Bailout subprime hedge fund!

Christian Marazzi : Finanssikapitalismin väkivalta (suomentanut Eetu Viren. Tutkijaliitto, 2015)

”Merkittävä ero tämän ja muiden viimeaikaisten kriisien välillä on, että nykyinen kriisi, toisin kuin muut, on globaali eikä alueellinen. Niin kauan kuin muu maailma kykeni rahoittamaan Yhdysvaltoja, kuten aiemmin, kriisi rajoittui tietylle alueelle, koska Yhdysvaltain hallitus voi turvautua laajaan talous- ja rahapoliittiseen elvytysohjelmaan, jonka rahoittajina toimivat ylijäämänsä Yhdysvaltain valtionvelkakirjoihin sijoittavat maat. Mutta kuka nykyään voisi avustaa Yhdysvaltoja pitkäjänteisesti?
Nyt vaikeus on siinä, että kun kriisi on globaali, se on hajottanut itse sen voiman, jonka ansiosta globaali talous on voinut kasvaa, vaikkakin epätasapainoisesti, viimeisten vuosikymmenten kuluessa, nimittäin kysynnän pumppaamisen rakenteellisen ylijäämän maista (kuten Kiina, Japani, Saksa) rakenteellisen alijäämän maihin (kuten Yhdysvallat). Yksityisen kulutuksen laskiessa koko maailmassa pyrkimykset kasvattaa kysyntää Yhdysvalloissa eivät enää riitä.”

Kun kirjan kustantajana on Tutkijaliitto, ounastelin tekstin olevan tavanomaista vaikeampaa. Niin se onkin. Eräitä kappaleita piti hinkata muutamia kertoja läpi ennen kuin aloin ymmärtää mitään. Osaa en tajunnut kunnolla senkään jälkeen, mutta se minkä kuvittelin sisäistäneeni, vei parina yönä unet. Pahaa pelkään, että kirjoittajan teesit ovat pääosin oikeita. Silloin olemme pahassa liemessä. Todella pahassa.

Christian Marazzi on sveitsiläinen taloustieteen tohtori. Hän toimi kirjan julkaisuaikaan sosiaalitutkimuksen professorina. Marazzin kirja ilmestyi 2009 ja sitä päivitettiin vuonna 2011. Se ei kuvaa globaalin talouden nykytilaa, mutta sen vahvuus on toisaalla. Tekijä esittelee näkemyksensä siitä, minkä vuoksi USA:sta 2007-2008 alkanut pankkikriisi levisi maailmanlaajuiseksi. Syyllinen on finanssikapitalismi. Sen syntymistä Marazzi pienessä (103 s.) mutta sitäkin painavammassa kirjassa perkaa. Kirjan lopussa on pieni sanasto, jossa selitetään lyhyesti keskeiset termit; esimerkiksi tuo kummallinen otsikko omin sanoin oiottuna: pelastetaan konkurssin partaalle ajautuneet kehnoimmilla kiinteistölainoilla puliveivannet sääntelemättömät rahastot.

Finanssi-, vakuutus- ja kiinteistöaloilla toimivien yritysten osuus yhdysvaltalaisten yritysten voittojen kokonaisuudesta saavutti 80-luvulla teollisuusyritysten voitto-osuuden. Osuus jatkoi kasvuaan myös sen jälkeen. Kuitenkin merkittävämpää on se, että tuosta lähtien muut kuin varsinaiset finanssialan yritykset ovat rajusti kasvattaneet omia investointeja finanssituotteisiin. Aikaisemmin investoinnit suunnattiin tuotantolaitoksiin, koneisiin ja palkkoihin. Muutos johtuu kohonneista pääoman tuottovaatimuksista. Vaadittavaa tuottoa ei siis löydy omaa tuotantoa kehittämällä. Vuodesta 1998 vuoteen 2007 suurten yritysten (s&p500) voittojen osuus, jota ei investoida uudelleen on kasvanut jatkuvasti.

”Tämä sama keino on johtanut siihen, että yritykset ovat sisäistäneet ’vastuuttomalla’ tavalla shareholder valuen paradigman, osakkeen arvon ensisijaisuuden muiden ’asianosaisten’ etuihin nähden. Tätä jälkimmäistä kutsutaan stakeholder valueksi (palkansaajat, kuluttajat, alihankkijat, ympäristö, tulevat sukupolvet).”

