pitkä. Ei sitä saatu tapetuksi veneessä, kun ei sattunut pumppuhaulikkoa mukaan.

Olen tehnyt elämässäni suuria, jopa uraauurtavia töitä. Olen vastaanottanut palkintoja ja tunnustuksia. Olen ollut mukana tilaisuuksissa, joita yleisesti pidetään tärkeinä. Olen tavannut mielenkiintoisia ja jännittäviä henkilöitä, myös sellaisia, joilla on niin sanottu asema.
Mutta voittaako mikään kahdeksan kilon kuhaa?
Ei. Suurin tapahtuma elämässäni rakastumisen, lasten ja lastenlasten syntymisen jälkeen on iso kala.
Se on terveellinen ajatus: selkäydin kertoo yhä, mikä on tärkeää.”

Kirjaston hyllyttäjänä olen oppinut tuntemaan Utrion laajojen (painavien) historiallisten romaanien tekijänä. Hän itsekin pitää itseään pitkän proosan puurtajana. Hän nauttii, kun edessä odottaa pitkäjännitteinen työrupeama. Omien sanojensa mukaan hän on ”ahkera, tunnollinen muurahainen, mahdollisimman kaukana herkästä lyyrikosta tai iskevästä intellektuellista”, kurinalainen työnarkomaani, joka vielä kiintyy surkuhupaisasti romaaniensa henkilöihin.

Vuoden 1984 jälkeen tilanne muuttui. Hän julkaisi kirjan Eevan tyttäret, joka sinkautti hänet kertaheitolla seminaarien ja esitelmätilaisuuksien halutuksi puhujaksi. Julkisuus ja aiheen aiheuttama kiistely johtivat siihen, että useat lehdet pyysivät häntä kolumnistiksi. Lehtien kirjo on kiinnostava: Insinööriuutisista iltapäivälehtiin, ET:stä Keskisuomalaiseen, muutamia mainitakseni.

On aihe mikä tahansa, sitä käsitellään rakentavasti ja asiallisesti, toki feministisessä valaistuksessa:
”Joulun alla kävelin Helsingin Aleksin päästä päähän. Suuri kauppakatu on yhtä vaatefirmaa. Aleksin kulmilla ymmärtää, mitä ruumis merkitsee nykyihmiselle. Lihan rinnalla sielu on pelkkä hiiri. Viisikymmentä rättiliikettä, yksi kirjakauppa.”

Näistä lehtikirjoituksista vuosilta 1984-2008 Kaari Utrio on valinnut runsaat sata sellaista, jotka ovat hänelle merkityksellisiä. Kahdesta ja puolestasadasta kolumnista hän jätti pois maailman tapahtumia, kotimaan politiikkaa sekä historiallisia aiheita käsitteleviä. Historia tulee kyllä kiinnostavasti ja luontevasti esille aika ajoin antamaan syvyyttä aiheen käsittelylle. Kirjaan kootut artikkelit eivät ole ilmestymisvuoden tai lehtien mukaisessa järjestyksessä. Ne on ryhmitelty väljästi seitsemään lukuun.

Niin, tuo aiheiden käsittely. Utrio itse sanoo, että 80-luvun tekstit ovat jäykkiä. Kirjoitustapa ja asioiden mieltäminen on noista ajoista muuttunut. Hän on kovin kriittinen omien teksiensä suhteen. Tarpeettoman kriittinen, sillä jos vaikka ei jakaisikaan kirjoittajan näkemyksiä asioista, niin näiden lukeminen palvelee myös toista tarkoitusta. Näistä valioaineista oppii, miten napakka ja puhutteleva lehtikirjoitus pitää rakentaa. Kolumni on niin lyhyt teksti, että siinä on pakko olla huolellinen. Kieli ja rakenne pitää hioa tarkkaan, sillä rajoitetulla määrällä merkkejä sanotaan paljon. Tässä kokoelmassa tarkkuus on silmiinpistävää, ja siksi näiden tekstien lukeminen on nautinnollista.

Tekisi mieli lainata tähän kohtaan koko artikkeli Koivuklapin kauneus vuodelta 2003, joka on mielestäni kokoelman kruunu. Lyhyt juttu, joka pystyy yhdistämään johdonmukaiseksi kokonaisuudeksi puupinojen estetiikan, koivuhalon olemuksen, suomalaisen lauserakenteen kauneuden, pönttöuunin ja sähköturbiinin vertailun, hiukkaspäästöt ja ikääntyneen rakennustekniikan on suvereeni suoritus. Ei, pakko ottaa siitä edes kolme lausetta, sen kulminaatio:

”Luonnonmukaisin menetelmin, eli raatamalla, tuotettu lämpö suo eri nautinnon kuin napilla painettu. Se tuoksuu ja tuntuu erilaiselta, ystävälliseltä. Ero on sama kuin saavutuksen ja itsestäänselvyyden.”

