Lumoavat haukat

Helen Macdonald: H niin kuin haukka. Suomentanut Irmeli Ruuska. Gummerus 2016.

Kun englantilaisen kirjailijan Helen Macdonaldin valokuvaajaisä kuolee yllättäen, Helen hankkii nuoren metsästyshaukan kesytettäväkseen. Haukan avulla hän toivoo kesyttävänsä myös surunsa.

Hakeuduin tämän kirjan äärelle ties minkä polun kautta, saatuani vinkin jostakin lukemastani kirjasta, jossa kehuttiin Macdonaldin tapaa kirjoittaa kauniisti surusta. Kehuja siteerasi kappaleen, joka väräytti herkkää kieltä sisimmässäni. Se taisi olla tämä:

”Elämässä on aika, jolloin luulee, että maailma on loputtomiin täynnä uusia asioita. Ja jonakin päivänä sitten huomaa, ettei se pidäkään paikkaansa. Tajuaa, että tuleva elämä onkin täynnä aukkoja. Poissaoloja. Menetyksiä. Asioita, joita on ollut ja joita ei enää ole. Ja silloin myös huomaa, että on vain kasvettava niiden aukkojen ympärillä ja välissä, vaikka voikin ojentaa kätensä sinne missä jotain on ollut ja tunnustella jännittynyttä, hohtavaa hiljaisuutta siellä missä muistot ovat.”

H is for hawk voitti heti ilmestyttyään 2014 Samuel Johnson -palkinnon ja Costa Award -palkinnon, ja Time-lehti valitsi sen vuoden 2015 parhaaksi tietokirjaksi. Teos on ollut kansainvälinen myyntimenestys; sen käännösoikeudet myytiin nopeasti yli kahteenkymmeneen maahan.

Nelkyt ja risat -ikäinen yliopistotutkija ja opettaja sulkeutuu haukkansa kanssa taloonsa. Pakastin on täytetty pienillä kuolleilla kukonpojilla. Nainen alkaa kouluttaa haukkaansa, jolle hän antaa nimen Mabel. Hihnat jalkoihin, nyöri hihnaan, huppu päähän. Annetaan haukalle aikaa tajuta, että sen epätoivoiset lentopyrähdykset eivät johda mihinkään. Vanki mikä vanki. Myöhemmin asennetaan vielä kulkunen ja radiolähetin.

Kanahaukka. (Kuva: Wikipedia)

Ihminen saa kontaktin haukkaan vain ruualla lahjoen.

Luin kaikkea tätä jonkinlaisen lumoutuneen inhon vallassa. Mieleeni juolahti, että jos ihminen syntyy brittiläiseksi, hän ehkä kantaa itsessään alistavan imperiumin vuosisataista verenperintöä. Ehkä silloin tuntuu luontevalta purkaa suruaan vaikkapa haukan rääkkäämiseen. Kirjoittaja kylläkin ottaa etäisyyttä falconry-perinteeseen paheksumalla harrastuksen yläluokkaisuutta ja kertomalla itseironisesti riekaleiksi menneistä, haukan ulosteen tahrimista vaatteistaan, mutta silti.

”Kanahaukkaa voi lennättää melkein missä vain, koska sen metsästystyyliin kuuluu nopea syöksähdys hansikkaalta lähietäisyydellä liikkuvan saaliin kimppuun, mutta jotta muuttohaukkaa voi lennättää kunnolla, tarvitaan tilaa: metsäkananummia, peltopyykartanoita, laajoja peltoaukioita, kaikenlaista, mikä ei hevin järjesty ilman varallisuutta tai hyviä suhteita.”

Helenin haukkahulluus alkoi jo lapsena, takakansi kertoo hänen saaneen ”ensimmäisen haukkansa 12-vuotiaana”; sitä ennen hän oli vuosikausia ahminut tietoa kaikista saatavilla olevista haukkakirjoista. ”En ainoastaan perehtynyt haukkametsästyksen nippelitietoon: alitajuisesti imin itseeni brittiläisen imperiumin eliitin ylimielisyyttä. – – Ne miehet olivat sukulaissielujani. Tunsin olevani yksi heistä, yksi valituista.” Niinpä niin.

Kanahaukka on tappaja. Macdonaldin kirjassa kerrotaan muun muassa hurja tilanne, jossa petolintu pääsee vahingossa fasaanitarhaan

Eniten ihmettelin englantilaisen klassikkokirjailijan Terence Hanbury Whiten (1906–1964) osuutta kirjassa. Myös White kesytti aikoinaan haukkaa ja kirjoitti siitä kirjan. White oli ahdistunut homo, aikansa pinkeän yhteisön surullinen tuote. Hän kännäsi ja teki haukkansa koulutuksessa kaikenlaisia virheitä. Macdonald käy piinallisen tarkasti läpi Whiten pyrintöjä kirjoittaen kymmeniä sivuja miekkosen haukkasekoiluista.

T.H. White tunnetaan parhaiten kirjasarjasta Muinainen tuleva kuningas, joka kertoo kuningas Arthurin tarinan. Jos kiinnostaa, niin googlaten löytyy helposti lisätietoa.

Haukalla on tietty, ihanteellinen ”lentopaino”. Eläintä pidetään tarvittaessa nälässä, ikään kuin dieetillä, kuten painijoita tai nyrkkeilijöitä ennen ottelua. T.H. White jopa valvotti haukkaansa. Kuulemme myös peippojenrääkkääjä Thorpesta.

Kaikkien piinattujen lintujen muistoa kunnioittaen. Toisaalta minua siis ärsytti lukea haukan koulutuksesta, mutta toisaalta kirjassa on niitä ihania jaksoja, joiden takia tahtoo jatkaa lukemista.

”Maailma, jossa haukka elää, ei ole minun. Sen elämä on nopeampaa, aika kulkee hitaammin. Haukka pystyy seuraamaan katseellaan mehiläisen siivenlyöntejä yhtä helposti kuin me linnun siivenlyöntejä. Mitä se näkee? pohdin, ja aivoni heittävät volttia taaksepäin, kun yritän kuvitella sitä, koska en minä pysty. Minulla on silmissäni kolmenlaisia aistinsoluja: punaiselle, vihreälle ja siniselle herkistyneitä. Haukalla, kuten muillakin linnuilla, niitä on neljää lajia. Haukkani pystyy erottamaan värejä, joita minä en pysty, näkemään jopa spektrin ultravioletille alueelle. Se pystyy näkemään myös polarisoitunutta valoa, katsomaan, miten lämpimät ilmavirtaukset nousevat, sekoittuvat ja valuvat pilviin, ja seuraamaan maan magneettikentän voimaviivoja. Syvänmustiin pupilleihin lankeava valo rekisteröityy niin pelottavan tarkkaan, että haukka pystyy näkemään hirvittävän selvästi asioita, joita minä en pysty millään erottamaan sumeudesta. Räystäspääskyjen varpaankynnet pään päältä taivaalta. Valkoisen perhosen siipisuonet sen lepatellessa häilyväistä reittiään puutarhan perällä sinapinkukkien yllä. Siinä minä seison, ja surkeat ihmissilmäni ovat ymmällään valon ja yksityiskohtien paljoudesta, kun taas haukka katsoo kaikkea ahnaan intensiivisesti kuin lapsi, joka täyttää värityskirjaa, lapsi, joka raapustaa riemuissaan, suttaa väriä, omii sivut itselleen.”

Isän kuoleman jälkeisen surun kuvaus ja surusta hiljalleen eheytyminen on kirjan kaunista antia. Helen ymmärtää, että hän ei voi paeta haukan maailmaan eikä kääntää selkäänsä ihmisille, vaan ainoa keino jatkaa elämää kohti jonkinlaista tasapainoa on hyväksyä ajatus hakeutumisesta ihmisten seuraan.

