Totalitarismin leppymätön kriitikko

Kurt Sontheimer : Hannah Arendt : suuren ajattelijan elämä (suomentanut Maija Pietikäinen. Into, 2019)

"Hannah Arendtin kirja totaalisen herruuden syistä ja elementeistä oli omaperäinen yritys tulkita totalitarismi uudeksi valtiomuodoksi. Tämän valtiomuodon päämääränä oli tuhota ihmisen ymmärrys politiikasta ja antaa valtiomuotojen länsimaiselle historialle uudenlainen ja äärimmäinen ominaislaatu, jonka voittokulku johtaisi inhimillisyyden tuhoutumiseen. Historioitsijoille ja politiikan julkisille keskustelijoille, jotka olivat pohtineet totalitarismin ongelmaa, sen syntymissyitä ja olemassaolon vaikutuksia, Arendtin kirja ei ollut mikään helppo pala purtavaksi. Teoksesta kävi ilmi, että siinä asialla oli filosofi, joka käsitteli ihmisenä olemisen kohtaloa omana aikanaan. Hän ei ollut yksityiskohtiin keskittyvä historioitsija, joka yksinomaan yrittäisi luonnostella sitä kehityskulkua, joka oli tehnyt totalitaarisen järjestelmien synnyn kansallissosialismissa ja bolsevismissa mahdolliseksi."

Kurt Sontheimer oli yksi Saksan huomattavimpia politiikan tutkijoista. Hän toimi valtio-opin professorina Berliinissä ja Münchenissä. Tämä 2006 julkaistu kirja Hannah Arendtista jäi hänen viimeisekseen, sillä hän kuoli 2005. Alussa ollut ote käsittelee Arendtin teosta vuodelta 1951 The origins of totalitarianism (suom. Totalitarismin synty, 2013). Kirjaa pidetään Arendtin avainteoksena, sillä siinä näyttäytyvät hänen poliittisen teoriansa peruspiirteet, joita hän myöhemmin työsti edelleen. Se oli aikanaan sensaatio, koska yksi voittajavaltioista Neuvostoliitto julisti kommunistisen valtiomuotonsa natsismin vastakohdaksi. Arendt osoitti, että vaikka ne poikkeavat toisistaan ideologiselta sisällöltään, niin ne ovat muodoltaan samankaltaiset. Molemmat perustuvat alistettujen aktiiviseen osallistumiseen

Kurt Sontheimer käy kirjassa läpi Hannah Arendtin elämän vaiheet: erottaminen tyttölyseosta, sopimaton suhde opettaja Martin Heideggerin kanssa, Gestapon pidätykset, pako Ranskaan, toiminta juutalaisten avustusjärjestöissä, uusi pakomatka Yhdysvaltoihin sekä siellä syntyneet tutkimukset. Sontheimer kuvaa selkeästi ja ymmärrettävästi Arendtin ajattelun keskeisiä teemoja. Myös Arendtin kirjojen saama välillä tuomitsevakin vastaanotto sekä hänen marginalisointinsa tiedeyhteisön taholta noteerataan.

Kirjan kuusi osaa kuvaavat miten Sontheimer on aihetta lähestynyt:

Osa I: Poikkeuksellinen elämä
Osa II: Ajattelun kehitys
Osa III: Poliittinen esseisti
Osa IV: Eichmann-erimielisyydet
Osa V: Arendtin lähipiiri
Osa VI: Mitä jää jäljelle? Hannah Arendtin henkinen testamentti

Arendtilla oli lukuisia kriitikoita. Eräs syy oli hänen monipuolinen ajattelunsa, joten häntä ei voinut kunnolla "lokeroida". Arendt ei varsinaisesti edustanut mitään "oppiainetta", hän ei ollut historioitsija eikä sosiologi. Monet pitivät hänen poliittista filosofiaansa romantiikan ja eksistentialismin vanhentuneena sekoituksena. Arendt julistikin pontevasti, että hänen henkinen ponnistelunsa oli ajattelua ilman kaiteita. Hän oli myös koko ajan valmis tarkistamaan kantojaan, jos hänen käsityksensä todellisuudesta osoittautui virheelliseksi. Hän ajatteli ja arvosteli itsenäisesti tavoittelematta minkäänlaista suosiota. Riippumattomuus oli tärkeämpää kuin kuuluminen johonkin suuntaukseen tai ryhmään.

