Avainsana-arkisto: jalkapallo

Pallokentän laidalta

Jukka Pakkanen: Täysmustat futispläägät ja muuta jalkapalloelämää
(Kirjayhtymä, 1987)

”- Paitsio! Selvä paitsio jumalauta! keltaisten valmentaja huusi ja oli rynnätä kentälle.
Vein pallon keskelle, ja kohdatessani maalintekijän hämmästyneen katseen paitsiomaalista olin yhä vakuuttuneempi, että tämä sinisten kaveri oli sama jonka muistin kevään ottelusta – sama vaalea kihara tukka.. sama sähäkkyys pelissä…
– Saatanan dumari mulkku! Keltaisten puolustaja pyyhkäisi selkääni. Hyväksyin sen ja muut nimittelyt jotka seurasivat minua loppuun asti. Maali jäi ottelun ainoaksi.
– Eikö ollut paitsio, mitä! Keltaisten valmentaja tuli tuomarikoppiin, missä olin vaihtamassa vaatteita. – Poikahan oli ainakin kaksi metriä…
– Makuasia, keskeytin hänet, sulloin tavarani kassiin ja astuin ulos.
Paitsiohan se oli… Käänsin auton tielle ja palautin tilanteen mieleeni.
Sinisten oli tehtävä ainakin yksi maali voittaakseen sarjan, tiedän, vaikkei sellaisen tietäminen erotuomarille kuulu. Peliaikaa on jäljellä viisi minuuttia ja siniset painostavat. Heillä pelaa keskikentällä tehokkaasti pieni kiharatukkainen kaveri, jallittaa isompiaan, jakelee maukkaita syöttöjä. Hän saa valmentajaltaan käskyn siirtyä toiseksi kärkipelaajaksi. Se sekoittaa vastustajan puolustuksen. Poika saa loistosyötön keskikentältä. Hän on toista metriä paitsiossa, mutta minä en vihellä. Hän juoksee kohti maalia, huijaa maalivahdin ulos ja nostaa pallon tämän yli. 1 – 0.
Alkoi sataa. Lasinpyyhkimet hankasivat kerroksia pois, neljän kuukauden takaisen tapauksen päältä, kunnes se oli silmissäni kuin hyvin leikattu elokuvakatkelma.”

Onneksi tämä Jukka Pakkasen novellikokoelma on ohut. Aika ajoin ylitäydet kotikirjahyllyt vaativat karsintaa. Poistettavia kirjoja selailee ja toteaa, että eräät niistä eivät enää jaksa innostaa ja siksi niistä voi luopua helposti. Tämän kirjan kohdalla tapahtuu aina eräänlainen jämähdys. Joka kerta huomaan, että silmäily syvenee ja olen taas kerran lukenut sen läpi. Nopealukuinenhan tämä on. Sitten sille täytyy edelleen löytyä tilaa jostakin rakosesta.

”Olen viheltänyt päättyneeksi ottelun, jonka samaiset siniset ovat hävinneet. Joukkueet huutavat hei-huudot ja alkavat kättelyn. Olen jo menossa tuomarikopille, kun kuulen voihkaisun takanani. Punaisten pelaaja nilkuttaa kaveriensa tukemana. Vedän joukkueet kentän laidalle ja kysyn mitä on tapahtunut. Hävinneiden sinisten pelaaja on kättelyn aikana potkaissut punaisten parasta maalintekijää polveen. Kuka se oli? Yksi kaveri, pitkä ja vahva, luimuilee sivummalla ja vilkuilee minuun päin. Alan kaivaa paperia ja kynää taskusta, kun muita päätään lyhyempi kiharatukkainen vaalea poika astuu esiin ja ilmoittautuu syylliseksi. Kysyn, onko hän tosissaan. Hän nyökkää epävarmasti, ja sitten kiihkeästi. Muut katsovat ihmeissään vuoroon häntä vuoroon isoa, joka on kääntynyt selin ja potkiskelee palloa lampuntolppaan. Alleviivaan pienen pojan nimen pelaajaluettelosta ja kerron lähettäväni asiasta raportin.
Kerin tapausta mielessäni edestakaisin. Mikä oli saanut syyttömän pojan ilmoittautumaan syypääksi? Helppoa ei ollut ymmärtää omaakaan käytöstäni. Paitsiomaalin hyväksymällä olin ottanut oikeuden omiin käsiini. Mutta sitähän tapahtuu aina, puolustauduin heti. Jokainen tuomio on tulkinta. Tässä tapauksessa motiivi vain oli poikkeuksellisen paljaana näkyvissä: palkkio jalomielisyydestä (jonka syytä en toisaalta edes tiennyt!). Lisämotiivina saattoi olla viehtymys tuon pienen laiturin peliin isojen puristuksessa; toistakymmentä erotuomarivuotta juniorisarjoissa olivat opettaneet huomaamaan pelimiehet potkijoiden joukosta. Yhtä kaikki, minun tehtäväni ei ole jaella hyvityksiä ja tehdä oikeutta mieleisekseni. Käänsin auton ympäri ja ajoin ylinopeutta takaisin ottelupaikalle.”

