Joni Skiftesvik : Valkoinen Toyota vei vaimoni : elämänkuvia (WSOY, 2014)
"- Sydämen ejectio fractio tippuu koko ajan. Nyt se on jo alle kahdenkymmenen.
Uuden ja tehokkaamman tahdistimen oli toivottu parantavan sydämen tehoa. Normaaliksi, kuuden-seitsemänkymmenen tienoille sen ei ollut luvattu nostavan sydämen pumppausvoimaa osoittavaa ejectio fractiota, mutta paremmaksi kuitenkin. Hetkittäin olimme olleet huomaavinamme, että voimia oli tullut lisää, mutta oli toisenlaisiakin päiviä. Silloin pienikin tekeminen oli ylivoimaista. Hilkan voimat olivat vähissä ja hupenivat kaiken aikaa, se näkyi selvästi."
Joni Skiftesvikin omaelämäkerrallinen romaani alkaa järkyttävästi. Pihan lintujen outo käytös tuntuu hänestä pahalta enteeltä. Se tuo hänen mieleensä nuoruusmuiston lukioajoilta, jolloin hän oli lukiolaisena kesätöissä koulurahaa tienaamassa Haukiputaan Martinniemen tukkikuorimossa. Kuorimakoneeseen kiitävä tukki iski työkaverin kuorimakoneen kitaan ja repi hänet kappaleiksi.
Sitten siirrytään nykyhetkeen, kun valkoinen Toyota-taksi tulee hakemaan Hilkka-vaimon lentokentälle. Edessä on matka Helsinkiin sydämensiirtoleikkaukseen. Pitkään odotettu siirrännäinen oli löytynyt. Joni Skiftesvik ei pääse saattamaan vaimoaan, sillä hänen oma, neljä kertaa pallolaajennuksen kokenut sydän on alkanut myös oireilla vakavasti:
"Yritin ajatella muita asioita kuin kipua. Pihanperän rankoja pitäisi sahata ja halkoja pilkkoa, mutta talossa ei ollut pilkkojaa. Nurmi pitäisi leikata, mutta ei ollut leikkaajaa. Pilkkoja ja leikkaaja makasi sängyssä, pelkäsi vaimonsa kuolevan sydämenvaihdossa ja toivoi itselleen unta, joka toisi ainakin hetkeksi helpotuksen. Mutta uni ei tullut, eikä kipu hellittänyt. Mikään ei ollut pitkään aikaan ollut niin kuin ennen eikä se johtunut EU:sta."
Joni joutui käymään muutamia kertoja sairaalassa. Sitten tehtiin tarkempia tutkimuksia ja aortta kuvattiin: suonen seinämässä havaittiin repeämä, aortan dissekaatio. Veri virtasi valtasuonen irronneen sisäpinnan ja suonen seuraavan kerroksen välissä ja aiheutti kipua. Repeämä ylti munuaisvaltimoihin saakka, eikä sitä leikattaisi, koska leikkaus olisi hyvin haasteellinen. Mahdollisesti jonkun pallolaajennuksen yhteydessä katetri oli vahingoittanut aorttaa. Verenpaine piti saada laskemaan lääkityksellä nopeasti ja pysyvästi.
Myös Meilahdesta kuului huonoja uutisia. Hilkka joutui hengityskoneeseen. Varsinaisen sydämensiirtoleikkauksen jälkeen oli tullut muita komplikaatioita. Munuaisetkaan eivät toimineet kunnolla, ja hän joutui uuteen leikkaukseen. Näin kovan paikan edessä, huolen perheestä ja vaimosta ahdistaessa Jonin ajatuksissa alkoivat kulkea kuvat eletystä elämästä. Hän alkoi tehdä muistiinpanoja. Niistä syntyi tämä kirja, karuista oloista lähteneen miehen elämäntarina, joka palkittiin Runeberg-palkinnolla 2015.