Toista maailmansotaa seuranneiden 30 vuoden aikana vallitsi yhteiskunnallinen kompromissi. Vallitsi tasapaino työvoiman saatavuuden, kulutuskysynnänen riittävyyden sekä voittojen tasaisuuden välillä. Pääoman irtautuminen reaalisesta perustasta on vaarallista, sillä nykyisiä finanssimarkkinoita hallitsee mimetismi: osakkeiden arvo on täysin riippuvainen arvosta, jonka sijoittajien ja toimijoiden kokonaisuus näkee hyväksi antaa sille. Se on uskomus vailla perustaa.

Christian Marazzi kirjoittaa, että olemme finanssitalouden piirissä silloinkin, kun teemme ostoksia supermarketissa ja maksamme luottokortilla. Hän ottaa esimerkiksi autoteollisuuden. Se toimii lähes kokonaan luottomekanismien varassa (osamaksut, leasing). Silloin General Motorsin ongelmat liittyvät sen tytäryhtiöön Gmaciin, joka on erikoistunut kulutusluottoihin. Finanssivetoisuutta on kasvattanut sitä ruokkivien lähteiden lisääntyminen. Suorista ulkomaille tehdyistä investoinneista saadaan osinkoja ja rojalteja. Kolmannen maailman velasta kotiutetaan korkotuottoja. Spekulaatio raaka-aineilla tuottaa ilmeisen hyvin. On eläke- ja sijoitusrahastoja, joihin varakkaat voivat sijoittaa säästöjään.

Marazzin mukaan tasapainoisemman suhteen palauttaminen reaali- ja finanssitalouden välille on käynyt mahdottomaksi. Hän toteaa, että finanssikapitalismille ”ominaisen sisäisen epävakauden analyysi tuo esiin todella perverssejä prosesseja”. Ensiksi se on niin itsenäisessä asemassa, että kollektiiviset intressit jäävät toissijaisiksi (eläketuottojen mahdollinen katoaminen, vaikeus saada kulutusluottoa, palkkojen ja työllisyyden epävakaus). Toiseksi fiktiivisiä voittoja tavoitellaan sellaisten rahoitusinstrumenttien avulla, jotka ovat hallitsemattomia, koska niitä ei säännellä eikä valvota.

Eetu Viren ja Jussi Vähämäki tiivistävät kirjan viestiä suomenkielisen laitoksen esipuheessa:

”Finanssimarkkinat korvaavat myös yhä enemmän julkisen hyvinvoinnin järjestelmiä yksityisillä sosiaaliturvan muodoilla, joissa keskeisessä asemassa on yksityinen velkaantuminen ja velan hallinta tai hallitseminen velan kautta. Se puolestaan alistaa uudella tavoin työvoimaa pääoman alaisuuteen ja luo sitä kautta kysyntää, mutta samalla polarisoi tuloja ja kasvattaa varallisuuseroja sekä sosiaalisia eroja: yhä useampi on liian köyhä edes velkaan ja putoaa ulos kaiken sosiaaliturvan piiristä, kun taas ne, joilla on varaa velkaan joutuvat panemaan koko elämänsä töihin.”

Maailmanlaajuiset varallisuuserot ovat revähtäneet todella käsittämättömiin mittoihin. Viren ja Vähämäki viittaavat Oxfamin ennusteeseen. Sen mukaan 2016 vaurain prosentti omistaa yli puolet maailman yhteenlasketusta rahamääräisestä varallisuudesta. Etsin netistä uudempaa tietoa ja sitähän löytyi. Se sitten vei loput mielenrauhasta. Kaikesta 2020-2022 syntyneestä uudesta varallisuudesta maailman rikkain prosentti vei 63 %, muille jäi jaettavaksi 37 %.

”Nykyinen kriisi on systeeminen, ja sen myötä koko taloudellinen, poliittinen ja kulttuurinen malli on romahtamassa omien ristiriitojensa paineesta. Kyse on yhteiskuntamallin romahduksesta, ja nyt raivo, illusioiden hajoaminen, epäluottamus ja protestit pakottavat tarkastelemaan itse kapitalismin rajoja.”

