Avainsana-arkisto: 1940-luku

Paluu sinne, missä meidät rikottiin

Alessandro Baricco : Verta vuodattamatta  (suomentanut Hannimari Heino. WSOY, 2006)

   "Ammukset. Ja nyt, rahat.
   El Gurre tulitti.
   Nina kuuli ikkunoiden jauhautuvan siruiksi pikakiväärin osumien alla. Sitten luotisateiden väliin kiilautuvan hiljaisuuden. Hiljaisuudessa isän varjon ryömimässä lasinsirpaleiden seassa. Hän oikaisi kädellä hamettaan. Hän oli kuin räätäli aikeissa viimeistellä työnsä. Kyljelle käpertyneenä hän kävi läpi rypyn toisensa jälkeen. Hän asetti jalkansa päälletysten niin, että tunsi säärensä kauttaaltaan kiinni toisissaan, molemmat reidet pehmeästi yhdessä, polvet kuin kaksi kuppia tasan päällekäin, nilkkojen väli vailla raon rakoa. Hän tarkisti vielä että kengät olivat ojossa, vieri vieressä kuin näyteikkunassa ikään, mutta asentoa olisi käynyt kuvaamaan sana makuullaan, väsyksissä kun oltiin. Hänestä sellainen järjestys tuntui hyvältä. Jos kerran olet simpukka, järjestys on tärkeää. Jos kerran olet sekä kuori että eläin, kaiken on oltava täydellistä. Säntillisyys sinut pelastaa.
   Hän kuuli pitkääkin pidemmän luotisateen rätinän vaimenevan. Ja heti perään jonkun pojan äänen.
   - Pyssy pois, Roca.
   Manuel Roca käänsi päätään. Hän näki Titon seisovan parin metrin päässä. Tämä tähtäsi häntä pistoolilla."

Italialainen kirjailija Alessandro Baricco (synt. 1958) oli minulle aiemmin tuntematon tekijä. Vihje hänestä löytyi Viivi Luikin kirjasta Varjoteatteri. Luik kertoo käynneistään taidemuseossa ja miten niiden jälkeen hän museokahvilassa vietti aikaa. "... tai mukanani oli Italiassa siihen aikaan kohua herättänyt Alessandro Bariccon pieni kirja 'Silkki'". Tätä kirjaa kaupunginkirjastossamme ei enää ollut, mutta tilalle löytyi tämä, pieni tämäkin, sopii oikein hyvin vaikka maiharin taskuun.

Pienoisromaani tai kertomus Verta vuodattamatta on jaettu kahteen osaan. Ensimmäinen kuvaa tarkemmin nimeämättömän sisällissodan jälkeistä aikaa. Tapahtumapaikka voisi olla Italia noin 1940-luvulla, vaikka Alessandro Baricco huomauttaa alussa: "Espanjankielisten nimien valinta on puhtaasti musikaalisten tekijöiden sanelemaa eikä pyri liittämään tarinaa mihinkään tiettyyn aikakauteen tai maantieteelliseen sijaintiin." Ratkaisu lisääkin kerrotun tarinan yleispätevyyttä ja tekee siitä jollakin tavalla utuisen tai unenomaisen.

Nelivuotinen sota on päättynyt ja sen jälkiselvittelyt - eli kostotoimet - ovat käynnissä. Lääkäri Manuel Roca on syyllistynyt toisen osapuolen mukaan karmeisiin rikoksiin, joita on tehnyt sairaalassaan sodan aikana heidän aateveljilleen. Kolme miestä, Salinas, el Gurre ja Tito tunkeutuu Rocan kotiin. Roca on nähnyt heidän tulonsa ja arvaa mitä siitä seuraa. Hän ehtii piilottaa pikku tyttärensä varastohuoneen lattian alle kellarikoppiin. Nina kuulee piilostaan mitä tapahtuu. Hän ja Tito myös näkevät toisensa, mutta Tito ei jostakin syystä ilmianna lasta. Nina pelastuu.

Toinen osa, reilut viisikymmentä vuotta myöhemmin. Lapseton Tito, oikealta nimeltään Pedro Cantos on 72-vuotias ja myy arpoja pienessä kioskissa. Mennyt tapahtuma on varjostanut hänen elämäänsä. Ystäviensä välityksellä hän on saanut kuulla yksityiskohtia Ninan myöhemmistä vaiheista. Ystävät ovat myös kertoneet, millaisissa kummallisissa olosuhteissa kaksi muuta kostotoimeen osallistunutta miestä on myöhemmin kuollut. Hän tunnistaa vanhahkon naisen, joka tulee ostamaan häneltä arvan. Kun nainen kutsuu hänet mukaansa kahvilaan, Tito suostuu.

   "Nainen oli kohottanut katseensa ja tuijotti häntä.
   - Tajusin, ettei mikään voisi pysäyttää teitä, ja että jonain päivänä ilmaantuisitte minunkin luokseni. Mieleeni ei koskaan edes juolahtanut, että saattaisitte ampua minua takaapäin tai että lähettäisitte luokseni kenet tahansa ventovieraan. Tiesin, että te tulisitte itse, katsoisitte minua silmiin, ja puhuisitte kanssani ensin. Minähän sen kellariluukun olin sinä iltana aukaissut ja sitten taas sulkenut. Ette te sitä olisi unohtanut.
   Mies odotti taas hetken, sitten hän sanoi sen ainoan asian jonka halusi vielä sanoa.
   - Olen kantanut tätä salaisuutta sisälläni koko ikäni, kuin jotakin sairautta. Minä olen ansainnut sen, että istun nyt tässä teidän kanssanne.
   Sitten mies vaikeni. Hän tunsi sydämensä hakkaavan kiivaasti, sormenpäitä myöten, ohimoissa asti. Hänen mielessään pyöri, että hän istui kahvilassa, vastapäätä vanhaa hullua naista, joka voisi hetkellä millä hyvänsä nousta ja tappaa hänet siihen paikkaan. Nainen tiesi, ettei mies yrittäisi sitä estää.
   Sota on ohi, mies ajatteli."

Alessandro Bariccon kokemus teatteri- ja elokuvakirjoittamisesta näkyy. Teksti kulkee vetävästi ja juoni paljastuu matkan kuluessa. Ninan ja Titon kertomukset poikkeavat merkittävästi toisistaan, mutta lopputulos on koskettava synteesi niistä.


Tommi

Talvi Lapissa saksalaisella vankileirillä

Seppo Saraspää : Leiri maailman laidalla : romaani (Karisto, 2002)


   "- Minulla ei vain ole mitään venäläisiä... näitä sinun ryssiäsi vastaan. Kauemmin mie olen ollut ryssä ku suomalainen. Pari kymmentä vuotta Suomen valtio on vasta meijän mailla isäntänä heilunut. Ja minusta tuntuu, että parempi isäntä ryssä oli.
   Koltta kallisti jälleen pulloa. Tönäisin kuppini lähemmäs ja sain armollisesti ryypyn.
   - Venäläinen anto meijän olla rauhassa. Mitä verot maksoimma ja herroja joskus kuskasimma. Pappi kävi kerran vuodessa kastamassa penikat ja siunaamassa kuolleet. Muuten meijän annettiin olla rauhassa. Mutta entä suomalainen? Suomalainen on semmonen eläjä, että se tukkii nokkansa joka paikkaan. Se on niin varma omasta erinomaisuuvestaan, että se yrittää pakottaa kaikki ittensä kaltaisiksi touhumuurahaisiksi. Eihän suomalainen osaa olla hetkiäkään paikallaan. Koko ajan se kuokkii, raivaa ja touhuaa. Ja tappelee, jos ei saa muualta kaveria, niin ne tappelee keskenään. Ja rakentaa taloja. Sen aikaa kun ne ei tappele, ne rakentaa taloja. Aina ja joka paikkaan. Ja kun talo on valmis, niin hopusti aita ympärille. Helvetti, suomalainen on aivan mahoton aijan tekijä ja rajanvetäjä. Heti kun se jonnekin ilmaantuu, se merkittee itteleen rajan, ja sitten se vahtii sitä rajaansa kirves kourassa ja on valmis vaikka tappamaan jokaisen joka tulee lähelleki sitä. Eikä sillä ole väliä vaikka se raja sattuis toisen maalle. Ei se semmosista pikkuseikoista perusta."

Kirjan tapahtuma-aika on talvi 1942/43 ja näyttämö saksalaisten vankileiri Lapissa. Koltta Jaakk on syystäkin katkera. Perinteisen porotalouden edustaja oli parikymmentä vuotta aikaisemmin kohdannut uuden ajan airueet, rajankävijät. Suomen valtio oli hakkauttanut rajalinjan Jäämerestä Korvatunturiin. Kolmesataa kilometriä kymmenen metrin levyistä railoa keskelle kolttien maita.

   "- Siinä oli kuulemma raja ja siitä ei yli mennä. Sotilaat vahti pyssyjen kanssa. Puolet ihmisistä jäi Venäjälle ja puolet Suomeen. Porolaitumet keskeltä kahtia ja kalajärvet. Sellanen herra on Suomen herra. Helvetti! Se määrää koko maailmaa, vaikkei käsitä mistään mitään."

Eipä arvannut Seppo Saraspää kirjoittaessaan, että 20 vuotta myöhemmin samat teemat ovat jälleen ajankohtaisia. Nyt silloisten kolonialistien jälkeläiset tunkevat Saamelaiskäräjille ja ryssäviha panee rakentamaan lisää aitaa Venäjää vastaan. Nämä eräitä esimerkkejä kirjan lukuisista teemoista. Saraspää on jälleen onnistunut pakkaamaan pienoisromaanin täyteen isoja aiheita. Ja silti kirja tuntuu kevyeltä ja avaralta kuin näkymä tunturin laelta.