Joni muistelee syntymäänsä sellaisena kuin Eira-täti kertoi siitä Jonin äidin hautajaisissa. Kotikylän Martinniemen koppava kätilö ei lähtenyt auttamaan synnytyksessä ennen kuin poliisi uhkasi häntä raastuvalla. Norjalaiselle merimiehelle tehty, avioton köyhän perheen poika pienessä töllissä oli liian mitätön tapaus. Aili-äiti lähti lapsen kanssa Norjaan, mutta perhe-elämä ei toiminut, koska mies oli pitkiä aikoja poissa kotoa. Äiti palasi kotimaahan ja seuraava aviomies oli täysi hulttio. Toinen avioliitto hajosi 1970-luvulla, kun äidille paljastui, että miehellä oli ollut vuosi toinen nainen ja perhe Ruotsissa.
Terävä ja sanavalmis poika joutui koulussa aluksi opettajan kanssa hakauksiin. Opettaja piirsi kuvan taululle:
"- Tässä on nyt taustalla tehdas ja etualalla valtamerilaiva, johon kuormataan meidän kylän lautoja ja lankkuja. Kun kuorma on valmis, laiva lähtee viemään sitä ulkomaille. Onko asia kaikille tuttu? Onko kuvasta huomautettavaa?
Taas joku alkoi puhua minun suullani.
- Laiva ei kuljeta kuormia, se vie ulkomaille lasteja. Hevosen rekeen tehdään kuormia, ei laivaan.
Opettajan kasvot punehtuivat. Näytti että kasvot räjähtävät ja veri ruikkaa ulos.
- Mistä sinä muka tiedät kaikki nuo asiat! opettaja huusi.
Sopersin: - Äiti on satamassa työssä ja se on kertonut...
- Onko äitisi laivassa työssä?
- On.
- Eikös ne ole ihan vain kiroilevia jätkiä, jotka ovat satamassa työssä, siis miehiä?
- Kyllä siellä on paljon naisiakin. Miehet ovat henkihommissa...
- Missä hommissa?
- Miehet ovat henkihommissa, kun ne ajaa vinssiä. Naiset tekevät raskaan työn, kantavat lankkuja."
Kirjan vetävä dialogi vuorottelee kuvailevien jaksojen kanssa ja keventää niiden välillä ahdistavaa tunnelmaa. Oppikoulumuistoissa on keskeisenä ihastuminen nuoreen opettajaan. Sitten Skiftesvik kuvaa noin kahdenkymmenen vuoden mittaista uraansa eri lehtien palveluksessa Oulussa ja Kajaanissa. Käsillä olevat sairaalakokemukset vaihtuvat muistoihin ja eräisiin Skiftesvikin perhettä kohdanneisiin järkyttäviin tapahtumiin kuten Kim-pojan kuolemaan, ja tulos on kiehtova ja elävä. Kirja tuntuu loppuvan jopa liian pian ja huomaan lähteneeni lukemaan sitä uudestaan alusta. Liiankin nopelukuisena eräät taustalle jääneet huomiot näyttävät livahtaneen ensilukemalla ohi.
"Lehtiin pitää kirjoittaa totuuksia, se oli iskostunut tiukasti mieleeni niiltä ajoilta, jolloin Liitto-lehden toimittaja, hyvä ystäväni Heikki Kekkonen opetti minua journalistiksi. Heikki painotti aina, että totuudessa pysyminen ei suinkaan merkitse sitä, että pitäisi kirjoittaa tylsästi. Ja aina oli oltava aikaa kirjoittaa tiiviisti, hän sanoi. Jos kirjoittaa kiireellä, tekstiin livahtaa löysää, tarpeetonta materiaalia.
Yritin hyödyntää Heikin oppeja novelleissani ja kirjoitin niin tiiviisti ja värikkäästi kuin osasin. Höystin tarinoita kiinnostavilla yksityiskohdilla ja latasin niihin jännitteitä ja tunnetta. Katselin asioita mielelläni pienen ihmisen silmin ja yritin myötäillä hänen ajatusmaailmaansa."
Mukkaa, Haanpäätä ja Jack Londonia nuorena ihaillut kirjailija yltää vähintään mestariensa tasolle. Kirjan päättävä yksinäinen purjehdus on pelkistetyssä tarkkuudessaan ja kauneudessaan silkkaa runoa.
