Kaksi miestä, nainen ja ase

Kirjan 1. painoksen kansi

Juhani Peltonen : Kolme : romaani (2. painos. WSOY, 1981)

Rasko Palatsi, taiteilija, 26 vuotta:

”      – Ei. Mä olen yrittänyt tehdä töitä. On niin pirusti. Joo. Kaikenlaista. En koko viikkoon. Ei ole hintaakaan oikein tällä hetkellä. Hermot alustavasti kireellä. Oli puhelin irti seinästä. Sellainen tilapäinen umpikuja tällä hetkellä. Kun mä istun ja tuijotan mä tiedän täsmälleen mitä mun pitäis tehdä, mutta heti kun mä nousen ja kastan pensselin väriin, niin mulle tulee tunne etten mä pysty vetämään väärää saati sitten suoraa viivaakaan. Joo joo. Sattuuhan sitä. Isot laivatkin menee välillä pohjaan. Rasittaa tietysti ylävintin releitä jonkin verran ja rahisee vauhtipyörässä. Menee hyvin. Sonja voi loistavasti. Meillä svengaa mitä parhaiten. Ihana nainen. Siinä sä olet oikeassa. Fantastinen. No joo, joskus ens tai sitä seuraavalla viikolla. Selvä. Otetaan yhteyttä. Palataan asioihin. Soitellaan. Terve. Hei.”

Sonja Palatsi, taiteilijan vaimo, 25, tavaratalo Langmanin tulkki ja neuvoja, pariskunnan seitsemänvuotishääpäivän iltana:

”    –  Voi jumalauta! Et sä näe sitä tuhkakuppia! Ja eiks sulla todella ole muita ryysyjä kuin noi värikupissa uitetut resut?
   –  Haluaisit sä että mulla olis kovat ja rusetti kaulassa. Ja tää on puoliks mun työhuone.
   – Olisit joskus vähän siistimpi, ajaisit partas, kävisit parturissa, pesisit ja hoitaisit naamaas; ihomatoja leuka- ja nenänseutu täynnä. Olisit niin kuin muutkin ihmiset.
   –  Kulta rakas… mä pyydän: ei viitsitä enää…
   –  Ai kuinka mua raivostuttaa tää eläminen ja oleminen! Tuleeks susta koskaan mitään kuuluisaa maalaria, kunnon taitelijaa. Tai edes sellaista, ettei koko ajan tarvitsis elää veloiks?
   –  Ei meillä ole velkaa penniäkään tällä hetkellä.
   –  Ai vai ei? Meillähän menee sitten mukavasti huomiseen.
   –  Mä en käsitä miks sä haluat nyt riitaa, Rasko sanoi ja meni asettamaan Kalinkan jälleen soimaan.
   –  Ja eiks meillä ole kuin toi yks kirottu levy? Sonja huusi. Jaksa kuunnella koko ajan samaa joikumista!
   –  Anteeks, mä luulin että sä pitäisit tästä vielä. Tätähän me soitettiin silloin niin…
   –  Mä inhoan sitä! Mä en voi sietää sitä sitä enää!”

Klaus Langman, 37, Langman-yhtiön varatoimitusjohtaja, noin 15-vuotiaan tyttären yksinhuoltaja:

”    –  Krista, Klaus sanoi.
   –  Yyyyyyhn, kuului vuoteesta.
   –  Kello on puoli kymmenen. Mä lähden nyt äitis ja veljies luokse.
   –  Yyyyyyhn.
   –  Kahvi on termospannussa ja leivät ja muut pöydällä.
   –  Yyyyyyhn.
   –  Korjaa makkarat ja juusto ja voi jääkaappiin sitten.
   –  Yyyyyyhn yyyyyyhn.
   –  Mihis aikaan sä lähdet?
   –  Yyyyyyhn.
   –  Älä ole sitten kovin myöhään kun huomenna on koulupäivä.
   –  Yyyyyyhn yyyyyyhn.
   – Vienks minä sinulta terveisiä?
   –  Yyyyyyhn.
   –  Tarvitsisit sä rahaa?
   –  Joo.
   –  Paljonko?
   –  Viiskymppiä.
   –  Mihin sä niin paljon tarvitsisit. Mä jätän kolme kymppiä tähän pöydälle.
   –  Yyyyyyhn.
   –  No hei sitten.
   –  Yyyyyyhn yyyyyyhn.”