Juutalainen joka suututti juutalaiset... Hannah Arendt kannatti Israelin valtiota. Tosin sen olisi hänestä pitänyt olla sellainen, joka olisi ottanut palestiinalaisten oikeutetut vaatimukset tasapuolisesti huomioon, eräälaista liittovaltiota. Kun niin ei sitten käynyt, niin hän otti etäisyyttä militantteihin sionisteihin. Ja sitten 1963 tuli se Eichmann-kirja, Eichmann in Jerusalem - A Report on the Banality of Evil (Eichmann Jerusalemissa : raportti pahuuden arkipäiväisyydestä, 2016). Aikana jolloin vähätteleväksi arveltu asenne, kuten pahuuden arkipäiväistäminen tai joukkomurhaajan luonnehtiminen "narriksi" eivät olleet pelkästään paheksuttuja. Ne olivat petoksia kaikkia juutalaisia kohtaan.

Kurt Sontheimerin mielestä tuomio oli kohtuuton ja pikaistuksissa tehty. Lisäksi:

"On kuvaavaa, että Eichmannissa sen suoranaisen pahan ohella, joka näyttäytyi hänelle samalla kertaa myös banaalina, ajattelukyvyn puute merkitsi Arendtille suurinta pahuutta. Siksi ajattelu oli hänelle niin tärkeää; siksi hän suositteli itsenäisen ajattelun hyvettä, jota hän itse harjoitti esimerkillisellä tavalla."

Hannah Arendtin ajatteluun vaikuttaneet kokemukset liittyvät 1900-luvun totalitarismin katastrofeihin. Ne johtivat kaiken politiikan tuhoutumiseen. Hän omistautui ajattelussaan tehtävälle, kuinka voitaisiin luoda sellainen politiikka, joka kykenisi torjumaan nykyaikaan sisältyvät vaarat. Inhimillisempi maailma voidaan luoda politiikan uudenlaisen tavan ja idean avulla. Sontheimer kirjoittaa, että Arendtin viesti ei ole vanhentunut lainkaan ja pätee mitä suurimmassa määrin edelleen:

"Ottakaa poliittista vastuuta yhteisöstänne, pitäkää toiminnallanne huolta maailman tilasta, älkää antako kulutushalun ohjata teitä, sillä se tekee sokeaksi vapaan julkisuuden luomiselle. Arendtin merkitys poliittisena ajattelijana ei perustu ongelmiin annettuihin valmiisiin vastauksiin, joihin voisi vain vedota. Sen sijaan se perustuu hänen kehotukseensa tutkia mahdollisuuksia inhimillisen maailman luomiseksi ja hänen varmuuteensa siitä, että maailma on luotava poliittisen toiminnan avulla sellaiseksi, että sitä voi myös rakastaa (Arendtin amor mundi)."

Arendt on häikäilemätön optimisti: meillä on aina uuden alun mahdollisuus. Hän siteeraa usein Augustinuksen sanoja, jonka mukaan ihminen on luotu, jotta alku olisi olemassa. Sen jatkuvuutta ei voi katkaista, sillä jokaisen ihmisen syntymä on takuu siitä. Hän uskoo inhimillisen toiminnan vaikuttavuuteen. Se on politiikkaa, joka perustuu kykyyn aloittaa aina jotain uutta. Tätä voidaan pitää romantisoivana periaatteena. Tavallisesti ihmiset syntyvät annettuihin olosuhteisiin ja niihin on sopeuduttava. Joskus ne ovat niin ankarat, että jää peplkästään toive ja luottamus siihen, että uudet ihmiset voivat aloittaa jotain uutta.

"Myös Hannah Arendt tiesi toiminnan, joka aloittaa jotain uutta, kulun ja vaikutusten olevan arvaamattomia. Hänelle oli kuitenkin tärkeää rohkaista ja mahdollistaa tällaista toimintaa, ettei mahdollisuus aloittaa jotain uutta jäisi käyttämättä."