Tommi
Kai Sadinmaa : Kuolleiden kirja : eli kuinka kävelin Suomen suurimman hautausmaan halki ja opin kaiken elämästä, hautaamisesta, rakkaudenkaipuusta ja puista (Into, 2019)
Tässä vaiheessa elämässä hautausmaan portin kolahdus on paljon lähempänä kuin synnytysosaston automaattioven pehmeä suhahdus. Olisiko siis aiheellista tutustua viimeisen leposijansa olosuhteisiin? Siihen tämä Kai Sadinmaan kirja on kyllä erinomainen johdatus. Heti kirjan alussa käy selväksi, että ainakin jotkut hautausmaistamme ovat kasvillisuun suhteen ällistyttäviä runsaudensarvia.
pilvikirsikoita
purppuratuomia
katsuroita
hopeasalavia
birgitanpihlajia
begonioita...
En tiedä onko Kai Sadinmaa puutarha-alan harrastajia, mutta jos ei ole, niin hänellä on pitänyt olla joku todellinen asiantuntija opastamassa kirjoitustyössä. Faktat napsahtelevat vaikuttavasti ainakin tällaisen epä-hortonomin mielestä. Varsinkin lämmöllä kuvatut puut saavat Sadinmaalta erityistä huomiota. Vedennoususta rungosta ja puiden välisestä kommunikaatiosta sekä juuristojen ja sienirihmastojen yhteistoiminnasta tuli minulle paljon uutta tietoa. Mitenkään erityisen kuolleelta paikalta hautausmaa ei vaikuta. Kai Sadinmaan tehtävä Malmin hautausmaalla oli kuitenkin monitahoisempi kuin koota sen kasvitieteellinen opas. (Toki kasveista kiinnostuneita ajatellen takakannessa on selkeä kartta hautausmaan eri puista ja puukujanteista.)
Malmin seurakunta kutsui Kai Sadinmaan papiksi hautausmaalle kesäkaudeksi 2018. Hänen tuli olla paikalla ihmisten tavattavissa ja olla läsnä heille, jotka halusivat keskustella ja jakaa asioitaan papin kanssa. Sadinmaasta pesti kuulosti pitemmältä hiljaisuuden retriitiltä. Luultavasti varsinaisia sielunhoidollisia tehtäviä oli sen verran sopivasti, että niiden lomassa Sadinmaa saattoi perehtyä kasvistoon ja hautausmaan muihin toimintoihin. Hän teki omia havaintoja ihmisistä ja kävijöistä, sillä kontaktit eivät aina onnistuneet. Joku toistuvasti haudalla seissyt torjui välittömästi hänen varovaisen lähestymisensä. Hautausmaan hämärimmissä osissa yksikseen viihtyvä, Nuuskamuikkusta muistuttava "Sarjakuvamies" rakasti taas alppiruusuja. Korttelissa 7 hänellä oli eräs tietty lemmikkikasvi, jota hän kävi säännöllisesti hoitamassa.
"Ennen kuin työkaluvarasto suljetaan, menen hetkeksi roikkumaan kattopalkkiin kiinnitettyyn tankoon. Siihen on merkitty painorajaksi 75 kiloa. Yritän keventää itseäni, sillä oma painoni menee vähän rajan yli. Roikkuminen tekee hyvää jumittuneille lihaksille. Tunnen, kuinka ne venyvät lapaluissa ja alaselässä. Olen rampannut lääkärissä, fysioterapiassa, kansanparantajilla ja syönyt lääkkeitä ilman mitään tuloksia. Hermopinne ei tahdo laueta.
Lihasjumi ei ole mikään ihme, sillä viimeiset vuodet ovat olleet raskaita ja stressaavia. Elämäni on ollut monella tavalla lukossa. Olen ollut ammatillisessa umpikujassa ajauduttuani mielipiteideni ja ajatusteni takia kirkon marginaaliin. Pidemmän päälle ei ole kovin miellyttävää joutua 'profeetan' ja 'rakkikoiran' rooliin. Parin kuukauden hautausmaapapin keikka on ensimmäinen työni kirkossa viiteen vuoteen. Minulle sopii hyvin kohdata ihmisiä hautausmaalla, elämän ja kuoleman rajalla. Täällä on aikaa pysähtyä oleellisen äärelle."