Firmafutist Turust

Laine, Jarkko : Futari : lehtiä potkupalloilijan salatusta elämästä (1977)

otteet runosta:
Jarkko Laine : Kun istun Urheilupuistossa ja katselen TPS:n peliä (1973)
(kirjassa: 11 & pallo : jalkapallo elämässä, elämä jalkapallossa, 1997)

Virus tuli ja lykkäsi kauemmas vuosia odotetun jalkapallon suurtapahtuman, EM-kisat 2020, joihin Suomikin onnistui pääsemään mukaan. Saattoi olla hyvä niin, sillä se olisi ehkä käynyt jo liikaa sydämen päälle, voittihan oma KuPSimme Suomen mestaruuden (Banzai!) ja Tepsikin palasi takaisin pääsarjaan! Niin, Turku, tuo suomalaisen jalkapallon kehto. 1890-luvulla tulivat Crichtonin veljekset Englannista ja perustivat veistämön Aurajoen suuhun. He toivat mukanaan jalkapallon ja opettivat veistämönsä työmiehet pelaamaan sillä. Se oli todellista puulaakipalloilua, todellista työläispalloilua, tuo suomifutiksen alkutaival.
Voisikin antaa yhden sikäläisen futarin Lasse ”Köö” Heiskasen kertoa harrastuksestaan. Hän on kohta kolmekymppinen maalivahti kirjapaino Weikkolan joukkueessa ja ainakin omien puheidensa mukaan reippaasti tuollaista II divisioonan tasoa:

”Ei kai minua muuten olisi pyydetty pysymään mukana porukassa. Ja näön vuoksi olen välillä toimitellut firman talonmiehen tuuraajan hommia. Väärinkäsitysten välttämiseksi lienee paras sanoa heti alkuun, etten ole epäsosiaalinen enkä missään nimessä boheemi niin kuin silloinen tyttöystäväni väitti. En myöskään tunne vetoa sosialismiin enkä vapaamuurariuteen, en pidä hipeistä enkä itämaiseen uskontoihin höynähtäneistä. Olen reservin vänrikki ja hum.kand. Käytän alkoholia harvoin ja tupakoin ainoastaan ollessani juovuksissa. Ainoat paheeni ovat jalkapallon pelaaminen ja runojen kirjoittaminen. Laitan tähän esimerkin:

On vappu ja sataa
ja jalkapallo kuin sateen kastama markkinapallo
märkänä ja raskaana kiitää
kuin muinaisaikain kanuunankuula,
saapasnahasta tehty, täytetty paroni von Münchhausenin
muistelmilla (niin kuin Himbergin Jokken
jalkapallon kuori vanhoilla Turun Sanomilla
jotka pursuivat ulos nyörittämättömästä nahan aukosta
ja saivat koko rankkarin näyttämään
pienoiskaatopaikalta & kuitenkin Jokken isä
oli erotuomari ja piti palloja sisäeteisessä
vanhassa perunasäkissä, pihi
mies, ajatukset kiersivät yhtä ja samaa kehää
kuin raitiovaunu jota hän ajoi,
mutta jalkapallopelissä ei ole raiteita) … jatko lopussa

Olen lähetellyt runojani kustantajille 12-vuotiaasta asti ja saanut ne aina takaisin. Olen plagioinut jokaista tuntemaani runoniekkaa, mutta jostakin syystä säkeeni ovat jättäneet kustantajan lukijat kylmiksi. Joko minä kirjoitan huonosti tai heillä on kehittymätön maku. Mutta minä en lannistu helposti ja lisäksi uskon, että aikalaisilta saatu kritiikki ei ole mitään kritiikkiä, se on vain keskustelua, mielipiteitten vaihtoa. Vaikka totta puhuen olen aika huono häviäjä.