Saksalainen Piper-kustantamo on julkaissut laajasti Arendtin tuotantoa. Kustantaja halusi lisäksi julkaista orientoivan kirjan, joka toimii johdatuksena Arendtin elämään ja henkiseen kehitykseen. Toiveena oli kirja, joka samalla innostaisi laajempaa yleisöä tutustumaan tarkemmin filosofin kirjoihin ja ajatuksiin. 

Johdannossaan Kurt Sontheimer kirjoittaa, että hän halusi ymmärtää Arendtia hänen elämänsä ja ajattelunsa pohjalta. Hän keskittyi olennaiseen ja yritti esittää sen niin ymmärrettävästi kuin mahdollista. Tulos on mukaansatempaava kuvaus erään merkittävän filosofin elämäntiestä sekä hänen keskeisistä ajatuksistaan. Kurt Sontheimer onnistuu kirjassaan paketoimaan painavan ja vakavan filosofisen viestin ilmavaan muottiin.

"Arendtin pyrkimyksenä oli vaikuttaa ajattelun avulla siihen, että ihmiset kykenevät luomaan oman elämänsä. Parasta Arendtin tuotannossa ja hänessä henkilönä ovat intohimo ja se vakavuus, jolla hän keskittyy pohtimaan ihmisen kannalta tärkeitä kysymyksiä."


Tommi

PS: Mikäli haluat lukea toisenlaisen arvion tästä kirjasta, niin VTT Markku Johannes Koivusalo on kirjoittanut tästä Politiikka-lehdessä nro 62(2020):3, s. 308-310. Se on aivan täydellinen tyrmäys. Kun tutkin FINNA-tietokannasta, mitä tämä VTT Koivusalo itse on julkaissut, niin Tiede & edistys -lehdessä 38(2013):4 on ilmestynyt artikkeli Totalitarismista uusliberalismiin : Hannah Arendt ja aikamme poliittisen ajattelun ahdinko. Siitä käy ilmi miten Koivusalo näkee hyväksi esitellä tätä filosofia. Tarkoittikohan professori Sontheimer tämmöisiä dosentteja kirjoittaessaan:  "... monet Hannah Arendtin tulkitsijat ovat pitäneet houkuttelevana yritystä olla monimutkaisempia kuin hän itse." Missään tapauksessa se ei olisi innostanut minua perehtymään aiheeseen.

Polveilevia teitä Roomaan

Viivi Luik : Varjoteatteri : romaani (suomentanut Anja Salokannel. Tammi, 2011)

   "Kuului, miten seuraava juna, S-Bahn, ajoi katon yli painavana ja kolkkona. Lasit kilisivät.
   Kuten sanottu, kahvila oli rautatien alla, punatiilistä rakennetun rautatiepenkereen sisässä.
   Kevät lähestyi Berliiniä. Ja jälleen kantautui vuoden 1945 keväästä palavan kaupungin kohina, tulipalon vanha, unohdettu ulina ja rätinä. Ku'dammilla ajelehtivat kiireisten nykyihmisten jaloissa paljaalle silmälle näkymättömät hiiltyneet ruumiit, näkymättömät naiset ryntäsivät yhä vielä hiukset tulessa taloista, joiden sisään oli jo kauan sitten rakennettu toiset talot.
   Vanhat sodan lopun aaveet heräävät Berliinissä keväisin eloon. Jokainen kevät on Berliinissä kevät 1945. Se kestää suunnilleen kymmenen päivää, sitten jännitys hellittää, tulimyrsky laantuu, helvetinkuvat sammuvat, puut puhkeavat lehteen, kuolleet ovat muuttuneet tomuksi. Ei olekaan mitään.
   Mutta tuona iltana oli kevätmyrsky juuri herättänyt vanhat kuvat tuoreina eloon. Kuolleiden luut alkoivat liikahdella ja hymistä maan sisällä yhdessä ruohonjuurten kanssa. Spreejoen vesi muuttui sysimustaksi, ja noki ja luodinreiät tunkivat jälleen esiin.
   Kaiken sen keskellä kuuntelin uuden sinivuokon omistajan tarinaa."