Aiheet ovat välillä rankkoja. Lasten asema, nuorten masennus, perheväkivalta, sota… Joitakin niistä Utrio käsitteli niin räväkästi, että lehti sanoi sopimuksen irti ja kolumnistin ura kyseisessä lehdessä katkesi kokonaan. Näin muutaman vuosikymmenen päästä katsottuna toimenpide oli liioiteltu, sillä nykyisin asioista sanotaan jyrkemmin. Surullista on, että monet kirjoitukset ovat edelleen sellaisia, että ne voisi hyvin julkaista tänäänkin. Eräät asiat muuttuvat niin kovin hitaasti.

”Viime vuoden aikana lasten hädästä ja nuorison mielenterveysongelmista on puhuttu ja kirjoitettu kilometrejä. Vain lukutaidoton tai sfääreissä elävä valtiovarainministeri voi sanoa, ettei maassa ole mitään vakavaa huolen aihetta. Jos Suomessa olisi suu- ja sorkkatautisia nautoja yhtä paljon kuin mielenterveysongelmaisia alaikäisiä, maahan olisi julistettu hätätila.”

Suljen kirjan. Jos joskus satun junassa tapaamaan tällaisen feministin, joka ei vielä ole lopettanut niillä matkustamista, niin hänen kanssaan voisi viritellä jatkokeskustelua kirjan keskeisistä aiheista. Osaan varautua siihenkin, että hän ei aina liene kovinkaan innostunut juttelemaan. Hänhän voi olla esimerkiksi Utrion tapaan matkalla esitelmätilaisuuteen ja kaipaa rauhaa, koska haluaa viimeistellä omaa osuuttaan. Enkä suinkaan halua, että myös hän hylkää rautateitä kanssamatkustajien jatkuvan häiriköinnin takia kuten Utriolle kävi.
Toivotamme hänelle siis vain hyvää matkaa.

Ja loppukaneetiksi sinulle veli, joka urheasti jaksoit tänne asti, vielä yksi paljastus tästä inspiroivasta kirjasta. Millainen mahtaa olla feministin ihannemies?

”Jumppakeppi on kuin suomalainen mies parhaimmillaan: vaitelias, suoraselkäinen ja korvaamaton kumppani.”

Tommi

Kyltyyri, nyt nousee huuto syyri!

”Kyltyyri” : leinolaisia reunamerkintöjä / toimittanut Juhani Lindholm (Rosebud, 2017)

Jos minulta kysyttäisiin, mikä on Suomen paras kirjakauppa, tulisi vastaus nopeasti: Rosebud. Laadukkaan kokoelman lisäksi liike järjestää erilaisia tapahtumia ja osallistuu peräti kirjojen kustannustoimintaan. Tämä Eino Leinon Seuraa käsittelevä kirja on heidän ja Otavan kirjasäätiön ansiota.

Ja miten riemastuttava kirja! Lukija on paikoin kuin se Ollin mustapartainen kärpänen katossa seuraamassa monenkirjavan kulttuurijoukon edesottamuksia kokoushuoneessa sekä erilaisissa tapahtumissa ja matkoilla. Epäonnistuneiden Otaniemen opintojeni takia sain seurata teekkareiden tempauksia aivan tappituntumalta ja luulin nähneeni juhlinnan huipun. M/S Romanticin ja tämän kirjan perusteella pitää todeta, että silloin 70-luvulla me olimme kyllä ihan nöösipoikia.

Petri Repo kuvaa luvussa Jevtušenko verissä päin silloisen puheenjohtaja Eino S. Revon kesänviettoa:
”Kun kansainväliset kirjailijakokoukset Lahden Mukkulassa alkoivat vuonna 1963, ne merkkasivat myös meidän lasten elämää. Perheemme tapana oli siirtyä kesänviettoon Kuurnaniemen huvilalle Itä-Savoon kesäkuun alussa, heti koulujen päätyttyä. Kaupunkiin sieltä palattiin vasta elokuun lopussa. Eino S:n kesäloma oli tietysti lyhyempi. Mukkula-kesinä se alkoi kirjailijakokouksen päätyttyä. Sieltä Eino S. toi muutamankin kerran mukanaan autolastillisen reissussa rähjääntyneitä kokouksen osanottajia toipumaan maaseudun rauhaan. Eräällä tulomatkalla oli auton penkki syttynyt tuleen, muistaakseni Harri Kaasalaisen tupakasta. Me lapset katselimme kiinnostuneina näitä palon sammutustoimissa kastuneita, nokeentuneita ja hilpeästi huojahtelevia kirjallisuusihmisiä.”

