Rahanhajuiset terveiset Jerseystä

Nicholas Shaxson: Finanssikirous : miten kansainväliset rahoitusmarkkinat tekevät kaikista meistä köyhempiä. Suomentaneet Mari Janatuinen ja Laura Kalmukoski. Into 2019.

Rahoitusala ei luo vaurautta, se luo eriarvoisuutta. Jokainen miljoona, joka piilotetaan nimettömiin omistusverkkoihin pakenemaan verottajaa ja sääntelyä, on poissa oikeudenmukaisten, reilujen yhteiskuntien rakentamisesta. Globaalisti toimivat superrikkaat hyötyvät siitä, että valtioiden julkinen sektori heikkenee, palvelut siirtyvät yksityisille, palkat ovat huonot ja keskiluokka köyhtyy.

”Liian suuri rahoitusala ja sen agenda ovat jo tuoneet mukanaan pahimpia painajaisiamme, joihin kuuluvat köyhyys, eriarvoisuuden kasvu, yhteiskunnalliset konfliktit, talouskriisit ja pysähtynyt kasvu, rajoja ylittävä järjestäytynyt rikollisuus ja lain ulottumattomissa olevat ylimieliset eliitit.”

Nicholas Shaxsonin kirjan Finanssikirous musertava sanoma oli lähes liikaa minulle. Luin opuksen viime talvena ja hylkäsin sen. Ei tätä, en kestä. Palasin kuitenkin asian äärelle nyt kesäloman elvyttämin voimavaroin, sillä kirja oli jäänyt mieltä vaivaamaan. ”Ymmärrätkö kansainvälisten rahavirtojen liikkeet ja niiden todelliset vaikutukset?” haastaa kirjan takakansi.

Shaxsonilta on aiemmin (2012) suomennettu menestysteos Aarresaaret – Miehet, jotka ryöstivät maailman. Finanssikirous jatkaa osittain samaa teemaa ja syventäen. Shaxson on mukana kansainvälisessä Tax Justice -liikkeessä ja kirjoittaa artikkeleita Financial Timesiin, The Economistiin ja Vanity Fairiin.

Aihetta voi lähestyä myös erinomaisen Netflix-dokumenttielokuvan kautta: The Spider´s Web – Britain´s Second Empire (2017). Michael Oswaldin ohjaamassa dokumentissa esiintyy samoja asiantuntijoita, jotka ovat äänessä myös tässä opuksessa.

Kirja on alkuperäiseltä nimeltään The Finance Curse: How Global Finance Is Making Us All Poorer (Vintage / Penguin 2018). Finanssikirous käy läpi rahoitusalan historiaa 1900-luvun alun monopoleista veroparatiisien syntyvaiheisiin sekä sitä, mitä kaikkea siitä seurasi.

Toisen maailmansodan jälkeen Lontoo keksi perustaa offshore-toiminnan eli merentakaisten alueidensa tai entisten siirtomaidensa taloudellisen toiminnan, joka mahdollisti salailun, veronkierron ja rahanpesun. Iloisella 1960-luvulla valtion vastaisesta veronkierrosta tuli jonkinlainen cool ilmiö, jota harjoittivat brittiläiset popyhtyeetkin. Kyse ei toki ole vain veroista, vaan ylipäätään peittelystä. ”Salaisuusvaltio” on Shaxsonin käyttämä osuva termi.

Perustetaan siis asiantuntevan juristin ja kirjanpitäjän avulla pöytälaatikkofirma jonnekin Caymansaarille ja keräillään sen tileille rahaa ties mistä lähteistä, kuten huumekaupasta ja muusta laittomasta liiketoiminnasta, tuotetaan rahan avulla lisää rahaa ja niin edelleen.

Britannian siirtomaavalta mureni, mutta ”toinen imperiumi” jäi elämään rahoitusalalle. Veroparatiiseja pyöritetään pitkälti Lontoosta käsin, vaikka petokset tehdään Jerseyllä, Caymansaarilla tai Gibraltarilla. Kirjan mukaan Britannia on suurin kansainvälisten rahoituspalvelujen tarjoaja. Sen osuus globaaleista rahoitusmarkkinoista oli 25 %. Kakkosena oli Yhdysvallat 19 prosentin osuudellaan. Tämä oli tilanne noin 2016 ja on toki voinut siitä muuttua.

Jersey palvelee paikkana, jossa ei kysellä liikoja ja josta eliittiperheiden vesat voivat saada mukavia virkoja. Jos joku nostaa rahoitusongelmia esiin, Lontoo toteaa tekopyhästi, että offshore-maat ovat itsenäisiä eikä Lontoolla muka ole valtuuksia puuttua asiaan. Muutenkin saarella toimitaan saaren ehdoilla, ohjeita annetaan hienovaraisesti vihjaillen teekupposen ääressä, ja jos sanoma ei mene perille, erimieliset suljetaan yhteisöstä. Jerseyllä on sanonta: ”If you don´t like it, there´s always a boat in the morning.”

Sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa rahoitusmarkkinoiden valta on johtanut valtion toimintojen ulkoistamiseen ja muun muassa rapauttanut julkista terveydenhuoltoa. Myös Suomi on saamassa osansa, jos esimerkiksi vanhusten hoivasta vastaavat jättiyritykset, joiden intresseissä ensimmäisenä on osakkeenomistajille kertyvä tuotto, ei hoivan laatu. Olkaamme tarkkoina, mitä meillä tapahtuu, sillä vielä Skandinavia mainitaan kirjassa esimerkillisenä alueena, joka on korkeahkosta veroasteesta huolimatta kasvanut hyvin ja jossa on vähemmän eriarvoisuutta.

Kirjassa käydään läpi uusliberalismia aatesuuntana sekä monenlaisia kokemuksia sääntelyn vapauttamisista eri maissa. Kilpailukyky on vuosikymmeniä ollut taikasana, jonka vaaliminen on saanut monet valtiot suorastaan pelkäämään yritysten verottamista. Kuitenkin Shaxson kertoo selvityksistä, joiden mukaan yritykset pitävät todellisen kilpailukyvyn elementteinä muuta kuin mahdollisimman alhaisia veroja: valttikortteja ovat hyvä infrastruktuuri, terve ja koulutettu työvoima, lainvalvonta, talouden vakaus sekä markkinoiden saavutettavuus.

Erinomaisesti ja journalistisen sujuvasti kirjoitettu teos valottaa myös, mikä oli niin sanotun kolmannen tien idea ja mikä siinä meni pieleen, mikä rooli Luxemburgilla on ollut EU:ssa ja miten Lontoon City on vaikuttanut meidän kaikkien elämään finanssikirouksen lietsojana. Pankkikriisi on seurausta holtittomasta kasvusta, joka on perustunut ”OPM” eli other people´s money -periaatteeseen, liialliseen riskinottoon muiden kustannuksella.

Muistatteko Panaman paperit? Vuonna 2016 julkisuuteen ponnahti tietoja offshore-maiden tileille piilotetuista omaisuuksista, nimellisistä yrityksistä ja niiden johtajista. Tietovuotajana oli panamalainen lakiasiaintoimisto Mossack Fonseca. Tiedoista kävi ilmi, että esimerkiksi rikollista huumerahaa kierrätettiin panamalaisten tilien kautta, lakiasiaintoimistojen neuvojen mukaan. Myös afrikkalainen eliitti piilottaa varojaan. Veroparatiiseissa kierrätetyt rahat olivat OECD:n arvioiden mukaan kolminkertaiset maanosan saamaan kehitysapuun verrattuna. (Lähde: Wikipedia)

Finanssikirouksessa esitetään jopa ajatus, että Britannia yhä ryövää kehittyviä maita; Afrikan pääomat häviävät edelleen Britannian verkkoon. Afrikan luonnonvarat eivät hyödytä paikallisia ihmisiä, vaan resursseja louhivia yhtiöitä, maan eliittiä ja yhtiöiden superrikkaita omistajia.

Mitä finanssikiroukselle mahtaa vai mahtaako mitään? Oligarkit ja muut superrikkaat eivät mielellään luovu etuoikeuksistaan, mutta riittävän laaja ja moniääninen joukko voi vaatia muutosta. Kehittyvät maat, kuten Ecuador, ovat pitkään vedonneet YK:hon kansainvälisen verotusinstrumentin perustamiseksi, sillä nykyinen verokomitea on tehoton. Yhdysvallat ja Britannia ovat toistaiseksi torjuneet nämä ehdotukset.

Panama-komitean varapuheenjohtaja, europarlamentaarikko Eva Joly toteaa, että ainoa tapa muuttaa tilannetta olisi perustaa julkinen rekisteri kaikkien trustien ja yritysten tosiasiallisista omistajista. Nairobin yliopiston tutkijan Attiya Warisin mukaan rahoitusalan ongelmat eivät katoa niin kauan kuin rinta rinnan pyörii sekä rikollinen että laillinen toiminta.

Eliittien ja oligarkkien valta uhkaa heikentää edustuksellista politiikkaa. Kansalaisten pitää vaatia moraalia myös päättäjiltään. Kuten Tax Justice Networkin johtaja Alex Cobham toteaa: ”Kuka tahtoo, että maata hallitsee joku, jolla on piilossa omaisuutta ja jonka kaupat tehdään anonyymisti veroparatiiseissa? Se on huono suunta maailmalle.”

Tavallisten tallaajien on joka tapauksessa maksettava veroja. Ei ole reilua, että maan resursseista, vakaista oloista, kansalaisten itsekurista, hyvästä infrastruktuurista, koulutetusta työvoimasta jne. rutkasti hyötynyt yritys piilottaa voittonsa verottajalta.

Kansalaisaktivismi ja kansainväliset tutkivat verkostot voivat saada muutoksen aikaan. Helppoa se ei toki ole, ja totuudenpuhujia solvataan. Esimerkiksi Caymansaarten rahoituskeskuksen rakentamisessa auttanut mahtimies Anthony Travers nimitti julkisesti Nicholas Shaxsonia imbesilliksi.