Viivi Luikin romaani kertoo pääasiassa hänen elämästään Roomassa, uudelleen itsenäistyneen Viron diplomaatin vaimona. Ennen kuin aviopari muutti sinne, Luik oli saanut vuoden DAAD-stipendin tutustuakseen Berliinin ilmapiiriin. Sinivuokko liittyy erääseen tärkeään teemaan kirjassa, häpeään. Viivi Luik tutustui Berliinissä virolaiseen pastori Atspoliin. Ensi alkuun Luik häpesi häntä, vanhaa harmaata miestä kuluneissa vaatteissa. Puistossa "hän olisi ollut lähes näkymätön. Hän olisi kuulunut kaupan ja bussipysäkin luo samalla tavoin kuin tyhjät laatikot, käytetyt liput ja jaloissa pyörivät veriset ruiskeet".

Eräässä DAAD-galleriassa järjestetyssä kirjallisessa tilaisuudessa, mustiin pukeutuneiden kuuluisuudestaan arroganttien ihmisten joukossa tämä kummitus tuo Luikille mullalla täytetyn purkin, jossa kasvoi sinivuokkoja. Yksi ainoa kukka kukki, muut olivat nupulla. Luik seisoi kädet jakun taskuissa, kun purkillinen multaa purjehti häntä kohti. 

Herra Atspol:
"'Hyvää päivää! Kyllä minä rukoilin tätä kukantainta, että rupeat nyt ruoja oikeaan aikaan kukkimaan! Kyllä on yritetty piiskalla ja on yritetty porkkanalla. Ja eikö vaan saanutkin täksi illaksi kukan auki!' Minua hävetti että toiset näkevät, kun herra Atspol antoi minulle sinivuokon.
   Todennäköisesti sinivuokko oli saatu kukkimaan jossain kolkon keittiön ikkunalaudalla, mutta kuitenkin se levitti tähän tupakansavuiseen, turhamaisuudella täytettyyn tilaan villiä ja kylmää kevätvaloa, ikään kuin taivaalta olisi pudonnut tähti alas DAAD-galleriaan."

Pastori Atspol onkin merkittävä hahmo kirjassa. Useaan otteeseen Viivi Luik vierailee hänen luonaan matkoillaan. Herra Atspol oli kerran pelastanut metrosta itsetuhoisen nuoren äidin, jolla oli pieni lapsi mukana. Atspol oli löytänyt äidille töitä ja tutustutti myös Luikin häneen. Kuvaus heidän automatkastaan maalle on koskettava. Kohtaus johtaa lopuksi muistelemaaan neuvostovallan erottaman diplomaatti Laretein tyttären kirjoittamaa kirjaa sekä Ždanovin rikoksia virolaisia kohtaan. Atspolin mukaan Laretein kana tulee ne teot kerran tuomitsemaan, mutta tämä tapahtuu kirjassa myöhemmin.

Kirjoitelman sekavuus johtuu kirjan rakenteesta, joka tarttuu. Kirjassa risteillään tapahtumien, paikkojen, henkilöiden, muistojen ja aikatasojen kanssa kerrassaan riemastuttavalla tavalla. Riemastuttavia kohtauksia kirjassa on useita, on italialaista junalipun ostoa ja suomalaista kirjallista iltaa pohjanmaalaisessa kirkonkylässä. 

Mutta takaisin häpeään: aina matkalla Roomaan tai jonnekin muualle, Viivi Luik näkee välillä mielessään Tallinnan tutun siluetin, tornit, jotka ovat syöpyneet ja leikattu sisään silmien pohjalle. Niiden kuva on kaikkien lähtijöiden silmissä. Luik pohtii, että ehkä ne eivät olekaan todellisia torneja, vaan kuvitelmaa, unohdettujen ihmisten muisto kadonneesta kodista. Niiden tornien takaa alkaa kuitenkin tuo poloinen ja kurainen maa, maa jota hän on hävennyt. "Niin kuin köyhien ihmisten lapset häpeävät toisten edessä alusvaatteitaan, niin minä olen sitä maata hävennyt". Tuosta häpeästä voi pelastua kirjoittamalla.