Takeshi Kaiko Mukkulan kirjailijakokouksesta:
”Keskustelut käytiin taivasalla. Istuntoihin sai osallistua jokainen, joka halusi. Joka ei halunnut saattoi yhtä hyvin naukkailla vodkaa ja torkahtaa – ilmapiiri oli todella miellyttävän vapaa. Täkäläistä Finlandia-vodkaa myydään Japanissakin. Se on perin hienosti tislattua, tuntuu suussa puhtaalta ja kirkkaalta: sitä juo lopulta liikaakin.”

Kirjassa on 22 lukua seuran toiminnassa aktiivisesti mukana olleilta kulttuurialan vaikuttajilta. Ne vaihtelevat hauskan ilkikurisista pohdiskelevan alakuloisiin. Miksi Tove Jansson pyysi aina Juhani Tolvasta polttamaan sikaria kotonaan? Miten Eino Leino ja Pentti Saarikoski muistuttivat luonteeltaan toisiaan? Kirjoittajien miesvoittoinen nimilista (17 – 5) on kulttuurielämämme todellinen crème de la menthe: Heikki Reenpää, Pekka Tarkka, Timo Ernamo, Vexi Salmi, Jörn Donner, Pentti Linkola, Tuula-Liina Varis jne jne. Miesvoittoisuus selittyy osaksi sillä, että tämä 1947 perustettu seura pysyi pitkään naisilta suljettuna. Sinne ei muutenkaan kävelty kuin hollitupaan. Suljettuun älymystöklubiin pääsi mukaan vain kahden jäsenen suosituksella, sillä sen taso haluttiin säilyttää.

Sympaattinen arpinen soturi

Pekka Jaatinen: Äiti : sotakirjailijan ja hänen äitinsä tarina. Johnny Kniga 2020.

Kaikki alkaa huuli-suulakihalkiosta ja sen vaivalloisista hoidoista, jotka tapahtuvat kaukana kotoa, niin kaukana, että matka tehdään lentokoneella. Hoidot onnistuvat, poika oppii puhumaan ja arpien kanssa elämään.

Pahempia arpia tulee teini-iässä, kun äiti sairastuu syöpään. Pojan levoton mieli alkaa läikkyä välillä liikaakin. Hän löytää kuitenkin väylän itseilmaisuun: kirjoittamisen. Toinen henkireikä on nyrkkeily.

Vakaumus kirjailijaksi ryhtymisestä viriää. Ensimmäinen hylkäyskirje kustantajalta tulee, kun Pekka on lukiossa. Hän raivostuu, mutta ei lannistu. Kustantajien kanssa viestittely on yksi osa kirjan kiinnostavaa antia. Teoksen suurena teemana voi pitää villin energian onnistunutta valjastamista luoviin tarkoituksiin. Helppoa ei nimittäin ole. Kirjailija saa turpiinsa nyrkkeilykehässä, kamppailee viinapirun kanssa, tarpoo ihmeissään ihmissuhteissa ja kirjoittaa parikymmentä kirjaa.

Raahelainen Jaatinen kirjoittaa verevästi, selkeästi ja hirtehisen hauskasti. Äiti kertoo miehen varttumisen pikkulapsesta yli viisikymppiseksi, kirjailijaksi kehittymisen kaaren, ihmissuhteissa kypsymisen tarinan, oman itsen etsinnän. Äiti on vahvasti läsnä paitsi kerrotuissa jaksoissa myös omalla äänellään kirjeissä.

Äidin menettäminen traumaattisten ja pelottavien vaiheiden päätteeksi on valtaisa järkytys, joka säteilee vaikutustaan pitkälle Pekan aikuisuuteen. Kaikki kriisiytyy teini-iässä: ”… Elviksen rappion ja hänen sekä hänen äitinsä kohtalon käsitteleminen oli minulle oman äitini sairastamisen ja kuoleman käsittelemistä. Äiti oli hiipunut pois pikkuhiljaa. Aloin huomata lapsuuteni lämpimän, turvallisen, tutun hahmon poissaolon hitaasti. Parastani tahtovaa valvovaa silmää ei ollut enää. Mitäs menit kuolemaan. Sinä ja Jumala ette voi minulle enää mitään. Teen mitä huvittaa. Tulkaa pysäyttämään, jos meno ei miellytä.”