Luonnon ja ihmisten havannoinin ohella Kai Sadinmaa kertoo hautaamiseen liittyvistä käytännöistä. Minne vanhat hautakivet haudataan? Moneenko kerrokseen arkut voidaan haudata? Loppuuko tila? Käynti krematoriossa vie Sadinmaan voimat:
"Mietin Caritaa ja sitä, kuinka hän jaksaa vuodesta toiseen tehdä noin rankkaa työtä, kun itselleni lyhyessä vierailussa oli jo aivan tarpeeksi. ... Vaikka papin työssä joutuu tekemisiin kuoleman kanssa, se on vielä lasten leikkiä verrattuna krematorionhoitajan työhön, jossa joutuu konkreettisesti näkemään kuoleman ja vielä haistamaan sen."
Caritan kertoman mukaan työ on rankkaa, varsinkin silloin kun joutuu tarkistamaan uunista palamistilanteen ja näkee osittain palaneen vainajan, jonka aivot voivat olla juuri kiehumassa.
- "Nämä kuvat palavat silmien verkkokalvoille, ainakin hetkeksi... ja kun näihin näkyihin lisää uunista tulevan palaneen lihan hajun.
Henkisesti vahvoilla ollessaan tämä ei ole Caritalle ongelma, mutta hän painottaa taas kerran, että tilanne on aivan erilainen, jos masennus vaivaa. Pahoja tilanteita ovat myös lapsivainajat.
- Jonkun ne pitää kuitenkin tehdä, hän huokaa."
Mitch Albom: Tiistaisin Morrien luona (suom. Raija Viitanen. WSOY, 1999)
Kahdestoista tiistai, Morrie ja Mitch:
”Minä olen valinnut hautapaikkani.” Missä se on? ”Ei kovinkaan kaukana täältä. Puun alla pienellä kukkulalla, josta näkee lammelle. Hyvin rauhallinen paikka. Siellä on hyvä ajatella.” Aiotko sinä ajatella siellä? ”Aion olla kuollut siellä.” Morrie hihittää. Minäkin hihitän. ”Tuletko sitten käymään?” Että tulenko käymään? ”Ihan vain juttelemaan. Tule jonain tiistaina. Sinähän käyt aina tiistaisin.” Koska me olemme tiistai-ihmisiä. ”Aivan. Tiistai-ihmisiä. Tulethan sitten juttelemaan?” Miten nopeasti Morrie onkaan heikentynyt. ”Katso minuun”, hän sanoo. Minä katson. ”Tulethan haudalleni? Kertomaan ongelmistasi?” Ongelmistani? ”Niin.” Ja sinäkö annat minulle vastauksia? ”Annan mitä pystyn. Enkös minä aina?” Näen silmissäni hänen hautansa kukkulalla, lähellä lammen rantaa, vajaan kolmen metrin palan maata, johon hänet lasketaan ja peitetään, jonka päälle pystytetään kivi. Ehkä jo muutaman viikon päästä? Tai muutaman päivän? Näen itseni istumassa siellä yksin, käsivarret ristissä polvilla, tuijottamassa kaukaisuuteen. Ei se ole sama asia, minä sanon, kun en kuule sinun puhuvan. ”Jaa, puhuvan…” Hän sulkee silmänsä ja hymyilee. ”Tiedätkö mitä. Kun minä olen kuollut, sinä puhut. Ja minä kuuntelen.”
Tämä pieni kirja sopii oikeastaan hyvin pääsiäisen aikaan. Tässäkin on opettaja, joka tuntee lähtönsä lähestyvän sekä hänen opetuslapsensa. Koska tästä opettajasta tulee julkkis, tavoittaa hänen sanomansa miljoonia televisiokatsojia. Se, miten he viestin tajuavat saati miten hyvin sitä noudattavat, taitaa tässäkin tapauksessa olla aavistuksen kyseenalaista.