Viivi Luikin kuvaamasta ajasta Roomassa puuttuu diplomaattisen elämän loisto. Aviomies etsi edustustarkoituksiin sopivaa asuntoa. Luik kertoo miten miehen hiukset muuttuivat harmaiksi sinä syksynä. "Oli tapahtunut se, mikä Viron lähettiläälle tapahtuu maailmalla. Hän on joutunut hyvin vähine rahoineen hyvin rikkaiden ihmisten joukkoon, mutta hänen piti antaa vaikutelma, että kaikki on mitä parhaimmin." Italiassa ei Luikin mukaan ole mitään loukkaavampaa kuin se, että näyttää huolensa. Siksi luemme, miten uusien kenkien sijaan Viivi Luikin on etsittävä suutaria korjaamaan vanhat. Hammaslääkärikäynnin aikana hän murehtii koko ajan laskun suuruutta. Puhelinlasku kauhistuttaa.

Diplomaatin pitäisi päästä sisään piireihin. Mutta Roomassa se käy samoin kuin kaksituhatta vuotta sitten: vain sukutaustan, aseman tai rahan avulla. Vaatteista ja miten niitä kannetaan tunnistaa, ketkä eivät asu hyvässä osoitteessa. Säädyn mukaiset seikat kouluista alkaen ja päättyen sukkiin ovat Roomassa kalliita siksi, että kuka tahansa ei pääsisi lähelle. On lause, joka on kirjoitettu Italian ilmaan. Sitä hengitetään syntymästä saakka: "Olkoon muu miten on, tärkeintä on että VAIKUTELMA on hyvä!" Tuo bella figura.

Kerjäläiset opitaan ohittamaan. Sitten alkavat Balkanin-sodan pakolaiset tulvia Roomaan ja seisahtua kahvilan pöydän eteen. Juurettomuus ja ihmisten hätä tekevät itsensä jälleen tiettäväksi. Muistot 50-luvun Virosta karkoituksineen nousevat pintaan. Kauempana käydyt sodat ja niiden seuraukset voivat olla kiinnostavaa katsottavaa. Ei virolaiselle:

"Minäkin olen ollut aikoinani toisille jossain Bonnissa tai Pariisissa tai Roomassa yksi niistä siellä mustassa ihmisjonossa, yksi niistä jotka kerjuukeppiin ja kainalosauvoihin nojaten tai nelinkontin ja ryömien ponnistelevat yhä eteenpäin, tulevaisuuteen, Jumalaa kohti. Mutta siihen mustaan mustaan ihmisjonoon on silmä niin tottunut vuosien mittaan, että joka näkee sen, vaihtaa kanavaa."

Viivi Luik muistaa vuoden 1991 elokuun. Hänen miehensä lähti Toompealle. Korkein neuvosto oli antamassa itsenäisyysjulistusta. Ei tiedetty tulevatko tankit kokouksen aikana Vapauden aukiolle, pääsevätkö osallistujat palaamaan kotiin. Viivi Luik lähti laittomaan puhetilaisuuteen taskussaan sveitsiläinen linkkuveitsi. "Ehkä on totta, että jos imperiumeja ja niiden armeijoita vastaan ei mennä linkkari kädessä, niitä ei voi kukistaa koskaan." Hän sanoo olleensa valmis iskemään veitsellä elävää ihmistä, neuvostosotilasta, jos olisi tarpeen. Hän tulee muistamaan tunteen aina. Hänen lihansa, luunsa ja verisuonensa muistavat tuon päätöksen.