Pehmeäkantinen kirja halkesi ja tiputteli sivuja lattialle, kun poimin sen käteen pääkirjaston kirjojen vaihtopisteessä. Todella täysinpalvellut teos, sillä sen sisäkannessa komeilee SPR:n kierrätyskeskuksen tunnus. Tungin kappaleet kassiin kuten kirjan Sonja, jonka käsilaukku kerran levähti auki, ja hän sai keräillä tavaroitaan pitkin lattiaa, kun Rasko seisoi typeränä vieressä ja vain höpötti jonkun juopon kanssa. Että Sonjaa raivostutti silloin. Minua lähinnä nolotti ja tämä esittely on hyvitys tuosta tuhotusta artefaktista.

Parin runokirjan jälkeen Juhani Peltoselta (1941-1998) alkoi ilmestyä myös suorasanaisia tekstejä. Esikoisromaanin Salomo ja Ursula jälkeen ilmestyi 1969 Kolme ja se tarjoaa virkistävän aikamatkan 60-luvun lopulle. Silloin markka oli valuutta, levyt vinyyliä, Keimolassa ajettiin kilpaa ja puhelinlangat lauloi, mutta ihmisten rakkaudennälkä ja vakaan elämän kaipuu oli sama kuin nyt.

(sivu 1/2)

Sivut: 1 2

Kuvia joita ei enää ole

Ulrich Plenzdorf : Nuoren W:n uudet kärsimykset (suomentaneet Outi ja Kalevi Nyytäjä. Tammi 1974)

”ja tämä on kaikki teidän syynne / teidän jotka puheillanne saitte minut antautumaan tähän ikeeseen ja jotka lavertelitte minulle suut silmät täyteen toiminnasta – toiminnasta – olen jättänyt erohakemukseni – kerro tämä hiukan lievennettynä äidilleni – loppu

– Tajuatteko tästä mitään?
– En. En mitään.

Ettekä voikaan. Ei kai sitä kukaan käsitä. Mä löysin nää jutut yhdestä vanhasta risasta kirjasta, sellaisesta Reclamin pehmeäkantisesta. Mä nimittäin hukkasin nimilehden Willin mökin puuseessä.”

Palataan tekstissä takaisinpäin jotta tähän esittelyyn saadaan joku tolkku. Kirjan alussa nuoren W:n uudet kärsimykset olivat lopullisesti päättyneet. Todisteina siitä esitellään muutama kuolinilmoitus, esimerkkinä Frankfurt an der Oderin Volkswacht joulukuun 31. päivältä:

”Ystävämme, nuorisoliittolainen
EDGAR WIBEAU
menetti henkensä järkyttävän tapaturman uhrina.
Unohtumattoman järjestötoverimme muistoa kunnioittaen
VEB (K) Hydrauliikka, Mittenberg
Ammattikoulu — Tehtaanjohto — FDJ”

Tapahtumapaikka on siis entinen DDR joskus 60- ja 70-lukujen taitteessa. Kirjan alun kuolinilmoitusten jälkeen toiminta lähtee välittömästi käyntiin. Edgarin isä, joka oli jättänyt perheensä, kun Edgar oli pikkuinen, yrittää selvittää mitä hänen poikansa oli tehnyt ja millainen nuori Edgar oli ollut. Miksi huippuarvosanoja saanut 17-vuotias poika oli jättänyt opintonsa kesken ja lähtenyt Berliiniin? Millaista elämää hän ystäväperheen siirtolapuutarhamökissä oli viettänyt? Näitä keskusteluja Edgar puolestaan koko ajan kommentoi ja täydentää. Eri henkilöiden muistoista, takautumista ja eri tasoista syntyy elävältä tuntuva kuva ristiriitaisesta hahmosta, joka etsi itseään ja luovi yhteiskunnan asettamien painostavien vaatimusten aallokossa.

