3 x Mrs. Dalloway

Michael Cunningham: Tunnit (suomentanut Marja Alopaeus. Gummerus, 2000)
Stephen Daldry: Tunnit: elokuva (käsikirjoitus David Hare. Miramax, 2002)
Philip Glass: The hours: music from the motion picture (Nonesuch, 2002)

Mrs. Woolf:
”Mrs. Dalloway sanoi jotain (mitä?) ja hankki kukat itse.
Esikaupunki Lontoossa. Vuosi 1923.
Virginia herää. Se voisi varmasti olla yksi tapa aloittaa: Clarissa menee asioille kesäkuun päivänä sen sijaan että sotilaat marssivat laskemaan seppeleen Whitehallille. Mutta onko se oikeanlainen alku? Onko se hiukan liian tavallinen? Virginia makaa hiljaa vuoteessaan ja uni valtaa hänet uudelleen niin nopeasti ettei hän lainkaan tiedosta taas nukahtavansa.”

Michael Cunningham ihastui jo opiskeluaikanaan Virginia Woolfin kirjoihin. Woolfin Mrs. Dallowaylla oli aivan erityinen sija hänen sydämessään, ja hän häiriköi opiskelijatovereitaan tyrkyttämällä sitä jatkuvasti heille luettavaksi. Kirjan saama penseä vastaanotto kummastutti häntä. Kenties se on ollut peräti eräs syy miksi hän kirjoitti tämän kirjan Woolfista, hänen kirjastaan sekä eräistä sen seurannaisvaikutuksista. Cunninghamin kirjan nimi Tunnit on muuten sama jota myös Virginia Woolf käytti Mrs. Dallowayn työnimenä.

Cunningham tuntee aiheensa siis läpikotaisin. Lisäksi hän on opettanut yliopistossa kirjallisuutta ja kirjoittamista. Lähes jokaiselta riviltä ja rivien välistäkin paistaa ammattilaisen osaaminen ja syvä kunnioitus aiheeseen. Cunningham päivittikin Mrs. Dallowayn 2000-luvulle niin onnistuneesti, että kirja sai sekä Pulitzer- että Pen/Faulkner-palkinnon. Hänen versiossaan tapaamme ”Mrs. Dallowayn” kolmella eri vuosikymmenellä, kolmen päähenkilön kautta. 1923 Lontoon esikaupungissa Virginia Woolf kamppailee kirjansa ja henkisten ongelmiensa kanssa. Mrs. Laura Brown lukee kyseistä kirjaa 1949 Los Angelesissa ja peilaa sen tapahtumia omaan elämäänsä valmistellessaan miehensä, toisen maailmansodan veteraanin syntymäpäiviä.  Kustantaja Clarissa Vaughan suunnittelee touhukkaasti 1999 New Yorkissa kutsuja AIDS’ia sairastavan kirjailijaystävänsä kunniaksi, sillä tämä hänen entinen rakastettunsa oli saanut huomattavan kirjallisuuspalkinnon. Sama romaanihahmo merkitsee kaikille noille eri sukupolvia edustaville ihmisille jotakin aivan erityistä.

Mrs. Woolf:
”Clarissa Dalloway, Virginia ajattelee, tappaa itsensä syystä joka pinnalta katsoen vaikuttaa hyvin vähäiseltä. Hänen kutsunsa epäonnistuvat tai hänen miehensä jättää taas kerran huomaamatta jonkin yrityksen jonka hän on tehnyt kohentaakseen itseään tai heidän kotiaan. Niksi on siinä että ei kajoa siihen kuinka suunnaton Clarissan pieni mutta todellinen epätoivo on, että saa lukijan täysin vakuuttuneeksi siitä että Clarissalle kotona sattuvat pettymykset ovat perin juurin yhtä musertavia kuin hävityt taistelut kenraalille.
Virginia menee sisään. Hän tuntee hallitsevansa täysin henkilöhahmon, joka on Virginia Woolf, ja tuona henkilöhahmona hän riisuu takkinsa, ripustaa sen koukkuun ja menee alakertaan keittiöön puhuakseen Nellylle lounaasta.”

Tuossa on eräs tämän kirjan kiehtovimmista kehistä: todellinen kirjailija -> hänen luomansa hahmo -> toinen kirjailja -> toisen kirjan hahmojen suhde ensimmäiseen -> alkuperäisen ”kirjailijan” paluu kommentoimaan luomaansa hahmoa. Cunningham käyttää lisäksi muitakin Mrs. Dallowayn elementtejä. Hänelläkin päähenkilöiden kohdalla kyse on yhdestä päivästä heidän elämässään. Tapahtumien pintataso on myös erittäin arkipäiväinen. Sisko lapsineen tulee kylään, ensimmäinen kakku epäonnistuu, kukkia juhlapaikan koristeluun on lähdettävä hankkimaan. Tätä triviaa kuitenkin rikastaa henkilöiden sisäinen puhe, jossa sekoittuvat havainnot ympäristöstä, haaveet ja muistot jokseenkin pidäkkeettömästi, asiasta toiseen hypellen. Näin tuon sinänsä vaatimattoman tapahtuman paino kasvaa, kun siihen alkaa merkillisesti kiinnittyä ylimääräistä mielen roinaa.