Juuriltaan repäistyt tai vapaaehtoisesti lähteneet, kodittomat ja outoihin oloihin joutuneet on kirjan toinen keskeinen aihe. Kirja alkaa siitä, kun 1940-luvun lopulla kolmivuotias Viivi näkee kuvan Colosseumista aukirevitystä kirjasta tuvan lattialla. Talossa asunut perhe on kyyditetty Siperiaan. Myöhemmin Luik etsii hylättyjen talojen omenapuiden alta jäätyneitä omenoita syötäväksi. Nuo Viron omenapuut seisovat raunioiden vierellä uhmakkaina kuin elävät vapaudenpatsaat. "Jos ne kaadetaan tai kiskotaan maasta, ne jatkavat kuitenkin kasvuaan metsässä."

Viivi Luik sai kirjasta Viron valtion kulttuuripalkinnon 2011. Anja Salokannel teki kirjasta suurenmoisen käännöksen.

"Äiti juoksi lumen ja tuulen läpi minun perääni. Hän tarttui takinhihaani, hänen suunsa liikkui, hän ei sanonut mitään, vain katsoi. Yhdessä silmänräpäyksessä hänestä tuli kaikkien lähtijöiden äiti. Hänen tumma hahmonsa paistaa talvihämärän läpi sieltä yhä, se paistaa niin pienenä ja yksinäisenä, se paistaa maailmanloppuun asti. Minä lähdin eteenpäin, kohti Roomaa, uskoin ihmeeseen ja tähteen ja katosin pian tuiskun pyörteeseen niin kuin minua ei olisi siinä koskaan ollutkaan."


Tommi

Kuoleman ovi avautuu
aamun sarastukseen.
Mutta muistot eivät häviä,
se mikä on ollut on aina.

Artur Alliksaar

Berliinin Burkamies

Pelle Miljoona: Kreuzberg (WSOY, 2010)

Oli kaksi syytä miksi poimin tämän luettavaksi kirjaston poistolaatikosta. Ensinnäkin kirja, jonka nimessä on joku kohde Berliinissä, on minusta jo lähtökohtaisesti kiinnostava. Toiseksi kun olen Vanha Suolikaasu, niin halusin päivittää tietojani nuorisosta; millaisia juttuja he nykyään lukevat punkkiluolissaan. Arvelin että entinen peruskoulunopettaja P. Tiili jos kuka osaa johdattaa hyvin aiheeseen.

Kirjassa on metropoliin liittyviä rankkoja aiheita, tylyä menoa sen lähiöissä, huumeita ja niiden salakuljetusta sekä henkistä pahoinvointia. Lisäksi käydään terroristien koulutusleirillä sihtailemassa rauhanturvaajia.

Parhaimmillaan Pelle on kuvatessaan äänityssessiota vanhalla jokilaivalla. Päähenkilö Uzi ja hänen ystävänsä Herman kävelevät laivalaiturin ohi. Herman huomaa vanhan tuttavansa kannella. Laivuri Wolf Larsson, hollantilainen 163 senttinen komistus (ilman pipoa), toimittaa maalta ruokaa suurkaupungin laajeneville biomarkkinoille (Soulfood Delivery from Maggie’s Farm). Hän rakastaa musiikkia ja on rakentanut laivaansa äänitysstudion.

”Nurkassa humis kaasulämmitin, keulanpuoleisen seinän peitti puisista hedelmälodjuista väsätty hylly, täynnä nauhakeloja pahvikoteloissaan. Oven vieressä pieni, lattiaan pultattu tammipöytä, sen päällä mixeri ja Hollannin lipulla peitetty iso möykky. ”Tää on mun aarre”, Wolf hihkas ja siirs varovasti lipun. ”Revoxin kuustoistaraitainen.” Ääni väristen jatkoi: ”Sain kahdellakymmenellä punnalla BBC:n huutokaupasta Lontoossa vuonna 74. Kelatkaa, tällä on äänitetty Beatlesia, Rollareita, Keith Moonia… kaikkia artisteja, jotka esiinty BBC-Live-konserteissa.” Suu napsu, tuijotti vieraitaan pää kallellaan ku helmipöllö, venas et joku ois sanonu: wau!”