Morrie Schwartz opetti sosiologiaa Brandeisin yliopistossa (Waltham, Massachusetts). Brandeisin kampuksesta oli kehittynyt kulttuurisen vallankumouksen keskeinen keskus 60-luvulla. Siellä opiskelivat mm. sellaiset suuruudet kuin Abbie Hoffman ja Angela Davis. Morrie käytti opetuksessa poikkeavia metodeja ja halusi kuunnella opiskelijoidenkin mielipiteitä. Siksi hänen luennoillaan kävi tuon ajan radikaaleja. Morrie toimi välittäjänä, kun tunteet alkoivat kuohua ja ryhmä mustia opiskelijoita miehitti yliopiston Ford Hallin. Morrie antoi myös tarkoituksellisesti hyviä arvosanoja saadakseen keskiarvot kohoamaan ja sai juoneensa mukaan muita opettajakollegoita. Siten opiskelijoiden opinto-oikeuksia ei peruutettu eikä heitä lähetetty Vietnamiin.
Kirjoittaja Mitch Albom oli Morrien eräs suosikkioppilas (Mitch, sinä olet yksi parhaista). Neljän vuoden aikana Mitch suoritti kaikki Morrien kurssit ja teki lopputyön hänen ohjauksessa. Morrie näki Mitchissä myös eräitä omia luonteenpiirteitä nuoruutensa ajoilta. Morrie myös ehdotti Mitchin jatkavan yliopistossa tutkimus- ja opetustyössä, mutta Mitchin suunnitelmat olivat toisaalla.
Sitten tuli sairaus.
”ALS on kuin palava kynttilä: se sulattaa hermot ja pehmittää ruumiin kasaksi vahaa. Usein se alkaa jaloista ja etenee ylöspäin. Menetät reisilihasten hallinnan, niin ettet pysty seisomaan jaloillasi. Menetät vartalon lihasten hallinnan, niin ettet pysty istumaan suorassa. Lopuksi, jos olet vielä elossa,hengität kurkkuun tehdystä reiästä putken kautta, ja sielusi on täysin tajuissaan mutta vangittuna hervottoman kuoren sisään, joka pystyy kenties räpyttämään silmiä tai maiskauttamaan kieltä kuin jokin tieteiselokuvan kummajainen, oman ruumiinsa sisään jäätynyt mies.”
Morrie oli yli seitsemänkymmentä ja vielä opettajana, kun hän sai kuolemantuomionsa kesällä 1994. Opetustyön hän joutui jättämään, mutta hän ei halunnut kuihtua huomaamatta olemattomiin. Hän ei häpeäisi kuolemaansa. Hän tekisi siitä viimeisen projektinsa ja elämänsä keskipisteen. Morrie ylittäisi lopullisen sillan elämän ja kuoleman välillä ja kertoisi avoimesti matkastaan.
Rannela, Terhi: Äiti : ajatuksia äkkikuoleman jälkeen. Karisto 2020.
Suru, niin pelottava ja raskas kuin se kokemuksena on, voi palvella hienon kirjallisuuden alkusysäyksenä. Suomeenkin on muodostunut korkeatasoinen surukirjallisuuden kaanon, johon kuuluvat esimerkiksi Merete Mazzarellan Juhlista kotiin, Veikko Huovisen Pojan kuolema, Katriina Huttusen Surun istukka ja Anja Kaurasen Ihon aika.
Ja kaanon karttuu: Terhi Rannelan Äiti on kaunis ja herkkä tutkielma tunteista ja surutyöstä äidin poismenon jälkeen. Kirjailijan äiti kuoli yllättäen 69-vuotiaana, ja Rannela kirjoitti surustaan kirjan joidenkin vuosien kuluttua.
Äiti oli läheinen ja rakas, joten tyttären suru tuntui musertavalta. Siksikään kirja ei syntynyt heti. Äiti oli tyttärensä rohkaisija, kannustaja, uskottu. Äidin kanssa matkoilla, teatterissa, shoppailemassa. Äidin kanssa keskustelemassa kirjoista ja taiteesta. Äidille voi aina soittaa. Hänelle tahtoo aina soittaa, kun jotain tärkeää on tapahtunut. Äiti on ymmärtänyt ja tukenut tyttärensä ominaislaatua. Varmasti sellaisen äidin menettäminen koskeekin kipeästi.
