Christian Marazzi : Finanssikapitalismin väkivalta (suomentanut Eetu Viren. Tutkijaliitto, 2015)
”Merkittävä ero tämän ja muiden viimeaikaisten kriisien välillä on, että nykyinen kriisi, toisin kuin muut, on globaali eikä alueellinen. Niin kauan kuin muu maailma kykeni rahoittamaan Yhdysvaltoja, kuten aiemmin, kriisi rajoittui tietylle alueelle, koska Yhdysvaltain hallitus voi turvautua laajaan talous- ja rahapoliittiseen elvytysohjelmaan, jonka rahoittajina toimivat ylijäämänsä Yhdysvaltain valtionvelkakirjoihin sijoittavat maat. Mutta kuka nykyään voisi avustaa Yhdysvaltoja pitkäjänteisesti?
Nyt vaikeus on siinä, että kun kriisi on globaali, se on hajottanut itse sen voiman, jonka ansiosta globaali talous on voinut kasvaa, vaikkakin epätasapainoisesti, viimeisten vuosikymmenten kuluessa, nimittäin kysynnän pumppaamisen rakenteellisen ylijäämän maista (kuten Kiina, Japani, Saksa) rakenteellisen alijäämän maihin (kuten Yhdysvallat). Yksityisen kulutuksen laskiessa koko maailmassa pyrkimykset kasvattaa kysyntää Yhdysvalloissa eivät enää riitä.”
Kun kirjan kustantajana on Tutkijaliitto, ounastelin tekstin olevan tavanomaista vaikeampaa. Niin se onkin. Eräitä kappaleita piti hinkata muutamia kertoja läpi ennen kuin aloin ymmärtää mitään. Osaa en tajunnut kunnolla senkään jälkeen, mutta se minkä kuvittelin sisäistäneeni, vei parina yönä unet. Pahaa pelkään, että kirjoittajan teesit ovat pääosin oikeita. Silloin olemme pahassa liemessä. Todella pahassa.
Christian Marazzi on sveitsiläinen taloustieteen tohtori. Hän toimi kirjan julkaisuaikaan sosiaalitutkimuksen professorina. Marazzin kirja ilmestyi 2009 ja sitä päivitettiin vuonna 2011. Se ei kuvaa globaalin talouden nykytilaa, mutta sen vahvuus on toisaalla. Tekijä esittelee näkemyksensä siitä, minkä vuoksi USA:sta 2007-2008 alkanut pankkikriisi levisi maailmanlaajuiseksi. Syyllinen on finanssikapitalismi. Sen syntymistä Marazzi pienessä (103 s.) mutta sitäkin painavammassa kirjassa perkaa. Kirjan lopussa on pieni sanasto, jossa selitetään lyhyesti keskeiset termit; esimerkiksi tuo kummallinen otsikko omin sanoin oiottuna: pelastetaan konkurssin partaalle ajautuneet kehnoimmilla kiinteistölainoilla puliveivannet sääntelemättömät rahastot.
Finanssi-, vakuutus- ja kiinteistöaloilla toimivien yritysten osuus yhdysvaltalaisten yritysten voittojen kokonaisuudesta saavutti 80-luvulla teollisuusyritysten voitto-osuuden. Osuus jatkoi kasvuaan myös sen jälkeen. Kuitenkin merkittävämpää on se, että tuosta lähtien muut kuin varsinaiset finanssialan yritykset ovat rajusti kasvattaneet omia investointeja finanssituotteisiin. Aikaisemmin investoinnit suunnattiin tuotantolaitoksiin, koneisiin ja palkkoihin. Muutos johtuu kohonneista pääoman tuottovaatimuksista. Vaadittavaa tuottoa ei siis löydy omaa tuotantoa kehittämällä. Vuodesta 1998 vuoteen 2007 suurten yritysten (s&p500) voittojen osuus, jota ei investoida uudelleen on kasvanut jatkuvasti.
”Tämä sama keino on johtanut siihen, että yritykset ovat sisäistäneet ’vastuuttomalla’ tavalla shareholder valuen paradigman, osakkeen arvon ensisijaisuuden muiden ’asianosaisten’ etuihin nähden. Tätä jälkimmäistä kutsutaan stakeholder valueksi (palkansaajat, kuluttajat, alihankkijat, ympäristö, tulevat sukupolvet).”
