Avainsana-arkisto: sivullisuus

Kuvia joita ei enää ole

Ulrich Plenzdorf : Nuoren W:n uudet kärsimykset (suomentaneet Outi ja Kalevi Nyytäjä. Tammi 1974)

ja tämä on kaikki teidän syynne / teidän jotka puheillanne saitte minut antautumaan tähän ikeeseen ja jotka lavertelitte minulle suut silmät täyteen toiminnasta – toiminnasta – olen jättänyt erohakemukseni – kerro tämä hiukan lievennettynä äidilleni – loppu

– Tajuatteko tästä mitään?
– En. En mitään.

Ettekä voikaan. Ei kai sitä kukaan käsitä. Mä löysin nää jutut yhdestä vanhasta risasta kirjasta, sellaisesta Reclamin pehmeäkantisesta. Mä nimittäin hukkasin nimilehden Willin mökin puuseessä.”

Palataan tekstissä takaisinpäin jotta tähän esittelyyn saadaan joku tolkku. Kirjan alussa nuoren W:n uudet kärsimykset olivat lopullisesti päättyneet. Todisteina siitä esitellään muutama kuolinilmoitus, esimerkkinä Frankfurt an der Oderin Volkswacht joulukuun 31. päivältä:

”Ystävämme, nuorisoliittolainen
EDGAR WIBEAU
menetti henkensä järkyttävän tapaturman uhrina.
Unohtumattoman järjestötoverimme muistoa kunnioittaen
VEB (K) Hydrauliikka, Mittenberg
Ammattikoulu — Tehtaanjohto — FDJ”

Tapahtumapaikka on siis entinen DDR joskus 60- ja 70-lukujen taitteessa. Kirjan alun kuolinilmoitusten jälkeen toiminta lähtee välittömästi käyntiin. Edgarin isä, joka oli jättänyt perheensä, kun Edgar oli pikkuinen, yrittää selvittää mitä hänen poikansa oli tehnyt ja millainen nuori Edgar oli ollut. Miksi huippuarvosanoja saanut 17-vuotias poika oli jättänyt opintonsa kesken ja lähtenyt Berliiniin? Millaista elämää hän ystäväperheen siirtolapuutarhamökissä oli viettänyt? Näitä keskusteluja Edgar puolestaan koko ajan kommentoi ja täydentää. Eri henkilöiden muistoista, takautumista ja eri tasoista syntyy elävältä tuntuva kuva ristiriitaisesta hahmosta, joka etsi itseään ja luovi yhteiskunnan asettamien painostavien vaatimusten aallokossa.

Yhtenä päivänä mulle pamahti päähän semmoinen älytön ajatus että mitä mun elämä olis ollut jos mun yhtäkkiä pitäis potkaista tyhjää, jos mä saisin vaikka paiseruton. Siis että mitä mä olisin ehtinyt saada elämästä irti. Ja siitä ajatuksesta mä en millään päässyt eroon.

– Mä olen ainakin sitä mieltä että Ed lähti pois siksi että se tahtoi tulla taidemaalariksi, Se oli koko syy. Tylsä homma vaan ettei ne Berliinissä huolinut sitä taideakatemiaan.
– Mikseivät?
– Ed oli muka ollut lahjaton, mielikuvitukseton. Se otti sen aika pahasti.

Arvaa vaan miten pahasti. Mutta tosiasia on ettei mun kootuilla teoksilla ollut mitään virkaa. Mitä varten me sitten koko ajan maalattiin abstraktia? – Siksi etten mä hullu ikinä osannut maalata mitään niin näköiseksi että sen olis voinut tuntea sanotaan vaikka koiraksi.