”Yhtenä päivänä mulle pamahti päähän semmoinen älytön ajatus että mitä mun elämä olis ollut jos mun yhtäkkiä pitäis potkaista tyhjää, jos mä saisin vaikka paiseruton. Siis että mitä mä olisin ehtinyt saada elämästä irti. Ja siitä ajatuksesta mä en millään päässyt eroon.

– Mä olen ainakin sitä mieltä että Ed lähti pois siksi että se tahtoi tulla taidemaalariksi, Se oli koko syy. Tylsä homma vaan ettei ne Berliinissä huolinut sitä taideakatemiaan.
– Mikseivät?
– Ed oli muka ollut lahjaton, mielikuvitukseton. Se otti sen aika pahasti.

Arvaa vaan miten pahasti. Mutta tosiasia on ettei mun kootuilla teoksilla ollut mitään virkaa. Mitä varten me sitten koko ajan maalattiin abstraktia? – Siksi etten mä hullu ikinä osannut maalata mitään niin näköiseksi että sen olis voinut tuntea sanotaan vaikka koiraksi.”

Edgar majaili Berliinissä ystäväperheen omistamassa, purettavaksi tuomitussa siirtolapuutarhamökissä. Kuvaan tuli hiukan yli kaksikymmenvuotias nainen, lastentarhaopettaja Charlie:
”- Se alkoi heti ensimmäisenä päivänä. Meidän lastentarhalla oli siellä siirtolapuutarhassa peuhupaikka niin kuin me sanotaan, siellä oli hiekkalaatikko ja keinulauta. Kesällä me oltiin siellä koko päivä ulkona, aina kun voitiin. Nyt siellä on kaikki myllerretty nurin. Lapset ryntäsivät aina suoraa päätä hiekkalaatikolle ja kiipeilytelineelle ja pensaiden sekaan. Ne olivat kyllä naapuritontin puolella, mutta se oli melkein kuin meidän tonttia. Aita oli jo ajat sitten hajonnut eikä siellä ollut pitkiin aikoihin enää näkynyt ihmisiä. Koko siirtolapuutarha oli nimittäin määrätty purettavaksi. Yhtäkkiä minä näin miten jostain mökistä tuli esiin mies joka oli kampaamaton ja ihan rähjäisen näköinen. Minä kutsuin lapset heti paikalla luokseni.
– Se oli siis Edgar?
– Se oli Edgar. Minä kielsin lapsia heti menemästä enää sille tontille. Mutta lapset nyt ovat lapsia – viiden minuutin päästä he olivat kaikki tiessään. Minä huusin heitä ja sitten näin että he olivat Edgarin luona. Edgar istui mökkinsä takana maalausvehkeineen ja lapset seisoivat hänen takanaan aivan hiirenhiljaa.”

Sivut: 1 2 3

Pallokentän laidalta

Jukka Pakkanen: Täysmustat futispläägät ja muuta jalkapalloelämää
(Kirjayhtymä, 1987)