Suomessa haukkametsästys on harvinaista. Media on vuosien varrella tehnyt juttuja ”Suomen ainoasta metsästyshaukasta” Lotasta. Koulutettavat kanahaukat ovat naaraita, koska ne ovat kookkaampia kuin koiraat. Oheinen artikkeli on helmikuulta 2021.

Suomen ainoa metsästyshaukka vieraili Maaningalla – haukkametsästys perustuu luottamukseen, lintua ei voi pakottaa – MT Metsä – Maaseudun Tulevaisuus

Kanahaukka on pelätty ja kunnioitettu hahmo sääksipesien livekamerain seuraajien keskuudessa. Lähetyksiä katselevien kesken saatetaan chat-palstalla kysellä varovasti, onko ”kh:ta näkynyt”. Luomus eli Luonnontieteellinen keskusmuseo tarjoaa tämän upean Sääksilive- kamerapalvelun, joka esittelee sääksien pesintää reaaliajassa. Vuodelta 2019 olevassa videossa näkyy kanahaukan hyökkäys. Varoitus: ei herkille! (Video: Luomuksen Sääksilive)

12.7.2019 – #1 – Kanahaukan hyökkäys pesälle (pitkä) – YouTube

H niin kuin haukka mainitsee Suomen myös. Macdonald kertoo, miten 1960–1970-luvuilla Britannian haukkametsästäjät käynnistivät epävirallisen hankkeen romahtaneen kanahaukkakannan palauttamiseksi. Haukkoja tuotiin ”Ruotsista, Saksasta ja Suomesta: suurin osa oli isoja, vaaleita havumetsien haukkoja”. Ne menestyivät ja lisääntyivät, ja niiden jälkeläisiä on siis Britanniassa yhä.

Taina

Pois menee merehen päivä

Hannu Mäkelä : Samuli Kustaa Berg (H. Mäkelä, 1982)


"Kun 60-luvun puolivälissä jouduin epäpätevänä opettamaan suomen kieltä ja kirjallisuutta, oli minun pakko lukea läpi sekä kielioppi että  Suomen kirjallisuuden historia. Samuli Kustaa Bergin kohdalla minua kiinnostivat ennen muuta hänen elämänvaiheensa: mies kirjoitti vain muutaman runon ja eli loppuelämänsä sokeana, se oli minusta liikuttavaa. Kun sitten luin hänen runojaan Suomen kirjallisuuden antologiasta pidin ennen muuta runosta 'Ystävälleni', varsinkin sen vetoavasta kertosäkeestä: 'Milloin muistelet minua?/Milloin?'. Mutta pari kohtaa samassa runossa: 'Haju tuomikon nenillä', 'Revon tulten tuprutesa' saivat myös jonkin soimaan päässä." 

Eräät taide-elämykset ovat sellaisia, jotka jäävät pysyvästi mieleen. Yksi sellainen on Hannu Mäkelän kirjoittama monologi Pois meni merehen päivä. Yle lähetti sen monta kymmentä vuotta sitten. Vieläkin muistan millaisessa mielentilassa jäin sen päätyttyä radiota tuijottamaan. 

Monologi kertoo runoilija Samuli Kustaa Bergin (1803-1852) viimeistä edellisestä elinpäivästä ja siitä miten Hannu Mäkelä arvelee hänen kuolleen. Tuo monologi sisältyy tähän kirjaan. Kirjassa on lisäksi Hannu Mäkelän essee Bergin elämänvaiheista. Niistä ei kovin paljon tiedetä, mutta uskon, että kirjailijaveli on osannut eläytyä ja täydentää niitä tarvittavin osin. Kirjan liitteenä ovat Bergin säilyneet kirjeet ja hieman muutakin ajankohtaan liittyvää materiaalia. Sekä koko Samuli Kustaa Bergin tuotanto, kaikki hänen seitsemän runoaan.

"Vuosien myötä pitämykset tietysti muuttuvat. Bergin runoissa ei ole sitä vaikeutta että vähä hyvä pitäisi löytää paljosta, häneltä voi aina valita kaiken, ja sen olen nyt tehnyt. Se runo joka kuitenkin on vähitellen tullut minulle kaikkein läheisimmäksi on otsikoltaan pelkkä 'Runo'. 'Pois meni merehen päivä, Poijes kullana keränä.' Tämän runon tunnelma ja hengitys on sitä valtaisampi mitä likemmäs se tulee. Ja se kertoo tavallaan paljon myös Samuli Kustaa Bergistä, hänen elämänsä käännekohdasta, siitä mikä sai hänet runoja kirjoittamaan. 
Jo alku on kuviltaan poikkeuksellisen komea: luopuminen, syksyn tulo, menetyksen tuntu. Kunnes runo ensimmäisen kerran taitetaan ja tuleekin taas kevät, kevät ja 'Tuli ne iloiset linnut/Tuli kullaiset kukatki', ja on kuin ilo viriäisi rintaan. Mutta jälleen kerran runo taitetaan ja seuraa aivan muuta kuin odottaisi: 'Ei tule syän alaini,/Ei ikänä, ei eläisä/Tule mieli miekkoseni,/Toivottavani takaisin.' Ja Samuli Kustaa Berg kääntyy äkkiä ympäri ja katsoo lukijaa suoraan kohti: 'Veikko kulta, veli kulta/Älä nuhtele minua/ Josma sentähen murehin,/Tahi ryhtynen Runolle!"'

Samuli Kustaa Berg jäi varhain täysorvoksi. Ilmeisesti hän joutui koko lapsuutensa tekemään työtä elantonsa puolesta. Hannu Mäkelä arvelee, että joku hyväsydäminen kirkollisiin piireihin kuulunut sukulainen oli ottanut hänet hoiviinsa. Jo varhain hänellä ilmeni silmäsairauden oireita. Mäkelän mukaan mahdollisesti se johti Bergin lukemaan lakia. Se olisi ollut nopea tie varmaan leipään. Hän valmistui mutta joutui kohta heikon näön luopumaan saamastaan virasta. Vielä hän kuitenkin näki sen verran, että pystyi toimimaan kotiopettajana ja kirjoittamaan omia runoja. Lopulta sekin käy mahdottomaksi. Hannu Mäkelän kirjoittamassa monologissa pappilan sivurakennuksessa asuva sokea Samuli Kustaa Berg muistelee elämäänsä ja keskustelee palvelusväen kanssa.

"'Silmän säryt sikisi savupirteistä, puhuvat viisaat', Ulriika Mikkelintytär sanoo, 'kitku meni silmään'. Ja hän miettii. 'Vaan en minä mitään saanut.'
   'Minä en ole savupirteissä asunut, en ole lukenut naurislampun valossa. Olen vain muuten lapsena lukenut.'
   'Se se juuri on epäterveellistä. Ei pidä lukea.' Hän kun ei itse osaa. 'Lukemisesta aiheutuu kaikki synti.'
   'Niin kuin Nikolai I sanoo', minä naurahdan.
   Hän ei kuule, mutisee vain: 'Ei pidä lukea, ei...' Aurinko kuumentaa.
   'Voi että on täällä kaunista', hän sanoo sitten.
   'Kerro minulle mitä puutarhassa kasvaa', minä pyydän vaikka hyvin muistan sen, ja hän alkaa luetella:
'Syreenit, hernepensaat, ruusupensaat. Sitte, jasmiinit, pionit, spireat. Sitte, keltainen lilja. Sitte raparperi, piparjuuri, ruoholaukka. Sitte kirsikkapuut, haapapuut. Omenapuut. Pähkinät'
   'Ja omenapuut, mitä omenapuita...', sillä minä pidän siitä että hän tuntee jokaisen puun nimeltä.
   'Ensin on Kettu, se on syötävä mutta hapan. Sitten Pati, viinihapan omena. Sitte Tuomiorovasti, talviomena ja hyvä. Pikkuhapan, ruokaomena. Isohapan, samoin. Perunapuu, en ole maistanut, ja tuo tuolla on...', ja hän miettii, 'Pikkupuma, se on karvas. Sitte Isopuma, en ole maistanut, Matopuu, en ole, vaikka sanovat että on makea. Muurahaispuu, Nostelupuu ja sitte itse Makea, se on kulmapuu tuolla perällä, se on vanha ja aivan tuntematon. Samoin Kaivopuu. Ja viimein ovat tuolla Pilkku, makea, Pupu, jauhoinen, ja Astrakaani. Sillä on hieno nimi.' Saman litanian hän osaa aina toistaa, eikä muuta sitä. Hän puhuu sen sanasta sanaan aina samoin."

