Avainsana-arkisto: identiteetti

Lakkaisinko vihaamasta reisiäni?

Jaana-Mirjam Mustavuori: Nainen puntarissa : kuinka tehdä minunkaupat itsensä ja kehonsa kanssa. Kirjapaja 2012.

Tammikuu 2023. Jotkut viettävät tipatonta. Monilla kiristää housun tai hameen vyötärö joulukauden jälkeen. Ulla Järvi suri Ylen kolumnissaan sitä, millainen normi tammikuun laihduttamisesta on tullut: Ulla Järven kolumni: Ei vieläkään tammikuuta ilman laihdutuskuuria | Yle Uutiset 

Nainen puntarissa on kehotietoisuuden klassikkokirja, jonka bongasin viitteenä jostakin hiljattain lukemastani uudesta opuksesta. Olen iloinen, että tutustuin tähän teokseen, niin paljon ajattelemisen aihetta se antoi synkimmän talven ja laihdutuspaineen aikaan. Kuten Mustavuori kirjoittaa: mikä saa meidät uskomaan, että ruumistamme pitää muokata, rääkätä, taivuttaa, vatkata, kääntää, vääntää, leikata ja ommella? Mietin hetken jopa, lakkaisinko vihaamasta reisiäni.

Nainen puntarissa nojaa vahvasti kirjallisuuteen ja lehtien artikkeleihin. Kirja on journalistisen rennosti kirjoitettu ilman lähdeviitteitä. Lopun kirjallisuus- ja medialuettelo auttaa kiinnostuneita löytämään lähteet.

Se, ettei kirja ole vain kuvaileva kirjallisuuskatsaus, johtuu kirjoittajan suuresta persoonallisesta panoksesta. Mustavuori kertoo omat kehokokemuksensa laihdutuksista kuntosalitreeneihin. Hän kulki pitkän tien lapsuuden ja nuoruuden piukasta lahkolaishengellisyydestä yliseksuaalisen bisnes- ja juppiajan kautta oman kehon luonnolliseen tiedostamiseen. Parantavaksi keinoksi löytyi vapaa, luova liike.

Mustavuori pohtii sarkastisesti, aloittaisiko 29. laihdutuskuurinsa. Ensimmäisen kerran hän laihdutti 12-vuotiaana. Hän kertoo kaalikeittodieetit, Painonvartijoiden pisteidenlaskun, kasari-aerobic-videot, havaintonsa seksikkyydestä valttikorttina ja kyseenalaisena keinona hankkia läheisyyttä. Mukana on mielenkiintoista ajankuvaa, kuten maininta, että Painonvartijat lopetti Suomessa toimintansa 2009. Kirjan ilmestymishetkellä oli meneillään suuri karppausbuumi (muistatteko vielä?).

Itsensä hoitamisesta on tullut pärjäämisen edellytys. Pelätyin stigma on ylipainoisuus. Juoksemisesta tuli menestyjien laji. Kaikkea tätä Mustavuori analysoi. Mikään noista asioista ei liene kymmenessä vuodessa muuttunut. Lisäksi muotimaailmassa on alettu taas suosia ylilaihoja mannekiineja. Luurangonlaihuus tuli jälleen muotiin.

Luova, vapaa liike, improvisointi, tanssi, kosketus, pysähtyminen ja tietoinen oleminen. Näistä rakentuu paremmin voiva nainen. Mustavuori samastaa toipumisen syvälliseen ajatukseen elämän virrassa kulkemisena. Olemme kaikki osa luontoa, meillä on oikeus olla täällä ja pyrkiä avaamaan kanavat, joiden kautta voimme luoda, tuoda ilmi jotakin ainutkertaista.

Tuntuu rankalta siirtää vastuu yksilöille maailmassa, joka on tullut hulluksi, mutta kyllä meidän kannattaa pysähtyä miettimään näitä Jaana-Mirjam Mustavuoren sanoja:

”Voimme valita, onko oma ruumiimme meille vihollinen vai koti. Voimme valita, kuljemmeko kuntosalikortti ja kaloritaulukko takataskussa läpi koko elämämme vai otammeko vastaan haasteen todella tutustua itseemme, ruumiillisuuteemme ja ihmisluontoon, siihen, mikä on ihminen. Voimme myös valita, jatkammeko itsemme esittämistä, trimmaamista ja ruumiin pitämistä muokattavana kohteena, mainoksena ja painolastina vai asutammeko oman ruumiimme ja ystävystymme sen kanssa, teemme ’minunkaupat’.”

