Edgar sujahti sulavasti päiväkodin arkeen yleismieheksi. Lahjaton maalari teetti lapsilla seinämaalauksen, joka oli annettu hänelle tehtäväksi.
”Se homma meni loistavasti, mä tiesin sen. Mä tiesin ettei siinä voinut juuri mikään mennä pieleen. Lapsiin saattaa valtavasti herpaantua, mutta maalata ne osaa niin että ihan heikottaa. Aina kun mun teki mieli katsella kuvia niin mä menin ennemmin lastentarhaan kuin johonkin museoon. Sitä paitsi niistä on muutenkin kivaa töhriä seinät täyteen. Lastentarhatädit oli vauhkoina. Niistä oli aivan ihanaa mitä niiden pienokaiset oli tehnyt. Hyvältä se näytti munkin mielestä.”
Suhde Charlieen syvenee. Sitten tulee ongelmia: Charlien tylsän-asiallinen sulhanen Dieter kotiutuu asepalveluksesta, joka tuolloin oli todella pitkä.
”Mä tajusin heti ettei se ollut oikea mies Charlielle. Se olis voinut olla Charlien isä, ei siis ikänsä puolesta mutta muuten. Se liikkui vähintään yhtä arvokkaasti kuin joku Bismarck. Mä en usko että se päästi mitään älytöntä suustaan ennen kuin se oli harkinnut sitä ainakin kolmeen kertaan.”
Lisäksi Edgarin rahat ovat loppumassa:
”Charlie: Jos minulla ei olisi rahaa niin minä menisin töihin.
Mä sanoin: Joka ei syö, hänen ei pidä myöskään työtä tekemän. Mun mielestä tällaiset väännökset oli aika vitsikkäitä. Sitten mä nousin pystyyn, juoksin kolhoositilalleni – sinne oli matkaa vain muutama askel – ja sieppasin ensimmäisen salaatinkerän joka käsiin osui. Mä en tainnut vielä kertoa että mä olin yhtenä päivänä huvikseni ripotellut puutarhaan kaikki siemenpussit jotka vielä oli jäljellä Willin kämpässä. Ensimmäisenä nousi salaatti. Salaatti ja retiisit. Mä aloin ahtaa suuhun sitä salaattia. Hiekka narskui hampaissa, mutta mä halusin vaan saada sanotuksi seuraavan:
Kuinka hyvältä tuntuu minusta, kun saan sydämessäni tuntea sitä yksinkertaista ja viatonta iloa, jota ihminen tuntee, kun voi laskea pöydälleen kaalinterän, jonka hän on itse kasvattanut. Sen mä olin tietysti oppinut siitä Wertheristä! Mä taisin olla sinä päivänä charmikkaampi kuin koskaan ennen.”
Alussa mainittu risa Reclam-kustantamon kirja oli siis Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset. Sitä Edgar siteeraa pitkin matkaa välillä hämmentävin seurauksin.
Mutta siis raha:
”Ja minne silloin mennään? Raksalle. Sanotaan että joka ei viitsi mitään eikä osaa mitään menee joko raksalle tai rautateille. Mun oli liian vaarallista mennä rautateille. Siellä ne olis takuulla ruvennut kysymään multa henkilöllisyystodistusta ja oleskelulupaa ja ties mitä. Joten mä menin raksalle. Raksalle pääsee kuka vaan, sen mä tiesin. Mua vaan rasitti kun mä tulin Addin ja Zaremban ja koko porukan luo, ne oli korjaamassa Berliinin vanhoja asuntoja talo talolta, ja Addi sanoi heti:
Huomenta sanotaan kun sisään tullaan!
Se tyyppi oli mulle jo ennestään tuttu. Sitten Addi tyrkkäsi mulle maalitelan ja kysyi multa olinko mä koskaan pidellyt sellaista kädessä. Joka ikinen pioneeri tuntee nää tämmöiset vehkeet. Joten mä ilman muuta sanoin että en.”