Kun Berg palasi Kööpenhaminasta kotimaahan 1835, oli runojen kirjoittaminen jätettävä lopullisesti. Kirjeessään Gottlundille hän kirjoitti, ettei halua käyttää hyväkseen toisen kättä eli sanella. Seitsemäntoista viimeistä elinvuottaan Samuli Kustaa Berg vietti täysin sokeana, klarinetin soitto yhtenä harvoista huveistaan. Muutamasta kirjaan liitetystä Bergin kirjeestä käy ilmi, miten rajoittuneeksi hänen elon piirinsä loppuvaiheessa oli käynyt. Kaarle August Gottlundille (suomennos Auli Viikari):

"Minun näköni on ennallaan, ellei huonompi kuin Tukholmassa, ja oleilen täällä hiljaisessa pakollisessa toimettomuudessa. Ainoa iloni on musiikki, jota harrastan osaksi yksin, osaksi ystävien seurassa. Olen tainnut tässä kirjeessä arvioida sinun metriikkaasi aika ankarasti, mutta sinun täytyy suoda se anteeksi, sillä sen saneli minun sydämeni ja vakaumukseni, ja käsi joka minulla on käytettävissä ei ehdi kirjoittaa uudestaan sitä minkä kenties haluaisin ilmaista toisin. Jos vastedes ystävällisesti suot minulle sen kunnian että kirjoitat minulle ja keskustelet isänmaallisista aiheista, niin se olisi minulle hyvin mieluista, minä taas toivon pystyväni vastaamaan täsmällisemmin kun nyt asumme toisiamme lähempänä. Etkö voisi joskus käydä täällä Oulussa minua tapaamassa? Voisimme silloin paljon henkilökohtaisemmin jutella kaikesta.

tuus S:Bergh
Oulu 28:ntena Helmik. 1835"

Hannu Mäkelä kertoo miten hän kävi Halikossa etsimässä runoilijan hautapaikkaa. Halikon kirkkoherranvirastossa hän tutki vanhaa kuolleitten kirjaa, josta löytyi merkintöjä Bergin kuolemasta. Kuolinpäivä on "5. Julii" ja hautauspäivä "11. Julii". Ei syntymäaikaa, ei hautapaikkaa, ei edes kuolinsyytä. Mäkelä arvelee, että syynä voi olla itsemurha ja sen seurauksena nimetön hautaus hautausmaan ulkopuolelle. Hän ihailee hautausmaan vanhoja puita, jotka kirjoitushetkellä olivat säilyneet moottorisahalta.

"Täällä voi vielä rauhassa ajatella, että ihmisen elämä jatkuu vanhoissa puissa, mikseipäs niidenkin jotka makaavat muurien ulkopuolella, eivät puitten juuret muureihin pysähdy. Otin valokuvia, kuljeskelin pitkin hiekkakäytäviä, katselin hautoja ja lähdin sitten pois. Ajattelin, tätä miestä en tapaa enkä löydä hänen hautaansakaan, mutta hänen runonsa minulla on. Se tuntui hyvältä."

Lukijana olen kiitollinen, että Hannu Mäkelä ei kirjoittanut paksumpaa kirjaa. Tämäkin on jo niin pakahduttava, että se melkein särkee sydämen.


Tommi

Jäljet johtavat trollitehtaaseen

Saara Jantunen : Infosota : ”Iskut kohdistuvat kansalaisten tajuntaan” (Otava, 2015)

”Suomettuneen Suomen ’maan tapa’ lehdistötyöskentelyssä on tietenkin antanut mahdollisuuden myyttien luomiseen aivan eri tavalla kuin nyt. Kun lehdistön varovaisuus esti poliittiseen vallankäyttöön ja sen retoriikkaan puuttumisen, ei se voinut myöskään purkaa poliittista valtaa pönkittäviä myyttejä. Niitä, joita poliittiset vallankäyttäjät loivat omaa valtaansa vahvistaakseen.
Silti moni näistä myyteistä on popularisoitunut arkisiksi lausahduksiksi ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussamme. Kyseenalaistamattomilla myyteillä perustellaan Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisia valintoja vielä tänäkin päivänä. Juuri siksi niihin puuttuminen voi olla vaikeaa. Elinvoimaisten myyttien purkamista ei koeta vain tunnettujen totuuksien kiistämiseksi, vaan kansallisen identiteetin kyseenalaistamiseksi, jopa petturuudeksi. Ehkäpä juuri siksi olen monet kerrat herättänyt raivoa toteamalla, ettei Suomi ole puolueeton valtio. Se on radikaali lause vielä vuoden 2015 Suomessa.”

Sotatieteiden tohtori Saara Jantusen kirja on selkeä esitys informaatiosodankäynnin termeistä ja osapuolista. Lisäksi se avaa kiinnostavan näkymän vajaan kymmenen vuoden takaiseen ulkopoliitiikkaan ja mielipideilmastoon. Tuolloin Venäjä oli miehittänyt Krimin ja Itä-Ukrainassa käynnistynyt paheneva konflikti. Silti Venäjän kanssa viriteltiin isoja hankkeita, sillä toisten mielestä Suomen turvallisuuspoliittinen tilanne ei ollut muuttunut. Ns. Nato-optio oli vielä voimassa eikä Venäjää pitänyt häiritä ja provosoida puhumalla liittoutumisesta. Kuitenkin Venäjän informaatiovaikuttaminen oli selvästi lisääntynyt, samoin disinformaatio ja selvien tosiasioiden kiistäminen. Termi hybridisodankäynti kävi tutuksi.

Saara Jantusen kirja ei ole objektiivinen akateeminen tutkimus. Hän pyrkii kertomaan maallikolle ymmärrettävästi, millaisena hän näkee tutkimansa informaatiosodan ilmiöt. Sen käsitteitä käytetään tutkijan silmin sekalaisesti, eikä hän tieteellisen tarkasti niihin kirjassaan uppoudu. Hän pyrkii antamaan jonkinlaisen kokonaiskuvan siitä, miten informaatiosodankäyntiä voidaan jäsennellä sotatieteellisestä näkökulmasta.

Ukrainan kriisin alettua Jantunen alkoi saada lukuisia haastattelu- ja luentopyyntöjä. Suuri osa kirjan tekstistä on yhteenvetoja näistä luennoista. Infosodan kolmesta keskeisestä osa-alueesta, eli tiedustelusta, vaikuttamisesta ja johtamisesta, kirjassa keskitytään kahteen jälkimmäiseen ja erityisesti vaikuttamiseen. Sen lisäksi Saara Jantunen kuvaa mitä itse on joutunut kokemaan, kun hän alkoi tutkia Venäjän tapaa käydä informaatiosotaa ja kertoa siitä julkisuudessa.