Sivut: 1 2

Uuno Kailas oli tuskan tuttu

Marija Vantti: Älä koske perhosen siipiin: Uuno Kailaan elämä ja kuolema. Aviador 2021.

120-vuotisjuhlavuottaan viettävä Uuno Kailas (1901-1933) oli selvästikin aihe, joka valitsi tekijänsä; Marija Vantille Kailas on ollut vuosikausien, jopa vuosikymmenien mittainen projekti. Vantti kertoo saaneensa kosketuksen Kailaan runoihin teini-ikäisenä, liikuttuen runoista, vaikka ei aivan ymmärtäen mikä niissä niin puhutteli. Kouluaikana hän kirjoitti aineensa ja esitelmänsä Kailaan teksteistä ja myöhemmin, opiskellessaan yliopistossa kirjallisuutta ja Suomen historiaa, alkoi tavoittaa Kailaan tekstien sanomaa; runot avautuivat vähitellen kuin elämänkertomuksena.

”Vuosikymmeniä myöhemmin perunkirjoituksen yhteydessä minulle selvisi, etten ollutkaan vanhempieni lapsi. Silloin minulle valkeni, että minun ja Uuno Kailaan menneisyydessä ja kokemusmaailmassa oli paljon samankaltaista. Halusin tietää mitä, oppia tuntemaan hänet paremmin ja samalla myös itseäni. Kun elämäntilanteeni lopulta mahdollisti uuden vaiheen, muutin Kailaan koulukaupunkiin Heinolaan elääkseni lähellä hänen lapsuus- ja nuoruusajan seutujaan ja tutustuakseni tarkemmin hänen elämänvaiheisiinsa. Siitä alkaen olen vaeltanut hänen jalanjäljillään tutkimassa hänen sisäisiä ja ulkoisia elämänpolkujaan.”

Uuno Kailas, alkujaan Uuno Salonen, oli tuskan ja masennuksen tuttu. Hänellä oli lapsuuden menetysten jälkeen erityinen alttius hylkäämiskokemuksille. Hän oli 2-vuotias, kun hänen äitinsä kuoli, ja kun isästä ei ollut huoltajaksi, poika kasvoi isoäitinsä hoivissa. Uuno koki maailman ja ihmiset liiankin voimakkaasti. Näitä tuntojaan hän onnistui kuitenkin jalostamaan runoiksi, joista tuli valtavan suosittuja. Kaikki varmaan tuntevat runon, joka alkaa:

Niin mä kerran
tieni aloin,
niin mä kuljen:
paljain jaloin.
(Kokoelmasta Paljain jaloin, 1928)

Toinen kaikkien tuntema Kailaan runo lienee Suomalainen  rukous (Siunaa ja varjele meitä), joka on kokoelmasta Uni ja kuolema (1931). Sen sävelsi Taneli Kuusisto alun perin kuorolle, ja suomalaiseen virsikirjaan se pääsi vuonna 1986 virreksi 584.

Marija Vantin kirjan nimi Älä koske perhosen siipiin viittaa Uuno Salosen lapsuuskokemuksiin. Tuleva runoilija rakasti perhosia ja seurasi järkyttyneenä luokkatoverinsa perhosharrastusta myrkkypurkkeineen ja kuolleiden perhosten neulaamisineen. Jos toinen siipi oli irronnut, kaveri repi irti toisenkin siiven ja koko perhosen palasiksi. Uunolle perhonen oli kallisarvoinen ihme, kaunis luomus, joka eli riipaisevan lyhyen elämän.

Jo lapsena kirjoittaminen oli Uunolle korjaava ja lääkitsevä voima.

”Hän oli ymmärtänyt varhain, että ihmistä ympäröi kaksi todellisuutta: se jonka suuri yleisö näkee ja hyväksyy ja se toinen, josta ei juuri kukaan tiedä. Tästä näkymättömästä alkoi tulla olennainen osa hänen elämäänsä.”

Uuno-poika tiesi varhain myös, että juuri runojen kirjoittaminen oli hänen elämäntehtävänsä. ”Runoja maailmaan luomalla elän – ja myös kuolen.”

Kasvattipojan pääsy kunnon opintielle ei ollut itsestäänselvyys. Onneksi kuitenkin kansakoulunopettaja kävi puhumassa lahjakkaan oppilaan puolesta Uunon isovanhemmille, ja Uuno pääsi Heinolan keskikouluun ja edelleen lukioon ja ylioppilaaksi.

Runoilija osallistui kesällä 1919 Aunuksen vapautusretkelle, todennäköisesti paikatakseen alamaissa ollutta miehistä itsetuntoaan. Hän lähti ”puolustamaan sorrettua kansanosaa” ja koki sotatantereella sekä järkyttäviä taisteluita että ihmeellisiä rauhan hetkiä. Pahin tapaus oli hyvän Bruno-ystävän haavoittuminen ja kuolema. Sotaretken jälkeen Uuno Salonen aloitti viimeisen lukiovuotensa ja sai julkaistua Nuoressa Voimassa runojaan ja myös ensimmäisiä käännöksiään. (Hän suomensi sittemmin laajasti muun muassa Edith Södergrania.)

