Anna-Lena Laurén : ”Hulluja nuo venäläiset” : tuokiokuvia Venäjältä (suomentanut Laura Beck. Teos & Söderströms, 2009)
”Venäläiset puhuvat mielellään siitä, miten omanlaisensa maa Venäjä on – maa, joka ei muistuta mitään muuta maata. Se ärsyttää monia ulkomaalaisia, koska heidän mielestään juuri tämä asenne tekee mahdottomaksi rakentaa Venäjälle toimivaa demokratiaa.
– Venäjä ei ole erikoinen! Te ette ole sen erikoisempia kuin ukrainalaisetkaan! Miksi Ukrainassa voi toimia demokratia mutta ei teillä? puuskahti eräs ruotsalainen kollega kerran yhteisellä työmatkalla.
– Sinä teet sen tyypillisen länsimaisen virheen, että arvioit Venäjää länsimaisten mittapuiden mukaan. Me emme ole kuin te, me emme koskaan tule olemaan niin kuin te! Ja ajattele, emme edes halua olla! vastasi Pavel, Yleisradion venäläinen kuvaaja.”
Ukrainan sota on tehnyt eräät kirjojen nimekkeet tuskallisen ajankohtaisiksi. Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan on joissakin yhteyksissä mainittu. Sitten tämä kohta 15 vuotta vanha kirja. Palasin tähän kirjaan eilisen (4.6.) Ylen uutislähetyksen johdosta. Brittitutkija Keir Giles sanoo haastattelussa, että Venäjä ei vieläkään ole tajunnut, että se on menettänyt suurvalta-asemansa. Että se edelleen voisi sanella rikkoa kansainvälisiä sääntöjä ja sanella ehtoja pienempiä naapureita (”etupiiriä”) kuulematta. Se toi mieleen kohdan tästä Laurénin kirjasta. Kyse on Pronssipatsaan siirrosta Virossa:
”Minä kysyn Koljalta ja Jansonilta, miksi on niin vaikea ymmärtää, ettei Viro yksinkertaisesti koskaan halunnut olla osa Neuvostoliittoa. Juuri siksihän he haluavat siirtää patsaan.
-Miten niin? Siitähän sovittiin Jaltan sopimuksessa, Kolja sanoo.
– Niin, mutta kukaan ei tullut kysyneeksi virolaisten mielipidettä.
– Anna-Lena kiltti! Luuletko tosiaan että sellaisilta pikku mailta kysytään jotain, kun ollaan ratkaisemassa suurpolitiikan ongelmia?
Silloin minä suutun. Joskus suomalainen ei voi Venäjällä olla reagoimatta selkäytimellään.
– Voin kertoa teille, että minä henkilökohtaisesti olen VALTAVAN kiitollinen siitä, että Suomen onnistui pysäyttää Puna-armeija toisessa maailmansodassa. Muuten emme eläisi niin hyvin kuin elämme, vastaan happamasti.
Kolja kiiruhtaa heti selittämään, että Suomihan on todellakin aivan eri juttu. Tehän olitte jo melkein itsenäisiä Venäjän vallan aikana. Viro sen sijaan ei ole koskaan ollut oikea valtio.”
Anna-Lena Laurénin keskustelukumppanit kirjassa ovat sivistyneitä ja koulutettua nuorta väkeä. Kun heiltäkin kuulee tuollaisia kommentteja ei tarvitse ihmetellä, miksi Putin liitti menestyksellisesti entisen kommunistisen väkivallan osaksi Venäjän kunniakasta menneisyyttä. ”Valtiojohto käyttää tietoisesti hyväkseen neuvostohistoriaa ja sitä nostalgiaa ja kaipuuta, jota monet venäläiset tuntevat maan suuruuden aikoja kohtaan. Nas bojalis, silloin meitä pelättiin.”
Boris Jeltsin halusi selvittää välit menneisyyden kanssa ja sanoutui irti Neuvostoliiton perinnöstä, sen kauheasta pelon hallinnosta, joka riisti elämän omilta kansalaisiltaan ja murensi venäläistä kulttuuria. Mutta tämän totuuden monet kokevat hyökkäyksenä omaa itseään kohtaan. Putin ymmärsi, että hän voisi käyttää hyväksi tätä ihmisten yhtä voimakkaimmista tunteista, loukattua itsetuntoa: ”ylpeä maa kaaoksen vallassa, vanha suurvalta polvillaan”.
On syytä todeta, että otsikossa mainittu hulluus on Laurénin kirjassa pääasiassa lempeä käsite. Hän kulkee kuin silmät ihmetyksestä ymmyrkäisinä pitkin Venäjän maata ja havainnoi sen ihastuttavia, ärsyttävän raivostuttavia, rakastettavia ja ulkopuolisesta joskus tolkuttomilta tuntuvia piirteitä. Pääasiassa liikutaan Moskovassa, joten maaseudun täysin toisenlainen todellisuus jää sivuosaan, mutta sivuosassa niiden seutujen ihmiset muutenkin Venäjällä ovat.
Anna-Lena Laurén yrittää todellakin oppia ymmärtämään Venäjää muuten kuin omasta länsimaisesta näkökulmastaan. Demokratian osalta tulos ei lupaa hyvää: ”Suurin osa venäläisistä ei halua länsimaista demokratiaa. Demokratia on haukkumasana, joka yhdistetään ennen kaikkea Jeltsinin kaoottiseen valtakauteen, jolloin oligarkkien annettiin varastaa valtion omaisuutta ja yhteiskunta oli epävakaa ja ennalta-arvaamaton. Nyt Jeltsinin siirtymäajan yhteiskunta on vakiintunut eräänlaiseksi pehmeäksi autoritarismiksi. Se on vakaampi ja ennakoitavampi. Useimmille tavallisille ihmisille tämä on paljon tärkeämpää kuin ilmaisun- tai valinnanvapauden periaatteet.”
[Keir Gilesin teemaa sivuava artikkeli Time to Question Russia’s Imperial Innocence Botakoz Kassymbekova, Erica Marat 27.4. 2022]
Tainan ja Tommin aarrearkku 