”Silloin, kun puhutaan informaatiosodankäynnistä valtiollisena toimintana, voidaan sen toteuttamista tarkastella jakamalla se kolmeen eri tasoon: strategiseen, operatiiviseen ja taktiseen. Sotatieteissä strategisella tasolla viitataan valtionjohdon poliittiseen tahtotilaan ja näkemykseen siitä suuresta kuvasta, johon he tätä valtiota ovat ohjaamassa. Operatiivinen taso viittaa niihin prosesseihin, joissa strateginen tahtotila muunnetaan toteutettaviksi suunnitelmiksi. Lopulta taktinen taso toteuttaa nämä suunnitelmat ja jalkauttaa siten strategisen tahtotilan.”

Saara Jantunen kuvaa tarkemmin informaatio-operaatiota, jolla Venäjä pyrkii esittämään Novorossijan oikeana liittovaltiona. Kuva siitä luodaan disinformaation ja vääristelyn kautta. Monet muutkin venäläisessä narratiivissa esiintyvät asiat kuten ”Kiovan natsihallitus” perustellaan samoin. Lännessä ihmeteltiin, miten Venäjän ulkoministeri Lavrov kehtasi kiistää itsestään selviä asioita. Jantusen mukaan selitys on siinä, että länsi elää eri todellisuudessa. Täällä rauhanajassa on vaikea hahmottaa venäläistä ajatusmaailmaa. Venäjä tietää käyvänsä sotaa. Silloin pätevät sodan lainalaisuudet: harhautus, vääristely ja yllättäminen. ”Totuuden puhuminen ja sodankäynti eivät venäläisessä doktriinissa sovi yhteen.”

Länsimainen, liberaali valtamedia on vaikeuksissa yrittäessään vastata tuollaiseen propagandaan. Tarkoitushakuinen media käyttää sumeilematta hyväkseen tilannetta, jossa osa mediasta pyrkii tarjoamaan mahdollisimman totuudenmukaisen näkemyksen maailman tilasta. Avoimuus ja monimuotoinen tiedonvälitys on kuitenkin ainoa keino vastata haasteeseen. Luotettavan median asema on aivan keskeinen, sillä informaatiosodankäynnin tehtävänä on voittaa yleisö omalle puolelle, tai vaihtoehtoisesti vahvistaa ristiriitoja ja erimielisyyttä kohdeyleisössä, jotta vihollisen yhtenäisyys alkaisi rapautua.

Saara Jantunen on huolissaan etenkin sosiaalisen median tarkoitushakuisten valhekampanjoiden vaikutuksesta mielipideilmastoon ja sananvapauteen. Se on juuri sellainen epämääräinen verkosto, ”rihmasto”, jolle myös vihamielinen valtio voi pelata omia syötteitään. Tuo verkosto jakaa niitä auliisti ja monistaa eteenpäin, joskus ohjelmallisten bottitilien kautta. Ne ovat juuri niitä asioita tai näkemyksiä, joita ”pahantahtoisen valtamedian” väitetään tarkoitushakuisesti pimittävän.

Saara Jantunen selventää myös tilannetiedon ja tilanneymmärryksen eroa. Venäjän laiton Krimin miehitys on tilannetieto. Tilanneymmärrys syntyy siitä, miten tulkitsemme tuota tietoa ja miten sitä käytämme sekä siitä, miten tilannetieto vaikuttaa niihin päätöksiin, joita teemme. Tilannetietoon voidaan yrittää vaikuttaa sensuurilla, tietoja salaamalla tai disinformaatiolla. Tilanneymmärrys vaatii tulkitsijan, ihmisen. Siksi häneen kohdistetaan psykologisia operaatioita, jos tulkintoihin halutaan vaikuttaa. Nykyään tietoa on aina hankalampi hallita tai rajoittaa, joten informaatiosotaa käydään pääasiassa ihmisten mielissä. ”Taistelua käyvät osapuolet tarvitsevat omat asiantuntijansa, jotka tulkitsevat todellisuutta yleisölle juuri heille sopivalla tavalla.” Infosota henkilöityy. Tämän takia moni jotakin osapuolta kritisoiva tai puolustava joutuu henkilökohtaisen lokakampanjan kohteeksi. Saara Jantunen antaa kirjassa siitä omakohtaisia esimerkkejä. Ne ovat masentavia.

Pahimman lokakirjoittelun aikana Saara Jantusen ystävät alkoivat kysellä alkaako häirintä vaikuttaa hänen mielialaan. Jantunen kirjoittaa, että hän on onnekas, sillä hänellä on koulutus informaatio- ja psykologisten operaatioiden analysointiin. Henkilö, joka ei ymmärrä psykologisen painostamisen luonnetta, on vihakampanjan pyörteissä ongelmissa.

”Mistä todellisuudessa ahdistuin, oli ymmärrys siitä, että propagandaan osallistuivat fiksut, kansainvälisen mittapuun mukaan hyvin koulutetut suomalaiset, ja aivan omasta vapaasta tahdostaan. Siksi on tärkeää, ettei informaatiosodankäyntiä vähätellä toteamalla sen olevan muutaman hullun huutelua, tai niin tökeröä, että se olisi helposti tunnistettavissa. Tosiasiassa osa infosodasta on tökeröä, ja osa äärimmäisen huomaamatonta, sillä infosodassa on aina useita eri yleisöjä, joihin vaikutetaan eri tavoin. On vaarallista esittää, että kaikki informaatiosodankäynti on jollakin tavalla helposti huomattavissa.”

Saara Jantunen huomauttaakin, että se mikä on ilmiselvää, on harvoin vaarallista. Keskeisiä ovat ne henkilöt ja rakenteet, jotka omalla toiminnallaan mahdollistavat vihamielisen vaikuttamisen. Disinformaatiolla vastataan yleisön haluun ymmärtää syy-seuraussuhteita sekä sen tarpeeseen kokea tekevänsä rationaalisia johtopäätöksiä todisteiden pohjalta. Virallinen tieto esitetään puolueelliseksi ja sille tarjotaan vaihtoehtoja. Esimerkiksi salaliittoteoriat vastaavat yleisön tarpeeseen selittää maailmaa tavalla, jolla he haluavat sen nähdä. Ne tarjoavat myös yksilölle mahdollisuuden kokea olevansa kriittinen mediakuluttaja, joka tekee itsenäisesti oman tilannekuvansa. ”Käytännössä salaliittoteorioiden tehtävänä on rakentaa toinen, rinnakkainen todellisuus. Se tapahtuu kytkemällä reaalitodellisuuden tapahtumat osaksi suurempaa kertomusta ja sen logiikkaa.”

Saara Jantunen esittelee Jean Baudrillardin käsityksiä hypertodellisuudesta. Baudrillard jakoi todellisuuden vääristämisen asteet teeskentelyyn, dissimulaatioon, simulaatioon ja hypertodellisuuteen. Dissimulaatiossa kyse on jonkin todellisen asian peittämisestä tai yrityksestä tehdä jokin olemassa olemattomaksi. Simulaatio on sen vastakohta, sillä siinä yritetään luoda kuva sellaisesta, mitä todellisuudessa ei ole. Hyvin onnistunut simulaatio tuottaa Baudrillardin mukaan jotain todellista. Hän nimittää sitä hypertodellisuudeksi. Siinä oikean ja keinotekoisen todellisuuden raja on hävinnyt. Yleisö ei enää erota näitä kahta todellisuutta toisistaan. Tuossa työssä valheet, virheelliset tulkinnat ja disinformaatio ovat keskeisiä työkaluja.