Kalevan haastattelussa (23.9.2009) Seppo Saraspää kertoo Eeva Kauppisen haastattelussa, miten hän löysi aiheen tähän kirjaan. Saksalaiset perustivat Lappiin noin 100 vanki- ja työleiriä jatkosodan aikana. Ne sijaitsivat kaukana teiden varsilla ja saarissa, poissa siviilien silmistä. Näillä leireillä oli ainakin 30 000 sotavankia ja kuolleisuus hirvittävä. Kaamassaaressa sijaitsi Andreasnuoran vankileiri. Saraspää törmäsi siellä kävellessään isoon puupinoon. Se oli ihmeellisen hyvin säilynyt ja koko sodan mielettömyys tuntui hänestä kulminoituvan siihen polttamattomaan puupinoon. Sekä Saksasta Lapin kylmään ja pimeään temmattu nuorukainen että puita sahaava venäläinen olivat hänen mielestään samanlaisia olosuhteiden vankeja. Voisivatko he peräti vaihtaa välillä osia...?

Kirjan kertoja on talvisodassa haavoittunut ja siellä pahasti traumatisoitunut Pauli Blommer. Kielitaitoisena henkilönä hän toimii leirin tulkkina ja yrittää pitää jonkinlaista etäisyyttä sen tapahtumiin. Hänen tehtäviinsä kuuluu myös raportoida puunkaadon tuloksista. Kun hän suurentelee tulosta, se ei tapahdu säälistä venäläisiä vankeja kohtaan. "Ryssä taas ei ollut ihminen, vaan jonkinlainen Jumalan firapelityönään kasaama sekundakappale, jolle paras hoito olisi kuula silmien väliin". Oli pelkkää Blommerin mukavuudenhalua, kun hänen ei tarvinnut vastata jatkuviin kyselyihin. Talviset olosuhteet tekivät normin saavuttamisen mahdottomaksi. Lisäksi leiri oli alkanut ajautua komentajasta lähtien merkilliseen piittaamattomuuden tilaan.

Kertojan käymät keskustelut pasifisti Jaakin kanssa sekä koetut luontokokemukset tuovat helpotusta traumaan. Tilalle tulee outoja ajatuksia viholliskuvista.

   "Ja kuinka lähellä kuitenkin oli se, etten itse ollut ryssä. Jos isäukko olisi vuonna -18 myöhästynyt kymmenen minuuttia Pietarin asemalta, niin minä olisin syntynyt ja kasvanut ryssäksi ja taistelisin nyt ryssänä suomalaisia valkofasisteja vastaan. Niin pienestä se oli kiinni. Ja toisaalta minä olisin aivan yhtä hyvin voinut olla saksalainen. Jos isoesi-isäni siansorkkia paistamassa oleva äitimuori olisi käskenyt esikoispoikansa heittää hiiteen ajatukset kaukaisen Baltiaan lähdöstä ja painua vain panimolle mäskiä sekoittamaan, minä luultavasti hyökkäisin nyt jossain päin maailmaa hakaristilipun perässä.
   Helkkari, ajattelin. Minähän olin oikeastaan ryssä, saksalainen ja suomalainen. Minähän voisin yksinäni hoitaa koko tämän kirotun sodan."

Tähän päivään mennessä sotilasromun etsijät ovat miinaharavien avulla keränneet kaikki merkittävimmät löydöt. Kaamassaaren leiristä on jäljellä enää parakkien pohjat ja laiturin jäänteet. Räjähdyksissä on puiden runkoihin tarttunut vähän romua. Muuten luonto on alkanut hävittää ihmiskätten jälkiä. Ehkä tuon takia kirjasta jääkin niin valoisa vaikutelma. Seppo Saraspään luontoon liittyvät kuvaukset kirjassa ovat nimittäin sykähdyttäviä: talviset lumimyrskyt, huikea poroajelu, yöllinen nuotio, haavoittuneen hirven tappaminen, jäiden sulaminen ja muuttolintujen tulo. 
Uusi kevät on mahdollisuus. 
Luonto on lopulta vahvempi.

   "Koska myrsky tuntui laantumisestaan huolimatta jatkuvan päätimme yöpyä tässä. Paikka oli hyvä: taimikkotupsu suojasi pahimmalta tuulelta, vesipaikka oli vieressä, polttopuuta riittäisi ja ennen kaikkea poroille olisi hyvä kaivos. Ne tarvitsivat lepoa ja ruokaa raskaan urakkansa jälkeen.
   Jaakk haki laavuvaatteen pulkastaan, kaatoi taimikosta ruodepuut ja alkoi pystyttää tuulensuojaa. Nainen - Inkeri - koppasi kirveen käteensä ja lähti hakemaan lisää polttopuuta. Myös poika nousi ja kävi siirtämässä porot uuteen paikkaan. Minä istuin pulkkani laidalla enkä osannut tehdä mitään.
   Harvoin olin tuntenut itseni näin avuttomaksi. Ehkä se johtui siitä, että toiset toimivat niin luontevasti. Mitään ei puhuttu, käskynjakoa ei tarvittu, kaikki tapahtui täysin arkisesti.
   Ajattelin, että olisin valmis tekemään osuuteni, kunhan joku vain sanoisi minulle mikä se oli. Tämä oli minulle vieras maailma. Muistin, kuinka Jaakk jonkun keskustelun aikana oli kertonut minulle ettei heidän kielessään ollut erämaa-sanaa. Oli vain maa, ja'nnam.
   - Sie ajattelet että erämaa on paikka josta on tultava pois, siellä voi käydä mutta sieltä on tultava pois. Mie taas aattelen, että se on koti. Kun mie ripustan laukkuni puun oksaan, niin siinä on minun koti.
   Ehkä Jaakk oli oikeassa. Ehkä tämä luotaantyöntävän karu kiveliö tosiaan saattoi olla koti täällä syntyneelle ja täällä ikänsä asuneelle ihmiselle. Ensimmäistä kertaa mieleeni välähti myös ajatus siitä, ettei koko tämän elonpiirin vaatimattomuus - erämaan keskellä kyyristelevät harmaat talot, kammit, jänkäniityt ja kalakentät -  välttämättä ollutkaan kehittymättömyyttä, vaan ainoa tänne sopeutuva elämänmuoto."


Tommi

Suomalainen sankari vai saksalainen huijari

Felix Kersten : Himmlerin henkilääkärinä : muistelmia Kolmannesta Valtakunnasta vv. 1939-1945 (suomennos ruotsinkielisestä painoksesta. Nide Oy, 1947)

Arto Koskinen : Kuka oli Felix Kersten? (dokumenttielokuva 1998) sekä Tapaus Felix Kersten : Himmlerin suomalaisen hierojan arvoitus (podcast-sarja 2019)


Felix Kersten:
"Kun minut kutsuttiin Himmlerin päämajaan, minulla aina oli mukanani luettelo natsien vainojen uhreista, avunpyyntöjä, joita oli tullut eri maista, myöskin Saksasta. Sitten odottelin sopivaa tilaisuutta esittääkseni toivomuksiani - ne koskivat joko jonkun vangin vapauttamista keskitysleiriltä, pidätysten estämistä, oikeuskäyntien lykkäämistä tai kuolemantuomion peruuttamista. Vähitellen minusta tuli täysverinen diplomaatti, käytin hyväkseni hänen turhamaisuuttaan, hyödyin hänen sentimentalisuudestaan tai kateudestaan, vuoroin pyysin, vuoroin liehittelin. Opin näyttelemään, odottamaan aikaani ja olemaan varovainen."

Virolaissyntyinen, Suomen kansalaisuuden 1920 saanut Felix Kersten kertoo kirjassaan, että Heinrich Himmler "poti hermostollisia vatsavaivoja". Ne olivat niin pahoja, että hänen oli ajoittain pysyttävä vuoteenomana. Himmler oli tullut Kerstenin potilaaksi ennen sotaa vuonna 1939. Hän koki saavansa Kerstenin fysikaalisista hoidoista niin suurta helpotusta, että halusi tämän pysyvän vakituisesti saatavilla Berliinin lähistöllä ja seuraavan häntä ulkomaanmatkoillakin. Felix Kersten käytti hoitosuhdetta hyväkseen ja auttoi pyyteettömästi hätään joutuneita Saksan ja muiden maiden kansalaisia. 

Omien sanojensa mukaan Felix Kersten pelasti kymmeniätuhansia ihmisiä kuolemasta. Lisäksi hän esti koko Hollannin väestön (8,2 miljoonaa) pakkosiirron valloitettuun Puolaan. Kersten saikin 1950 Hollannin korkeimman huomionosoituksen, Orania-Nassaun kunniamerkin ja hollantilaiset ehdottivat häntä neljä kertaa Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi. 1955 Felix Kersten anoi Ruotsin passia ja hän sai lapsineen Ruotsin kansalaisuuden takautuvasti vuodesta 1953 lähtien ansioidensa perusteella.

Felix Kersten:
   "Lukuunottamatta niitä harvoja - heitä, jotka olivat lähinnä Himmleriä - voin liioittelematta sanoa, että koko esikunta vihasi minua sydämensä pohjasta. Olinhan ulkomaalainen, olin kieltäytynyt SS:n jäsenyydestä ja asetakkia kantamasta, enkä ollut suostunut ottamaan vastaan minkäänlaista arvonimeä. Olin 'merkillinen'. Minua epäiltiin englantilaisten asiamieheksi. Epäiltiin, että tahdoin murhata Himmlerin. Minua kartettiin. Minua ympäröi näkymätön muuri."

Vihattu ulkomaalainen, joka tunkeutuu Gestapon ytimeen ja saa johtavat natsit toimimaan täysin vakaumustaan vastaan. Tämä kuulostaa melkein liian hyvältä ollakseen totta. Dokumentaristi Arto Koskinen:
"Felix Kerstenin tarina tipahti syliini 90-luvun puolivälillä, kun ystäväni näytti minulle Ultra-lehden artikkelia 'Felix Kersten — Suomen unohdettu lahja ihmiskunnalle'. Suhtauduin juttuun varauksella, sillä kyseinen lehti on tunnettu rajatietoaiheista. Kun kävi ilmi, että Kersten oli todellinen henkilö, kiinnostuin."