Vasta kirjan lopussa paljastuu, miten opus on saanut alkunsa: aikoinaan unohtuneesta ja uudelleen löytyneestä äidin kirjeiden pinosta.

”Näen hänen elämänkaarensa ja persoonansa kehittymistä. Maatalontyttö käy koulut ja lähtee töihin kaupunkiin. Sinkulla on varaa käydä teatterissa ja koko maailma tuntuu olevan auki. Pian hän huomaa olevansa naimisissa ja kiireinen kahden lapsen äiti. Hän haikailee vieraita kotiinsa, josta ei tunne pääsevänsä mihinkään. Poikien kasvaessa hän lähtee jälleen töihin ja aika loppuu.”

Jaatisen näkemys kaikkialla värähtelevästä energiasta, ”säikeistä”, jotka yhdistävät oikeastaan kaiken, tulee esiin pitkin teosta, joka etenee kaikista konflikteistaan huolimatta kohti sopusointua. Kirjassa on ihmeen lohdullinen sävy, ikään kuin joku kuiskailisi korvaan: kyllä se siitä. Sympaattinen arpinen soturi löytää oman tapansa olla maailmassa.

Kuten kirjan nimikin kertoo, Pekka Jaatinen tunnetaan ennen muuta sotakirjoistaan. En ole aiemmin niitä lukenut, mutta tämä teos herätti kiinnostukseni.

Taina

Ihminen ei ole, hän tapahtuu

Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut. Teos 2021.

Ihailemaltani kirjailijalta Leena Krohnilta ilmestyi maaliskuun lopussa esseeteos Mitä en koskaan oppinut. Kirja on niitä vastustamattomia opuksia, jotka ahmaisee kerralla alkuun päästyään, kun ei malta lopettaa, sitten pitää lukea uudelleen, tarkemmin ja makustellen.

Krohn kirjoittaa henkilökohtaisesti, lapsuudesta, kauheasta puberteetista, ekologisesta heräämisestä, kirjoittamisen lumon löytymisestä ja ammatillisesta kasvusta. Hän aloittaa uljaasti kertomalla neljä avainlausetta, jotka ovat ”risteyksiä, joissa olen pysähtynyt. Ne ovat arvoituksia, jotka ovat pakottaneet minut kysymään. Ne ovat epäilijän uskontunnustuksia.” Ne ovat vaikuttaneet ratkaisevasti hänen ajatteluunsa ja tiettyihin kirjoihinsa.

Esimerkiksi Katukivien alla on rantahiekkaa (Sous les pavés, la plage). Graffiti, jonka tuntematon kirjoitti pariisilaistalon seinään Euroopan hulluna vuonna 1968. Kun opiskelijat kaivoivat kiviä kadusta rakentaakseen barrikadeja, he huomasivat kiveyksen olevan hiekalle perustetun. Lause on merkityksiä täynnä, ja siitä tuli eräs motto Leena Krohnin ihanimpaan kirjaan Ihmisen vaatteissa.

Avainlauseiden jälkeen Krohn kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan sodasta toipuvassa pääkaupungissa, polion sairastamisesta, yhteisön sääntöihin sopeutumisesta ja sopeutumattomuudesta, kirjojen ahmimisesta. Hän kuvailee lapsuuden lumoavaa vaihetta, jolloin herkkä lapsi on selvänäköinen ja lahjomaton.

”Ja kuten lapsena sanoin hiljaa itsekseni minua vanhemmille: ’Sinä luulet, että minä olen lapsi’, niin nyt vanhana sanon minua nuoremmille: ’Sinä luulet, että minä olen vanha.’ ”

Kouluaika 1950-1960-luvuilla helsinkiläisessä tyttökoulussa oli koetteleva vaihe, joka kaikesta päätellen oli vain lusittava läpi. ”Tein itsestäni diagnoosin 15-vuotiaana. Pidän itseäni yhä onnekkaana siksi, ettei minua diagnostisoinut kukaan ammatti-ihminen. Minulla oli, niin määrittelin, ’tajunnan laajentumisesta aiheutunut tuskaneuroosi.’ Olin lukenut tuon ilmaisun artikkelista, joka käsitteli T. Vaaskiven, nuorena kuolleen kirjailijan ja kirjallisuuskriitikon, elämää. Lääkittynä ja terapoituna olisin ehkä ollut parempi oppilas, mutta kirjailijaksi kasvetaan kiduttamalla.”