Muutaman Edgarin tempauksen jälkeen Addin, ryhmän vastaavan, käämit paloivat kunnolla:
”Kuules nyt, poika. Eipäs kukkoilla. En minä tiedä mikä sinulla päässä viiraa, mutta jotain vikaa siellä on. Ihan varmasti. Se on minulle yksi lysti. Mutta me ollaan tässä työporukka ja hyvä porukka ollaankin ja sinä olet siinä mukana. Eikä sinun ajan oloon auta muu kuin sopeutua ja vetää samaa köyttä kuin muutkin. Äläkä luule että sinä olisit meillä ensimmäinen tapaus. On meillä kesytetty muitakin. Kysy vaikka Jonasilta. Eikä sellaista heppua ole vielä nähtykään joka pystyy pudottamaan meidän työn tasoa.”
Mutta Zaremba oli toista maata ja hän osasi sovitella miesten välisiä kuumenevia tunteita.
”Zaremba: Pitää ottaa rauhallisemmin, hyvä mies. Paljon rauhallisemmin. Nooh?
Ja Addi: Sanopas mitä se meistä oikein tahtoo. Sillä ei ole muuta mielessä kuin lyödä rahoiksi meidän kustannuksella. Niin se on. Mokomakin tunari!
Ja Zaremba siihen: Noooh… Jaa että tunari?
Mä taisin jo sanoa että Zaremba oli Böömistä. Siitä kai johtui sen ’nooh’. Se sanoi sen vähintään kolme kertaa joka lauseessa. Se ukko osasi sanoa ’nooh’ niin että siinä oli enemmän asiaa kuin muilla kokonaisissa romaaneissa.”
Tuo yli seitsemänkymppinen Espanjan sisällissodan veteraani oli pelkkää nahkaa, luita ja lihaksia. Hän olisi voinut siirtyä jo eläkkeelle, mutta siellä hän vaan pakersi ja esitti työn ohessa välillä Notre Damen kellonsoittajaa. Yksisilmäisenä, kroppa täynnä tatuointeja, tuo arpinen todellinen työn sankari maalasi kuin kone ja lauloi taistelulauluja.
”Mä en tiedä pitääkö tää paikkansa. Joku kertoi mulle että Zaremba olis ollut heti vuoden neljäkymmentäviisi jälkeen kolmen viikon ajan jonkunlaisena ylituomarina Berliinissä. Oli kuulemma langettanut tosi hupaisia ja hohdokkaita tuomioita.
Nooh? herra syytetty, tehän tiemmä olette aina ollut suuri kommunistien ystävä? Siihen tyyliin.”
Sitten Edgar löysi kohtalokkaan vehkeen, joka osoittautui Addin keksimäksi ”sumuttomaksi maaliruiskuksi”, SMR:ksi, joka lukuisista yrityksistä huolimatta ei vain suostunut toimimaan. Koneella tehtiin vielä kerran julkinen koe asiantuntijoiden läsnäollessa. Maaliletku räjähti. Edgarin hammastelu oli vihdoin liikaa Addille, jonka mitta täyttyi ja niin Edgar sai potkut.
”Mä suoritin lyhyen itseanalyysin ja totesin että mun teki mieli alkaa heti rakentaa mun omaa ruiskua. Mun omaa SMR:ää. Tosin mä en vielä tiennyt miten. Mä tiesin vaan että sen piti olla ihan toisennäköinen kuin Addin ruisku. Mä tiesin kyllä ettei siitä tulis mikään helppo homma ilman kunnon työkaluja ja niin edelleen. Mutta mun tyyliin ei ollut koskaan kuulunut säikähtää semmoisista vaikeuksista.
Mä tajusin kans että tän homman piti tapahtua ihan salassa. Ja sitten kun se toimis, siis tää mun ruisku, niin mä ilmestyisin porukan eteen leveesti kuin joku loordi.”
Tainan ja Tommin aarrearkku 