Arto Koskinen luki muistelmat ja tutustui Kersteniin tarkemmin. Hän alkoi ihmetellä, miksei kukaan ole kertonut aiemmin tästä miehestä. Oliko kyseessä suomalaisuuden dilemma: joku meikäläinen tekee sankaritekoja, jotka jäävät historian hämärään, ja sitten joku muu vie kunnian. Siksi hän halusi tehdä dokumenttielokuvan Kerstenistä. Kuka oli Felix Kersten? valmistui vuonna 1998. (Yle Areenassa)

Kun Arto Koskinen oli perehtynyt tarkemmin asiakirjoihin, hän joutui hämmennyksiin. Totta on se, että Felix Kersten oli Himmlerin henkilääkäri, ja hänen hierojan sormissaan oli voimaa. Mutta muuten hänen elämänsä vaikutti yhdeltä suurelta arvoitukselta. Haastatellut asiantuntijat antoivat ristiriitaisia arvioita paljonko kertomuksessa oli lopultakin totta.

Koskinen huomasi, että Felix Kersten oli tuottanut suuren määrän valheellista materiaalia ja dokumentteja. Kirjoittamiensa muistelmien eri kieliversioissa saattaa samasta aiheesta olla erilaisia versioita. Hän vertaili dokumenttien päivämääriä toisiinsa sekä vastaavia tapahtumia muistelmissa. Taustalle punoutuneen valheen kuvio alkoi hämärästi hahmottua: "Jos haluaa valehdella, on oltava hyvä työssään, sillä muuten jää yksityiskohtia, joista kyhäelmä alkaa paljastua. Näin on käynyt Felix Kerstenillekin." 

Arto Koskisen mielestä avoimia kysymyksiä oli jäänyt ilmaan liian paljon. Jatkotutkimuksien jälkeen Arto Koskinen teki Kerstenistä 12-osaisen podcast-sarjan 2019 "Tapaus Felix Kersten : Himmlerin suomalaisen hierojan arvoitus". (Yle Areenassa tämäkin)

Koskisen työryhmä löysi mm. Felix Kerstenin SS-kortin. Sen mukaan Kersten oli liittynyt SS:ään helmikuussa 1941. Seuraavana vuonna Kersten myös kirjoitti kirjeen Suomen ulkoministeri Wittingille ja kysyi vastustaako hallitus, jos hän ottaa vastaan upseerin arvon SS:ssä ja Himmlerin esittämän aseman. Kerstenin lääkärikortissa on niin ikään merkinnät kuulumisesta kansallissosialisteihin ja SS:ään. Lisäksi siellä Kersten on kiinnostavasti merkitty Saksan kansalaiseksi. Mitä ilmeisimmin Kersten toimi vakoilupäällikkö Schellenbergin alaisuudessa Sicherheitsdienstissä. Schellenberg oli tuolloin Kolmannen valtakunnan vaikutusvaltaisin tiedustelu-upseeri.

Tiedot Felix Kerstenin elämästä ennen Suomeen tuloa ovat myös ristiriitaisia. Hän sanoi opiskelleensa Jenfeldin maanviljelyskoulussa Holsteinissa, jonka jälkeen oli toiminut tilanhoitajana. Jenfeldissä ei tuollaista koulua ollut. Sen sijaan siellä oli ongelmanuorille tarkoitettu kasvatuslaitos, jossa maanviljelystäkin opetettiin. Suomeen tultua hän esitti armeijassa ällistyttävän palvelustodistuksen. Lukuisten taistelujen ja haavoittumisten lisäksi hän oli saanut peräti lentäjän koulutuksen ja osallistunut Lontoon pommituksiin. Ei liene kovinkaan yllättävää, kun Suomen armeija kohta joutui erottamaan hänet palveluksesta, syynä jälleen kerran eräs asiakirjaväärennys.

Armeijan jälkeen Kersten kertoi opiskelleensa hierontaa ja lääketiedettä Helsingin yliopistossa. Arto Koskinen ei löytänyt mitään vahvistusta tälle väitteelle. Eikä aiemmin mainitusta massiivisesta hollantilaisten siirtosuunnitelmasta sodan kuluessa. Kersten kertoo lukeneensa peräti Hitlerin potilaskertomuksen ja referoi sitä pitkälti kirjassa. Eräs Koskisen haastatelluista pitää kirjan tätä osuutta mielikuvituksen tuotteena

Muistelmissa mainitut lukuisat onnistuneet vangittujen vapautusoperaatiot on kuitattu merkillisen ylimalkaisesti. Kerstenin mukaan tapauksia on liian paljon, jotta niitä kaikkia voi tai kannattaa kertoa. Lisäksi hän kertomansa perusteella joutui jättämään huomattavan paljon aineistoa Saksaan, kun sai Himmleriltä luvan siirtyä pysyvästi Tukholmaan sodan lähetessä loppua. Merkittävä osa muistelmissa esitellyistä kirjeistä onkin päivätty jaksolle 1944-45. Lukijalle alkaa herätä epäilys, että koko kirja voi olla eräänlainen irtiottoyritys synkästä menneisyydestä, jossa oma toiminta yritetään saada parempaan valoon.

Dokumenttielokuvan valmistumisen jälkeen Arto Koskinen sai tiedon, että Kerstenin oikea identiteettikin on kyseenalainen. Erich Neuss oli aivan varma siitä, että Himmlerin hieroja oli saksalainen Felix Huberti. Neuss oli ollut Hubertin hyvä ystävänsä. Huberti oli ollut jäsenenä Freikorps-yksikössä, ja heidän ryhmänsä oli murhannut kommunistisen matruusin. Sen jälkeen Huberti oli paennut Saksasta. Ei ole mahdotonta, että Hubert, lääkintävääpeli oli ehkä ottanut erään kuolleen virolaisen henkilöllisyyden.

Arto Koskisen mielestä Felix Kersten ei ole vain hahmo menneisyydestä. Hän edustaa monia toisen maailmansodan aaveita, jotka ovat läsnä tämän päivän politiikassa. Kansallissosialismi, fasismi ja rotuopit eivät olleet eivätkä edelleenkään ole pienen ihmisryhmän päähänpisto. Kyse on jälleen kerran koko ihmiskunnasta. 

Arto Koskinen:
"Minulle Felix Kersten, tai alun perin Felix Huberti, mikäli joskus näin osoitetaan, oli ihminen, joka yritti tasapainoilla noiden valtavien voimien välissä ja elämällään esitti ihmiskunnalle kysymyksen: Voiko samaan aikaan kaveerata sekä hyvyyden että pahuuden kanssa? Olla yhtä aikaa sekä ystävä että vihollinen?"

Eine sehr komplizierte Geschichte!


Tommi

3 x Mrs. Dalloway

Michael Cunningham: Tunnit (suomentanut Marja Alopaeus. Gummerus, 2000)
Stephen Daldry: Tunnit: elokuva (käsikirjoitus David Hare. Miramax, 2002)
Philip Glass: The hours: music from the motion picture (Nonesuch, 2002)

Mrs. Woolf:
”Mrs. Dalloway sanoi jotain (mitä?) ja hankki kukat itse.
Esikaupunki Lontoossa. Vuosi 1923.
Virginia herää. Se voisi varmasti olla yksi tapa aloittaa: Clarissa menee asioille kesäkuun päivänä sen sijaan että sotilaat marssivat laskemaan seppeleen Whitehallille. Mutta onko se oikeanlainen alku? Onko se hiukan liian tavallinen? Virginia makaa hiljaa vuoteessaan ja uni valtaa hänet uudelleen niin nopeasti ettei hän lainkaan tiedosta taas nukahtavansa.”

Michael Cunningham ihastui jo opiskeluaikanaan Virginia Woolfin kirjoihin. Woolfin Mrs. Dallowaylla oli aivan erityinen sija hänen sydämessään, ja hän häiriköi opiskelijatovereitaan tyrkyttämällä sitä jatkuvasti heille luettavaksi. Kirjan saama penseä vastaanotto kummastutti häntä. Kenties se on ollut peräti eräs syy miksi hän kirjoitti tämän kirjan Woolfista, hänen kirjastaan sekä eräistä sen seurannaisvaikutuksista. Cunninghamin kirjan nimi Tunnit on muuten sama jota myös Virginia Woolf käytti Mrs. Dallowayn työnimenä.

Cunningham tuntee aiheensa siis läpikotaisin. Lisäksi hän on opettanut yliopistossa kirjallisuutta ja kirjoittamista. Lähes jokaiselta riviltä ja rivien välistäkin paistaa ammattilaisen osaaminen ja syvä kunnioitus aiheeseen. Cunningham päivittikin Mrs. Dallowayn 2000-luvulle niin onnistuneesti, että kirja sai sekä Pulitzer- että Pen/Faulkner-palkinnon. Hänen versiossaan tapaamme ”Mrs. Dallowayn” kolmella eri vuosikymmenellä, kolmen päähenkilön kautta. 1923 Lontoon esikaupungissa Virginia Woolf kamppailee kirjansa ja henkisten ongelmiensa kanssa. Mrs. Laura Brown lukee kyseistä kirjaa 1949 Los Angelesissa ja peilaa sen tapahtumia omaan elämäänsä valmistellessaan miehensä, toisen maailmansodan veteraanin syntymäpäiviä.  Kustantaja Clarissa Vaughan suunnittelee touhukkaasti 1999 New Yorkissa kutsuja AIDS’ia sairastavan kirjailijaystävänsä kunniaksi, sillä tämä hänen entinen rakastettunsa oli saanut huomattavan kirjallisuuspalkinnon. Sama romaanihahmo merkitsee kaikille noille eri sukupolvia edustaville ihmisille jotakin aivan erityistä.