Edgar majaili Berliinissä ystäväperheen omistamassa, purettavaksi tuomitussa siirtolapuutarhamökissä. Kuvaan tuli hiukan yli kaksikymmenvuotias nainen, lastentarhaopettaja Charlie:
”- Se alkoi heti ensimmäisenä päivänä. Meidän lastentarhalla oli siellä siirtolapuutarhassa peuhupaikka niin kuin me sanotaan, siellä oli hiekkalaatikko ja keinulauta. Kesällä me oltiin siellä koko päivä ulkona, aina kun voitiin. Nyt siellä on kaikki myllerretty nurin. Lapset ryntäsivät aina suoraa päätä hiekkalaatikolle ja kiipeilytelineelle ja pensaiden sekaan. Ne olivat kyllä naapuritontin puolella, mutta se oli melkein kuin meidän tonttia. Aita oli jo ajat sitten hajonnut eikä siellä ollut pitkiin aikoihin enää näkynyt ihmisiä. Koko siirtolapuutarha oli nimittäin määrätty purettavaksi. Yhtäkkiä minä näin miten jostain mökistä tuli esiin mies joka oli kampaamaton ja ihan rähjäisen näköinen. Minä kutsuin lapset heti paikalla luokseni.
– Se oli siis Edgar?
– Se oli Edgar. Minä kielsin lapsia heti menemästä enää sille tontille. Mutta lapset nyt ovat lapsia – viiden minuutin päästä he olivat kaikki tiessään. Minä huusin heitä ja sitten näin että he olivat Edgarin luona. Edgar istui mökkinsä takana maalausvehkeineen ja lapset seisoivat hänen takanaan aivan hiirenhiljaa.”

Tarkkailijat jumalmoodissa

Arkadi ja Boris Strugatski: Hankalaa olla jumala (1979)

Tieteiskirjaksi tämä teos pakottaa päähenkilönsä poikkeuksellisten moraalisten kysymysten eteen. Seuraavassa hän pohtii suhdettaan tutkimuskohteisiinsa, suhdetta joka vuosien mittaan on melkoisesti muttunut:

”Syvästä seinäonkalosta astui esiin vartiossa oleva rynnäkkömies kirves lyöntiin valmiina.
– Kielletty, hän ilmoitti synkeästi.
– Mitä sinä ymmärrät, hölmö! sanoi Rumata huolettomasti ja sysäsi hänet kädellään syrjään.
Hän kuuli miten rynnäkkömies tömisteli epäröiden takana, ja äkkiä hän tavoitti itsensä miettimästä sitä miten loukkaavat sanat ja halveksuvat eleet luontuvat häneltä refleksinomaisesti, ettei hän enää näyttelekään ylhäistä röyhkimystä vaan että hänestä on merkittävässä määrin tullut sellainen. Hän kuvitteli itsensä tällaisena Maassa ja häntä alkoi etoa ja hävettää. Miksi? Mitä minulle on tapahtunut? Minne on kadonnut lapsesta pitäen kasvatettu ja vaalittu kunnioitus ja luottamus itsensä kaltaisia olentoja kohtaan, verratonta ihmiseksi kutsuttua olentoa kohtaan?


”Ja minuahan ei auta enää mikään, hän totesi kammoksuen. Minähän vihaan ja halveksin heitä aidosti. Minä voin kuinka paljon hyvänsä perustella tämän vasta ohittamani kaverin typeryyttä ja raakuutta, mainita sosiaaliset olot ja hirvittävän kasvatuksen, kaiken, mitä hyvänsä, mutta nyt näen selvästi, että tämä on viholliseni, kaiken rakastamani vihollinen, ystävieni vihollinen, kaikkein pyhimpänä pitämäni vihollinen. Enkä minä vihaa häntä teoreettisesti, en minään ”tyypillisenä edustajana”, vaan häntä itseään, yksilönä. Minä vihaan hänen kuolaista naamaansa, hänen pesemättömän ihonsa löyhkää, hänen sokeaa uskoaan, hänen vihaansa kaikkea sitä kohtaan mikä ylittää sukupuolitoimintojen ja juominkien rajat.”

Neuvostoliitossa kommunistisen utopiakirjallisuuden parissa uransa 1950-luvulla aloittaneet Strugatskit joutuivat 1960-luvun kuluessa enenevässä määrin sensuurin hampaisiin. He olivat vähentäneet teknologisia painotuksia ja alkoivat heijastaa oman aikansa todellisuutta mielikuvituksellisten elementtien avulla. Kirjojen yleissävy muuttui pessimistisemmäksi. He itse käyttävät myöhemmästä linjastaan nimitystä ”yhteiskuntafantasia”. Niissä tarjotaan nykyhetken ilmiöihin kriittinen näkökulma etäännyttämällä ne kärjistettyinä ja fantasiamaailmaan sijoitettuna. Tämä kirja ilmestyi ensimmäisen kerran 1964 ja nuo elementit näkyvät siinäkin. Se on myös tyypillinen esimerkki veljesten tyylistä, jossa on viitteitä venäläiseen satu- ja kertomusperinteeseen.