”- Paitsio! Selvä paitsio jumalauta! keltaisten valmentaja huusi ja oli rynnätä kentälle.
Vein pallon keskelle, ja kohdatessani maalintekijän hämmästyneen katseen paitsiomaalista olin yhä vakuuttuneempi, että tämä sinisten kaveri oli sama jonka muistin kevään ottelusta – sama vaalea kihara tukka.. sama sähäkkyys pelissä…
– Saatanan dumari mulkku! Keltaisten puolustaja pyyhkäisi selkääni. Hyväksyin sen ja muut nimittelyt jotka seurasivat minua loppuun asti. Maali jäi ottelun ainoaksi.
– Eikö ollut paitsio, mitä! Keltaisten valmentaja tuli tuomarikoppiin, missä olin vaihtamassa vaatteita. – Poikahan oli ainakin kaksi metriä…
– Makuasia, keskeytin hänet, sulloin tavarani kassiin ja astuin ulos.
Paitsiohan se oli… Käänsin auton tielle ja palautin tilanteen mieleeni.
Sinisten oli tehtävä ainakin yksi maali voittaakseen sarjan, tiedän, vaikkei sellaisen tietäminen erotuomarille kuulu. Peliaikaa on jäljellä viisi minuuttia ja siniset painostavat. Heillä pelaa keskikentällä tehokkaasti pieni kiharatukkainen kaveri, jallittaa isompiaan, jakelee maukkaita syöttöjä. Hän saa valmentajaltaan käskyn siirtyä toiseksi kärkipelaajaksi. Se sekoittaa vastustajan puolustuksen. Poika saa loistosyötön keskikentältä. Hän on toista metriä paitsiossa, mutta minä en vihellä. Hän juoksee kohti maalia, huijaa maalivahdin ulos ja nostaa pallon tämän yli. 1 – 0.
Alkoi sataa. Lasinpyyhkimet hankasivat kerroksia pois, neljän kuukauden takaisen tapauksen päältä, kunnes se oli silmissäni kuin hyvin leikattu elokuvakatkelma.”

Onneksi tämä Jukka Pakkasen novellikokoelma on ohut. Aika ajoin ylitäydet kotikirjahyllyt vaativat karsintaa. Poistettavia kirjoja selailee ja toteaa, että eräät niistä eivät enää jaksa innostaa ja siksi niistä voi luopua helposti. Tämän kirjan kohdalla tapahtuu aina eräänlainen jämähdys. Joka kerta huomaan, että silmäily syvenee ja olen taas kerran lukenut sen läpi. Nopealukuinenhan tämä on. Sitten sille täytyy edelleen löytyä tilaa jostakin rakosesta.

”Olen viheltänyt päättyneeksi ottelun, jonka samaiset siniset ovat hävinneet. Joukkueet huutavat hei-huudot ja alkavat kättelyn. Olen jo menossa tuomarikopille, kun kuulen voihkaisun takanani. Punaisten pelaaja nilkuttaa kaveriensa tukemana. Vedän joukkueet kentän laidalle ja kysyn mitä on tapahtunut. Hävinneiden sinisten pelaaja on kättelyn aikana potkaissut punaisten parasta maalintekijää polveen. Kuka se oli? Yksi kaveri, pitkä ja vahva, luimuilee sivummalla ja vilkuilee minuun päin. Alan kaivaa paperia ja kynää taskusta, kun muita päätään lyhyempi kiharatukkainen vaalea poika astuu esiin ja ilmoittautuu syylliseksi. Kysyn, onko hän tosissaan. Hän nyökkää epävarmasti, ja sitten kiihkeästi. Muut katsovat ihmeissään vuoroon häntä vuoroon isoa, joka on kääntynyt selin ja potkiskelee palloa lampuntolppaan. Alleviivaan pienen pojan nimen pelaajaluettelosta ja kerron lähettäväni asiasta raportin.
Kerin tapausta mielessäni edestakaisin. Mikä oli saanut syyttömän pojan ilmoittautumaan syypääksi? Helppoa ei ollut ymmärtää omaakaan käytöstäni. Paitsiomaalin hyväksymällä olin ottanut oikeuden omiin käsiini. Mutta sitähän tapahtuu aina, puolustauduin heti. Jokainen tuomio on tulkinta. Tässä tapauksessa motiivi vain oli poikkeuksellisen paljaana näkyvissä: palkkio jalomielisyydestä (jonka syytä en toisaalta edes tiennyt!). Lisämotiivina saattoi olla viehtymys tuon pienen laiturin peliin isojen puristuksessa; toistakymmentä erotuomarivuotta juniorisarjoissa olivat opettaneet huomaamaan pelimiehet potkijoiden joukosta. Yhtä kaikki, minun tehtäväni ei ole jaella hyvityksiä ja tehdä oikeutta mieleisekseni. Käänsin auton ympäri ja ajoin ylinopeutta takaisin ottelupaikalle.”

Sivut: 1 2