Avainsana-arkisto: pakolaiset

Berliinin Burkamies

Pelle Miljoona: Kreuzberg (WSOY, 2010)

Oli kaksi syytä miksi poimin tämän luettavaksi kirjaston poistolaatikosta. Ensinnäkin kirja, jonka nimessä on joku kohde Berliinissä, on minusta jo lähtökohtaisesti kiinnostava. Toiseksi kun olen Vanha Suolikaasu, niin halusin päivittää tietojani nuorisosta; millaisia juttuja he nykyään lukevat punkkiluolissaan. Arvelin että entinen peruskoulunopettaja P. Tiili jos kuka osaa johdattaa hyvin aiheeseen.

Kirjassa on metropoliin liittyviä rankkoja aiheita, tylyä menoa sen lähiöissä, huumeita ja niiden salakuljetusta sekä henkistä pahoinvointia. Lisäksi käydään terroristien koulutusleirillä sihtailemassa rauhanturvaajia.

Parhaimmillaan Pelle on kuvatessaan äänityssessiota vanhalla jokilaivalla. Päähenkilö Uzi ja hänen ystävänsä Herman kävelevät laivalaiturin ohi. Herman huomaa vanhan tuttavansa kannella. Laivuri Wolf Larsson, hollantilainen 163 senttinen komistus (ilman pipoa), toimittaa maalta ruokaa suurkaupungin laajeneville biomarkkinoille (Soulfood Delivery from Maggie’s Farm). Hän rakastaa musiikkia ja on rakentanut laivaansa äänitysstudion.

”Nurkassa humis kaasulämmitin, keulanpuoleisen seinän peitti puisista hedelmälodjuista väsätty hylly, täynnä nauhakeloja pahvikoteloissaan. Oven vieressä pieni, lattiaan pultattu tammipöytä, sen päällä mixeri ja Hollannin lipulla peitetty iso möykky. ”Tää on mun aarre”, Wolf hihkas ja siirs varovasti lipun. ”Revoxin kuustoistaraitainen.” Ääni väristen jatkoi: ”Sain kahdellakymmenellä punnalla BBC:n huutokaupasta Lontoossa vuonna 74. Kelatkaa, tällä on äänitetty Beatlesia, Rollareita, Keith Moonia… kaikkia artisteja, jotka esiinty BBC-Live-konserteissa.” Suu napsu, tuijotti vieraitaan pää kallellaan ku helmipöllö, venas et joku ois sanonu: wau!”

Uzi esittää laulujaan Wolfille, joka innostuu (Karvaturri veti maihin, niinku tiibetiläinen munkki ois kohdannu vuoripolulla Dalain). Vanhan liiton miehenä Wolf ei siedä digitekniikka. Siksi hänen pitää ensin löytää nauhuriin kaksituumaista nauhaa. Sitä löytyy koko Berliinistä mahdollisesti vain yhdeltä mieheltä, Franz Biberkopfilta, Karl Marx Alleella (kolme kelaa bungaa kolme sataa). Sitten Wolf alkaa koota bändiä:

”Mä en haluu saksalaisia soittajia, ne vetää aina loppupeleissä marssia. Soulfood on loistava drummerman, ei haluu muuta ku jotain snadii lapsenvahdille”, kirjoitti ekolehtiöön satkun. ”Lucas, Ronnie ja Majorie, you know, legendaarinen Fairy Tails, ne voi tulla Damista kleikkarilla, bungaa about viissataa. Ne on kovia pössyttelijöitä, eli yrttirahaa ainakin kolme satkuu, pistetään dona kokonaissummaks. Mä skulaan itse koskettimia, for free. Biodieseliin kakssataa.”
”Biodiesel?”
”Ei me voida äänittää täällä. Liikaa meteliä ja raskaat vibat. Siskon laulut pitää saada nartsalle rauhallisessa ympäristössä, you know, harmoniaa, valoa ja oivallusta… Sitäpaitsi kiertokangen laakerit pitää sellasta kolinaa, et balladi muuttuu x-bergteknoks, kai sä hiffaat et kone täytyy pitää tyhjäkäynnillä jos haluu sähköö. Suunnitelma on tämä: Ajetaan botski Maggie’s Farmin laituriin, saadaan sieltä sähköt ja safkat. Mä voin tehdä vastapalvelukseks niille ilmaisen roudauskeikan. … Miksattuna ja masteroituna viistuhatta euroa.”

Joskus vähän vähemmän voi olla painokkaampaa. Tämä kirja on kuin muistikirja. Siinä on nopeita piirtoja henkilöistä ja tapahtumista. Monet hahmot ovat karikatyyrejä, joiden kohtaloon ei ihan pysty eläytymään. Onneksi keskeisimmät toimijat on kuvattu perusteellisemmin. Kirjallisuuteen ja musiikkiin liittyvät vihjeet ovat hauskoja. Tosin jos niitä on paljon ja epäilee osan jäävän tunnistamatta, tulee lukemiseen ulkopuolisuuden tuntua. Tämä on sisäpiirin juttuja, mikä voi olla tarkoituksellistakin.

Hämminkiä aiheuttaa paikoin kirjan kieli. Tämä punkkiluolien murre ei ulkopuoliselle ainakaan hevillä avaudu.