Mrs. Woolf:
”Clarissa Dalloway, Virginia ajattelee, tappaa itsensä syystä joka pinnalta katsoen vaikuttaa hyvin vähäiseltä. Hänen kutsunsa epäonnistuvat tai hänen miehensä jättää taas kerran huomaamatta jonkin yrityksen jonka hän on tehnyt kohentaakseen itseään tai heidän kotiaan. Niksi on siinä että ei kajoa siihen kuinka suunnaton Clarissan pieni mutta todellinen epätoivo on, että saa lukijan täysin vakuuttuneeksi siitä että Clarissalle kotona sattuvat pettymykset ovat perin juurin yhtä musertavia kuin hävityt taistelut kenraalille.
Virginia menee sisään. Hän tuntee hallitsevansa täysin henkilöhahmon, joka on Virginia Woolf, ja tuona henkilöhahmona hän riisuu takkinsa, ripustaa sen koukkuun ja menee alakertaan keittiöön puhuakseen Nellylle lounaasta.”

Tuossa on eräs tämän kirjan kiehtovimmista kehistä: todellinen kirjailija -> hänen luomansa hahmo -> toinen kirjailja -> toisen kirjan hahmojen suhde ensimmäiseen -> alkuperäisen ”kirjailijan” paluu kommentoimaan luomaansa hahmoa. Cunningham käyttää lisäksi muitakin Mrs. Dallowayn elementtejä. Hänelläkin päähenkilöiden kohdalla kyse on yhdestä päivästä heidän elämässään. Tapahtumien pintataso on myös erittäin arkipäiväinen. Sisko lapsineen tulee kylään, ensimmäinen kakku epäonnistuu, kukkia juhlapaikan koristeluun on lähdettävä hankkimaan. Tätä triviaa kuitenkin rikastaa henkilöiden sisäinen puhe, jossa sekoittuvat havainnot ympäristöstä, haaveet ja muistot jokseenkin pidäkkeettömästi, asiasta toiseen hypellen. Näin tuon sinänsä vaatimattoman tapahtuman paino kasvaa, kun siihen alkaa merkillisesti kiinnittyä ylimääräistä mielen roinaa.

Orwellin lumoissa 2

George Orwell: Sinä ja atomipommi : kirjoituksia 1940-luvulta. Suomentanut Timo Hännikäinen. Kiuas kustannus 2021.

Vaikka George Orwell tunnetaan parhaiten poliittisista allegorioistaan Eläinten vallankumous ja Vuonna 1984, niin monien mielestä valtaosa hänen parhaasta tuotannostaan koostuu esseistä ja sanomalehtiartikkeleista. Ne julkaistiin vuonna 1968 neliosaisena teoksena The Collected Essays, Journalism and Letters, jota pidetään Orwelliin pääteoksena.

Valikoima sisältää kirjoituksia Orwellin kypsimmältä kaudelta, ajanjaksolta jota dominoivat toinen maailmansota ja alkava kylmä sota. Esseissä otetaan kantaa kirjoittajien ja kaikkien ajattelevien ihmisten ajattelun- ja sananvapauteen, sodan uhkaan ja kylmään sotaan, erittäin kaukokatseisessa, visionäärisessä hengessä. 

Suomentaja Timo Hännikäinen toteaa esipuheessaan Orwellin kääntämisen olevan verraten vaivatonta, koska Orwell tietoisesti pyrki mutkattomaan tyyliin välttäen sanaleikkejä ja monitulkintaisia käsitteitä mottonaan ”hyvä proosa on kuin ikkunalasi.” Hän kavahti löysää, sameaa tyyliä, kulahtaneita kielikuvia ja sananparsia. Hän myös korosti ajattelun ja kielen liittoa: ajattele selkeästi, kirjoita selkeästi.

Essee Politiikka ja englannin kieli käsittelee juuri tätä puolta. Orwell esittää viisi katkelmaa ajankohtaisista kirjoituksista havainnollistamaan ”monia niistä henkisistä paheista joista tällä hetkellä kärsimme”. Sitten hän ruotii esimerkit ja antaa muutaman neuvon parempaan kirjoittamiseen. Hän inhoaa verbaalisia puujalkoja, jotka säästävät soveliaiden verbien ja substantiivien etsimisen vaivalta ja lisäävät tekstiin massaa, kuten tehdä toimintakyvyttömäksi, kääntyä vastaan, osoittautua sopimattomaksi, esittää keskeistä osaa, tehdä itsensä tunnetuksi, palvella päämäärää.

Tähän voisi suomalaisittain lisätä lähteä-verbin, josta on oudosti tullut nasevampien verbien vastine: lähteä ehdokkaaksi, lähteä liikkeelle, lähteä rakentamaan jne.

Orwellin ohjeet laadukkaamman kielen tuottamiseen pätevät suomen kieleenkin, esimerkiksi älä käytä passiivia kun voit käyttää aktiivia äläkä käytä vieraskielistä ilmausta, tieteellistä termiä tai ammattislangin sanaa, jos sille löytyy jokapäiväinen vastine.

Orwell toteaa, että poliittinen kieli on ”suunniteltu saamaan valheet kuulostamaan tosilta, tekemään murhista kunniallisia ja antamaan silkalle hölynpölylle kiinteyden tuntua”. Näinä valeuutisten aikoina tämä on hyvä muistaa. Esiin nousee myös kaksoisnegatiivi, usein tarpeettomasti käytetty. Itsekin olen tätä suomalaisissa teksteissä ihmetellyt: eikö kannata sanoa hän on toiveikas sen sijaan, että sanoo hän ei ole epätoivoinen. Orwell antaa esimerkkilauseen, jonka avulla voi ”parantaa itsensä” kaksoisnegatiivista: A not unblack dog was chasing a not unsmall rabbit across a not ungreen field (koira, joka ei ollut epämusta, jahtasi jänistä, joka ei ollut epäpieni, pitkin peltoa, joka ei ollut epävihreä).

Erittäin kiinnostava on kirjan avausessee, Hitlerin ”Taisteluni”, julkaistu New English Weeklyssä maaliskuussa 1940. Kyseessä on laajempaan katsantoon sidottu lyhyt analyysi surullisenkuuluisasta kirjahirviöstä vaiheessa, jolloin Saksa kävi sotaa Englantia vastaan mutta ei vielä Neuvostoliittoa vastaan. Orwell lienee harvoja, jotka tajusivat Hitlerin menestyksen salaisuuden: marttyyrinä, pyhää tehtävää täyttävänä miehenä esiintymisen sekä ihmisten vaistoihin ja isänmaallisuuteen vetoamisen ynnä Hitlerin persoonan vetovoimaisuuden. Hitler ei luvannut hauskaa ja helppoa elämää, vaan kamppailua, vaaraa ja kuolemaa, ja sehän tehosi.

”Siitä saakka kun hän nousi valtaan – sitä ennen olin kaikkien muiden tavoin haksahtanut luulemaan, ettei hänellä ole merkitystä – olen ollut sitä mieltä, että varmasti tappaisin hänet jos pääsisin riittävän lähelle, mutten kykene tuntemaan häntä kohtaan henkilökohtaista vihamielisyyttä. Totuus on, että hänessä on jotakin syvästi vetoavaa.”

Sitten ydinaseisiin, kylmään sotaan ja Orwellin visionäärisyyteen. Kokoelman nimiessee Sinä ja atomipommi julkaistiin Tribune-lehdessä lokakuussa 1945, vain muutamia kuukausia tuhoisien Japaniin kohdistuneiden pommi-iskujen jälkeen. Kirjoitus alkaa satiirisesti: ”Ottaen huomioon kuinka todennäköisesti se räjäyttää meidät kaikki kappaleiksi seuraavien viiden vuoden sisällä, atomipommi ei ole herättänyt niin paljon keskustelua kuin olisi voinut odottaa.”

Orwell toteaa sivilisaation historian olevan aseiden historiaa, ja että niin kauan, kuin keskeiset aseet ovat halpoja ja kaikkien ulottuvilla, ”on tavallisella kansalla mahdollisuuksia”. Sotatekniikan kehittyessä köyhemmät maat jäävät jälkeen. Mutta ydinase on täysin lamauttava pelote, joka muuttaa koko ihmiskunnan mielenmaiseman.

Kirjoitushetkellä vuonna 1945 oli Orwellin arvion mukaan vain kolme suursotaan kykenevää valtiota ”ja lopulta kenties vain kaksi”. Lisäksi ounasteltiin, että maapallon pinta-ala lohkoutuisi kolmeksi suureksi imperiumiksi, joista kukin olisi omavarainen ja joista kutakin hallitsisi ”johonkin valepukuun verhoutunut oligarkia”.

Tässä se mentaalinen muutos: kun valta keskittyy todella harvojen käsiin, niin pienen ihmiset mahdollisuudet kapinoida käyvät olemattomiksi. Orwell kantoi huolta riistettyjen ihmisten ja alistettujen kansojen asemasta.

”Emme kenties etene kohti yleistä romahdusta, vaan antiikin orjaimperiumien kauhistuttavaa vakautta.”  Orwell kysyy, millainen maailmankatsomus, uskomusjärjestelmä ja yhteiskuntarakenne vallitsee valtiossa, joka on ”samaan aikaan voittamaton ja jatkuvassa ’kylmän sodan’ tilassa naapureidensa kanssa”?

Esseen kirjoittamisen aikoihin maailmassa oli yksi ydinasevaltio, Yhdysvallat. Tällä hetkellä ydinaseita on Yhdysvaltojen lisäksi hallussaan ainakin seuraavilla valtioilla: Venäjä, Iso-Britannia, Ranska, Kiina, Pohjois-Korea, Intia, Pakistan ja Israel. Toisin kuin Orwell oletti, ydinaseet eivät keskittyneet ”vain” kolmelle valtakeskittymälle, mutta se lienee laiha lohtu. Tätä kirjoitettaessa (maaliskuussa 2022) Venäjän hyökkäystä Ukrainaan on kestänyt kolme ja puoli viikkoa, ja Venäjä on uhkaillut ydinaseellaan. On vaikea nähdä, että ydinaseiden ylläpitämä kauhu voisi mitenkään väistyä muuten kuin globaalilla päätöksellä, että kaikki järjettömän kalliit ydinaseet puretaan ja poistetaan. Näin jopa tehtiin Etelä-Afrikassa. Mutta suostuisivatko Pohjois-Korean, Kiinan ja Venäjän diktaattorit? Pitäisi tapahtua ihmeitä.