Kirja on kirjoitettu aikana, jolloin brexitistä äänestettiin Britanniassa eikä lopputulos ollut vielä selvillä. Shaxsonin tulevaisuusennustukset ovat hyytäviä. Hänen mukaansa Britannian pitää nyt valita, kulkeeko se oligarkkien, rikollisten ja veroa kiertävien monikansallisten yhtiöiden talutusnuorassa vai pyrkiikö tavoittelemaan oman kansan etuja. Hear, hear!

”Trump ja brexit ovat luultavasti enteitä tulossa olevista suuremmista muutoksista. Tulevaisuudessa nopeasti voimistuvat uhkat, kuten rahoitusalan lisääntyvä epävakaus, ilmastonmuutos, Venäjä, Kiina, teknologiajättien monopolit, tekoäly ja kasvavan eriarvoisuuden aiheuttama yhteiskunnan kahtiajakoisuus, voivat hyvinkin kaataa lännen.”

Ahneus. Sitä pitäisi suitsia, enkä usko että muu kuin yksilötasolla tapahtuva moraalinpalautus auttaa. Vain ahneuden voittaminen mahdollistaa, että henkilökohtaisten houkuttimien sijaan nähdään laajempi kuva eli ymmärretään nostaa etusijalle edustuksellinen ja tehokas valtio, joka voi alkaa tuottaa kehitystä asukkailleen. Enemmän oikeita verotuloja, enemmän vaurautta tasaisemmin jakautuen. Rahavallalle ei saa luovuttaa kaikkea valtaa, vaikka poliitikoille voisi olla mukavampaa jättää asioita ”markkinoiden hoidettaviksi”.

Keinoina ovat myös: vaikutusvaltaa työntekijäjärjestöille, pankkien säännöstelyn uudistaminen, miljardöörien valta pois mediasta, taloudelliset eturistiriidat näkyviksi. Toistan vielä Shaxsonin sanoin: ”Kaiken rikkauksien uuttamisen ja saalistuksen ytimessä on yleensä aidosti hyödyllistä toimintaa. Keskeinen ongelma ei ole rahoitusala vaan liian suuri rahoitusala, jolla on liikaa valtaa, ja vääränlainen rahoitusala, joka ei ole demokraattisesti valvottavissa.”

Taina

Lumoavat haukat

Helen Macdonald: H niin kuin haukka. Suomentanut Irmeli Ruuska. Gummerus 2016.

Kun englantilaisen kirjailijan Helen Macdonaldin valokuvaajaisä kuolee yllättäen, Helen hankkii nuoren metsästyshaukan kesytettäväkseen. Haukan avulla hän toivoo kesyttävänsä myös surunsa.

Hakeuduin tämän kirjan äärelle ties minkä polun kautta, saatuani vinkin jostakin lukemastani kirjasta, jossa kehuttiin Macdonaldin tapaa kirjoittaa kauniisti surusta. Kehuja siteerasi kappaleen, joka väräytti herkkää kieltä sisimmässäni. Se taisi olla tämä:

”Elämässä on aika, jolloin luulee, että maailma on loputtomiin täynnä uusia asioita. Ja jonakin päivänä sitten huomaa, ettei se pidäkään paikkaansa. Tajuaa, että tuleva elämä onkin täynnä aukkoja. Poissaoloja. Menetyksiä. Asioita, joita on ollut ja joita ei enää ole. Ja silloin myös huomaa, että on vain kasvettava niiden aukkojen ympärillä ja välissä, vaikka voikin ojentaa kätensä sinne missä jotain on ollut ja tunnustella jännittynyttä, hohtavaa hiljaisuutta siellä missä muistot ovat.”

H is for hawk voitti heti ilmestyttyään 2014 Samuel Johnson -palkinnon ja Costa Award -palkinnon, ja Time-lehti valitsi sen vuoden 2015 parhaaksi tietokirjaksi. Teos on ollut kansainvälinen myyntimenestys; sen käännösoikeudet myytiin nopeasti yli kahteenkymmeneen maahan.

Nelkyt ja risat -ikäinen yliopistotutkija ja opettaja sulkeutuu haukkansa kanssa taloonsa. Pakastin on täytetty pienillä kuolleilla kukonpojilla. Nainen alkaa kouluttaa haukkaansa, jolle hän antaa nimen Mabel. Hihnat jalkoihin, nyöri hihnaan, huppu päähän. Annetaan haukalle aikaa tajuta, että sen epätoivoiset lentopyrähdykset eivät johda mihinkään. Vanki mikä vanki. Myöhemmin asennetaan vielä kulkunen ja radiolähetin.

Kanahaukka. (Kuva: Wikipedia)

Ihminen saa kontaktin haukkaan vain ruualla lahjoen.

Luin kaikkea tätä jonkinlaisen lumoutuneen inhon vallassa. Mieleeni juolahti, että jos ihminen syntyy brittiläiseksi, hän ehkä kantaa itsessään alistavan imperiumin vuosisataista verenperintöä. Ehkä silloin tuntuu luontevalta purkaa suruaan vaikkapa haukan rääkkäämiseen. Kirjoittaja kylläkin ottaa etäisyyttä falconry-perinteeseen paheksumalla harrastuksen yläluokkaisuutta ja kertomalla itseironisesti riekaleiksi menneistä, haukan ulosteen tahrimista vaatteistaan, mutta silti.