Krohn kiteyttää hienosti myös, miten nuoren ihmisen elämässä voi vaikean kauden jälkeen lehti kääntyä ihmeen kaltaisesti. ”Äkkiä kaikki oli toisin. Puberteetti oli voitettu kuin hengenvaarallinen sairaus. Aloin opiskella, aloin kiinnostua uusista asioista kuten pasifismista ja kaupunkisuunnittelusta ja DNA:sta ja Heisenbergin epätarkkuusperiaatteista. Taide ja kaunokirjallisuus eivät olleet ainoita merkittäviä asioita maailmassa. Tiedonjano kasvoi ja asiat alkoivat solmiutua yhteen. Kauhea, korvaamaton, kallisarvoinen ensinuoruus oli ohi.”

Krohn käsittelee esseissään aikaa, muistamista ja ihmisyyden erilaisia kerrostumia. ”Ihminen ei ole kiinteä kappale vaan ajassa tapahtuva prosessi. Aikaulottuvuus, jota ei nähdä, on ihmisen tärkein ulottuvuus.

Ihminen ei ole, hän tapahtuu.”

Vanhana ihminen voi jo tunnustaa, että ei tiedä. Krohn toteaa, että ihmisen tietoisuudessa on paljon, jota hän ei tiedä. Tietoisuus ja todellisuus kietoutuvat yhteen tavalla, joka yhä sisältää mysteerin. Tietoisuuden tieto hankitaan aistien kautta. Valvetila on vain yksi monista tietoisuuden tiloista, kuten William James totesi klassikkoteoksessaan Uskonnollinen kokemus.

Kirjan nimi juontuu luvusta, jossa kirjailija puntaroi eri aihealueittain, mitä hän ei koskaan oppinut. Syyllisyydestä ja viattomuudesta: miksi eläimiä vainotaan, saalistetaan, vangitaan ja teurastetaan. Krohnin mielestä koko ilmastokriisin juurisyy on ihmisen väestökriisi. Ihminen vie enemmän kuin tarvitsee, ja julmuus on hänen lempipaheensa. Hän ei myöskään oppinut rahasta, köyhyydestä eikä rikkaudesta, miten on mahdollista, että ”globaali finanssikapitalismi kaikessa kieroutuneisuudessaan yhä toimii”.

Menestyksekkään, puoli vuosisataa kestäneen kirjailijanuran jälkeen Krohn jopa arvelee, että yhä on asioita, joita hän ei kielestä ja kirjoittamisesta ole oppinut.

Mitä en koskaan oppinut sisältää myös vastustamattoman satiirista ruodintaa sosiaalisesta mediasta. ”Missä on sosiaalinen media, siellä on myös valtamedia, vastamedia ja valhemedia. Siellä on kaikkien asioiden makuneuvosto, hollitupa ja kenttätuomioistuin.” Someen kytkeytyy kiinteästi nykyhetken uussuvaitsemattomuus, jota Krohn analysoi terävästi.

Miten tähän onkin tultu: ”Suomen Teatterikorkeakoulun lehtori haluttiin erottaa siksi, että hän opetti, mitä näkemyksiä shamanismiin sisältyy. Poliisi alkoi tutkia romaania, jonka tapahtumat sijoittuvat suomalaisen kaupungin lähiöön 70-luvulla, koska joku paikkakunnalla aikoinaan oleskellut henkilö epäilee yhden kirjan henkilöhahmoista esittävän häntä. Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunta vaati yliopistoa takaamaan ’turvallisen tilan’ kaikille opiskelijoille, koska professori Puolimatka oli kirjoittanut omituisen blogin.” Ja niin edelleen. Krohnin tavoin olen huolissani tästä sananvapautta uhkaavasta kehityksestä.

Ennen jälkisanoja kirjassa on parikymmentä sivua runoja, miksi? Itse toivoin niiden tilalle lisää esseistiikkaa. Ja aforistiikkaa, kuten seuraava helmi:

”Ihminen on marjastaja. Hän poimii oman todellisuutensa. Ihminen on metsästäjä. Hän saalistaa oman todellisuutensa. Ihminen on viljelijä. Hän kylvää ja korjaa oman todellisuutensa.”