Tommi

Rahanhajuiset terveiset Jerseystä

Nicholas Shaxson: Finanssikirous : miten kansainväliset rahoitusmarkkinat tekevät kaikista meistä köyhempiä. Suomentaneet Mari Janatuinen ja Laura Kalmukoski. Into 2019.

Rahoitusala ei luo vaurautta, se luo eriarvoisuutta. Jokainen miljoona, joka piilotetaan nimettömiin omistusverkkoihin pakenemaan verottajaa ja sääntelyä, on poissa oikeudenmukaisten, reilujen yhteiskuntien rakentamisesta. Globaalisti toimivat superrikkaat hyötyvät siitä, että valtioiden julkinen sektori heikkenee, palvelut siirtyvät yksityisille, palkat ovat huonot ja keskiluokka köyhtyy.

”Liian suuri rahoitusala ja sen agenda ovat jo tuoneet mukanaan pahimpia painajaisiamme, joihin kuuluvat köyhyys, eriarvoisuuden kasvu, yhteiskunnalliset konfliktit, talouskriisit ja pysähtynyt kasvu, rajoja ylittävä järjestäytynyt rikollisuus ja lain ulottumattomissa olevat ylimieliset eliitit.”

Nicholas Shaxsonin kirjan Finanssikirous musertava sanoma oli lähes liikaa minulle. Luin opuksen viime talvena ja hylkäsin sen. Ei tätä, en kestä. Palasin kuitenkin asian äärelle nyt kesäloman elvyttämin voimavaroin, sillä kirja oli jäänyt mieltä vaivaamaan. ”Ymmärrätkö kansainvälisten rahavirtojen liikkeet ja niiden todelliset vaikutukset?” haastaa kirjan takakansi.

Shaxsonilta on aiemmin (2012) suomennettu menestysteos Aarresaaret – Miehet, jotka ryöstivät maailman. Finanssikirous jatkaa osittain samaa teemaa ja syventäen. Shaxson on mukana kansainvälisessä Tax Justice -liikkeessä ja kirjoittaa artikkeleita Financial Timesiin, The Economistiin ja Vanity Fairiin.

Aihetta voi lähestyä myös erinomaisen Netflix-dokumenttielokuvan kautta: The Spider´s Web – Britain´s Second Empire (2017). Michael Oswaldin ohjaamassa dokumentissa esiintyy samoja asiantuntijoita, jotka ovat äänessä myös tässä opuksessa.

Kirja on alkuperäiseltä nimeltään The Finance Curse: How Global Finance Is Making Us All Poorer (Vintage / Penguin 2018). Finanssikirous käy läpi rahoitusalan historiaa 1900-luvun alun monopoleista veroparatiisien syntyvaiheisiin sekä sitä, mitä kaikkea siitä seurasi.

Toisen maailmansodan jälkeen Lontoo keksi perustaa offshore-toiminnan eli merentakaisten alueidensa tai entisten siirtomaidensa taloudellisen toiminnan, joka mahdollisti salailun, veronkierron ja rahanpesun. Iloisella 1960-luvulla valtion vastaisesta veronkierrosta tuli jonkinlainen cool ilmiö, jota harjoittivat brittiläiset popyhtyeetkin. Kyse ei toki ole vain veroista, vaan ylipäätään peittelystä. ”Salaisuusvaltio” on Shaxsonin käyttämä osuva termi.

Perustetaan siis asiantuntevan juristin ja kirjanpitäjän avulla pöytälaatikkofirma jonnekin Caymansaarille ja keräillään sen tileille rahaa ties mistä lähteistä, kuten huumekaupasta ja muusta laittomasta liiketoiminnasta, tuotetaan rahan avulla lisää rahaa ja niin edelleen.

Britannian siirtomaavalta mureni, mutta ”toinen imperiumi” jäi elämään rahoitusalalle. Veroparatiiseja pyöritetään pitkälti Lontoosta käsin, vaikka petokset tehdään Jerseyllä, Caymansaarilla tai Gibraltarilla. Kirjan mukaan Britannia on suurin kansainvälisten rahoituspalvelujen tarjoaja. Sen osuus globaaleista rahoitusmarkkinoista oli 25 %. Kakkosena oli Yhdysvallat 19 prosentin osuudellaan. Tämä oli tilanne noin 2016 ja on toki voinut siitä muuttua.