”Kanahaukkaa voi lennättää melkein missä vain, koska sen metsästystyyliin kuuluu nopea syöksähdys hansikkaalta lähietäisyydellä liikkuvan saaliin kimppuun, mutta jotta muuttohaukkaa voi lennättää kunnolla, tarvitaan tilaa: metsäkananummia, peltopyykartanoita, laajoja peltoaukioita, kaikenlaista, mikä ei hevin järjesty ilman varallisuutta tai hyviä suhteita.”

Helenin haukkahulluus alkoi jo lapsena, takakansi kertoo hänen saaneen ”ensimmäisen haukkansa 12-vuotiaana”; sitä ennen hän oli vuosikausia ahminut tietoa kaikista saatavilla olevista haukkakirjoista. ”En ainoastaan perehtynyt haukkametsästyksen nippelitietoon: alitajuisesti imin itseeni brittiläisen imperiumin eliitin ylimielisyyttä. – – Ne miehet olivat sukulaissielujani. Tunsin olevani yksi heistä, yksi valituista.” Niinpä niin.

Kanahaukka on tappaja. Macdonaldin kirjassa kerrotaan muun muassa hurja tilanne, jossa petolintu pääsee vahingossa fasaanitarhaan

Eniten ihmettelin englantilaisen klassikkokirjailijan Terence Hanbury Whiten (1906–1964) osuutta kirjassa. Myös White kesytti aikoinaan haukkaa ja kirjoitti siitä kirjan. White oli ahdistunut homo, aikansa pinkeän yhteisön surullinen tuote. Hän kännäsi ja teki haukkansa koulutuksessa kaikenlaisia virheitä. Macdonald käy piinallisen tarkasti läpi Whiten pyrintöjä kirjoittaen kymmeniä sivuja miekkosen haukkasekoiluista.

T.H. White tunnetaan parhaiten kirjasarjasta Muinainen tuleva kuningas, joka kertoo kuningas Arthurin tarinan. Jos kiinnostaa, niin googlaten löytyy helposti lisätietoa.

Haukalla on tietty, ihanteellinen ”lentopaino”. Eläintä pidetään tarvittaessa nälässä, ikään kuin dieetillä, kuten painijoita tai nyrkkeilijöitä ennen ottelua. T.H. White jopa valvotti haukkaansa. Kuulemme myös peippojenrääkkääjä Thorpesta.

Kaikkien piinattujen lintujen muistoa kunnioittaen. Toisaalta minua siis ärsytti lukea haukan koulutuksesta, mutta toisaalta kirjassa on niitä ihania jaksoja, joiden takia tahtoo jatkaa lukemista.

”Maailma, jossa haukka elää, ei ole minun. Sen elämä on nopeampaa, aika kulkee hitaammin. Haukka pystyy seuraamaan katseellaan mehiläisen siivenlyöntejä yhtä helposti kuin me linnun siivenlyöntejä. Mitä se näkee? pohdin, ja aivoni heittävät volttia taaksepäin, kun yritän kuvitella sitä, koska en minä pysty. Minulla on silmissäni kolmenlaisia aistinsoluja: punaiselle, vihreälle ja siniselle herkistyneitä. Haukalla, kuten muillakin linnuilla, niitä on neljää lajia. Haukkani pystyy erottamaan värejä, joita minä en pysty, näkemään jopa spektrin ultravioletille alueelle. Se pystyy näkemään myös polarisoitunutta valoa, katsomaan, miten lämpimät ilmavirtaukset nousevat, sekoittuvat ja valuvat pilviin, ja seuraamaan maan magneettikentän voimaviivoja. Syvänmustiin pupilleihin lankeava valo rekisteröityy niin pelottavan tarkkaan, että haukka pystyy näkemään hirvittävän selvästi asioita, joita minä en pysty millään erottamaan sumeudesta. Räystäspääskyjen varpaankynnet pään päältä taivaalta. Valkoisen perhosen siipisuonet sen lepatellessa häilyväistä reittiään puutarhan perällä sinapinkukkien yllä. Siinä minä seison, ja surkeat ihmissilmäni ovat ymmällään valon ja yksityiskohtien paljoudesta, kun taas haukka katsoo kaikkea ahnaan intensiivisesti kuin lapsi, joka täyttää värityskirjaa, lapsi, joka raapustaa riemuissaan, suttaa väriä, omii sivut itselleen.”

Isän kuoleman jälkeisen surun kuvaus ja surusta hiljalleen eheytyminen on kirjan kaunista antia. Helen ymmärtää, että hän ei voi paeta haukan maailmaan eikä kääntää selkäänsä ihmisille, vaan ainoa keino jatkaa elämää kohti jonkinlaista tasapainoa on hyväksyä ajatus hakeutumisesta ihmisten seuraan.

Suomessa haukkametsästys on harvinaista. Media on vuosien varrella tehnyt juttuja ”Suomen ainoasta metsästyshaukasta” Lotasta. Koulutettavat kanahaukat ovat naaraita, koska ne ovat kookkaampia kuin koiraat. Oheinen artikkeli on helmikuulta 2021.