Kailas kirjoittautui  Keisarillisen yliopiston historiallis-kielitieteelliseen tiedekuntaan. Hän pääsi mukaan kirjallisuusrientoihin ja taiteilijaelämään, kävi neljänteen opiskeluvuoteensa saakka luennoilla, mutta ei suorittanut tutkintoa. Runoilijankutsumus ja kirjallisuus täyttivät hänen elämänsä. Esikoiskokoelma Tuuli ja tähkä ilmestyi Gummeruksen kustantamana vuonna 1922.

Tulenkantajat-ryhmän jäsenenä Kailas kohtasi muita kirjailijan uralle tähtääviä ja pohti heidän kanssaan kaikkia mieltään askarruttaneita asioita. Nuoret kirjailijat tapailivat toisiaan paitsi pääkaupungin muodikkaissa jazzpaikoissa myös maaseudulla toistensa huviloilla ja muissa kesänviettopaikoissa.

Marija Vantti piirtää kuvan herkästä, pikkutarkasta, tic-oireilevasta runoilijasta, joka  fyysisen maailman brutaalisuuden ja ongelmallisuuden keskeltä tähyää jatkuvasti kauniimpaan todellisuuteen. Se todellisuus näyttäytyy vain satunnaisesti sisäisissä näyissä, unikuvissa ja tarkoissa, välähdyksenomaisissa havainnoissa. Hän kärsii ruumiillisesti ja henkisesti. Hän on hoidettavana skitsofrenian takia, hän kipuilee homoseksuaalisuutensa takia, ja kaikkea varjostaa keuhkotuberkuloosi. Hän on mukana Tulenkantajien bileissä, mutta sisimmässään potee ristiriitaa: vauhdikas 1920-luku ei vastaa hänen mentaalista olemustaan.

Kirjeessään vuonna 1929 hän kirjoittaa: ”Olen kauhulla ajatellut suurta harhautumistamme, kuin olisimme olleet joukolla matkalla kohti ennalta määrättyä turmiota, minä ja muut kanssani, koko tuhlarisukupolvemme, joka ahmi kaiken puoliraakana ja kypsymättömänä. Kaikki olemme epänormaaleja, turmeltuneita ja hermoheikkoja. Luulen jopa, että herkimmät meistä ovat jo edeltäpäin määrätyt tuhoutumaan, likaisena olen huutanut puhtauden perään. Sielussani olen tuntenut suuren pettymyksen, rauhaa ei ole muuta kuin kuolemassa, unenikin ovat liian täynnä harhaista elämää…”

Marija Vantti on historioitsija ja tietokirjailija, joka on julkaissut 21 teosta kirjoittajana tai toimittajana. Hän on myös ohjannut satoja kirjoittajia julkaisukynnyksen yli. Hänen  tutkijanotteensa Uuno Kailaan elämään on syvästi eläytyvä. Hän kulkee Kailaan jalanjäljissä niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Vantti samastuukin Kailaaseen, jakaa tämän tunnot hylättynä ja hyväksikäytettynä lapsena.

”Kuvittelen Kailaan tutkimassa eteensä avautuneita maisemia”

”Ehkä hänkin näki rannalla ja puistoissa leikkiviä lapsia ja tunsi heitä katsellessaan iloa, mutta myös omien lapsuudenkokemustensa nostattamaa kipua”

”Kuvittelen hänet aamukahvin ja patongin juuri nauttineena nousemassa läheiselle Montmarten kukkulalle Sacre Coeurin basilikaan”

Vähän vierastan näin intensiivistä eläytymistä, mutta arvostan elämäkertateoksen Kailaasta avaamaa monipuolista kuvaa. Itse en esimerkiksi tiennyt Kailaan toimineen kustannustoimittajana enkä tiennyt, että hän oli ahkera kääntäjä. Hän suomensi muun muassa laajasti Edith Södergranin runoja ja monien muiden aikakautensa merkittävien kirjailijoiden teoksia. Kailas oli myös lahjakas piirtäjä.

Erityisen koskettavia ovat kirjan kuvaukset Kailaan viimeisistä viikoista Nizzassa, jolloin runoilija jo aavistaa kuolemansa. Olkaamme kiitollisia rokotteesta, joka on lähes kokonaan tukahduttanut kauhean tuberkuloosin maailmasta! Ja ottakaamme kiitollisina vastaan koronarokoteannokset!

Uuno Kailas siis kuoli Nizzassa. Hänen ruumiinsa poltettiin Marseillessa ja tuhkat siunattiin Helsingissä. Runoilija sai viimeisen leposijansa Hietaniemen hautausmaalta korttelista U27-4-36. Haudalla paljastettiin vuonna 1940 kuvanveistäjä Yrjö Liipolan suunnittelema muistomerkki.

Taina

.