Käbi Laretei : Kaukana koti läheinen (suomentaneet Inkeri Lamér ja Juha Virkkunen. Otava, 1996)
”Tässä minä seison kaikkine muistoineni ajatusten harhaillessa esiin nousseissa kuvissa. Kysyn itseltäni nyt, kuten ennenkin: kuka isä oli? Kuka oli se, jota hautajaisissa ylistettiin?
’…hän joutui varhain kasvotusten kuoleman kanssa…’
Isä, minun muistini mukaan, oli Oblomov, joka ei vastannut kirjeisiin ja jätti laskut maksamatta.
Isä, minun muistini mukaan, vilkuili vanhanakin nuoria tyttöjä sillä silmällä.
Isä, minun muistini mukaan, lauloi kuorossa tai johti itse niitä, ja soitti mandoliinia.
Hän oli tuhlari.
Hän metsästi lehtokurppia ja karhuja.
Hän oli epäonnistunut aviomies.
’…hän joutui elämässään varhain kasvotusten kuoleman kanssa…’
Mutta nyt alkavat langat solmiutua yhteen, häivähdys kokonaiskuvasta näkyä, ja alan aavistaa mitä hän on elämästä ajatellut…
Äkkiä käsitän.”
Jos vähän iäkkäämmiltä ruotsalaisilta kysyy kuka oli Käbi Laretei (1922-2014), niin moni varmaan ensimmäiseksi muistaa hänet Ingmar Bergmanin vaimona 1960-luvulla. Laretein virolaisperhe oli paennut neuvostomiehitystä 1940 Ruotsiin. Perheen isä Heinrich oli ollut 20-luvulla Viron sisäministerinä. Miehittäjien tullessa hän oli toiminut Viron suurlähettiläänä Tukholmassa. Venäläisiltä kuolemantuomion saanut perheen pää katsoi parhaaksi jäädä perheensä kanssa länteen. Tallinnassa musiikkiopinnot aloittanut Käbi jatkoi opintojaan Euroopassa ja alkoi luoda uraa konserttipianistina.
Nämäkin yksityiskohdat löytyvät Käbi Laretein omaelämäkerrallisesta kirjasta. Se alkaa isän hautajaisista. Jotkin sen aikana kuullut puheet ja kommentit saavat kirjoittajan pohtimaan mitä hän oikein tietää tästä miehestä, jolle järjestettiin hautajaisetkin kuin valtiomiehelle. Hautajaisten jälkeen Käbistä alkoi tuntua kuin hänen ja flyygelin väliin olisi noussut muuri. Hän oli kuin halvauksen saanut ja kyvytön soittamaan tai harjoittelemaan. Konsertteja jouduttiin peruuttamaan toinen toisensa jälkeen.
Kirjoittaja näki unia isästä ja päässä kaikui äidin ääni ”Jos ihminen vain tahtoo… Pitää pakottaa itsensä!” Se oli riistänyt isältä ajoittain kaiken toimintatarmon ja lamaannutti nyt tyttärenkin. Hän vetäytyy kuukaudeksi Tunisiaan, Hammametiin. Le Centre Culturel International on toukokuussa kylmä ja tyhjä. Turisteja ei näy, joten on aikaa ruveta kokoamaan muistojen palapeliä.
Kuvaukset autiosta majapaikasta vuorottelevat muistojen kanssa, jotka kirjan ensimmäinen osa keskittyvät isään ja hänen sukulaisiinsa. Viron tragedian synkät sävyt kevenevät, kun kirjan henkilögalleriassa esitellään esimerkiksi Tarton mumma Nõmmelta:
”Mumma vihasi miehiä. Hän oli tuominnut koko miessuvun ja piti velvollisuutenaan alituiseen varoittaa meitä siitä. Koko hänen kasvatuksensa perustui varoituksiin ja kieltoihin ja kun hän myöhemmin elämässään jonkun harvan kerran tunnusti, että me emme ole ihmisinä kokonaan epäonnistuneita, hän piti sitä yksistään omana ansionaan.
…
”Ukki oli hänelle ruumiillistunut paholainen – heti kun hän vain ilmaantui näköpiiriin, mumma ärsyyntyi pienimmästäkin asiasta, eniten ukin julkijumalattomuudesta: ukki nautti hänen piikittelemisestään.
– ’Sinä et pääse edes hautaan’, mylvi mumma. ’Yksikään pappi ei hautaa sinunlaistasi jumalanpilkkaajaa!’
– ’Ei ole väliäkään’, laukoi ukki riemuissaan takaisin, ’minä raavin itse omat ruumismultani, älä sinä siitä piittaa. Huolehdi sinä pikemminkin itsestäsi; tuollaista noitaa ei pyhä Pietarikaan laske taivaan portista sisään, muista se!’