Suomen ainoa metsästyshaukka vieraili Maaningalla – haukkametsästys perustuu luottamukseen, lintua ei voi pakottaa – MT Metsä – Maaseudun Tulevaisuus

Kanahaukka on pelätty ja kunnioitettu hahmo sääksipesien livekamerain seuraajien keskuudessa. Lähetyksiä katselevien kesken saatetaan chat-palstalla kysellä varovasti, onko ”kh:ta näkynyt”. Luomus eli Luonnontieteellinen keskusmuseo tarjoaa tämän upean Sääksilive- kamerapalvelun, joka esittelee sääksien pesintää reaaliajassa. Vuodelta 2019 olevassa videossa näkyy kanahaukan hyökkäys. Varoitus: ei herkille! (Video: Luomuksen Sääksilive)

12.7.2019 – #1 – Kanahaukan hyökkäys pesälle (pitkä) – YouTube

H niin kuin haukka mainitsee Suomen myös. Macdonald kertoo, miten 1960–1970-luvuilla Britannian haukkametsästäjät käynnistivät epävirallisen hankkeen romahtaneen kanahaukkakannan palauttamiseksi. Haukkoja tuotiin ”Ruotsista, Saksasta ja Suomesta: suurin osa oli isoja, vaaleita havumetsien haukkoja”. Ne menestyivät ja lisääntyivät, ja niiden jälkeläisiä on siis Britanniassa yhä.

Taina

Turvallinen arki järkkyy

Ian McEwan : Lauantai (suomentanut Juhani Lindholm. Otava, 2005)

"Odotellessaan Perowne painaa päänsä istuimen pääntukea vasten ja sulkee silmänsä. Kuivunut hiki kutittelee leukaperissä niillä kohdin, mistä parta on ajeltu. Hän heiluttaa kokeeksi varpaitaan, jotka viilenevät kovaa vauhtia ja tuntuvat siltä kuin uiskentelisivat nesteessä. Äskeinen peli ei enää tunnu yhtään tärkeältä, nyt tuntuu tärkeältä nukkua. Edes kymmenen minuuttia. Viikko on ollut raskas, yö vaikea, peli rankka. Perowne hamuaa käsikopelolla sormensa napille, jolla ovet lukitaan. Kuuluu neljä pientä kaikuvaa naksahdusta nopeasti peräjälkeen, tuntuu neljä vähäistäkin vähäisempää värähdystä, jotka tuudittavat häntä edelleen kohti unta. Ikiaikainen evoluution perusristiriita unentarpeen ja syödyksi tulemisen pelon välillä on lopultakin saanut ratkaisunsa. Sen nimi on keskuslukitus."

Auto jonka keskuslukituksen 48-vuotias neurokirurgi Henry Perowne juuri laittoi päälle on hopeanvärinen, sisältä kermankeltaisella verhoiltu Mercedes S500. Hän oli juuri pelannut squashia lääkärikollegansa kanssa kuten aina lauantaiaamuisin. Peli oli ollut luonteeltaan poikkeuksellisen vimmainen. Henryn tunnelmat tänä nimenomaisena lauantaina Lontoossa 15.2.2003, jonka kulun kirja kuvaa, ovat hämmentyneitä. Vapaapäiväksi se on melkoisen tiukkaan aikataulutettu. Aamun pikaisen rakastelun jälkeen oli tuo peli. Sitten pitää mennä ruokakauppaan ostamaan päivällistarpeet. Sen jälkeen on käytävä tapaamassa dementoitunutta äitiä Lilyä hoitokodissa. Henry on myös luvannut ehtiä kuuntelemaan poikansa Theon bändin harjoitusta iltapäivällä. Sitten on valmistettava ruokaa koko perheelle, koska tytär Daisy ja appiukko, kuuluisa runoilija John Grammaticus ovat tulossa Ranskasta käymään (vaimo Rosalind on koko päivän työtehtävissä lehtensä juristina oikeusistunnossa). Daisy on juuri julkaisemassa ensimmäistä runokirjaansa, joten aihetta juhlaan on riittävästi.

Henryllä oli painava syy laittaa autossaan lukitus päälle, vaikka ilmeisesti suurkaupungissa tehdään muutenkin niin. Hänen Mercedeksensä oli nimittäin saanut tänä aamuna kolhun kylkeensä. Matkalla peliin eräs pikkurikollisten porukka ampaisi liikkeelle kadun varresta piittaamattomasti ja kolhi Henryn auton kylkeä. Kun tapahtumaa selviteltiin, huligaanit alkoivat kolhia Henryäkin. Henry pääsi onnekkaasti ja kohtalaisen pienin vaurioin vetäytymään paikalta tekemällä osuvan pikadiagnoosin porukan häiriintyneen johtajan kummallisesta käytöksestä. Tuo raaka kohtaaminen yhteiskunnan varjopuolen kanssa tärveli osaltaan peli-iloa ja vaikutti varmaan alitajunnassa.