Alussa mainittu Ulla Järven Yle-kolumni toi esiin, miten merkittävä bisnes laihduttaminen ja terveystietoisuus on. Samasta asiasta puhuu myös Mustavuori. Vähän ilkeästi voi todeta, että bisnestähän tekevät myös Mustavuoren kaltaiset hyvinvointikouluttajat, jotka ottavat rahaa siitä, että purkavat edellisten bisnestentekijäin pahuuksia. Aina joku hyötyy naisten pahasta olosta, siitä, että emme koe täyttävämme jotakin pimeää normia.

Nainen puntarissa esiteltiin tuoreeltaan monissa kirjablogeissa. Amman kirjablogi hehkutti helmikuussa 2013: ”Nainen puntarissa on kirja, joka jokaisen pitäisi lukea. Jos minulla olisi määräysvaltaa, säätäisin lain, jonka mukaan jokainen yli 15-vuotiaan naisen olisi pakko lukea kirja säännöllisin väliajoin. Sopivia valittuja kohtia olisi hyvä alkaa lukemaan aamunavauksissa jo peruskoulun puolella.” Olen samaa mieltä – kyllä näistä asioista pitäisikin puhua enemmän. Linkki blogikirjoitukseen: Nainen puntarissa: Kuinka tehdä sinunkaupat itsensä ja kehonsa kanssa? (ammankirjablogi.blogspot.com)

Jaana-Mirjam Mustavuori on hyvinvointikouluttaja ja vapaa kirjoittaja, jolla on juristin koulutus. Nainen puntarissa -kirjan lisäksi hän on kirjoittanut teokset Elämän juurilla – Ruumiillisuus ja läsnäolo (2007), Olemisen talossa – Hidastajan vuosi (2009), Aistit auki (2014), Tunnevirrassa (2017) ja Koirailoa (2021).

Taina

Polveilevia teitä Roomaan

Viivi Luik : Varjoteatteri : romaani (suomentanut Anja Salokannel. Tammi, 2011)

   "Kuului, miten seuraava juna, S-Bahn, ajoi katon yli painavana ja kolkkona. Lasit kilisivät.
   Kuten sanottu, kahvila oli rautatien alla, punatiilistä rakennetun rautatiepenkereen sisässä.
   Kevät lähestyi Berliiniä. Ja jälleen kantautui vuoden 1945 keväästä palavan kaupungin kohina, tulipalon vanha, unohdettu ulina ja rätinä. Ku'dammilla ajelehtivat kiireisten nykyihmisten jaloissa paljaalle silmälle näkymättömät hiiltyneet ruumiit, näkymättömät naiset ryntäsivät yhä vielä hiukset tulessa taloista, joiden sisään oli jo kauan sitten rakennettu toiset talot.
   Vanhat sodan lopun aaveet heräävät Berliinissä keväisin eloon. Jokainen kevät on Berliinissä kevät 1945. Se kestää suunnilleen kymmenen päivää, sitten jännitys hellittää, tulimyrsky laantuu, helvetinkuvat sammuvat, puut puhkeavat lehteen, kuolleet ovat muuttuneet tomuksi. Ei olekaan mitään.
   Mutta tuona iltana oli kevätmyrsky juuri herättänyt vanhat kuvat tuoreina eloon. Kuolleiden luut alkoivat liikahdella ja hymistä maan sisällä yhdessä ruohonjuurten kanssa. Spreejoen vesi muuttui sysimustaksi, ja noki ja luodinreiät tunkivat jälleen esiin.
   Kaiken sen keskellä kuuntelin uuden sinivuokon omistajan tarinaa."