Uzi esittää laulujaan Wolfille, joka innostuu (Karvaturri veti maihin, niinku tiibetiläinen munkki ois kohdannu vuoripolulla Dalain). Vanhan liiton miehenä Wolf ei siedä digitekniikka. Siksi hänen pitää ensin löytää nauhuriin kaksituumaista nauhaa. Sitä löytyy koko Berliinistä mahdollisesti vain yhdeltä mieheltä, Franz Biberkopfilta, Karl Marx Alleella (kolme kelaa bungaa kolme sataa). Sitten Wolf alkaa koota bändiä:

”Mä en haluu saksalaisia soittajia, ne vetää aina loppupeleissä marssia. Soulfood on loistava drummerman, ei haluu muuta ku jotain snadii lapsenvahdille”, kirjoitti ekolehtiöön satkun. ”Lucas, Ronnie ja Majorie, you know, legendaarinen Fairy Tails, ne voi tulla Damista kleikkarilla, bungaa about viissataa. Ne on kovia pössyttelijöitä, eli yrttirahaa ainakin kolme satkuu, pistetään dona kokonaissummaks. Mä skulaan itse koskettimia, for free. Biodieseliin kakssataa.”
”Biodiesel?”
”Ei me voida äänittää täällä. Liikaa meteliä ja raskaat vibat. Siskon laulut pitää saada nartsalle rauhallisessa ympäristössä, you know, harmoniaa, valoa ja oivallusta… Sitäpaitsi kiertokangen laakerit pitää sellasta kolinaa, et balladi muuttuu x-bergteknoks, kai sä hiffaat et kone täytyy pitää tyhjäkäynnillä jos haluu sähköö. Suunnitelma on tämä: Ajetaan botski Maggie’s Farmin laituriin, saadaan sieltä sähköt ja safkat. Mä voin tehdä vastapalvelukseks niille ilmaisen roudauskeikan. … Miksattuna ja masteroituna viistuhatta euroa.”

Joskus vähän vähemmän voi olla painokkaampaa. Tämä kirja on kuin muistikirja. Siinä on nopeita piirtoja henkilöistä ja tapahtumista. Monet hahmot ovat karikatyyrejä, joiden kohtaloon ei ihan pysty eläytymään. Onneksi keskeisimmät toimijat on kuvattu perusteellisemmin. Kirjallisuuteen ja musiikkiin liittyvät vihjeet ovat hauskoja. Tosin jos niitä on paljon ja epäilee osan jäävän tunnistamatta, tulee lukemiseen ulkopuolisuuden tuntua. Tämä on sisäpiirin juttuja, mikä voi olla tarkoituksellistakin.

Hämminkiä aiheuttaa paikoin kirjan kieli. Tämä punkkiluolien murre ei ulkopuoliselle ainakaan hevillä avaudu.

”Notkahti lattialle selkä seinää vasten dogibägi sylissään. Olkapäille roikkuva musta fleda ei kaivannu brylcreemii, lommoposket, veretön lärvi puski sänkee, lyysarit parkkiasennossa ja puolitangossa, niin lähekkäin et vain jyhkeä sukukolvi esti niitä törmäämästä toisiinsa. Hertha Berlinin pelipaita lepatti ku oltais maailmanympäripurjehduksella ja sit ku itsekseen pystyssä pysyvät farkut tulee muotiin, byysat on vintagee. DDR:n Kansanarmeijan leipälaukku ei viestittäny siitä et kansalainen ois ollu menossa töihin tai kiinalaisdemokraattisen sosiologin luennolle yliopistoon. Leegot hyvässä kondiksessa, nistiks, rouskis rouskis… sanoi falafel.”

Tommi

EU-ajan jouluevankeliumi,

eli Betlehem on kaikkialla

Moottori murisee tasaisesti ja tyynen rauhoittavasti, kun yhdistelmärekka jyristää valtatiellä itään kohti Moskovaa. Kokenut kuljettaja kuuntelisi ääntä tyytyväisenä, sillä hän tunnistaa sen takaa kuudentoista litran iskutilavuuden, yli kuudensadan hevosvoiman tehon ja 2 900 Newtonmetrin vääntömomentin. Tehoa tarvitaan, kun tullin sinetöimässä kontissa on lastina 35 tonnia rakennustarvikkeita ja elektroniikkaa. Ne on tarkoitettu Uralin taakse rakenteilla olevaan paperitehtaaseen. Näin arvokasta lastia viemään kuljetusfirma on valinnut kokeneen ja luotettavimman kuljettajansa Stanislaus Jägerin.