– ’Minun asiani ovat kunnossa, kuolinpaita valmiina…’ Mumma huomasi itse, ettei se kuulostanut tarpeeksi vakuuttavalta ja vetäytyi jupisten omiin oloihinsa.”
Kuukausi mietiskelyä ja kirjoittaja tuntee vähitellen olevansa valmis palaamaan Ruotsiin. Soittaminen ei vain vieläkään suju. Toisen osan alussa seuraa heti toinen isku: äiti saa aivoinfarkteja. Hän menettää ensin puhekykynsä ja vähitellen muutkin kontaktit ulkomaailmaan. Muistot äidin elämästä vaihtelevat tässä osassa ahdistavien sairaalajaksojen kanssa. Puolen vuoden jälkeen kirjoittaja on jokseenkin voipunut:
”18. tammikuuta. Äidillä on korkea kuume, hän huohottaa lakkaamatta. Panen käteni hänen otsalleen, hän ei huohota enää ja minä ajattelen: ’Käytä nyt mahdollisuuttasi, minä olen sinun luonasi, kuole nyt!’ Seison ja koetan suggeroida: ’Luovuta! Kuole!’
On kuin hän odottaisi jotakin, jotakin jota ei tule. Minut valtaa ajatus, että äiti ei kärsisi näitä pitkiä piinoja, jos hän vain tuntisi vähänkään siitä turvallisuudesta, jota elämä ei hänelle suonut ja jonka hän itse itseltään kielsi.
Rakkaus ja yhteenkuuluvuus olisivat antaneet turvallisuuden tunnetta ja suoneet lepoa. Jos olisimme eläneet entisajan Virossa, olisivat omaiset ja suku valvoneet hänen luonaan vuorotellen. He olisivat puhuneet hänen kanssaan lohduttavalla äänellä, silittäneet häntä ja kohentaneet makuusijaa. Ja hän olisi voinut lähteä matkalle varmana siitä, että omaiset ovat häntä saattamassa.
Ihmisen täytyy olla hyvin voimakas kyetäkseen kuolemaan rauhallisin mielin yksinään, ja niin voimakas on vain se, joka jo eläessään on sopeutunut ajatukseen ihmisen perimmäisestä yksinäisyydestä.
Niin kuin isä.”
Ruotsinkielinen alkuteos En bit jord ilmestyi jo 1976; vironkielinen käännös Peotäis mulda, lapike maad 1989. Suomenkielinen painos vaihtoi kirjan nimessä painotuksen etäisyyteen jostakin syystä. Mikä sitten on tuo ”kourallinen multaa, tilkku maata”? Se voi olla virolaisten pakolaisten hautausmaa Ruotsissa, jonne mumma on haudattu. Siellä käydessä saattoi muistella myös Siperiaan haudattuja ja muita Venäjällä kuolleita sukulaisia. Sinne viedyt kukat olivat samalla kukkia konkreettisen rajan taakse jääneille.
Se pala liittyy Käbi Laretein mukaan myös hyvästijättöihin, päättyneihin lukuihin, joista meidän kunkin elämän kirja muodostuu. Vanhempien kuolema oli perheelle samanlainen kokemus kuin lähtö Virosta. Kirjan lopussa hän keskustelee sisarensa Maimun kanssa. Yhdellä iskulla he kuuluvat nyt vanhempaan sukupolveen. Maimu huomaa, että hän ei tiedä minä viikonpäivänä tai kellonlyömällä hän syntyi. Eikä enää ole ketään, jolta kysyä. Tuskaa tuo tieto ei tuota, mutta syvää haikeutta kyllä.
Jäljellä ovat enää he kaksi. Sisarusten perheissä ei enää puhuta edes viroa.
”Jälleen meiltä on otettu pala maata, jälleen palanen Viroa.”
Käbi Laretein kieli on jollakin tavoin musikaalisen eloisaa. Välillä nuottimerkintä on iskevä staccato. Sitten Laretei vetää leveämmällä pensselillä rauhallisempia pastoraalisia tunnelmia. Virolaisten kohtalo on tosiaan sujunut myrskyisästi (agitato), mutta ihailtavan tyynesti (calmato) nuo iskut on opittu ottamaan vastaan niin kansakunnan kuin yksilöidenkin tasolla.
Kirjan käännöstyö on mielestäni ansiokasta ja tekee alkutekstille oikeutta. Suomenkielisen kirjan kansi on niin mitäänsanomaton, että valitsin kuvan alkuteoksesta.
Tommi
Tainan ja Tommin aarrearkku 