Leena Krohn kuuluu suomalaisen kirjallisuuden merkkihenkilöihin. Hänen laaja tuotantonsa käsittää lasten- ja nuortenkirjoja, novelleja, romaaneja ja esseitä. Hänet palkittiin kirjallisuuden valtionpalkinnolla vuonna 1989. Finlandia-palkinnon hän sai vuonna 1992 novellikokoelmasta Matemaattisia olioita ja jaettuja unia. Suomi-palkinnon hän sai 2010 ja Eino Leino -palkinnon 2017. Palkintoja on kertynyt useita muitakin. Krohnin teoksia on käännetty kahdelletoista kielelle.

Taina

Kirjailijana viimeiseen saakka

Ritva Hellsten: Raija. Aviador 2020.

Ajattelin ensin jättää tämän kirjan tykkänään väliin, koska vähän vierastan kirjallisuuden trendiä, jossa taiteen merkkihenkilöistä tehdään romaanihenkilöitä. Mitä on oikeasti tapahtunut ja mitä ei? Loputtomiin voi filosofoida ”toden ja fiktion mielenkiintoisista rajapinnoista” ja todeta jopa ”niin, totuus; kuka sen määrittelee?”, mutta silti herkästi jää jäljelle epämukava tunne tarinan parantelusta taiteen tarpeisiin. Kun kuitenkin ollaan tekemisissä oikean ihmisen ja hänen elämänsä tapahtumien kanssa.

Oli miten oli, niin tämä romaani on vastustamaton. Ritva Hellsten kirjoittaa pikkusiskostaan, kirjailija Raija Siekkisestä (1953-2004), läheisestä, tutusta ja rakkaasta henkilöstä, ymmärtäen ja myötäeläen. Lisäksi teos on kirjallisena taideluomuksena niin hieno, että sen voi lukea täysin vapaana tirkistelymentaliteetistä.

Tiedämme, että Raija Siekkinen menehtyi kotonaan tulipalossa, joka ilmeisesti sai alkunsa tupakasta. Näin jo kirjan alkaessa tiedämme, miten tarina päättyy. Mutta itse huomasin jo alkupuolella lakanneeni pohtimasta Siekkistä erityisesti. Sen sijaan eläydyin voimakkaasti kirjan päähenkilön vaiheisiin, vaikeaan lapsuuteen ja nuoruuteen, 1950-lukulaisen perheen karuun tunneilmastoon, nuoren kirjailijan oman äänen löytymiseen, henkilökohtaisen reviirin puolustamiseen, rakastamisen haasteisiin, kuolemankaipuun ja elämänhalun väkevään ristivetoon.

”Poispääsyn ajatus oli hänelle tuttu lapsuudesta saakka. Poispääsyn mahdollisuus, houkutus; halu päästä pois. Kuolema oli aina lähellä, kuin verhon takana, henkäyksen päässä. Yhden kylmän hipaisun päässä.” (s. 219)

Kerronnan vaihteleva persoonamuoto luo tiiviin tunnelman, jota vahvistaa se ettei puhetta eroteta merkein. Isosisko puhuttelee sisartaan ajoittain sinäksi. Enimmäkseen romaani etenee hän-muotoisena, paitsi silloin, kun päähenkilön ajatukset avautuvat minämuotoisina.

Kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksikin nostettu Raija on kirja kirjailijakutsumuksesta, sen riesasta ja riemuista, sosiaalisista paineista, rooliodotuksista ja niihin vastaamisesta. On onnistumisia kirjallisuuden kentällä, mediahuomiota, menestystä. On tarvetta olla rauhassa, kääntää selkää maailmalle.

Hermoherkkä kirjoittaja joutuu puolustelemaan työtään ja työskentelemisensä tapaa, sitäkin että hänen kirjansa vaativat kypsyäkseen pitkän ajan. Lisäpaineita tulee, kun julkaistu kirja ei saakaan arvosteluja tärkeimmissä medioissa.

”Tero luuli hänen keikaroivan herkkyydellään, väitti, että hänellä oli suuret luulot itsestään. Kuinka saada mies ymmärtämään, että hänen itsetuntonsa ei ollut edes normaali? Että kirjoittaminen piti hänet kiinni elämässä ja todellisuudessa; että jos ei kirjoittanut, alkoi seota, hitaasti mutta varmasti?” (s. 143)

Hänellä on valtava kaipuu rakkauteen, mutta miehen rakkaudesta ja yhteiselämästä pitää aina maksaa hinta.

”Miehen haukuskelu piinasi hermoja. Kuin koira, hän ajatteli. Voisipa nukkua, nukkua.” (s. 186)

Rauhallinen yksinolo ja vapaus ovat kirjailijan olemisen ydintä, kuten vaikkapa radion puhelintoivekonserttia kuunnellessa.