”Notkahti lattialle selkä seinää vasten dogibägi sylissään. Olkapäille roikkuva musta fleda ei kaivannu brylcreemii, lommoposket, veretön lärvi puski sänkee, lyysarit parkkiasennossa ja puolitangossa, niin lähekkäin et vain jyhkeä sukukolvi esti niitä törmäämästä toisiinsa. Hertha Berlinin pelipaita lepatti ku oltais maailmanympäripurjehduksella ja sit ku itsekseen pystyssä pysyvät farkut tulee muotiin, byysat on vintagee. DDR:n Kansanarmeijan leipälaukku ei viestittäny siitä et kansalainen ois ollu menossa töihin tai kiinalaisdemokraattisen sosiologin luennolle yliopistoon. Leegot hyvässä kondiksessa, nistiks, rouskis rouskis… sanoi falafel.”

Tommi

EU-ajan jouluevankeliumi,

eli Betlehem on kaikkialla

Moottori murisee tasaisesti ja tyynen rauhoittavasti, kun yhdistelmärekka jyristää valtatiellä itään kohti Moskovaa. Kokenut kuljettaja kuuntelisi ääntä tyytyväisenä, sillä hän tunnistaa sen takaa kuudentoista litran iskutilavuuden, yli kuudensadan hevosvoiman tehon ja 2 900 Newtonmetrin vääntömomentin. Tehoa tarvitaan, kun tullin sinetöimässä kontissa on lastina 35 tonnia rakennustarvikkeita ja elektroniikkaa. Ne on tarkoitettu Uralin taakse rakenteilla olevaan paperitehtaaseen. Näin arvokasta lastia viemään kuljetusfirma on valinnut kokeneen ja luotettavimman kuljettajansa Stanislaus Jägerin.

STANI, kuten tuulilasissa olevassa kyltissä lukee, on 45-vuotias ammattilainen Itävallan Mürztalista. Hän on viimeiset viisi vuotta hoitanut pelkästään firman vaativia Itä-Eurooppaan suuntautuvia kuljetuksia. Stani on sinkku ja asuu siskonsa Uschin alivuokralaisena, vaikka kovinkaan pitkiä aikoja hän ei kotona ehdi viettää. Hän voi olla kuljetustehtävissä useita viikkoja. Paluumatkalla Tšekin ja Puolan rajalla hän vaihtaa usein tyhjän rekan valmiiksi lastattuun ja aloittaa välittömästi uuden matkan itään. Pitkiä ajomatkoja varten Stani on varustanut hyttiään monin mukavuuksin. Radion, matkatelevision, kaasukeittimen lisäksi siellä on myös pieni jääkaappi. Ilmajousitettu istuin on tehty hänen mittojensa mukaan ja automaattivaihteet ovat kätevästi käsinojassa. Tehokkaat ksenonvalonheittimet paljastavat jo kaukaa eräitä itäisen liikennekulttuurin tuttuja vaaratekijöitä: ilman valoja liikkuvia sekä tielle pysäköityä ajoneuvoja. Vaikka viime aikoina liikenneturvallisuus yleisesti ottaen on parantunut.

Kansankoti liekeissä

Asko Sahlberg: Amandan maailmat (Like, 2017)

Vuoden 2018 Savonia-kirjallisuuspalkinnon voittajakirja kuvaa pakolaisongelman vakavaa kärjistymistä Ruotsissa. Amanda ja Jansson, hänen naapurinsa, juttelevat asiasta jokseenkin tutunoloisesti:

Janssonin pää oli alkanut turvota. Se turposi liiasta tiedosta, jota hän ahmi sanomalehtiä lukemalla ja televisiota tuijottamalla. Liika tieto sai hänen ohimonsa pullistelemaan ja ratkoi pieniä verisuonia hänen poskillaan. Siksi hänen hengityksensä oli saha ja hänestä uhosi lahon haju. Liika tieto luhisti häntä sisältäpäin.

”Luin siitä aviisista”, hän sanoi Amandan hataraan aitaan varovaisesti nojaten. ”Ennen vanhaan sitä kai sanottiin talonvaltaamiseksi. Kaupungin kannalta se on kätevä ratkaisu, koska jonnekinhan ne olisi pitänyt kumminkin pistää. Nyt niille on avattu sähkö ja vesihanat ja sielläpähän sitten tekevät tiskipöydällä ympärileikkauksia”.

”Kai niitten silti vuokraa pitää maksaa”, Amanda arveli.

Jansson tuhahti. ”Eihän ne missään vuokraa maksa. Mutta tämän asian toinen hyvä puoli on se, että siellä parakeissa ne on ainakin vähän syrjässä. Siinä yhdistyy kaikkien etu.”

”Niille pitäisi antaa töitä. Muutenhan niille tulee aika pitkäksi.”

”Justiinsa. Mutta kun täällä on työttömiä jo ennestään. Kaikki menee alaspäin kuin lehmän häntä ja poliitikot sen kun ajelee ympäriinsä Mersuilla.”

Amanda mietti. ”Eikö se tehdas voitaisi avata?”

”Jos elettäisiin kommunismissa, valtio voisi vaikka avatakin tehtaan. Mutta nythän sen omistaa se juippi, joka kääri rahat ja lähti Etelä-Amerikkaan huvipurren kannella makailemaan. Viimeinen tieto siitä on, että sillä on kolme vaimoa ja jumalattomassa kartanossa sisällä norsuja. Semmoisessa maailmassa täällä eletään. Ei auta kuin pistää taas lottokuponki vetämään.”