Jersey palvelee paikkana, jossa ei kysellä liikoja ja josta eliittiperheiden vesat voivat saada mukavia virkoja. Jos joku nostaa rahoitusongelmia esiin, Lontoo toteaa tekopyhästi, että offshore-maat ovat itsenäisiä eikä Lontoolla muka ole valtuuksia puuttua asiaan. Muutenkin saarella toimitaan saaren ehdoilla, ohjeita annetaan hienovaraisesti vihjaillen teekupposen ääressä, ja jos sanoma ei mene perille, erimieliset suljetaan yhteisöstä. Jerseyllä on sanonta: ”If you don´t like it, there´s always a boat in the morning.”

Sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa rahoitusmarkkinoiden valta on johtanut valtion toimintojen ulkoistamiseen ja muun muassa rapauttanut julkista terveydenhuoltoa. Myös Suomi on saamassa osansa, jos esimerkiksi vanhusten hoivasta vastaavat jättiyritykset, joiden intresseissä ensimmäisenä on osakkeenomistajille kertyvä tuotto, ei hoivan laatu. Olkaamme tarkkoina, mitä meillä tapahtuu, sillä vielä Skandinavia mainitaan kirjassa esimerkillisenä alueena, joka on korkeahkosta veroasteesta huolimatta kasvanut hyvin ja jossa on vähemmän eriarvoisuutta.

Kirjassa käydään läpi uusliberalismia aatesuuntana sekä monenlaisia kokemuksia sääntelyn vapauttamisista eri maissa. Kilpailukyky on vuosikymmeniä ollut taikasana, jonka vaaliminen on saanut monet valtiot suorastaan pelkäämään yritysten verottamista. Kuitenkin Shaxson kertoo selvityksistä, joiden mukaan yritykset pitävät todellisen kilpailukyvyn elementteinä muuta kuin mahdollisimman alhaisia veroja: valttikortteja ovat hyvä infrastruktuuri, terve ja koulutettu työvoima, lainvalvonta, talouden vakaus sekä markkinoiden saavutettavuus.

Erinomaisesti ja journalistisen sujuvasti kirjoitettu teos valottaa myös, mikä oli niin sanotun kolmannen tien idea ja mikä siinä meni pieleen, mikä rooli Luxemburgilla on ollut EU:ssa ja miten Lontoon City on vaikuttanut meidän kaikkien elämään finanssikirouksen lietsojana. Pankkikriisi on seurausta holtittomasta kasvusta, joka on perustunut ”OPM” eli other people´s money -periaatteeseen, liialliseen riskinottoon muiden kustannuksella.

Muistatteko Panaman paperit? Vuonna 2016 julkisuuteen ponnahti tietoja offshore-maiden tileille piilotetuista omaisuuksista, nimellisistä yrityksistä ja niiden johtajista. Tietovuotajana oli panamalainen lakiasiaintoimisto Mossack Fonseca. Tiedoista kävi ilmi, että esimerkiksi rikollista huumerahaa kierrätettiin panamalaisten tilien kautta, lakiasiaintoimistojen neuvojen mukaan. Myös afrikkalainen eliitti piilottaa varojaan. Veroparatiiseissa kierrätetyt rahat olivat OECD:n arvioiden mukaan kolminkertaiset maanosan saamaan kehitysapuun verrattuna. (Lähde: Wikipedia)

Finanssikirouksessa esitetään jopa ajatus, että Britannia yhä ryövää kehittyviä maita; Afrikan pääomat häviävät edelleen Britannian verkkoon. Afrikan luonnonvarat eivät hyödytä paikallisia ihmisiä, vaan resursseja louhivia yhtiöitä, maan eliittiä ja yhtiöiden superrikkaita omistajia.