Toista maailmansotaa seuranneiden 30 vuoden aikana vallitsi yhteiskunnallinen kompromissi. Vallitsi tasapaino työvoiman saatavuuden, kulutuskysynnänen riittävyyden sekä voittojen tasaisuuden välillä. Pääoman irtautuminen reaalisesta perustasta on vaarallista, sillä nykyisiä finanssimarkkinoita hallitsee mimetismi: osakkeiden arvo on täysin riippuvainen arvosta, jonka sijoittajien ja toimijoiden kokonaisuus näkee hyväksi antaa sille. Se on uskomus vailla perustaa.
Christian Marazzi kirjoittaa, että olemme finanssitalouden piirissä silloinkin, kun teemme ostoksia supermarketissa ja maksamme luottokortilla. Hän ottaa esimerkiksi autoteollisuuden. Se toimii lähes kokonaan luottomekanismien varassa (osamaksut, leasing). Silloin General Motorsin ongelmat liittyvät sen tytäryhtiöön Gmaciin, joka on erikoistunut kulutusluottoihin. Finanssivetoisuutta on kasvattanut sitä ruokkivien lähteiden lisääntyminen. Suorista ulkomaille tehdyistä investoinneista saadaan osinkoja ja rojalteja. Kolmannen maailman velasta kotiutetaan korkotuottoja. Spekulaatio raaka-aineilla tuottaa ilmeisen hyvin. On eläke- ja sijoitusrahastoja, joihin varakkaat voivat sijoittaa säästöjään.
Marazzin mukaan tasapainoisemman suhteen palauttaminen reaali- ja finanssitalouden välille on käynyt mahdottomaksi. Hän toteaa, että finanssikapitalismille ”ominaisen sisäisen epävakauden analyysi tuo esiin todella perverssejä prosesseja”. Ensiksi se on niin itsenäisessä asemassa, että kollektiiviset intressit jäävät toissijaisiksi (eläketuottojen mahdollinen katoaminen, vaikeus saada kulutusluottoa, palkkojen ja työllisyyden epävakaus). Toiseksi fiktiivisiä voittoja tavoitellaan sellaisten rahoitusinstrumenttien avulla, jotka ovat hallitsemattomia, koska niitä ei säännellä eikä valvota.
Eetu Viren ja Jussi Vähämäki tiivistävät kirjan viestiä suomenkielisen laitoksen esipuheessa:
”Finanssimarkkinat korvaavat myös yhä enemmän julkisen hyvinvoinnin järjestelmiä yksityisillä sosiaaliturvan muodoilla, joissa keskeisessä asemassa on yksityinen velkaantuminen ja velan hallinta tai hallitseminen velan kautta. Se puolestaan alistaa uudella tavoin työvoimaa pääoman alaisuuteen ja luo sitä kautta kysyntää, mutta samalla polarisoi tuloja ja kasvattaa varallisuuseroja sekä sosiaalisia eroja: yhä useampi on liian köyhä edes velkaan ja putoaa ulos kaiken sosiaaliturvan piiristä, kun taas ne, joilla on varaa velkaan joutuvat panemaan koko elämänsä töihin.”
Maailmanlaajuiset varallisuuserot ovat revähtäneet todella käsittämättömiin mittoihin. Viren ja Vähämäki viittaavat Oxfamin ennusteeseen. Sen mukaan 2016 vaurain prosentti omistaa yli puolet maailman yhteenlasketusta rahamääräisestä varallisuudesta. Etsin netistä uudempaa tietoa ja sitähän löytyi. Se sitten vei loput mielenrauhasta. Kaikesta 2020-2022 syntyneestä uudesta varallisuudesta maailman rikkain prosentti vei 63 %, muille jäi jaettavaksi 37 %.
”Nykyinen kriisi on systeeminen, ja sen myötä koko taloudellinen, poliittinen ja kulttuurinen malli on romahtamassa omien ristiriitojensa paineesta. Kyse on yhteiskuntamallin romahduksesta, ja nyt raivo, illusioiden hajoaminen, epäluottamus ja protestit pakottavat tarkastelemaan itse kapitalismin rajoja.”
Tommi
Tainan ja Tommin aarrearkku 