Kannattaa lukea myös, miten loistokkaasti Orwell käsittelee Leo Tolstoin vuoden 1903 kummallisen pamfletin, joka kohdistui Shakespearen näytelmiä vastaan (Lear, Tolstoi ja narri). Miksi Shakespeare herätti Tolstoissa ”vastustamatonta inhoa ja ikävyyttä”? Siksi, että Tolstoi itse luopui maailmasta, ei viihtynyt valintojensa kanssa ja päätti sitten kostoksi yrittää teilata Shakespearen, tuon älyn, kujeilun ja elämänilon mestarin. Venäläisen kestämättömän argumentoinnin draaman englantilaista suurmiestä vastaan Orwell perkaa rivi riviltä niin, että sitä on ilo lukea.

Timo Hännikäisen hieno esipuhe päivittää Orwellin merkityksen ja ajankohtaisuuden 2020-luvulle. Ulkoasultaan sopivasti retrohenkinen, miellyttävä teos täydentää vuonna 1984 ilmestynyttä Orwell-valikoimaa Kun ammuin norsun ja muita esseitä. Aarrearkku-arvioni kyseisestä esseekokoelmasta voit lukea tästä.  

Voisimme vaikkapa nykyisten woke-paineiden alla miettiä Orwellin määritelmää älyllisestä vapaudesta, se sopii myös peilattavaksi totalitarismin (joka Orwellin mukaan pikemminkin luo historiaa kuin tutkii sitä) levittämiä valeuutisia vastaan: ”Älyllinen vapaus tarkoittaa vapautta kertoa näkemänsä, kuulemansa ja tuntemansa ilman velvoitetta sepittää kuvitteellisia havaintoja ja tunteita.”

”Yhdellä ainoallakin tabulla voi olla kokonaisvaltaisen rampauttava vaikutus mieleen, sillä on aina olemassa vaara, että mikä tahansa vapaasti seurattu ajatus johtaa kielletylle alueelle. Tämän vuoksi totalitarismin ilmapiiri on kuolettava kenelle tahansa proosakirjailijalle …”

Tässä oli luonnollisesti vain osa kirjan seitsemäntoista esseen runsaasta sisällöstä. Orwellin aiheita ovat myös muun muassa hyvät huonot kirjat, englantilaisuuden syvin olemus, Swiftin Gulliverin retkien piilomerkitykset ja kirjojen ostamisen filosofia.

Taina

Orwellin lumoissa 1

George Orwell: Kun ammuin norsun ja muita esseitä. Valinnut ja suomentanut Jukka Kemppinen. WSOY 1984.

George Orwellin esseet! Nautin niiden äärellä monin verroin enemmän kuin lukiessani Orwellin tunnetuimpia romaaneja Eläinten vallankumous ja Vuonna 1984. Siitä, että nyt vihdoinkin paikkaan tämän esseiden mentävän aukon tietämyksessäni, kiitän englantilaista kirjailijaa Deborah Levyä, jonka omaelämäkerrallisen trilogian avausosa Mitä en halua tietää on jäsennelty juuri Orwellin kuuluisan luokituksen mukaan; sen mukaan, että kirjoittajaa ajaa neljä motiivia, egoistinen, esteettinen, historiatallennuksellinen ja poliittinen. Arvioni Levyn kirjasta voit lukea tästä.

Tuo kuuluisa essee Miksi kirjoitan on nyt puheena olevan kokoelman avausteksti, ja se valottaa kiinnostavasti kirjailijan taivalta. George Orwell (oik. Eric Blair, 1903‒1950), Intiassa syntynyt, Englannissa varttunut älykkö olisi omien sanojensa mukaan ollut toisina aikoina tyytyväinen pulska kappalainen tai koristeellisten säkeiden sommittelija, mutta koska hän joutui keskelle mullistavia maailmantapahtumia, hänestä tuli poliittinen kirjoittaja. Hänen aikuisikäänsä osuivat teollisuusmaiden ja niiden siirtomaiden luokkaristiriidat, totalitaaristen liikkeiden nousu, Espanjan sisällissota, toinen maailmansota ja kylmä sota. Hän ei koskaan asettunut ajamaan minkään puolueen asiaa, mutta poliittisilta mielipiteiltään hän oli lähellä vasemmistoa.

Kirjan kirjoittamista hän kuvailee hirvittäväksi taisteluksi, ”niin kuin tuskallisen taudin pitkällinen kohtaus. Sellaiseen ei koskaan rupeaisi ellei siihen ajaisi demoni jota ei voi vastustaa eikä käsittää. Parhaan tietämyksemme mukaan tämä demoni on yksinkertaisesti sama vaisto joka panee lapsen huutamaan saadakseen huomiota.”

Osallistuttuaan vapaaehtoisena Espanjan sisällissotaan Orwell ymmärsi: hänestä tulisi kirjoittaja, joka pyrkisi korottamaan poliittisen kirjoittamisen taiteeksi. Hänestä olisi tuntunut järjettömältä olla kirjoittamatta kuohuvan ajan tapahtumista.

Orwell kirjoittaa kirpeästi sääty-yhteiskunnasta, vallanhimosta, siirtomaaherruudesta, intellektuellien hoipertelusta Hitlerin suhteen ja kiihkoisänmaallisuudesta. Mutta hän kuvailee vastustamattomasti myös pubien atmosfääriä, englantilaisen keittiön herkkuja (savusilli, Yorkshiren vanukas, muffinsit, teeleivät, short bread, rapeat keksit) ja parhaan teen valmistamista. Hiuksianostattavasta sairaalakuvauksesta Kuinka köyhät kuolevat  sanon vain, että lue ihmeessä itse.

Kun ammuin norsun -nimiessee kertoo Orwellin omista kokemuksista parikymppisenä Burmassa intialaisessa imperumin poliisissa. Viheliäinen homma, jolle ei juuri silloin ollut vaihtoehtoa.

”En edes tiennyt, että brittiläinen imperiumi teki kuolemaa, vielä vähemmän tiesin että se oli huomattavan paljon parempi kuin nuoremmat imperiumit jotka ovat syrjäyttämässä sitä. En tiennyt muuta kuin että olin juuttunut palvelemaani imperiumiin ja raivooni näitä pahan hengen pikku petoja kohtaan jotka yrittivät tehdä työni mahdottomaksi.” Nuori poliisi joutuu tapahtumien vääjäämättömään ketjuun, järjettömään tilanteeseen, jonka jännitteet kirjailija piirtää tarkoin vedoin. Eikä hän säästä kritiikiltä itseään. Jos hän arvostelee muita, niin kyllä itseäänkin, ja myöntää virheensä.

Armas aika -kirjoituksessa Orwell kuvailee kouluaikaista helvettiään sisäoppilaitoksessa, joka mielistelee rahakkaita perheitä ja rankaisee köyhempiä lapsia. Teksti on mestarillista. Rottinkipiiskan ja arvaamattomien aikuisten luomat kauhut iskevät vahvasti tajuntaan vailla inhottavuuksilla mässäilyn sivumakua. Pieni poika on täysin vahvempiensa armoilla, kohtaloonsa alistuva ja vailla suhteellisuudentajua kuten lapsi saattaa olla. Tarvitaan luovan ihmisen mielen avoin yhteys lapsen maailmaan, että moinen kuvaus onnistuu.

Koulukertomus huokuu kritiikkiä paitsi ummehtunutta säätyläisyyttä kohtaan myös suoranaista lapsivihaa kohtaan. Oppilaita jopa pidetään nälässä ja laihojakin moititaan ”ruuan ahtamisesta”. Fyysiset rangaistukset ovat rutiinia, ja esimerkiksi vuoteenkastelusta seuraa aina häpäisy ja piiskaus. Eikä opetus vaikuta kovin tasokkaalta, irrallisia latinan katkelmia ja irrallisten vuosilukujen pänttäämistä.

Pääpaino on urheilussa. ”Kouluelämä oli rakennettu siten – vahva vietti jatkuvasti juhlia heikon kustannuksella. Hyve tarkoitti voittamista: se tarkoitti sitä, että oli isompi, vahvempi, komeampi, rikkaampi, suositumpi, tyylikkäämpi, häikäilemättömämpi kuin muut ihmiset – hallitessaan heitä, sortaessaan heitä, tuottaessaan heille kipua, tehdessään heidät naurettaviksi, olemalla heihin nähden joka suhteessa yläkynnessä. Elämä oli hierarkista ja kaikki, mikä tapahtui, oli oikein. Vahvat ansaitsivat voittonsa ja voittivat aina ja heikot, jotka ansaitsivat tappionsa hävisivät aina, ikuisesti.”

Humoristista puoltaan Orwell esittelee esseissä Muistoja kirjakaupasta ja Kirjallisuusarvostelijan tunnustuksia. Aivan mainiota luettavaa kaikille, jotka ovat olleet yleisöpalvelussa kirja-alalla! Siinä missä tympeät, kiinnostamattomat kirjapinot ja jäähtyneet teekupposet valtaavat deadlinen alla ahdistuvan arvostelijan nuhruisen huoneen, siinä kirjakaupan myyjä yrittää palvella ”rouvakultaa, joka on lukenut niin miellyttävän kirjan vuonna 1897 ja kysyy, mahtaisiko sitä vielä löytyä. Valitettavasti hän ei muista kirjan nimeä eikä tekijän nimeä eikä sitä, mistä kirjassa kerrottiin, mutta sen hän muistaa, että kirjan kansi oli punainen”. Orwell väittää menettäneensä rakkautensa kirjoihin juuri kirjakaupassa.