Englantilaisilla on sanonta count one's blessings. Ian McEwan on siunannut kirjan Henrylle maallista ja henkistä hyvää aivan ylenpalttisesti. Eräitä poimintoja: hänen kotinsa Lontoon keskeisellä paikalla on nelikerroksinen, yli 600 neliön rivitalo. Kirjastohuone, viherhuone, tilavassa kylpyhuoneessa marmorilattiat ja mosaiikkiseinät. Appiukko Grammaticus asuu perheen omistamassa linnassa Ranskassa, jossa Henryn perhe käy säännöllisesti kesäloman aikana. (Henryn vaimo Rosalind on hieman huolissaan, että tuo hänen leskeksi jäänyt isänsä saattaa vielä mennä uusiin naimisiin jonkun säännöllisesti vaihtuvan naisystävänsä kanssa, jolloin kiinteistö saattaa lipsahtaa vääriin käsiin.)

Kirurgina Henry on huippuammattilainen. Hänet tunnetaan nopeudesta, korkeasta onnistumisprosentistaan sekä tiukasta työtahdista. Leikatessaan hän yleensä kuuntelee musiikkia, mieluiten Bachin pianokappaleita, esimerkiksi Goldberg-muunnelmia tai Partitoja. Kirjassa kuvataan eräitä hänen tekemiä leikkauksia oppikirjamaisesti ja lähes piinaavan tarkasti. Myös aterioiden valmistelut sujuvat Henryltä. Tämän lauantain päivällinen valmistui uutislähetystä seuraten ja tavalla, josta kokkisodan osallistujat voisivat ottaa oppia. Kokonaisia katkarapuja, kahta lajia simpukoita, kalaliemi, merikrotin pyrstöjä kolme kappaletta, jotka pelkästään ne maksoivat enemmän kuin Henryn ensimmäinen auto. Entä viini? Henryn mielestä tällainen kalaruoka vaatii rotevan maaviinin. Siksi valinta on Tautavel, Côtes du Roussillon Villages -viini, josta on tullut hänen perusviininsä. "Maku on erinomainen, ja lisäksi se maksaa alle viisikymmentä puntaa laatikko." (Rosalindin mielestä Henryn askeettisuus voi joskus vaikuttaa jotenkin syyllisyydentuntoiselta ja tekopyhältä hurskastelulta. Mies ei osta koskaan uusia vaatteita, ei ensimmäistäkään maalausta - eikä hyvää viiniä.)

Kun illan valmistelut kotona on tehty, ehtii taas peilata omia mielialoja toisia odotellessa:
"Korkea, kellertävien ja rusehtavien sävyjen hallitsema huone on miellyttävän hiljainen; ainoat kirkkaat väriläiskät ovat mattojen siniset ja rubiininpunaiset kohdat sekä yhden takan yläpuolisella seinällä riippuva Howard Hodgkinin taulu, jossa on abstrakti oranssinkeltainen viilto vihreää taustaa vasten. Ne kolme ihmistä, joita hän, Henry Perowne, eniten tässä maailmassa rakastaa, ja jotka myös rakastavat häntä, ovat tulossa kotiin. Mikä häntä siis oikein vaivaa? Ei mikään, ei yhtään mikään. Kaikki on hyvin, todella hyvin."

Onkohan niin. Miten Henry sitten selittää ulko-ovensa turvalaitteet: kolme jykevää Banham-lukkoa, kaksi mustaa salpaa, kaksi varmuusketjua, ovisilmä, hätänappi ja ovipuhelimen hälytysjärjestelmä? Ian McEwania lukeneet tietävät, että jotain ikävää piilee varmasti näin täydellisen sekä vakaalta vaikuttavan pinnan alla ja se haluaa esiin. Enteitä sellaiseen on ripoteltu hienovaraisesti pitkin matkaa.

Jo aamuyöstä Henry heräsi ja näki palavan lentokoneen tekevän laskua lentokentälle. (Oliko se onnettomuutta tuova pyrstötähti?) Sitten oli tuona lauantaina järjestetty suurmielenosoitus rauhan puolesta, suurin koskaan britteinsaarten historiassa. Siinä vastustettiin suunniteltua hyökkäystä Irakiin, sillä amerikkalaisilla sanottiin olevan varmoja tietoja Saddam Husseinin joukkotuhoaseista ja hänen ilmeisestä halusta käyttää noita aseita. Tämä sai Henryn pohtimaan omaa suhtautumista sotaan ja suurvaltapoliittisia epävarmuustekijöitä. (Onko pelättävissä terroristien kostoiskuja mahdollisen hyökkäyksen toteutuessa?) Sitten oli tuo aamuinen uhkaava välikohtaus. (Näkikö Henry saman auton uudestaan myöhemmin?) Onko siis aivan varma, että tuo varmalta vaikuttava ovi voi torjua pahan? Theokin ihmettelee kirjassa, että ketään perheestä ei näiden monien vuosien aikana ole vielä ryöstetty...

Sivut: 1 2

Orwellin lumoissa 2

George Orwell: Sinä ja atomipommi : kirjoituksia 1940-luvulta. Suomentanut Timo Hännikäinen. Kiuas kustannus 2021.

Vaikka George Orwell tunnetaan parhaiten poliittisista allegorioistaan Eläinten vallankumous ja Vuonna 1984, niin monien mielestä valtaosa hänen parhaasta tuotannostaan koostuu esseistä ja sanomalehtiartikkeleista. Ne julkaistiin vuonna 1968 neliosaisena teoksena The Collected Essays, Journalism and Letters, jota pidetään Orwelliin pääteoksena.