”Tällaisina hetkinä tunsi olevansa osa näkymätöntä ketjua, jotain hyvyyden kaltaista, joka liitti ihmisiä toisiinsa kaiken käsittämättömän ja kauhean keskellä.” (s. 163)

Teos kuvaa kauniisti, miten kirjailija pitää loppuun asti kiinni taiteestaan ja unelmistaan. Muun hyvän lisäksi kirjasta löytyy kuin aforismeja.

”Miksi aina kysytään lapselta: ’Mikä sinusta tulee?’ Ikään kuin tämä vielä ei olisi mitään. Asiahan on päinvastoin: aikuisena sitten etsii sitä lasta joka on joskus ollut, ymmärtääkseen itsestään edes jotain.” (s. 118)

”Jokaisen päivän jokainen hetki täyttä työtä kuin kuokkisi peltoa, vetäisi kuormaa, iltaan saakka.” (s. 135)

”Oliko maailmassa olevan hyvän määrä yhtä suuri kuin pahan? Siinä tapauksessa hyvää oli äärettömästi.” (s. 163)

Taina

Kulttuurin mahtihahmoa muistellen

Kylänpää, Riitta: Utelias mieli : Claes Anderssonin elämä. Siltala 2020.

Suomalaisia elämäkertakirjoja luetaan ja myydään paljon:

https://yle.fi/uutiset/3-11603265

Elämäkertakirjallisuuden tämänvuotisiin helmiin kuuluu Riitta Kylänpään teos Utelias mieli: Claes Anderssonin elämä. Kirjan luettuani olen vaikuttunut. Andersson (1937-2019) oli kaikkien tuntema vasemmistoliiton keulahahmo, kulttuuriministeri, psykiatri, kirjailija ja jazzpianisti, mutta hän oli myös tulisieluinen maailmanparantaja, joka yritti uudistaa yhteiskunnan rakenteita ja antaa äänen niille, jotka sairautensa takia olivat sen menettäneet.

Marraskuun liikkeen aktivistilääkärinä hän hoiti 1960-luvulla asunnottomia ja työttömiä. 1980-luvulla hän ajoi toimeentulotuen parantamista. Jazzkeikkoja hän soitti kymmenien vuosien aikana satoja. Tulisieluisuudella oli kääntöpuolensa: herkkyys, ahdistuneisuus ja paniikkitilat.

Andersson kertoo asioista avoimen tuntuisesti. Hän on psykiatrina analysoinut itsensä ja tiedostanut ongelmiensa ytimen. Myös fyysisestä kehostaan hän puhuu kaihtelematta, ja sairauksien ja mielen välisestä yhteydestä.

Monet aikalaiset todistavat, että Andersson oli älykäs, ystävällinen, eläytyvä ja hauska; erinomainen kuuntelija.

”Andersson pyrki jatkuvasti löytämään uusia näkökulmia niihin ihmisiin, joita hän tutki tai yritti ymmärtää. Se oli hänestä tärkeintä. Loppujen lopuksi juuri uteliaisuus tekee elämästä mielekästä. Jos tukahduttaa uteliaisuutensa, kadottaa itsensä, ja elämästä tulee kuin tyhjä munankuori, hän kirjoitti.

Hänen henkilökohtaiset ominaisuutensa auttoivat häntä etsinnässä: eläytymisen taito oli hänen vahvuutensa, mutta eläytymisen rajattomuus hänen heikkoutensa.

’Claes otti maailmantapahtumat hirveän raskaasti, ja joskus vahva eläytyminen saattoi lamauttaakin hänet’, Katriina Kuusi [pitkäaikainen elämänkumppani] toteaa.” (s.285)

Andersson syntyi helsinkiläiseen porvarisperheeseen. Hänellä oli kuusi vuotta vanhempi isosisko, ja hänen jälkeensä syntyi samanlaisella ikäerolla pikkusisko. Kauppa-alalla toiminut perheen isä ei hyväksynyt radikaalia poikaansa, ja perheessä oli muitakin jännitteitä, mutta Helsingin mahdollisuudet ja vilkas kulttuurielämä tarjosivat pojalle väyliä ajatteluun ja itseilmaisuun. Jalkapallopelit kasvattivat sosiaalisuuteen, opettivat joukkueessa toimimista. Musiikki ja kirjallisuus, jazzklubeille pääsy olivat tärkeitä. 

Uusvasemmistolaisiin piireihin tutustuminen herätti Anderssonin sosiaalisen omatunnon, ja lääketiedettä opiskellessaan hän tutustui ensimmäistä kertaa huono-osaisiin. Voidakseen auttaa heitä hän päätti erikoistua psykiatriaan.