”Luennoidessani informaatiosodankäynnistä ja disinformaatiosta olen usein todennut, että informaatiosodankäynnin melskeessä on oikeastaan aika hyödytöntä kiistellä siitä, kuka lopulta on täysin oikeassa. Sodan tapahtumia voi aina suhteuttaa vaikkapa lainsäädäntöön ja kansainvälisiin sopimuksiin, mutta jokaisella meistä on myös oma, henkilökohtainen tapamme määritellä hyvä ja paha, oikea ja väärä. Se voittaa, joka kykenee vaikuttamaan tähän tulkintaan. Nopein tie tulkintaan on tunnetaso, ei logiikka tai objektiivinen totuus.
Jotta disinformaation avulla sotaa käyvän osapuolen vaikuttavuutta voisi jarruttaa, ei pidä tarttua jokaiseen valheelliseen väitteeseen ja kiistellä niiden totuudenmukaisuudesta. Tämä on kuitenkin yleisön tyypillinen reaktio valheisiin, ja juuri siksi disinformaatio on usein niin tehokasta. Se pitää yleisön reaktiivisena, ohjaa heidän huomionsa epäolennaisuuksiin ja sitouttaa heidät reagoimaan tunnetasolla juuri niihin asioihin, joiden avulla heihin halutaan vaikuttaa. Valheille altistuminen saa ihmisissä aikaan turhautumista ja suuttumusta. Myös nämä negatiiviset tunnereaktiot ovat omiaan heikentämään yleisön kykyä pitää yllä todenmukaista tilannekuvaa.”

Hämäysten ja valheiden verkossa kamppailevalle yksilölle Saara Jantusella on tarjota eräs selkeä ohje:

”Tosiasiassa parhaiten manipuloinnin keskellä selviävät he, jotka sietävät ristiriitoja. Heitä on vaikeaa saada yhden totuuden taakse.”

Tommi

Dostojevskin ryyppykaverin jälkeläisiä

1. painoksen kansi

Markku Lahtela : Sirkus, eli merkillisiä muistiinpanoja (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1999)

”Minua ovat viime aikoina vaivanneet kaikenlaiset muistot ja mieleenjohtumat siinä määrin, että olen nyt päättänyt ruveta merkitsemään niitä muistiin toivossa, että ne ehkä paperille pantuina lakkaavat kummittelemasta minun mielessäni, jolla on aivan tarpeeksi puuhaa ilman niitäkin.”

Kirjan päähenkilön, Xesmer Reodisiuksen aivot voivat ollakin välillä ankarasti töissä, mutta muuten tämä siipiveikko elää turvattua joutilaan elämää. Xesmer elää yksin ilman perhe-elämän rasitteita, sillä hän on eronnut kolmannesta vaimostaan ja jättänyt kolme lastaan. Hänen taloudellisen asemansa turvaa vakaa rahavirta isoisä Feodisiuksen perustamasta firmasta. ”’Ole pannu pysty nätti sirkus’, Feodisius oli kuulemma sanonut ennen häipymistään”. Hänen isoisänsä oli niitä Ison D:n ryyppy- ja uhkapelikavereita.

Firma on paisunut vuosien mittaan globaaliksi monialayritykseksi. Xesmerin sedät, tädit ja hänen veljensä Äsmer ovat sen palveluksessa. Yrityksen toimintakenttä on niin valtava (mm. asekauppaa ja uraanin toimittamista ydinaseisiin), että firman johtohenkilöksi kohonnut Ribodisius-setä pohtii vakavissaan oman armeijan perustamista. Hän arvelee, että liikemiesten, virkamiesten ja poliitikkojen välienselvittely on vielä kesken ja lopullinen taistelu vallasta on edessäpäin.

Vastineeksi firmalle Xesmerillä on tarjota maalauksia, filosofiaa ja merkillisiä näkyjä. Maalaaminen on peruja äidiltä, Esmeritalta, taipumus filosofiaan isältä Theodisiukselta. Voidaankin antaa Esmeritalle puheenvuoro. Seuraavassa joku Esmeritan tekeillä ollut taulu on jostain järjelle täysin käsittämättömästä syystä juuttunut paikoilleen eikä suostu kehittymään taideteokseksi, jonka

…”sisäisen muodon, saatanan saatana, pitää vastata salaisuuden levollista hengitystä – mutta tee täällä taidetta, kun yksi täyttää silpuilla pahvilaatikoita, (isä, Theodisius; muistelijan huomautus), toinen vääntää esiin lapsenlapsia (Fesmerita, sisarpuoleni; m.h.), kolmas tuo tänne joka kuukausi uuden naisen (minä, minä!), ja neljäs (Äsmer, veljeni) yrittää, jumalauta, opiskella – opiskella! – tullakseen, voi herran kivespussit, liikemieheksi! Miten voi tehdä suurta ja vakavaa, kun ympärillä on teidän pienet, naurettavat naamanne? Teidän todellisuudessanne, herran pieksut, taiteellinen todellisuus vääristyy, minä vääristyn, koko maailmankaikkeus vääristyy. Te teette minut pieneksi, te teette minut naiseksi, te teette minut äidiksi, kuuletteko, äidiksi, voi kullin munat (”no, no, Esmerita”, isä sanoo), juuri niin – ja minä olen”…

Xesmer ei ole menestynyt taiteilija toisin kuin äitinsä Esmerita, jonka töitä Picassokin kirjassa kommentoi. Filosofinen tutkielma on myös jumahtanut. Päätään selvittääkseen Xesmer hakee perheen entisestä asunnosta kymmenen pahvilaatikkoa, jotka hänen isänsä oli täyttänyt lehtileikkeillä ja omilla muistiinpanoillaan. Ne sisältävät kirjallista materiaalia ihmisistä, esineistä sekä tapahtumista, joiden perusteella isän oli tarkoitus kirjoittaa kokoomateos nykyajasta miljoonan vuoden kuluttua tuleville tutkijoille. Kun kirjassa sivutaan elämän alkua ja kehittymistä maapallolla sekä käydään kuussa, niin skaalat kirjassa ovat todella huimat.

Markku Lahtelan luoma henkilögalleria on niinikään hengästyttävä. Laajan sukulais- ja tuttavajoukon lisäksi hän kuljettaa kirjaan armaadan verran muitakin todellisia ja keksittyjä kuuluisuuksia historiasta: läheiset perheystävät Hermann Hesse ja Konrad Lorenz, Hegel, Freud, 1200-luvun mystikko Cambrosius, de Corvo, Plinius kaikkein nuorimman poika Haius, filosofi Plywirsczik ja hänen pikkuveljensä jne. Xesmer esittelee ja kommentoi heidän ajatuksiaan isän laatikoista löytyvän sekalaisen materiaalin lomassa.

Poimitaan esille vaikka Markku Lahtelan antama esimerkki ihmisten puheiden ristiriitaisuudesta Plinius kaikkein nuorimman mukaan. Hän

”… väittää, etteivät ihmiset tiedä, mitä he ajattelevat, puhuvat tai tekevät, ja että ihmiset tästä johtuen – siis todelliset ihmiset, eivät kirjojen ihmiset – ensinnäkin ajattelevat ristiriitaisesti, puhuvat ristiriitaisesti, toimivat ristiriitaisesti, ja toisekseen ajattelevat toisin kuin puhuvat ja puhuvat toisin kuin toimivat ilman, että kuitenkaan toimisivat niin kuin ajattelevat.”

ja jota Haius täydentää:

”että hänen isänsä on tästä myllerryksestä unohtanut tunteet: ihmiset myös tuntevat ristiriitaisesti ja lisäksi toimivat toisin kuin tuntevat ja tuntevat toisin kuin puhuvat ja ajattelevat.”