Valikoima sisältää kirjoituksia Orwellin kypsimmältä kaudelta, ajanjaksolta jota dominoivat toinen maailmansota ja alkava kylmä sota. Esseissä otetaan kantaa kirjoittajien ja kaikkien ajattelevien ihmisten ajattelun- ja sananvapauteen, sodan uhkaan ja kylmään sotaan, erittäin kaukokatseisessa, visionäärisessä hengessä. 

Suomentaja Timo Hännikäinen toteaa esipuheessaan Orwellin kääntämisen olevan verraten vaivatonta, koska Orwell tietoisesti pyrki mutkattomaan tyyliin välttäen sanaleikkejä ja monitulkintaisia käsitteitä mottonaan ”hyvä proosa on kuin ikkunalasi.” Hän kavahti löysää, sameaa tyyliä, kulahtaneita kielikuvia ja sananparsia. Hän myös korosti ajattelun ja kielen liittoa: ajattele selkeästi, kirjoita selkeästi.

Essee Politiikka ja englannin kieli käsittelee juuri tätä puolta. Orwell esittää viisi katkelmaa ajankohtaisista kirjoituksista havainnollistamaan ”monia niistä henkisistä paheista joista tällä hetkellä kärsimme”. Sitten hän ruotii esimerkit ja antaa muutaman neuvon parempaan kirjoittamiseen. Hän inhoaa verbaalisia puujalkoja, jotka säästävät soveliaiden verbien ja substantiivien etsimisen vaivalta ja lisäävät tekstiin massaa, kuten tehdä toimintakyvyttömäksi, kääntyä vastaan, osoittautua sopimattomaksi, esittää keskeistä osaa, tehdä itsensä tunnetuksi, palvella päämäärää.

Tähän voisi suomalaisittain lisätä lähteä-verbin, josta on oudosti tullut nasevampien verbien vastine: lähteä ehdokkaaksi, lähteä liikkeelle, lähteä rakentamaan jne.

Orwellin ohjeet laadukkaamman kielen tuottamiseen pätevät suomen kieleenkin, esimerkiksi älä käytä passiivia kun voit käyttää aktiivia äläkä käytä vieraskielistä ilmausta, tieteellistä termiä tai ammattislangin sanaa, jos sille löytyy jokapäiväinen vastine.

Orwell toteaa, että poliittinen kieli on ”suunniteltu saamaan valheet kuulostamaan tosilta, tekemään murhista kunniallisia ja antamaan silkalle hölynpölylle kiinteyden tuntua”. Näinä valeuutisten aikoina tämä on hyvä muistaa. Esiin nousee myös kaksoisnegatiivi, usein tarpeettomasti käytetty. Itsekin olen tätä suomalaisissa teksteissä ihmetellyt: eikö kannata sanoa hän on toiveikas sen sijaan, että sanoo hän ei ole epätoivoinen. Orwell antaa esimerkkilauseen, jonka avulla voi ”parantaa itsensä” kaksoisnegatiivista: A not unblack dog was chasing a not unsmall rabbit across a not ungreen field (koira, joka ei ollut epämusta, jahtasi jänistä, joka ei ollut epäpieni, pitkin peltoa, joka ei ollut epävihreä).

Erittäin kiinnostava on kirjan avausessee, Hitlerin ”Taisteluni”, julkaistu New English Weeklyssä maaliskuussa 1940. Kyseessä on laajempaan katsantoon sidottu lyhyt analyysi surullisenkuuluisasta kirjahirviöstä vaiheessa, jolloin Saksa kävi sotaa Englantia vastaan mutta ei vielä Neuvostoliittoa vastaan. Orwell lienee harvoja, jotka tajusivat Hitlerin menestyksen salaisuuden: marttyyrinä, pyhää tehtävää täyttävänä miehenä esiintymisen sekä ihmisten vaistoihin ja isänmaallisuuteen vetoamisen ynnä Hitlerin persoonan vetovoimaisuuden. Hitler ei luvannut hauskaa ja helppoa elämää, vaan kamppailua, vaaraa ja kuolemaa, ja sehän tehosi.

”Siitä saakka kun hän nousi valtaan – sitä ennen olin kaikkien muiden tavoin haksahtanut luulemaan, ettei hänellä ole merkitystä – olen ollut sitä mieltä, että varmasti tappaisin hänet jos pääsisin riittävän lähelle, mutten kykene tuntemaan häntä kohtaan henkilökohtaista vihamielisyyttä. Totuus on, että hänessä on jotakin syvästi vetoavaa.”

Sitten ydinaseisiin, kylmään sotaan ja Orwellin visionäärisyyteen. Kokoelman nimiessee Sinä ja atomipommi julkaistiin Tribune-lehdessä lokakuussa 1945, vain muutamia kuukausia tuhoisien Japaniin kohdistuneiden pommi-iskujen jälkeen. Kirjoitus alkaa satiirisesti: ”Ottaen huomioon kuinka todennäköisesti se räjäyttää meidät kaikki kappaleiksi seuraavien viiden vuoden sisällä, atomipommi ei ole herättänyt niin paljon keskustelua kuin olisi voinut odottaa.”