Viivi Luikin romaani kertoo pääasiassa hänen elämästään Roomassa, uudelleen itsenäistyneen Viron diplomaatin vaimona. Ennen kuin aviopari muutti sinne, Luik oli saanut vuoden DAAD-stipendin tutustuakseen Berliinin ilmapiiriin. Sinivuokko liittyy erääseen tärkeään teemaan kirjassa, häpeään. Viivi Luik tutustui Berliinissä virolaiseen pastori Atspoliin. Ensi alkuun Luik häpesi häntä, vanhaa harmaata miestä kuluneissa vaatteissa. Puistossa "hän olisi ollut lähes näkymätön. Hän olisi kuulunut kaupan ja bussipysäkin luo samalla tavoin kuin tyhjät laatikot, käytetyt liput ja jaloissa pyörivät veriset ruiskeet".

Eräässä DAAD-galleriassa järjestetyssä kirjallisessa tilaisuudessa, mustiin pukeutuneiden kuuluisuudestaan arroganttien ihmisten joukossa tämä kummitus tuo Luikille mullalla täytetyn purkin, jossa kasvoi sinivuokkoja. Yksi ainoa kukka kukki, muut olivat nupulla. Luik seisoi kädet jakun taskuissa, kun purkillinen multaa purjehti häntä kohti. 

Herra Atspol:
"'Hyvää päivää! Kyllä minä rukoilin tätä kukantainta, että rupeat nyt ruoja oikeaan aikaan kukkimaan! Kyllä on yritetty piiskalla ja on yritetty porkkanalla. Ja eikö vaan saanutkin täksi illaksi kukan auki!' Minua hävetti että toiset näkevät, kun herra Atspol antoi minulle sinivuokon.
   Todennäköisesti sinivuokko oli saatu kukkimaan jossain kolkon keittiön ikkunalaudalla, mutta kuitenkin se levitti tähän tupakansavuiseen, turhamaisuudella täytettyyn tilaan villiä ja kylmää kevätvaloa, ikään kuin taivaalta olisi pudonnut tähti alas DAAD-galleriaan."

Pastori Atspol onkin merkittävä hahmo kirjassa. Useaan otteeseen Viivi Luik vierailee hänen luonaan matkoillaan. Herra Atspol oli kerran pelastanut metrosta itsetuhoisen nuoren äidin, jolla oli pieni lapsi mukana. Atspol oli löytänyt äidille töitä ja tutustutti myös Luikin häneen. Kuvaus heidän automatkastaan maalle on koskettava. Kohtaus johtaa lopuksi muistelemaaan neuvostovallan erottaman diplomaatti Laretein tyttären kirjoittamaa kirjaa sekä Ždanovin rikoksia virolaisia kohtaan. Atspolin mukaan Laretein kana tulee ne teot kerran tuomitsemaan, mutta tämä tapahtuu kirjassa myöhemmin.

Kirjoitelman sekavuus johtuu kirjan rakenteesta, joka tarttuu. Kirjassa risteillään tapahtumien, paikkojen, henkilöiden, muistojen ja aikatasojen kanssa kerrassaan riemastuttavalla tavalla. Riemastuttavia kohtauksia kirjassa on useita, on italialaista junalipun ostoa ja suomalaista kirjallista iltaa pohjanmaalaisessa kirkonkylässä. 

Mutta takaisin häpeään: aina matkalla Roomaan tai jonnekin muualle, Viivi Luik näkee välillä mielessään Tallinnan tutun siluetin, tornit, jotka ovat syöpyneet ja leikattu sisään silmien pohjalle. Niiden kuva on kaikkien lähtijöiden silmissä. Luik pohtii, että ehkä ne eivät olekaan todellisia torneja, vaan kuvitelmaa, unohdettujen ihmisten muisto kadonneesta kodista. Niiden tornien takaa alkaa kuitenkin tuo poloinen ja kurainen maa, maa jota hän on hävennyt. "Niin kuin köyhien ihmisten lapset häpeävät toisten edessä alusvaatteitaan, niin minä olen sitä maata hävennyt". Tuosta häpeästä voi pelastua kirjoittamalla.