”Äiti puhui aina herkkyydestäni. Hän muistutti, mikä vahvuus se minulle oli, vaikka usein pidin ja pidän ylikorostunutta empatiaa raskaana taakkana.” (s. 101)
Koska isä on kuollut jo aiemmin, kirjailija joutuu väistämättä käsittelemään sitäkin menetystä. Vanhempien kuolemat osuvat vieläpä samaan vuodenaikaan, joten ne yhdistyvät ikuisesti pakkaseen ja tähtitaivaisiin.
Menestyneenä ammattikirjailijana Terhi Rannela on tavallaan etuoikeutettu: hän voi käyttää kokemuksiaan materiaalina kirjoihinsa, ja äidin kuoleman jälkeen hän saa työskennellä ja toipua omassa tahdissaan, puolison ja ystävien tukemana. Tämän hän itsekin toteaa.
Hän pohtii myös ikuista dilemmaa kirjailijasta ammentamassa materiaalia omasta ja läheistensä elämästä. Vaikka Äiti ei ole kirja, jonka hän tahtoisi 39-vuotiaana kirjoittaa, hän tekee sen silti. Vaikka aihe tulee ihon alle ja taatusti kipupisteisiin, kirjailija ei ominaislaadustaan pääse – eikä totta vie tarvitsekaan päästä. Lukija kiittää.
Kaikkiaan Rannela ruotii tilannettaan ammattilaisen tarkkuudella ja arkeologin tavoin raaputtaa kerroksia kärsivällisesti. Tunteiden mylläkässä oman tilanteen tarkkailu voi tuoda jopa helpotusta. Saa näkökulmaa järkälemäiseen asiaan, joka vain on tapahtunut keneltäkään kysymättä.
”Suru on kuin abstrakti maalaus, jonka edessä seisomme hämmentyneinä. Mitä enemmän meitä siinä on katsomassa, rinnakkain, sitä tarkemmin pystymme teosta kuvailemaan. Väärää tulkintaa ei ole. Joku kääntää kuvalle selän. Voi kestää vuosia ennen kuin on valmis katsomaan sitä. Eräällä ystävälläni kului yksitoista vuotta ennen kuin hän oli valmis puhumaan äitinsä kuolemasta.” (s. 96)
Omakohtaisten pohdintojen ohella Äidissä on psykologista, sosiologista ja lääketieteellistä asiaa ja ulottuvuutta. Faktat eivät kuitenkaan tunnu päälle liimatuilta, vaan ne tulevat esiin luontevasti. Keskustelut ystävien ja kohtalotovereiden kanssa ovat hyvin kiinnostavia.
Pidän Rannelan tyylistä. Se on yhdistelmä älykästä selkeyttä, osuvia havaintoja, värikkyyttä ja huumoria. Arvostan sitäkin, että kirjailija ei pyri esittämään täydellistä tarinan kaarta tai lopullisia totuuksia.
”Kirjani ei ole ajallemme tyypillinen selviytymistarina, jonka lopussa päähenkilö on oivaltanut elämästä jotain uutta ja merkityksellistä ja joka entistä vahvempana ja kiitollisempana, ’parhaana versiona itsestään’ (inhokki-ilmaisuni; en ole tietokoneohjelman päivitys) jatkaa kohti tulevaa. Elämä on niin monimutkainen ja -ulotteinen, ettei sitä voi typistää selviytymistarinaksi. Elämä on rinnakkaisten tarinoiden vyyhti; yksi tarina alkaa, toinen päättyy – ja osa jää väistämättä kesken.” (s. 105)
Rannela käy parhaaseen esseetyyliin kirjallista vuoropuhelua monien ansiokkaiden surukirjojen kanssa, kuten alussa mainittujen opusten. Mukana on myös Joan Didionin upea Maagisen ajattelun aika. Näitä kaikkia minäkin suosittelen.
Mutta vielä tahdon nostaa esiin Meiju Niskalan Sata kirjettä kuolleelle äidille (WSOY 2019), ja älkäämme unohtako Liisa Suurlan koskettavaa kirjaa Suru, ankara ilo (Kirjapaja 1987). Olemme ihmisyyden ytimessä, kun jaamme surumme.
Tainan ja Tommin aarrearkku 