Suvantojaksoissa Xesmer pohtii esimerkiksi teknologian kehityksen näkymiä. Maanviljelyksessä teknologia yrittää nujertaa luonnon ylivoiman ja pusertaa siitä kaiken hyödyn irti. ”Maa, karja ja kanat ovat muuttuneet biologisiksi tuotantolaitteiksi, jotka välittömästi korvattaisiin joillain tehokkaammilla laitteilla, jos vain pystyttäisiin – joillain tehokkaammilla ja vähemmän oikullisilla.”

Teknologian avulla rakennetaan nopeita liikenneväyliä. Yhä nopeammiksi ja mukavammiksi käyneissä liikennevälineissä tavataan yhä useammin henkilöitä, jotka varsinaisesti eivät enää ole selvillä oman liikkumisensa syistä. Nopeampien tietoyhteyksien avulla välitetään vikkelästi täysin tarpeetonta tietoa. Xesmer odottaa kiinnostuneena, mitä tulevaisuus vielä tuo tullessaan. Onhan tässä uusimmassa seikkailussamme mukana nerokkaasti aseistetut armeijat siltä varalta, että emme muuten pysty ratkaisemaan keskinäisiä erimielisyyksiämme. Eri kansa-, luokka- ja valtakunnilla on kullakin ”erinomainen käsitys omasta arvostaan, tavoitteet kovat ja itsekritiikki nollassa”. Xesmer toteaa, että olemme kerrankin päässet tilanteeseen, jossa inhimillisellä typeryydellä on käytettävissään koko inhimillinen nerokkuus.

”Ihmettelen joskus, mitä joku huippunerokas lentokonesuunnittelija ajattelee nähdessään jonkun suhteellisen rajoittuneen olennon lentävän hänen neroutensa luomuksella Kairoon myymään Yhdysvalloissa valmistettuja muovisia leikkisammakoita.”

Lopuksi on lämpimästi kiitettävä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa. Se on kustantanut Suomalaisen kirjallisuuden klassikoita -sarjassa tämän uuden painoksen (1. painos Gummerus, 1978). Tähän versioon sisältyy alussa Putte Wilhelmssonin johdanto Tavallisuuteen sisältyy omalaatuinen mysteeri. Kirjallisuustiedettä lukeneille se varmaan on antoisa. Itse nautin huomattavasti enemmän lopussa olevista maallikkolukijalle tarkoitetuista sanomalehtiarvoisteluista kirjoittajina Arto Virtanen, Pekka Tarkka, Leo Stålhammar ja Mirja Bolgár. Näin jälkeenpäin Pekka Tarkan arvio Helsingin Sanomissa 3.12.1978 tuntuu melkein karmealta. Hän vertaa lopussa Markku Lahtelan kirjaa Nabokoviin ja Jorge Luis Borgesiin ja jatkaa:

”Rinnastukset ovat sittenkin vielä liikaa. Lahtelan kronikkatyyli on joskus raskas, toisinaan hän toistaa ja selittää turhaan. Hän on kyllä parempi kuin koskaan ennen, mutta vielä on painoja lahkeissa, kappale matkaa siivekkäiden mestarien paratiisiin.
Hyvää matkaa!”

Markku Lahtela teki itsemurhan 31.7.1980.

Tommi

Nainen häviää aina

Caroline Criado Perez: Näkymättömät naiset: näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille. Suomentanut Arto Schroderus. WSOY 2020.

Me naiset palelemme keskivertotoimistossa, koska toimiston koneellinen ilmastointi on säädetty 40-vuotiaan, 70-kiloisen keskivertomiehen fysiologiaan sopivaksi. Emme yletä kauppojen ylimmille hyllyille, ja autoa joudumme ajamaan epämukavassa asennossa. Lääketieteelliset tärkeät kokeet tehdään miehille, ja tulokset johdetaan mieskehojen reaktioiden mukaan, vaikka naisen keho toimii toisin.

Siinä muutama kiusallinen fakta englantilaisen feministin ja kirjailijan Caroline Criado Perezin opuksesta Näkymättömät naiset. Teos osoittaa tilastojen avulla, miten puolet maailman ihmisistä jätetään järjestelmällisesti huomioimatta. Ei mikään hyvän mielen kirja, mutta havahduttava.

Naisten sivuuttaminen suunnittelussa ja datan keruussa on ikivanha tapa. Criado Perez muistuttaa, että tottumuksia on mahdollista muuttaa. Pitää vain alkaa kerätä dataa, jossa naiset ovat mukana. Muuten käy niin, että nainen häviää aina. Hän ei näy datassa, ja hän häviää varmemmin kilpailun elämän kaikilla rintamilla.

Toimistossa paleleminen tai hankala ylähyllylle kuikkiminen on ärsyttävää, mutta ei sentään hengenvaarallista. ”Toisin kuin se että kolaroi autossa, jonka turvaominaisuuksissa ei ole otettu huomioon naisen kehon mittoja. Tai se että saa sydänkohtauksen, joka jää diagnosoimatta, koska oireita pidetään ’epätyypillisinä’ ”, kirjoittaa Criado Perez.

Hän huomauttaa, että tekoälyn yleistyessä olisi erityisen tärkeätä syöttää oikeata pohjatietoa. Jos tekoälyjä koulutetaan puutteellisella datalla, virheet ja puutteet vain kertautuvat. Pitäisi huomioida sellaiset asiat kuin naisen keho, naisen palkaton hoitotaakka ja miesten väkivalta naisia kohtaan. Criado Perezin mukaan nämä kolme asiaa koskettavat naisten elämää laaja-alaisesti ja vaikuttavat kokemukseemme kaikesta, ”oli sitten kyse julkisista liikennevälineistä tai politiikasta, työpaikasta tai lääkärin vastaanotosta”.

Ja lisää arkipäivän haasteita: Criado Perez moittii keskimääräisiä älypuhelimia liian suuriksi. Ne ovat naisten käsiin kömpelöitä. Tästä olen eri mieltä, minusta iso älypuhelin on mitä parhain, mutta minulla onkin (isä-Einolta perityt) pitkät sormet ja kämmenet.

Mutta entäs urheilutekniikka. Juoksumaton kalorimittarin näyttämät kulutuslukemat ovat lähempänä Referenssimiehen tilannetta; nainen kuluttaa keskimäärin 8% vähemmän kaloreita kuin samanpainoinen mies. (Epäreilua, eikö?) Nykyään käytetään mielellään sovelluksia, jotka kulkevat kätevästi älypuhelimissa. Se vain, että naisten vaatteissa, toisin kuin miehillä, ei välttämättä ole sellaisia taskuja, joihin tuon kätevän älypuhelimen voisi sijoittaa.

Kun puhutaan köyhemmistä maista, siirrytään tekniikan ja tieteen syrjivyydestä järkyttäviin ruohonjuuritason ongelmiin. Niinkin arkinen asia kuin wc:ssä käynti voi tuottaa vaikeuksia. YK:n mukaan yksi kolmesta naisesta ei pääse turvallisesti käymälään. Meidän täällä Suomessa on ehkä vaikea käsittää, millainen ongelma voi olla vessareissu Bangladeshissä, tai Intiassa, jossa miehet paikoin hyökkäilevät pimeyden turvin naisten kimppuun.

Naiset pelkäävät bussipysäkeillä, junalaitureilla, parkkihalleissa ja yleensä pimeässä. Varakkaammat naiset menevät omalla autolla tai taksilla, mutta monella ei ole muuta neuvoa kuin käyttää julkista liikennettä. Intian julkinen liikenne on surullisenkuuluisa vaarallisuudestaan.