Viivi Luikin kuvaamasta ajasta Roomassa puuttuu diplomaattisen elämän loisto. Aviomies etsi edustustarkoituksiin sopivaa asuntoa. Luik kertoo miten miehen hiukset muuttuivat harmaiksi sinä syksynä. "Oli tapahtunut se, mikä Viron lähettiläälle tapahtuu maailmalla. Hän on joutunut hyvin vähine rahoineen hyvin rikkaiden ihmisten joukkoon, mutta hänen piti antaa vaikutelma, että kaikki on mitä parhaimmin." Italiassa ei Luikin mukaan ole mitään loukkaavampaa kuin se, että näyttää huolensa. Siksi luemme, miten uusien kenkien sijaan Viivi Luikin on etsittävä suutaria korjaamaan vanhat. Hammaslääkärikäynnin aikana hän murehtii koko ajan laskun suuruutta. Puhelinlasku kauhistuttaa.

Diplomaatin pitäisi päästä sisään piireihin. Mutta Roomassa se käy samoin kuin kaksituhatta vuotta sitten: vain sukutaustan, aseman tai rahan avulla. Vaatteista ja miten niitä kannetaan tunnistaa, ketkä eivät asu hyvässä osoitteessa. Säädyn mukaiset seikat kouluista alkaen ja päättyen sukkiin ovat Roomassa kalliita siksi, että kuka tahansa ei pääsisi lähelle. On lause, joka on kirjoitettu Italian ilmaan. Sitä hengitetään syntymästä saakka: "Olkoon muu miten on, tärkeintä on että VAIKUTELMA on hyvä!" Tuo bella figura.

Kerjäläiset opitaan ohittamaan. Sitten alkavat Balkanin-sodan pakolaiset tulvia Roomaan ja seisahtua kahvilan pöydän eteen. Juurettomuus ja ihmisten hätä tekevät itsensä jälleen tiettäväksi. Muistot 50-luvun Virosta karkoituksineen nousevat pintaan. Kauempana käydyt sodat ja niiden seuraukset voivat olla kiinnostavaa katsottavaa. Ei virolaiselle:

"Minäkin olen ollut aikoinani toisille jossain Bonnissa tai Pariisissa tai Roomassa yksi niistä siellä mustassa ihmisjonossa, yksi niistä jotka kerjuukeppiin ja kainalosauvoihin nojaten tai nelinkontin ja ryömien ponnistelevat yhä eteenpäin, tulevaisuuteen, Jumalaa kohti. Mutta siihen mustaan mustaan ihmisjonoon on silmä niin tottunut vuosien mittaan, että joka näkee sen, vaihtaa kanavaa."

Viivi Luik muistaa vuoden 1991 elokuun. Hänen miehensä lähti Toompealle. Korkein neuvosto oli antamassa itsenäisyysjulistusta. Ei tiedetty tulevatko tankit kokouksen aikana Vapauden aukiolle, pääsevätkö osallistujat palaamaan kotiin. Viivi Luik lähti laittomaan puhetilaisuuteen taskussaan sveitsiläinen linkkuveitsi. "Ehkä on totta, että jos imperiumeja ja niiden armeijoita vastaan ei mennä linkkari kädessä, niitä ei voi kukistaa koskaan." Hän sanoo olleensa valmis iskemään veitsellä elävää ihmistä, neuvostosotilasta, jos olisi tarpeen. Hän tulee muistamaan tunteen aina. Hänen lihansa, luunsa ja verisuonensa muistavat tuon päätöksen.

Juuriltaan repäistyt tai vapaaehtoisesti lähteneet, kodittomat ja outoihin oloihin joutuneet on kirjan toinen keskeinen aihe. Kirja alkaa siitä, kun 1940-luvun lopulla kolmivuotias Viivi näkee kuvan Colosseumista aukirevitystä kirjasta tuvan lattialla. Talossa asunut perhe on kyyditetty Siperiaan. Myöhemmin Luik etsii hylättyjen talojen omenapuiden alta jäätyneitä omenoita syötäväksi. Nuo Viron omenapuut seisovat raunioiden vierellä uhmakkaina kuin elävät vapaudenpatsaat. "Jos ne kaadetaan tai kiskotaan maasta, ne jatkavat kuitenkin kasvuaan metsässä."

Viivi Luik sai kirjasta Viron valtion kulttuuripalkinnon 2011. Anja Salokannel teki kirjasta suurenmoisen käännöksen.