George Orwell työskenteli 1940-luvulla vasemmistolaisessa Tribune-lehdessä kirjallisuusvastaavana ja piti palstaa As I Please, Kuten haluan. Tältä palstalta kirjassa on samanniminen kolumni, joka alkaa siekailematta: ”Katsellessani vuodenvaihteessa aateloitujen kuvia lehdestä hämmästyn (kuten aina) näytteillä olevien kasvojen aivan epätavallisesta rumuudesta ja rahvaanomaisuudesta. Sääntö näyttää olevan, että henkilö, joka saa oikeuden ilmoittaa nimekseen lordi Percy de Falcontowers näyttää parhaimmillaan ylensyöneeltä kapakoitsijalta tai pahimmillaan veronkantovirkamieheltä, jolla on pohjukaissuolen haava.”

Kokoelmassa on mukana useita analyysejä kirjailijoista ja heidän tuotannoistaan, kuten esimerkiksi Henry Miller, P.G. Wodehouse, Mark Twain. Vaikka esimerkiksi Wodehousesta ei tietäisi mitään, essee kiinnostaa silti, koska Wodehouse kietoutuu puolivahingossa natsi-Saksan tapahtumiin ollen takapajuisessa yläluokkaisuudessaan pihalla kuin pulkannaru, ja kaikkea tätä Orwell tarkkailee satiirikon silmin.

Kirjan luettuaan hyväksyy täysin takakannen kehun ”hän oli vuosisadan rehellisimpiä ja yksilöllisimpiä kirjailijoita”. Tämä on niitä teoksia, jotka tuovat silkkaa iloa, kun sanan säilä heiluu. Vain pitkät analyysit nationalismin olemuksesta tuntuivat epäkiinnostavilta.

Lopuksi vielä erittäin ajankohtaista tekstiä vuodelta 1944 (Nuoruutta ja kosmetiikkaa) aiheesta, että intellektuelli tai taiteilija voisi olla ns. sisäisesti vapaa diktatuurin vallitessa ja olla välittämättä sananvapauden suitsimisesta.

”Salainen vapaus, josta ihminen kuvittelee voivansa nauttia itsevaltaisessa hallinnossa, on pötyä, koska ihmisen ajatukset eivät ole milloinkaan yksin hänen omiaan. Filosofit, kirjailijat, taiteilijat, tiedemiehetkin tarvitsevat sekä rohkaisua ja kuulijakuntaa että jatkuvia ärsykkeitä kansalta. On melkein mahdotonta ajatella puhumatta. – – – Kun sananvapaus viedään, luovuus kuihtuu pois.”

Orwellin esseitä arvostetaan suuresti englanninkielisessä maailmassa. Onkin kulttuuriteko, että suomeksi ilmestyi viime vuonna Timo Hännikäisen suomentama uusi kokoelma Sinä ja atomipommi : kirjoituksia 1940-luvulta. Kuka olikaan käsitteen ”kylmä sota” isä? Palaan asiaan.

Taina

Napolilaisilla tavaramarkkinoilla 1943

Curzio Malaparte: Iho (suomentanut Tapio Hiisivaara. Gummerus, 1969)

”Vapautuksen kunnia oli Euroopan kaikista kansoista kohdannut ensimmäiseksi Napolin kansaa: juhliakseen hyvin ansaittua palkintoaan poloiset napolilaiset olivat kolmen vuoden nälän, kulkutautien ja säälimättömien pommitusten jälkeen auliisti, rakkaudesta isänmaata kohtaan, hyväksyneet tavoitellun ja kadehditun osan esittää voitettua kansaa, he lauloivat, taputtivat käsiään, tanssivat ilosta kotiensa raunioiden keskellä, heiluttelivat vieraita lippuja, jotka vielä eilispäivänä olivat olleet vihollisen tunnuksia ja sirottelivat akkunoista kukkia voittajien ylle.”

Kirjan tapahtumia ajatellen sen motto on hyvin valittu. Se on Aiskhyloksen Agamemnonista:

Kunnioittaessaan voitettujen temppeleitä ja jumalia,
voittajat pelastavat itsensä häviämästä.

Kirjan päättävän viimeisen repliikin on kirjan päähenkilö, myös nimeltään Malaparte varannut itselleen:

”- Sodan voittaminen on häpeällistä, minä sanoin hiljaisella äänellä.”

Näiden kahden kiintopisteen väliin Curzio Malaparte (synt. Kurt Suckert) virittää paikoin kauhistuttavan kuvauksen Italian ja pääasiassa Napolin tapahtumista amerikkalaisten maihinnousun jälkeen vuodesta 1943 vuoteen 1945. Ennen kuin lukija on päässyt kirjan loppuun, hänen on kuitenkin pitänyt ylittää muutama hankala este matkalla.

Este 1:
Malaparte itse on luetun perusteella melkoinen pakkaus. Herää vahva epäily, että hän on rasisti, homofoobikko ja jonkin asteen fasisti. Italian fasistipuolueen jäsen hän olikin vuodesta 1922 alkaen. Tosin mitkään aatteet eivät istuneet hänessä kovinkaan syvällä. Kirjoituksillaan Mussolinista ja Hitleristä hän ärsytti valtaapitäviä siinä määrin, että hänet määrättiin viideksi vuodeksi kotiarestiin Liparin saarella (1933-38). Häneltä vietiin myös puolueen jäsenyys.

Vapauduttuaan arestista Malaparte perusti kulttuurilehden ja oli edelleen viranomaisten tarkassa valvonnassa. Seurasi useita pidätyksiä ja vankilatuomioita. Sittemmin hän tarkensi linjaansa ja lähestyi kommunismia kunnes Kiinan vallankumouksen innottamana hänestä tuli maolainen. Kuolinvuoteella tapahtui viimeinen keikaus. Hän kääntyi katolilaiseksi. Ei ole helppoa saada selvää miehen vaikuttimista, kun hän jo nimen valinnassaan halusi ärsyttää. Malaparte on Bonaparten vastakohta, ”huono osa”, mutta en saanut selvää miksi CM halusi tällä tavoin muistaa Napoleonia.

Este 2:
Kirjan päähenkilö on siis amerikkalaisten palveluksessa oleva italialainen yhteysupseeri Curzio Malaparte. Kirjoittaja toimi itsekin vastaavassa tehtävässä. Kyse on siis varmaankin silminnäkijän kertomuksesta? Ainakin osittain, varmasti. On kuitenkin syytä muistaa Malaparten taipumus rikastaa havaintojaan, jotta ulkoisten tapahtumien kuvaus paremmin vastaa sitä sisäistä kuvaa, joka hänellä on asioista.

Malaparte oli pitkän linjan lehtimiehenä kokenut tapahtumien havainnoija ja pätevä kirjoittaja. Hän oli toiminut vuosia erilaisissa diplomaattisissa tehtävissä. Toisen maailmansodan aikana hän oli Corriere della Seran kirjeenvaihtajana itärintamalla ja muuallakin saksalaisten miehittämillä alueilla (myös Suomessa). Jo tuolloin nähtiin, että hänellä oli taipumusta jossain määrin liioitella kuvauksiaan. Eräät tämän kirjan kohtaukset ovat sellaisia, että alkaa epäillä niiden todenperäisyyttä. Ne kyllä palvelevat teoksen sanomaa: sota ja sen seuraukset ovat kauhea kokemus kaikille osapuolille.

Viipurin virkeä arkkitehti

Uno Ullberg. Viipurin arkkitehti. Toim. Netta Böök ja Kari Immonen. Uno Ullberg -seura ja Arkkitehtuurimuseo 2020.

”Autosta nousi laiha, teräväpiirteinen herra tweedpuvussa, kapeissa golffareissa, takissa, jossa oli urheilutyylinen selkäleikkaus, pehmeässä lippalakissa. Juuri samalla tavoin olisi pukeutunut englantilainen herrasmies, joka on menossa maakartanoon viikonloppua viettämään. Tuollainen on arkkitehti, ajattelin, kun katsoin Uno Ullbergia ja hänen joustavaa, keveää liikehtimistään. Ja katsoin tätä Viipurin kuuluisinta arkkitehtiä tarkkaan, tietoisesti. Viipurin taidemuseo oli juuri valmistunut ja maakunta-arkisto rakenteilla, näistä rakennuksistahan puhuttiin kaikkialla.”

Näin Uno Ullbergia muisteli Katri Veltheim, os. Paavolainen, joka näki arkkitehdin  1920-luvun lopulla Kanneljärvellä, minne tämä suunnitteli kirkkoa ja kansanopiston laajennusta. Katri Paavolaisen isä Erkki Paavolainen toimi Kanneljärven kansanopiston rehtorina.

Kirja Uno Ullberg. Viipurin arkkitehti on ensimmäinen kokonaisesitys hieman tuntemattomaksi jääneestä huippuarkkitehdista. Teoksen kulttuuriarvo on noteerattu mediassa laajalti, ja se palkittiin vuoden karjalaisena kirjana.

Laajasta ja korkeatasoisesta tuotannostaan huolimatta Uno Ullberg (1879‒1944) ei ole aiemmin saanut ansaitsemaansa huomiota, osittain siksi, että pääosa hänen töistään jäi menetettyyn Karjalaan. Jos jotakin on tutkittu, on tutkimus yleensä keskittynyt yksittäisiin rakennuksiin. Tätä puutetta korjaa käsillä oleva kirjanjärkäle. Se on yli 400-sivuinen, runsaasti kuvitettu, iso ja raskas. Se painaa kaksi ja puoli kiloa.