Mitä finanssikiroukselle mahtaa vai mahtaako mitään? Oligarkit ja muut superrikkaat eivät mielellään luovu etuoikeuksistaan, mutta riittävän laaja ja moniääninen joukko voi vaatia muutosta. Kehittyvät maat, kuten Ecuador, ovat pitkään vedonneet YK:hon kansainvälisen verotusinstrumentin perustamiseksi, sillä nykyinen verokomitea on tehoton. Yhdysvallat ja Britannia ovat toistaiseksi torjuneet nämä ehdotukset.

Panama-komitean varapuheenjohtaja, europarlamentaarikko Eva Joly toteaa, että ainoa tapa muuttaa tilannetta olisi perustaa julkinen rekisteri kaikkien trustien ja yritysten tosiasiallisista omistajista. Nairobin yliopiston tutkijan Attiya Warisin mukaan rahoitusalan ongelmat eivät katoa niin kauan kuin rinta rinnan pyörii sekä rikollinen että laillinen toiminta.

Eliittien ja oligarkkien valta uhkaa heikentää edustuksellista politiikkaa. Kansalaisten pitää vaatia moraalia myös päättäjiltään. Kuten Tax Justice Networkin johtaja Alex Cobham toteaa: ”Kuka tahtoo, että maata hallitsee joku, jolla on piilossa omaisuutta ja jonka kaupat tehdään anonyymisti veroparatiiseissa? Se on huono suunta maailmalle.”

Tavallisten tallaajien on joka tapauksessa maksettava veroja. Ei ole reilua, että maan resursseista, vakaista oloista, kansalaisten itsekurista, hyvästä infrastruktuurista, koulutetusta työvoimasta jne. rutkasti hyötynyt yritys piilottaa voittonsa verottajalta.

Kansalaisaktivismi ja kansainväliset tutkivat verkostot voivat saada muutoksen aikaan. Helppoa se ei toki ole, ja totuudenpuhujia solvataan. Esimerkiksi Caymansaarten rahoituskeskuksen rakentamisessa auttanut mahtimies Anthony Travers nimitti julkisesti Nicholas Shaxsonia imbesilliksi.

Kirja on kirjoitettu aikana, jolloin brexitistä äänestettiin Britanniassa eikä lopputulos ollut vielä selvillä. Shaxsonin tulevaisuusennustukset ovat hyytäviä. Hänen mukaansa Britannian pitää nyt valita, kulkeeko se oligarkkien, rikollisten ja veroa kiertävien monikansallisten yhtiöiden talutusnuorassa vai pyrkiikö tavoittelemaan oman kansan etuja. Hear, hear!

”Trump ja brexit ovat luultavasti enteitä tulossa olevista suuremmista muutoksista. Tulevaisuudessa nopeasti voimistuvat uhkat, kuten rahoitusalan lisääntyvä epävakaus, ilmastonmuutos, Venäjä, Kiina, teknologiajättien monopolit, tekoäly ja kasvavan eriarvoisuuden aiheuttama yhteiskunnan kahtiajakoisuus, voivat hyvinkin kaataa lännen.”

Ahneus. Sitä pitäisi suitsia, enkä usko että muu kuin yksilötasolla tapahtuva moraalinpalautus auttaa. Vain ahneuden voittaminen mahdollistaa, että henkilökohtaisten houkuttimien sijaan nähdään laajempi kuva eli ymmärretään nostaa etusijalle edustuksellinen ja tehokas valtio, joka voi alkaa tuottaa kehitystä asukkailleen. Enemmän oikeita verotuloja, enemmän vaurautta tasaisemmin jakautuen. Rahavallalle ei saa luovuttaa kaikkea valtaa, vaikka poliitikoille voisi olla mukavampaa jättää asioita ”markkinoiden hoidettaviksi”.

Keinoina ovat myös: vaikutusvaltaa työntekijäjärjestöille, pankkien säännöstelyn uudistaminen, miljardöörien valta pois mediasta, taloudelliset eturistiriidat näkyviksi. Toistan vielä Shaxsonin sanoin: ”Kaiken rikkauksien uuttamisen ja saalistuksen ytimessä on yleensä aidosti hyödyllistä toimintaa. Keskeinen ongelma ei ole rahoitusala vaan liian suuri rahoitusala, jolla on liikaa valtaa, ja vääränlainen rahoitusala, joka ei ole demokraattisesti valvottavissa.”

Taina