"Äiti juoksi lumen ja tuulen läpi minun perääni. Hän tarttui takinhihaani, hänen suunsa liikkui, hän ei sanonut mitään, vain katsoi. Yhdessä silmänräpäyksessä hänestä tuli kaikkien lähtijöiden äiti. Hänen tumma hahmonsa paistaa talvihämärän läpi sieltä yhä, se paistaa niin pienenä ja yksinäisenä, se paistaa maailmanloppuun asti. Minä lähdin eteenpäin, kohti Roomaa, uskoin ihmeeseen ja tähteen ja katosin pian tuiskun pyörteeseen niin kuin minua ei olisi siinä koskaan ollutkaan."


Tommi
Kuoleman ovi avautuu
aamun sarastukseen.
Mutta muistot eivät häviä,
se mikä on ollut on aina.

Artur Alliksaar

3 x Mrs. Dalloway

Michael Cunningham: Tunnit (suomentanut Marja Alopaeus. Gummerus, 2000)
Stephen Daldry: Tunnit: elokuva (käsikirjoitus David Hare. Miramax, 2002)
Philip Glass: The hours: music from the motion picture (Nonesuch, 2002)

Mrs. Woolf:
”Mrs. Dalloway sanoi jotain (mitä?) ja hankki kukat itse.
Esikaupunki Lontoossa. Vuosi 1923.
Virginia herää. Se voisi varmasti olla yksi tapa aloittaa: Clarissa menee asioille kesäkuun päivänä sen sijaan että sotilaat marssivat laskemaan seppeleen Whitehallille. Mutta onko se oikeanlainen alku? Onko se hiukan liian tavallinen? Virginia makaa hiljaa vuoteessaan ja uni valtaa hänet uudelleen niin nopeasti ettei hän lainkaan tiedosta taas nukahtavansa.”

Michael Cunningham ihastui jo opiskeluaikanaan Virginia Woolfin kirjoihin. Woolfin Mrs. Dallowaylla oli aivan erityinen sija hänen sydämessään, ja hän häiriköi opiskelijatovereitaan tyrkyttämällä sitä jatkuvasti heille luettavaksi. Kirjan saama penseä vastaanotto kummastutti häntä. Kenties se on ollut peräti eräs syy miksi hän kirjoitti tämän kirjan Woolfista, hänen kirjastaan sekä eräistä sen seurannaisvaikutuksista. Cunninghamin kirjan nimi Tunnit on muuten sama jota myös Virginia Woolf käytti Mrs. Dallowayn työnimenä.

Cunningham tuntee aiheensa siis läpikotaisin. Lisäksi hän on opettanut yliopistossa kirjallisuutta ja kirjoittamista. Lähes jokaiselta riviltä ja rivien välistäkin paistaa ammattilaisen osaaminen ja syvä kunnioitus aiheeseen. Cunningham päivittikin Mrs. Dallowayn 2000-luvulle niin onnistuneesti, että kirja sai sekä Pulitzer- että Pen/Faulkner-palkinnon. Hänen versiossaan tapaamme ”Mrs. Dallowayn” kolmella eri vuosikymmenellä, kolmen päähenkilön kautta. 1923 Lontoon esikaupungissa Virginia Woolf kamppailee kirjansa ja henkisten ongelmiensa kanssa. Mrs. Laura Brown lukee kyseistä kirjaa 1949 Los Angelesissa ja peilaa sen tapahtumia omaan elämäänsä valmistellessaan miehensä, toisen maailmansodan veteraanin syntymäpäiviä.  Kustantaja Clarissa Vaughan suunnittelee touhukkaasti 1999 New Yorkissa kutsuja AIDS’ia sairastavan kirjailijaystävänsä kunniaksi, sillä tämä hänen entinen rakastettunsa oli saanut huomattavan kirjallisuuspalkinnon. Sama romaanihahmo merkitsee kaikille noille eri sukupolvia edustaville ihmisille jotakin aivan erityistä.