Opus sisältää 49 artikkelia 27 kirjoittajalta. Mukana on venäläisiäkin kulttuuri- ja taidehistorioitsijoita. Artikkelit jakautuvat teemoihin aiheina muun muassa arkkitehdin elämä, hänen työskentelynsä Viipurissa ja Sortavalassa sekä omissa luvuissaan liike- ja teollisuusrakennukset, kulttuuri- ja kirkolliset rakennukset sekä hoivan ja levon rakennukset.

Toimiessaan Viipurin kaupunginarkkitehtina 1932‒1936 Uno Ullberg vastasi monista merkittävistä hankkeista. Hän oli jo varhain perustanut oman arkkitehtitoimiston, ja hänen kaksoisroolinsa keskeisenä päättäjänä ja arkkitehtitoimiston pyörittäjänä aiheutti joskus keskustelua.

Viipurin taidemuseo toimii nykyisin Eremitaasin taidemuseon sivupisteenä. (Kuva: hermitagemuseum.org)

Vuonna 1930 valmistunut Viipurin taidemuseo on Ullbergin kiistaton monumentti. Ahkera Ullberg teki vuosien varrella omien sanojensa mukaan taidemuseosta ”kymmenkunta ehdotusta eri paikoille”. Niistä kaupunki hyväksyi Pantsarlahden bastionin suunnitelman. Simo Paavilaisen artikkeli valaisee suunnittelun vaiheita. Ullberg hyödynsi upeasti museon ympäröivän maiseman ja maaston: ”1920-luvun klassismin ihanteet lähestyvät siinä modernismin arkkitehtuuria, käyttäen hyväkseen manierismin ja barokin viuhkamuotoa ja valeperspektiiviä. – – Temppeliportista astuttiin paljaan taivaan alle, ja viuhkana avautuvat seinät suuntasivat katseen merelle läpi pilariston.”

Taidemuseon kokonaisuus huokuu Akropoliin henkeä; ”näin bastioni ei ollut enää vain linnoituslaitteen säilynyt raunio, vaan myös uuden taiteentemppelin jalusta”.

Rakennus on toiminut vuodesta 2010 Eremitaasin sivupisteenä. Suojeltu rakennus kaipaisi asiantuntijoiden mukaan yhtä huolellista restaurointia kuin Alvar Aallon piirtämä Viipurin kirjasto.

Viipuria Ullberg uudisti muutenkin, kuten tiesi nuori Katri Paavolainenkin. Hackmanin talo, graniittinen jugendkaunotar vuodelta 1909, maakunta-arkisto, uudenaikaiset kiinteistöosakekerrostalot ja monet huvilat toivat Ullbergin kädenjäljen Viipuriin ja sen lähiympäristöön. Ullberg niin ikään ehdotti Pyöreän tornin kunnostusta kahvila- ja ravintolakäyttöön.

Vuonna 1936 Ullberg muutti Helsinkiin lääkintöhallituksen yliarkkitehdiksi ja suunnitteli ajan tehokkuus- ja hygieniaihanteiden mukaisia rakennuksia Meilahden sairaala-alueelle. Sanatorioita hän suunnitteli muuallekin Suomeen.

Kirja kertoo myös Ullbergista ihmisenä, hänen tarttuvasta innostuksestaan, energisyydestään ja työhön syventymisestään. Teatteri ja kuvataide kuuluivat hänen intohimoihinsa. Vaikka hän ammatillisesti saavutti paljon, niin hän myös kärsi monissa vaiheissaan. Isän maalariliikkeen konkurssi ja ensimmäisen vaimon varhainen kuolema jättivät jälkensä häneen, samoin se, että hän joutui näkemään rakkaan Viipurinsa tuhon talvisodassa.

Viipurin arkkitehdissä yhdistyi taiteellinen lahjakkuus palavaan uudistusmielisyyteen sekä laadun ja kauneuden tajuun. Lisäksi hän oli käytännönläheinen, realistinen tekijä, joka pystyi luomaan hyviä suhteita päättäjiin ja rahoittajiin. Hän menestyi, hänellä oli aina töitä.

Uno Ullberg sovitti töihinsä virtuoosisesti eri tyylejä jugendista ja art nouveausta 1920-luvun pohjoismaiseen klassismiin. Arkkitehdin myöhäiskauden pääteoksena voidaan pitää Eteläesplanadille vuonna 1940 valmistunutta Bensowin taloa, joka on kuuluisa vuolukivisestä ja graniittisesta ulkoverhoilustaan, kauniista aulastaan ja  komeasta kierreportaikostaan.

Bensowin talon valoisaa ja kaunista porrashuonetta. (Kuva: Kari Hakli / Helsingin kaupunginmuseo)

Kuten Aino Niskanen toteaa: ”Ullbergia ei ole voitu lokeroida suomalaisen arkkitehtuurin historian valkoisen funkiksen sankaritarinaan. Hän ylitti rajoja omilla ehdoillaan, mieltymystensä mukaisesti.”

Varsin kiinnostava on Netta Böökin luku Ullbergin jäljillä nykyisessä Suomessa. Esimerkiksi Outokumpuun Ullberg piirsi laitoksia Outokumpu Oy:n pääkonttorirakennuksesta lähtien. Kirja esittelee myös toteutumattomien hankkeiden piirustuksia. Kun kirja on varustettu hyvin hakemistoin ja liittein (muun muassa Ullbergin töiden luettelo suunnittelun alkamisajankohdan mukaan), niin se tuo varmasti arvokkaan lisän alan tutkimukseen.

Mutta sitä voi hyvillä mielin suositella aivan kaikille arkkitehtuurista ja Viipurista kiinnostuneille.

Taina

Verna, mysteerilaiva

Pakola, Johanna: Mereen kadonneet: Vernan viimeinen matka 1948. Minerva 2020.

18. syyskuuta 1948 varhain aamulla starttasi kaljaasi Verna Uudenkaupungin satamasta kohti avomerta. Laivan kyydissä oli 25 ihmistä, heistä neljä lapsia.

Seuraavana aamuna meressä kellui lapsen ruumis pohjoisella Ahvenanmaalla, Getan rannalla. Lähellä ajelehti irtonaista tavaraa, ja pian löytyi toinenkin hukkunut lapsi. Kun vielä löytyi pelastusrengas, jossa luki Verna, Turku, alettiin päästä murhenäytelmän jäljille.

Kolmas ruumis löytyi läheltä Sundbyn rantaa. Kaikki muut laivalla olijat jäivät kadoksiin. Merellä tehdyt etsinnät eivät tuottaneet tulosta. Seuraavana keväänä odotettiin merestä nousevan vainajia, mutta näin ei tapahtunut. Oletettiin, että laiva on uponnut hyvin nopeasti ja vienyt ihmiset mukanaan syvään hyiseen hautaan.

Iho nousee kananlihalle. On niin paljon kysymyksiä: miksi Verna katosi? Kuka ohjasi laivaa? Ajoiko se karille virheellisen reittivalinnan takia, hajosiko vanha laiva vai mitä oikein tapahtui?

Johanna Pakola on merelliseen historiaan erikoistunut tietokirjailija. Hän on julkaissut parikymmentä teosta rannikkotykistöstä, majakkasaarista ja luotsauksesta. Hän toteaa kirjan esipuheessa, että juuri Vernan tarina on koskettanut häntä eniten.

Tämä hyvin jäsennelty kirja, ulkoasultaankin selkeä ja jämäkkä, on kulttuuriteko. Pakola on käynyt läpi materiaalin, jota tapauksesta on: Kansallisarkiston, valtiollisen poliisin ja suojelupoliisin arkistot sekä yksityisiä kotiarkistoja. Hän on tutkinut lehtijutut ja aihetta sivuavan kirjallisuuden. Hän on tehnyt salapoliisityötä etsiessään laivalla olleiden sukulaisia ja tuttavia ja soittanut liki tuhat puhelua. Monen Vernan matkustajan kohdalla ”ajoittain toivottoman tuntuinen soittelu ja selittely sekä kyselyt olivat ainoa keino löytää sukua” (s. 8).

Paljon hän on saanutkin selville lähtijöistä, ja vaikka moni asia jää yhä avoimeksi (kuten se, kuka todella toimi laivan kapteenina), niin tämän kirjan ansiosta tiedämme paljon enemmän muun muassa sodanjälkeisestä Suomesta, josta vuosien 1946-1950 välisenä aikana erään tutkimuksen mukaan lähti vajaat kaksikymmentä purjealusta kohti Amerikkaa.

Valtameripurjehdukset olivat kelpo bisnestä laivanomistajille. Lehdissä julkaistiin ilmoituksia, joissa tiedotettiin lähtömahdollisuuksista ja hinnoista. Mainostettiin myös passi- ja muita viranomaispalveluja.

Vernan lähtijöistä suurella osalla oli ostettuna osakkuus aluksesta. Osakkaalta maksu oli 150.000 markkaa (6.690 euroa); henkilömaksu aikuiselta oli noin 100.000 markkaa (4.460 euroa) ja lapselta 75.000 markkaa (3.345 euroa). Matkat vaativat siis paljon varoja, ja ne olivat kaikkea muuta kuin vaarattomia.

”Matkustaja saattoi kadota merellä pudottuaan yli laidan, haaksirikot vaativat osansa ja eräällä aluksella osa matkustajista kuoli janoon keskellä merta. Huhujen mukaan alusten miehistöä saatettiin uhkailla.” (s. 19)

Vernan matkan suunnittelijaksi nimetty mies, helsinkiläinen sähköasentaja, lähetti ainokaisen poikansa Ruotsiin sotalapseksi, koska tämä oli jo ennen Ruotsiin menoa saanut traumoja lentokoneista ja pommituksista. Mies vastusti kommunismia kiihkeästi ja haaveili jättävänsä Suomen kokonaan. Kolmihenkinen perhe lähtikin Vernan kyytiin.

Lähtijöiden motiiveja olivat turhautuminen Suomen ulkopolitiikkaan, pettyminen suomalaiseen byrokratiaan, pitkä sotaurakka rintamalla, uuden sodan pelko, toive työstä ja toimeentulosta sekä halu päästä paikkaan, jossa ei ole pulaa mistään.