Orwell toteaa sivilisaation historian olevan aseiden historiaa, ja että niin kauan, kuin keskeiset aseet ovat halpoja ja kaikkien ulottuvilla, ”on tavallisella kansalla mahdollisuuksia”. Sotatekniikan kehittyessä köyhemmät maat jäävät jälkeen. Mutta ydinase on täysin lamauttava pelote, joka muuttaa koko ihmiskunnan mielenmaiseman.

Kirjoitushetkellä vuonna 1945 oli Orwellin arvion mukaan vain kolme suursotaan kykenevää valtiota ”ja lopulta kenties vain kaksi”. Lisäksi ounasteltiin, että maapallon pinta-ala lohkoutuisi kolmeksi suureksi imperiumiksi, joista kukin olisi omavarainen ja joista kutakin hallitsisi ”johonkin valepukuun verhoutunut oligarkia”.

Tässä se mentaalinen muutos: kun valta keskittyy todella harvojen käsiin, niin pienen ihmiset mahdollisuudet kapinoida käyvät olemattomiksi. Orwell kantoi huolta riistettyjen ihmisten ja alistettujen kansojen asemasta.

”Emme kenties etene kohti yleistä romahdusta, vaan antiikin orjaimperiumien kauhistuttavaa vakautta.”  Orwell kysyy, millainen maailmankatsomus, uskomusjärjestelmä ja yhteiskuntarakenne vallitsee valtiossa, joka on ”samaan aikaan voittamaton ja jatkuvassa ’kylmän sodan’ tilassa naapureidensa kanssa”?

Esseen kirjoittamisen aikoihin maailmassa oli yksi ydinasevaltio, Yhdysvallat. Tällä hetkellä ydinaseita on Yhdysvaltojen lisäksi hallussaan ainakin seuraavilla valtioilla: Venäjä, Iso-Britannia, Ranska, Kiina, Pohjois-Korea, Intia, Pakistan ja Israel. Toisin kuin Orwell oletti, ydinaseet eivät keskittyneet ”vain” kolmelle valtakeskittymälle, mutta se lienee laiha lohtu. Tätä kirjoitettaessa (maaliskuussa 2022) Venäjän hyökkäystä Ukrainaan on kestänyt kolme ja puoli viikkoa, ja Venäjä on uhkaillut ydinaseellaan. On vaikea nähdä, että ydinaseiden ylläpitämä kauhu voisi mitenkään väistyä muuten kuin globaalilla päätöksellä, että kaikki järjettömän kalliit ydinaseet puretaan ja poistetaan. Näin jopa tehtiin Etelä-Afrikassa. Mutta suostuisivatko Pohjois-Korean, Kiinan ja Venäjän diktaattorit? Pitäisi tapahtua ihmeitä.

Kannattaa lukea myös, miten loistokkaasti Orwell käsittelee Leo Tolstoin vuoden 1903 kummallisen pamfletin, joka kohdistui Shakespearen näytelmiä vastaan (Lear, Tolstoi ja narri). Miksi Shakespeare herätti Tolstoissa ”vastustamatonta inhoa ja ikävyyttä”? Siksi, että Tolstoi itse luopui maailmasta, ei viihtynyt valintojensa kanssa ja päätti sitten kostoksi yrittää teilata Shakespearen, tuon älyn, kujeilun ja elämänilon mestarin. Venäläisen kestämättömän argumentoinnin draaman englantilaista suurmiestä vastaan Orwell perkaa rivi riviltä niin, että sitä on ilo lukea.

Timo Hännikäisen hieno esipuhe päivittää Orwellin merkityksen ja ajankohtaisuuden 2020-luvulle. Ulkoasultaan sopivasti retrohenkinen, miellyttävä teos täydentää vuonna 1984 ilmestynyttä Orwell-valikoimaa Kun ammuin norsun ja muita esseitä. Aarrearkku-arvioni kyseisestä esseekokoelmasta voit lukea tästä.  

Voisimme vaikkapa nykyisten woke-paineiden alla miettiä Orwellin määritelmää älyllisestä vapaudesta, se sopii myös peilattavaksi totalitarismin (joka Orwellin mukaan pikemminkin luo historiaa kuin tutkii sitä) levittämiä valeuutisia vastaan: ”Älyllinen vapaus tarkoittaa vapautta kertoa näkemänsä, kuulemansa ja tuntemansa ilman velvoitetta sepittää kuvitteellisia havaintoja ja tunteita.”

”Yhdellä ainoallakin tabulla voi olla kokonaisvaltaisen rampauttava vaikutus mieleen, sillä on aina olemassa vaara, että mikä tahansa vapaasti seurattu ajatus johtaa kielletylle alueelle. Tämän vuoksi totalitarismin ilmapiiri on kuolettava kenelle tahansa proosakirjailijalle …”

Tässä oli luonnollisesti vain osa kirjan seitsemäntoista esseen runsaasta sisällöstä. Orwellin aiheita ovat myös muun muassa hyvät huonot kirjat, englantilaisuuden syvin olemus, Swiftin Gulliverin retkien piilomerkitykset ja kirjojen ostamisen filosofia.

Taina