Mrs. Woolf:
”Clarissa Dalloway, Virginia ajattelee, tappaa itsensä syystä joka pinnalta katsoen vaikuttaa hyvin vähäiseltä. Hänen kutsunsa epäonnistuvat tai hänen miehensä jättää taas kerran huomaamatta jonkin yrityksen jonka hän on tehnyt kohentaakseen itseään tai heidän kotiaan. Niksi on siinä että ei kajoa siihen kuinka suunnaton Clarissan pieni mutta todellinen epätoivo on, että saa lukijan täysin vakuuttuneeksi siitä että Clarissalle kotona sattuvat pettymykset ovat perin juurin yhtä musertavia kuin hävityt taistelut kenraalille.
Virginia menee sisään. Hän tuntee hallitsevansa täysin henkilöhahmon, joka on Virginia Woolf, ja tuona henkilöhahmona hän riisuu takkinsa, ripustaa sen koukkuun ja menee alakertaan keittiöön puhuakseen Nellylle lounaasta.”

Tuossa on eräs tämän kirjan kiehtovimmista kehistä: todellinen kirjailija -> hänen luomansa hahmo -> toinen kirjailja -> toisen kirjan hahmojen suhde ensimmäiseen -> alkuperäisen ”kirjailijan” paluu kommentoimaan luomaansa hahmoa. Cunningham käyttää lisäksi muitakin Mrs. Dallowayn elementtejä. Hänelläkin päähenkilöiden kohdalla kyse on yhdestä päivästä heidän elämässään. Tapahtumien pintataso on myös erittäin arkipäiväinen. Sisko lapsineen tulee kylään, ensimmäinen kakku epäonnistuu, kukkia juhlapaikan koristeluun on lähdettävä hankkimaan. Tätä triviaa kuitenkin rikastaa henkilöiden sisäinen puhe, jossa sekoittuvat havainnot ympäristöstä, haaveet ja muistot jokseenkin pidäkkeettömästi, asiasta toiseen hypellen. Näin tuon sinänsä vaatimattoman tapahtuman paino kasvaa, kun siihen alkaa merkillisesti kiinnittyä ylimääräistä mielen roinaa.

Antti Nylén, lupaathan

Nylén, Antti: Häviö (Kosmos 2018)

Palkittu kirjailija, suomentaja ja esseisti Antti Nylén tekee Häviössä vereslihaisen tilityksen taiteilijaelämästään. Luin kirjan heti sen ilmestyttyä ja nyt uusi luenta nosti ihon kananlihalle: pelkään että Nylénin esille nostamat ongelmat, kuten taiteilijoiden toimeentulon epävarmuus tai köyhien kokema piina saattavat entisestään kärjistyä uudessa koronan ”karaisemassa” maailmassa.

Häviö on fiksu, häikäilemätön, tyyliltään upea, sisällöltään äärimmäisen mielenkiintoinen ja kaiken lisäksi hauska. Nylénin sanan säilä sivaltelee julkisuudestakin tuttujen vaahtopäiden ontot argumentit hajalle. Pontuspurokurut ja heikkipursiaiset saavat kyytiä. Itseironia tuo lisää huumorin maustetta.

Häviön sivuilta saamme selville, miten Antti Nylénistä tuli suomentaja ja kirjailija. Hän on suomentanut muun muassa Charles Baudelairea ja Patti Smithiä. Esseistiikka löytyy, kun hän kirjoittaessaan Nuoreen Voimaan ja Parnassoon löysi muodon, joka hänen kirjoittamisestaan oli puuttunut. Hän kehitteli tekstien perustalle Vihan ja katkeruuden esseet (2007), joka yhä on suomalaisen uuden esseistiikan kulmakivi. (Muita ovat Halun ja epäluulon esseet, 2010, ja Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet, 2016.) Nylén on teksteissään avoimesti vegaani, katolinen kristitty ja feministi.

Hän katsoo ymmärtävin silmin nuorempaa itseään. ”Tuhlasin voimiani häikäilemättä, täysin vastuuttomasti.” (s. 83)

Kirjailija kertoo kaihtelematta elämästään sähköisten lomakkeiden maailmassa ja apurahakurimuksessa, vakuuttuneena siitä, että ”jos kuka tahansa keskituloinen palkansaaja joutuisi kokeilemaan minun elämääni, hän hirttäytyisi viimeistään kuudennentoista minuutin kohdalla kännykkänsä laturin johtoon.” (s. 152)  

Häntä voi aivan objektiivisesti pitää menestyneenä kirjailijana, palkintojakin on kertynyt useita, mutta silti jokapäiväisen leivän tienaaminen edellyttää tuskallista apurahakerjäämistä ja ahdistavaa päätösten odottelua. Apurahapolitiikalla on monta puolta: Nylén muistuttaa, että ihannetilanteessa taidetta tehdään riippumatta yhtään mistään, mielistelemättä mitään tahoja.