”Valtaosa lähtijöistä oli melko tavallista kansaa, joilla oli omat syynsä aloittaa elämä alusta. Sotien jälkeiset vuodet olivat monelle raskasta aikaa. Osalla mielessä velloivat vielä sotavuosien kauhut. Osalla taas murhetta aiheuttivat sotavuosien toimet isänmaan hyväksi, mutta niistä langetettavat vankeusrangaistukset koettiin epäoikeudenmukaisiksi. Moni oli menettänyt läheisiään ja kotejaan, elämänhalukin oli monella hukassa. Töitä jälleenrakennuksen parissa riitti, muttei kaikille.” (s. 17)

Kirjassa on vavahduttavia esimerkkejä töiden etsimisestä ja surkeista asumisoloista etenkin Helsingissä. Kolmihenkinen perhe asui osittain maan alla pienessä, kosteassa ja vetoisessa huoneessa, johon oli mahdutettu vielä neljäskin henkilö. Parempaa asuntoa ei yrityksistä huolimatta löytynyt.

Todellisen jännitysmomentin kirjaan tuo Valtiollisen poliisin yritys estää laivan lähtö. Valpo oli jo kesäkuussa 1948 tietoinen luvattomasta Amerikan-matkasta, joka tehtäisiin Venla-nimisellä kuunarilla. Virheellinen oli laivan nimen lisäksi tieto lähtöpaikasta ‒ viranomaiset olettivat laivan starttaavan Turusta.

Monia laivoja tarkkailtiin, koska rahtialuksina esiintyvät laivat saattoivat salakuljettaa matkustajia. Valpon miehiä harhauttaakseen lähtijät saattoivat huutaa laivan kannelta saattajille kehotuksia laittaa sauna lämpiämään illaksi. Joskus lähtöä jouduttiin odottamaan useita päiviä, ja jos kotiväelle sinä aikana kirjoitettiin, käytettiin peitetermejä, kuten omenien osto.

”Olette kai saaneet minun kirjeen jossa kirjoitin että omenat lähetetään Raumalta? Siitä ei tullut mitään, ne lähetetään täältä uudesta kaupungista vasta lauantaiaamuna 18/9 -48.” (s. 98)

Valpo kyseli laivasta puhelimitse myös Uudestakaupungista, mutta Verna oli juuri silloin telakalla korjattavana ja pysyi piilossa.

47-vuotias Verna-laiva ei ehkä olisi kestänyt valtameren ylitystä – näin ovat jotkut asiantuntijat arvelleet. Sitä emme saa koskaan tietää. Alus oli kunnostettu juuri ennen lähtöä, ja samankokoisilla aluksilla vietiin merten taa matkustajia Virosta. Yksi teoria on, että heikkotehoinen moottori ja täydet purjeet olisivat ajaneet Vernan karille.

Vernan lopullisesta päämäärästä ei ole varmaa tietoa: oliko se matkalla vain Englantiin vai oliko sen tarkoitus jatkaa Atlantin yli. Amerikkaan kuitenkin monet lähtijät tiettävästi tähtäsivät.

Kirjassa kerrotaan Eeva-laivan matkasta Amerikkaan matkustajinaan 15 suomalaista ja 22 virolaista. Lähtö tapahtui syksyllä 1948, ja Floridaan saavuttiin tammikuussa 1949. Raskaan ja vaivalloisen matkan seikkaperäinen kuvaus antaa hyvän käsityksen siitä, miten Vernankin vaiheet olisivat voineet parempien tähtien alla sujua.

Vernan hylkyä on alettu toden teolla etsiä, kiitos Johanna Pakolan. Toivottavasti hylky löytyy, jolloin Vernan tarina saisi ehkä lisävalaistusta. (Taina)

Vetävä selviytymiskertomus

Varis, Tuula-Liina: Sattunut syntymään. WSOY 2020.

”Aina saa hävetä.” Se on kirjan päähenkilön, Assin, toistuva lause. Häpeällä ja kurilla kasvatetaan, se on tapa Suomessa 1940-1950-luvuilla.

Tuula-Liina Varis kuvailee tuoreessa kirjassaan Sattunut syntymään naiseksi ja taiteilijaksi kasvamista sekä Suomen muutoksia sotavuosista nykypäiviin. Päähenkilön, Assin, elämässä suuret käänteet seuraavat toistaan; ennen täysi-ikäistymistään Assi kokee enemmän vastoinkäymisiä kuin jotkut kohtaavat koko ikänään. Jotta en pilaisi uuden kirjan iloa, en kerro tässä kaikkia käänteitä.

Lapsuusperheen äiti on kanslistina varsinaissuomalaisessa kauppalassa ja isä valmentaa hevosia ja ratsastajia. Perheeseen syntyy esikoistyttö ja sitten jatkosodan aikaan kaksoset, Assi ja Essi. Kaikki tajuavat jo varhain, että vanhempien pettymys on kova, kun tuli ”vain” tyttöjä.

”Piti kai uskoa, että he olivat huonompia kuin muut. Assi ei pikkulapsena mitään kiihkeämmin halunnut kuin sitä, että äiti olisi tykännyt hänestä. Mutta jo varhain hän tajusi, ettei hän koskaan onnistuisi olemaan äidille mieleinen, vaikka mitä yrittäisi. Hän lakkasi yrittämästä. Hän ei välittäisi. Hänellä oli vaikeat välit äitiin aina äidin kuolemaan asti. Ja senkin jälkeen. Vieläkin.” (s. 30)

Äidin kasvatusperiaatteisiin kuuluu, ettei lasta tule kehua eikä lelliä, ettei lapsesta tule leuhka. Periaatteesta äiti pitää niin tiukasti kiinni, ettei hän kerro kaksostensa saaneen erittäin hyviä tuloksia älykkyystestistä, joka heille tehdään kuusivuotiaina ilmeisesti koulukypsyyden selvittämismielessä. Assi saa tietää asiasta vuosikymmeniä myöhemmin, kun isosisko tapaa testin tehneen vanhan opettajan. Assi on pitkään siinä luulossa, että hän on tyhmä ja osaamaton. Vaikeuksia lisää vasenkätisyys, jota ajan tavan mukaan yritetään koulia pois. Koulussa on muutenkin kova kuri.

”Kun joutuu vastaamaan, on noustava pulpetin viereen, seisottava suorana ja vastattava reippaasti niin, että kaikki kuulevat. Jos vastaa väärin, opettaja moittii, jos ei melkein koskaan vastaa oikein, joutuu nurkkaan häpeämään. Assista on kamalinta joutua taululle piirtämään tai kirjoittamaan, koska silloin kaikki alkavat tirskua hänen vääräkätisyydelleen.” (s. 121)

Ajan tavan mukaisesti lapsille ei selitetä asioita; heille tiuskitaan ja heidät nolataan, jos he kyselevät ja yrittävät ymmärtää. Aikuisten puheista noukitut sirpaleet jäävät mieleen vaivaamaan. Kun sota on ohi, sodasta ei puhuta. Piste.

”Ja nyt sota-ajan lapsisukupolvi yrittää vanhoilla päivillään selvittää, missä isä sodan aikana oli ollut ja missä oloissa itse on ensimmäiset vuotensa elänyt. Onhan se hassua ja säälittävääkin.” (s. 19)

Assin muistot osoittavat kuitenkin, miten ihmeen sitkeätekoinen ihmislapsi on. Ankaruuden ja pahan mielen vastapainona on maagisia hetkiä, valoja, makuja, tuoksuja, luonnon näkymiä. Sitkeys, äly ja huumori ovat Assin aseita, kun maailma kolhii. Assi löytää kirjoittamisen maailman, menestyy siinä ja aikanaan opiskeluvuosinaan pääsee toimittajan töihin. Kirjailijan ura urkenee sitten keski-iässä.

Kerronnan väliin on upotettu sitaatteja tapahtuma-ajan lehdistä ja kirjoista. Ne katkaisevat kerronnan imun, mutta tuovathan ne ajankuvaa, ja ehkä ei haittaa muistuttaa mieliin, millaiset aatevirtaukset Suomessa vallitsivat vaikkapa vuonna 1942.

Vetävimmillään Sattunut syntymään on lapsuuden ja teini-iän kuvauksissa. Varis tavoittaa niin hyvin jännitteet herkän yksilön ja aina yllätyksiä tuovan ympäristön välillä.

Sitten alkavat huono-onniset parisuhteet, joiden traagisuutta lievennetään toteavalla otteella ja ronskilla huumorilla. Päätösjakso henkii rauhaa, ihminen pääsee sopuun niin itsensä kuin läheistensäkin kanssa.

Tuula-Liina Varis on laajalti meritoitunut kirjailija ja toimittaja, jonka tuotanto käsittää yli 20 kirjaa. Yksi kulmakivistä on Variksen ja Pentti Saarikosken yhteiselämää käsittelevä romaani Kilpikonna ja olkimarsalkka (WSOY 1994).

Variksen edellinen romaani Huvila (WSOY 2016) käsitteli kolmen naisen kohtaloita hirsihuvilassa 1930-luvulla; rouva, piika ja pieni tytär jäävät keskenään, kun perheen mies lähtee rakentamaan uutta Eurooppaa. Sitä edellisessä romaanissa Naisen paras ystävä (WSOY 2014) teemana oli, miten narsisti toimii saaden hyväuskoisen koukkuunsa.

Myös uusin romaani nostaa luupin alle jännitteiset naisten suhteet, sisarkateutta ja -rakkautta unohtamatta, sekä vaikeat parisuhteet. Monet värikkäät sivuhenkilöt vahvistavat elämänmakuista otetta. Ennen muuta Sattunut syntymään on uljas ja vetävä selviytymiskertomus, joka heijastelee suomalaista ajankuvaa useilta vuosikymmeniltä.

Taina