Criado Perezin selostukset lääketieteestä ja naisten sivuuttamisesta ovat hyytäviä. Esimerkiksi työperäisiä syöpiä on tutkittu hyvin miesvoittoisesti. Fyysinen tai kemiallinen altistuminen naisten töissä on jäänyt vähemmälle huomiolle.

”Miehillä ja naisilla on erilaiset immuunijärjestelmät ja erilaiset hormonit. Molemmat voivat vaikuttaa siihen, miten kemikaalit imeytyvät elimistöön. Naiset ovat yleensä pienempiä ja ohutihoisempia kuin miehet, mikä saattaa tarkoittaa, että he sietävät myrkyllisiä aineita pienempinä altistuksina kuin miehet. Tämän pienemmän kynnysarvon lisäksi naisen keholla on suurempi rasvaprosentti – – – jotkin kemikaalit kertyvät rasvasoluihin. Seurauksena on se, että Referenssimiehelle turvallinen säteilymäärä on naisille kaikkea muuta kuin turvallinen. Sama pätee moniin yleisessä käytössä oleviin kemikaaleihin. Ja silti emme pääse irti asenteesta, jossa ainoat oikeat oletusmiehen arvot pätevät kaikkialla.”

Lääketieteen koulutuksessa sukupuoleen liittyvä informaatio saatetaan ohittaa silloinkin, kun käsiteltävän aiheen sukupuolierot ovat olleet jo pitkään tiedossa, kuten alkoholin vaikutus elimistöön. Sydänkohtauksia ei osata hoitaa, koska naisten epätyypillisiä oireita ei tunnisteta. Vaikka tutkimusdataa on saatu esimerkiksi verisuonten vanhenemisesta eri tavalla miehillä ja naisilla sekä stressireaktioiden erilaisuudesta solutasolla, niin siltikin tahtoo unohtua, että miehen ja naisen kehot ovat erilaiset.

Criado Perez kertoo surkuhupaisan esimerkin lontoolaisesta suuresta kirjakaupasta vuodelta 2017. ”Asiat eivät olleet muuttuneet. ’Human Anatomy’ -nimisten kirjojen kansia koristivat edelleen lihaksikkaat miehet. Molemmille sukupuolille yhteisiä ominaisuuksia kuvaavissa piirroksissa esiintyvillä hahmoilla oli turhan usein penis. Löysin julisteita nimeltä ’Korvat, nenä ja kurkku’, ’Hermosto’, ’Lihaksisto’ ja ’Verenkierto ja sisäelimet’, ja kaikissa oli suuren mittakaavan piirros miehestä. Verenkiertojulisteen reunassa oli toki pieni ’naisen lantio’, mistä minä ja naisen lantioni olimme tietysti hirmu kiitollisia.”

Kirjan yksi tärkeä viesti on kehittyviin maihin vietävien projektien suuntaaminen oikein. Hyvää tarkoittavat auttajat saattavat sivuuttaa naiset kokonaan, kun ovat kehittämässä naisten vastuulla olevia asioita. Kirja kertoo epäonnistuneesta projektista, jossa yritettiin viedä ”myrkyttömiä” liesiä Bangladeshiin ja Intiaan, ottamatta huomioon kaikkea sitä, mikä liittyi naisten työskentelyyn ja laajaan vastuuseen kotona. Pitäisi ymmärtää myös kulttuurisidonnaisuus, esimerkiksi se voiko nainen toimia itsenäisesti ja olla eri mieltä kuin perheen miehet.

Näkymättömät naiset ilmestyi ennen koronapandemiaa ja Venäjän aloittamaa raakalaismaista hyökkäyssotaa, eikä länsi ollut vielä hylännyt Afganistania. Criado Perez toteaa kriisien ja mullistusten aina heikentävän erityisesti naisten asemaa, joten näkymä on surullinen. Ihmisoikeuksia on kiristetty kautta maailman poikkeustiloihin ja kriisiaikoihin vedoten. Naisilla on jo ennestään haavoittuvampi asema. Lisäksi ilmastonmuutos tekee maailmasta entistäkin vaarallisemman. Kun 1970-luvulla kirjattiin 743 luonnonkatastrofia (tulvia, myrskyjä, kuivuutta, hellettä), niin 2000–2010 katastrofeja oli 3496. Tämä iskee pahasti naisiin.

”- – katastrofeissa, sekasorrossa ja yhteiskunnan murenemisessa on jotain, mikä saa vanhat ennakkoluulot näyttämään oikeutetuilta. Tekosyitähän meillä riittää. Meidän täytyy keskittyä talouden rakentamiseen – – Meidän täytyy keskittyä pelastamaan henkiä – – Nämä tekosyyt eivät totta puhuen kelpaa. Oikeasti me suljemme naiset pois, koska pidämme puolen väestön oikeuksia vähemmistöintressinä.”

Criado Perezin sanoma kautta kirjan on selkeä: otetaan naiset mukaan. On jopa tutkittua tietoa siitä, että naisten ottaminen mukaan päätöksentekoon edistää yhteiskunnan rauhanomaisuutta.

Teos valittiin Royal Societyn vuoden tietokirjaksi 2019 sekä Financial Timesin vuoden bisneskirjaksi 2019.

Taina

Valtioaatteita venäläisistä koipusseista

Bengt Jangfeldt : Venäjä : aatteet ja ideat Pietari Suuresta Putiniin (suomentaneet Veli-Pekka Ketola ja Taina Wendorf. Siltala, 2022)

”Venäjän historiaa ei luonnehdi kehitys, jossa vaihe muuttuu enemmän tai vähemmän tasaisesti toiseksi, vaan jatkuva aaltoliike äkillisen muutoksen ja pysähtymisen, sorron ja suojasään, sensuurin ja avoimuuden, uudistusten ja vastauudistusten välillä. Tästä syklisyydestä seuraa esimerkiksi se, että sukupolvia sitten luodut ideat eivät katoa päiväjärjestyksestä, vaan pulpahtavat esiin tasaisin väliajoin ja vaativat huomiota.
”Yksi näistä ideoista on seuraava: Venäjä muodostaa oman erityislaatuisen sivilisaationsa, joka paitsi poikkeaa länsimaisesta, on siihen nähden moraalisesti ylempänä. Ajatus sai alkunsa kohta 200 vuotta sitten, Nikolai I:n aikakaudella. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen ja etenkin Putinin aikana ajatus on kokenut sellaisen renessanssin, että se on patriotismiksi kutsuttuna korvannut kommunismin valtaideologiana.
”Dostojevski käytti siitä nimitystä ’Venäjän idea’. Se on tämän esseen aiheena.”

Bengt Jangfeldtin kirja on tiivis ja selkeä. Venäläisen kulttuurin tuntija, merkittäviä ruotsalaisia palkintoja teoksistaan saanut slavisti Jangfeldt käy siinä vauhdikkaasti läpi Venäjän historiaa yli 300 vuoden ajalta. Itänaapuriimme syvästi perehtyneet tuskin löytävät kirjasta kovasti uutta tietoa. Keskivertolukijalle tämä on oivallinen peruskurssi Venäjän historiaan sen kansallista identiteettiä koskevien aatteiden kautta.

Kun kirjan on saanut luettua, pitää todeta, että nuo aatteet ovat todella monenkirjavia, usein korkealentoisia ja joskus merkillisen hämäriä. Itse asiassa ne voivat olla niin sekavia, että venäläiset toistuvasti julistavat, että länsimaiden on mahdoton pohjimmiltaan ymmärtää tätä niin kovin toisenlaista imperiumia. Samaan hengenvetoon he myöntävät, että harvoin venäläiset sitä itsekään ymmärtävät. Fjodor Tjuttševin kuuluisa muotoilu:

”Venäjää ei voi ymmärryksellä vangita
eikä tavallisella mittakepillä mitata.
Sillä on omalaatuinen muoto;
Venäjällä voi vain uskoa.”