Välillä epäkohtien käsittely menee kiukuttelun puolelle, minkä Nylén itsekin myöntää. Hän muka lopettaa, tämä oli tässä. Mutta eihän hän tietenkään lopeta, koska hänen on kirjoitettava.

Nylénin analyysi kirjoittamisen riivauksesta on vastustamaton; hauska ja kauhea samalla kertaa. Kirjariivaaja on kuin pohjattoman nälkäinen hirviö, joka maiskuttelee tyytyväisenä aina uuden uhrin jälkeen. Riivaajalta eivät ole turvassa edes vahvat ja tuotteliaat kirjailijat, ja joistakin kynäniekoista monsteri vie voiton kertaheitolla.

”Joissakin tapauksissa yksi ainoa kirja riittää tekemään kirjoittajastaan selvää; on paljon tekijöitä, jotka jäävät ikuisiksi esikoiskirjailijoiksi.” (s. 87)

Soisi jokaisen, joka pilkkaa taiteilijoiden ahdinkoa tyyliin ”mitäs aloit taiteilijaksi”, lukevan Häviön! Sillä käsi sydämelle: miten moni ammatin- ja uran”valinta” itse asiassa on erilaisten sattumien, vetävien ja työntävien tekijöiden arpapeliä? Niin se oli Nylénilläkin, yllättäen avautuvia mahdollisuuksia, sopivia yhteistyökumppaneita…

S. 51: ”Vaikka jokin tärkeä elämänvalinta perustuisikin vakaaseen harkintaan, liittyy itse vaihtoehtoihin ja valintatilanteeseen niin monia sekavia seikkoja, ettei niitä voi kukaan järjellään tai analyyttisesti hallita. Kaaoksen voimat hallitsevat. Mikä näyttää ammatinvalinnalta, on pelkkä umpimähkäinen kaatuminen pimeään.”

”Itse en valinnut mitään, mutta en liioin seurannut kutsumustani tullessani kirjailijaksi. Tulinpahan vain. (s. 167)

Nylén toteaa, ettei ymmärrä rahan ja työn suhdetta. Hän haluaisi olla kokonaan välittämättä ja keskittyä vain olennaiseen. Hän on vakuuttunut, että ilman rahamurheita hän pystyisi kirjoittajanakin parempaan.

”Haluan vain olla rauhassa se mikä olen. Mutta se ei tunnu yhteiskunnalle käyvän. Se haluaisi minun parantavan tapani, alkavan tehdä esseekirjojen asemasta jotain järkevää. Se on jo pitkään savustanut minua ulos ammatistani.” (s. 33)

Häviö on fyysisenä tuotteena erikoinen, muodoltaan kuin paksuhko muistilehtiö; aukeama luetaan ylhäältä alas. Kirjan alaotsikkona on ”monologi”. En keksi ratkaisulle muuta selitystä kuin että Nylén halusi tämän kirjan erottuvan ulkoisestikin muusta tuotannostaan, koska Häviö on erilainen.

Antti Nylén, lupaathan sitten joskus kirjoittaa esseen tai vaikka monologin oudosta korona-ajasta! Kirjoitathan siitä millaisena näet muuttuneen maailman? Kirjoitathan siitä mikä on taiteilijan ja ajattelijan osa tässä globaalissa kriisissä, niin hyvässä kuin pahassa. Tiedän, että Sinulla olisi näkemystä ja sanottavaa. Kun Häviössä jo totesit hylätyiksi ”kohtuullisuuden periaatteelle rakennetun hyvinvointiyhteiskunnan arvot” (s. 64)  ja niiden tulleen korvatuiksi tuloksen ja voiton ideaalilla eli vahvuuden palvomisella ja köyhien vihaamisella, niin missä tilanteessa olemmekaan kohta?

(Taina)