STANI, kuten tuulilasissa olevassa kyltissä lukee, on 45-vuotias ammattilainen Itävallan Mürztalista. Hän on viimeiset viisi vuotta hoitanut pelkästään firman vaativia Itä-Eurooppaan suuntautuvia kuljetuksia. Stani on sinkku ja asuu siskonsa Uschin alivuokralaisena, vaikka kovinkaan pitkiä aikoja hän ei kotona ehdi viettää. Hän voi olla kuljetustehtävissä useita viikkoja. Paluumatkalla Tšekin ja Puolan rajalla hän vaihtaa usein tyhjän rekan valmiiksi lastattuun ja aloittaa välittömästi uuden matkan itään. Pitkiä ajomatkoja varten Stani on varustanut hyttiään monin mukavuuksin. Radion, matkatelevision, kaasukeittimen lisäksi siellä on myös pieni jääkaappi. Ilmajousitettu istuin on tehty hänen mittojensa mukaan ja automaattivaihteet ovat kätevästi käsinojassa. Tehokkaat ksenonvalonheittimet paljastavat jo kaukaa eräitä itäisen liikennekulttuurin tuttuja vaaratekijöitä: ilman valoja liikkuvia sekä tielle pysäköityä ajoneuvoja. Vaikka viime aikoina liikenneturvallisuus yleisesti ottaen on parantunut.

Sivut: 1 2

Kansankoti liekeissä

Asko Sahlberg: Amandan maailmat (Like, 2017)

Vuoden 2018 Savonia-kirjallisuuspalkinnon voittajakirja kuvaa pakolaisongelman vakavaa kärjistymistä Ruotsissa. Amanda ja Jansson, hänen naapurinsa, juttelevat asiasta jokseenkin tutunoloisesti:

Janssonin pää oli alkanut turvota. Se turposi liiasta tiedosta, jota hän ahmi sanomalehtiä lukemalla ja televisiota tuijottamalla. Liika tieto sai hänen ohimonsa pullistelemaan ja ratkoi pieniä verisuonia hänen poskillaan. Siksi hänen hengityksensä oli saha ja hänestä uhosi lahon haju. Liika tieto luhisti häntä sisältäpäin.

”Luin siitä aviisista”, hän sanoi Amandan hataraan aitaan varovaisesti nojaten. ”Ennen vanhaan sitä kai sanottiin talonvaltaamiseksi. Kaupungin kannalta se on kätevä ratkaisu, koska jonnekinhan ne olisi pitänyt kumminkin pistää. Nyt niille on avattu sähkö ja vesihanat ja sielläpähän sitten tekevät tiskipöydällä ympärileikkauksia”.

”Kai niitten silti vuokraa pitää maksaa”, Amanda arveli.

Jansson tuhahti. ”Eihän ne missään vuokraa maksa. Mutta tämän asian toinen hyvä puoli on se, että siellä parakeissa ne on ainakin vähän syrjässä. Siinä yhdistyy kaikkien etu.”

”Niille pitäisi antaa töitä. Muutenhan niille tulee aika pitkäksi.”

”Justiinsa. Mutta kun täällä on työttömiä jo ennestään. Kaikki menee alaspäin kuin lehmän häntä ja poliitikot sen kun ajelee ympäriinsä Mersuilla.”

Amanda mietti. ”Eikö se tehdas voitaisi avata?”

”Jos elettäisiin kommunismissa, valtio voisi vaikka avatakin tehtaan. Mutta nythän sen omistaa se juippi, joka kääri rahat ja lähti Etelä-Amerikkaan huvipurren kannella makailemaan. Viimeinen tieto siitä on, että sillä on kolme vaimoa ja jumalattomassa kartanossa sisällä norsuja. Semmoisessa maailmassa täällä eletään. Ei auta kuin pistää taas lottokuponki vetämään.”

Sivut: 1 2