Hän toimi Veikkolan sairaalan ylilääkärinä ja kokeili siellä uutta yhteisöllistä hoitoajattelua. Potilaiden perheet otettiin aktiivisesti mukaan hoitotiimiin, ja parantolassa järjestettiin monenlaista yhteistä tekemistä, myös talon työt jaettiin. Tulokset olivat kannustavia.

Kirjailijanura veti niin hyvin, että Andersson toimi pitkään vapaana kirjailijana. Hänet houkuteltiin mukaan vasemmiston eduskuntaehdokkaaksi viisikymppisenä. Politiikan kenttä merkitsi aivan uusia haasteita, tuntemattomien asioiden haltuunottoa ja paineita, mutta Andersson myös nautti julkisuudesta. Hän oli Vasemmistoliiton puheenjohtaja, kulttuuriministeri ja presidenttiehdokaskin. Kirjan tässä jaksossa on lukuisia mielenkiintoisia lausuntoja politiikassa tuolloin mukana olleilta henkilöiltä.

Musiikki kulki mukana aina yhtä tärkeänä. Suosittu jazzpianisti Andersson piti Ingmar Bergmanin tavoin musiikkia ”ihmisessä olevan pyhyyden ilmauksena” (s.285). Andersson palasi eduskuntaan vuonna 2007, ”velvollisuudentunnosta”, mutta joutui terveyssyistä jättämään pian paikkansa varamiehelle Kari Uotilalle.

Utelias mieli etenee hyvässä rytmissä elämänvaiheesta toiseen, ja visuaalisestikin jaottelu on selkeä. Sinne tänne sijoitellut runot tuovat tunnetta, iloa ja väriä. Kylänpään ote on empaattinen, muttei liikaa iholle menevä, ja kieli eleganttia. Miinuksena pidän kirjan rumaa kantta.

Mukana on paljon mielenkiintoisia aihealueita, kuten kirjallisten piirien taidedebatit, taide-elämän nousu 1990-luvun laman keskellä sekä tärkeät poliittiset päätökset ja niihin liittyvät henkilöt. Perhe-elämää, muun muassa Siuntion kesäkommuunia käsittelevät jaksot tarjoavat kiinnostavaa human interestiä.

Claes Andersson oli siis varsinainen renessanssi-ihminen, moniaalle rönsyävä multilahjakkuus. Riitta Kylänpään urakkaan ovat sisältyneet kymmenet haastattelut, lisäksi hän on käynyt läpi laajan kirjallisen aineiston. Lähdemateriaaliluettelo on massiivinen alkaen Anderssonin runoista, romaaneista ja tietokirjoista, näytelmiä, elokuvia ja kuunnelmia unohtamatta. Runokokoelmia on 26, proosateoksia kahdeksan, näytelmiä ja kuunnelmia kymmeniä.

Riitta Kylänpää palkittiin Tieto-Finlandialla kolme vuotta sitten ilmestyneestä Pentti Linkola -elämäkertateoksesta. Pitkän linjan journalisti tekee jälleen kulttuuriteon, ja varmasti tämäkin kirja tulee jollakin tavalla palkituksi.

Kylänpää kertoo kirjan esipuheessa, että Linkola antoi hänelle käyttöön yli sata päiväkirjaa, mutta Andersson ei mitään.

”Hän oli tuhonnut muistiinpanonsa sitä mukaa, kun oli käyttänyt ne runoissaan ja proosateoksissaan. — Ensilukemalla en tunnistanut romaanien todellisuuspohjaa, mutta haastattelujen edetessä ymmärsin, että hän oli käyttänyt itseään materiaalinaan. Niin kirjailijat tekevät, kuka avoimemmin, kuka peitellymmin. Mutta kyllä hän myös liioittelee ja dramatisoi ja muuntelee tapahtumia kirjoissaan, ja sekin on hyvän kirjailijan ominaisuus.

Hän kutsui itseään muistin mytomaaniksi.” (s. 11)

Kylänpään ja Anderssonin viimeinen tapaaminen oli tammikuussa 2019. Andersson menehtyi heinäkuussa 2019. Omaelämäkerralliset Otto-kirjat Oton elämä (2011), Hiljaiseloa Meilahdessa (2016) ja postuumisti ilmestynyt Seuraavaksi Jätkäsaari (2019) kertovat paljon kulttuurin mahtihahmon viimeisistä vuosista.

Taina