Samaan suuntaan kulki Dostojevskinkin ajatus länsimaiden ongelmista Venäjän suhteen:
”Meillä on kaikkien kansojen nerous ja lisäksi venäläinen nerous, siksi me kykenemme ymmärtämään teitä, mutta te ette koskaan kykene ymmärtämään meitä.” Monet venäläiset älyköt ovat tuosta alkaen syyttäneet länttä siitä, ettemme voi tai halua havaita Venäjän suuruutta ja erikoislaatua. Jangfeldtin mielestä vaatimus sellaisen ymmärtämisestä, joka ei lähtökohtaisesti voi olla ymmärrettävissä, on jokseenkin kohtuuton. Hänestä Venäjän nykyinen käpertyminen itseensä johtuu kahdesta seikasta: ensinnäkin vakuuttuneisuudesta sivilisaation ylivoimaisuudesta ja toiseksi tunteesta, että kukaan ei ymmärrä ja jotkut nöyryyttävät ja loukkaavat. ”Jos ihminen näkee itsensä valittuna ja epäonnistuu, syy on aina jonkun muun, ja Venäjän historiassa ’muu’ on aina länsi.”

Bengt Jangfeldt ottaa siis venäläisten esittämän haasteen vastaan. Hän lähtee esittelemään kirjassaan keskeisiä Venäjällä vaikuttaneita ideoita sekä niiden taustavoimia. Kirja etenee kronologisesti ja aatteet kytketään hallitsijoihin, joiden toiminta sekä vapaamielisyyden aste vaikuttivat niiden syntyyn. Esitystavan ansiosta käy selvästi ilmi, miten samoja aatteita ja näkemyksiä historian saatossa on sopivissa yhteyksissä nostettu uudestaan esille.

Vakavien historiantutkijoiden tapaan Jangfeldt muistuttaa, että historialliset vertailut ovat aina ontuvia. Putinin luoma Venäjä muistuttaa rakenteeltaan ja ilmapiiriltään niin paljon Nikolai I:n vastaavaa, että hän varovasti sallii sen itselleen. Kummallekin regiimille on leimallista mm. antiliberalismi, johtavan eliitin omaa etua ajava käytös, sorto ja väkivalta, turvallisuuspalvelun keskeinen asema sekä pelon lisääntyminen. Yhtenä esimerkkinä kirjassa esitellyistä aatehistorioitsijoista voidaan poimia Nikolai I:n opetusministeriön johtoon nimittämä Sergei Uvarov (1786-1855). Jangfeldtin mukaan Uvarovin koulutusuudistusta koskenut periaate ”ortodoksia, itsevaltius, kansa” varmisti hänelle paikan historiassa. Siitä tuli nimittäin koko valtiota kannatteleva ideologia. Seuraava Uvarovin teksti on varmasti alleviivattu Putinin historiankirjassa:

”Kun ottaa huomioon uskonnollisten ja kansalaisinstituutioiden rappeutumisen Euroopassa, hajottavien ajatusten voimakkaan leviämisen ja meitä kaikilta suunnilta ympäröivät valitettavat tapahtumat, oli välttämätöntä asettaa isänmaa varmalle pohjalle, jolla kansan hyvinvointi, vahvuus ja elämä lepäävät, sekä löytää periaatteet, jotka tekevät Venäjästä ainutlaatuisen ja ovat sen yksinomainen tunnusmerkki.”

Venäjän kielen opiskelu vähenee Suomessa. Toivottavasti Ruotsissa riittää kiinnostusta siihen, jotta saa jatkossakin lukea näin kiehtovia kirjoja. Enpä ollut aikaisemmin kuullut Lev Gumiljovistakaan (1912-1992). Hän nosti uudelleen esille Nikolai Trubetskoin (1890-1938) eurasianistisen ideologian sekä ”etnogeneesin”. Se on oppi, joka selvittää, mitä tapahtuu kansan, ”etnoksen”, synnyttyä. Kansan elinvoima on Gumiljovin mukaan peräisin ulkoavaruuden voimista. Kosminen energia vaikuttaa biomassaan ja muuttaa sen kansakunnaksi. Kaksi maantieteellisesti toisiaan lähellä olevaa etnosta voi liittyä ”superetnokseksi”. Näin kävi 1400-luvulla, kun venäläiset, valkovenäläiset, ukrainalaiset ja turkkilais-mongolialaiset alkoivat vähitellen yhdistyä Venäjän valtakunnassa. Etnoksen elinaika on keskimäärin 1200 vuotta. Suurvenäläinen etnos on siten parhaassa miehuusiässä, noin 500-vuotias. Me lännessä kuulumme germaanis-romaaniseen sivilisaatioon. Sekin on superetnos, mutta valitettavasti historiallisen olemassaolonsa loppuvaiheessa. Gumiljovin mielestä se on pelastettavissa vain energiaruiskeella nuoremmalta etnokselta eli suurvenäläiseltä.

Slavofiilit tunnistaisivat ajatuksissa paljon tuttua. Heillekin Länsi-Eurooppa oli vanhaa ja raihnaista. 1860-luvulla he alkoivat puhua mädäntyvästä Länsi-Euroopasta. Siihen verrattuna Venäjän sivilisaatio on täynnä energiaa ja itsevarmuutta ja venäläiset ovat syystäkin rauhallisia ja varmoja identiteetistään. Avainkäsitteitä ovat yhteisöllisyys ja yhteenkuuluvuus. Tuo yhteenkuuluvuus antoi slavofiilien mielestä venäläisille vapauden. Lännessä ihmiset ovat lakien ja asetusten eli järjen tyrannian kahleissa. Venäjällä puolestaan on ”sisäistä” ja ”ulkoista” totuutta. Ulkoista totuutta edustavat valtio ja laki, sisäistä ihmisen omatunto, uskonto ja perinteet. Slavofiilien vapaus on vapautta olla osallistumatta valtion asioihin, jotka kuuluvat yksinomaan keisarille. Kansan ei tarvitse olla yhteydessä tuohon ulkoiseen totuuteen. Valtion ja kansan suhde perustuu molemminpuolisen sekaantumattomuuden periaatteeseen.

”Kun konkreettinen ajatus ’kansallisesta ideasta’ syntyi 1800-luvun puolivälissä, sitä siis sanottiin ’Venäjän ideaksi’. Kaikille ’Venäjän ideoille’ on yhteistä se, etteivät ne ole itsenäisiä, vaan ne muotoillaan suhteessa ympäröivään maailmaan, länteen – kulttuurisina ja uskonnollisina paikkamerkkeinä. Toinen venäläisen identiteetin etsimisen erikoispiirre on se, että etusijalla ei ole yksilö läntisten vastineiden (esimerkiksi Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistuksen) tavoin. Keskiössä on sen sijaan muodoton kollektiivi, jota ei rajata alueellisesti vaan henkisesti: ’venäläistä maailmaa’ eivät määritä maiden rajat, vaan kieli, kulttuuri ja uskonto. Tuohon maailmaan kuuluvat kaikki, myös maan rajojen ulkopuolella olevat venäläiset.”

Venäjä on kehityksessään kulkenut pitkän tien. Kun Pietari Suuri otti maassa vallan, sen 15 miljoonasta asukkaasta vain noin 0,5 miljoonaa osasi lukea ja kirjoittaa. Maassa ei ollut lukioita, yliopistoja eikä akatemioita. Ei tieteenharjoittajia, ei edes kirjallisuutta. Maa oli alikehittynyt kaikilla mittareilla ja tuotti pelkästään raaka-aineita. Länsimaisen tekniikan, tiedemiesten, sijoittajien, insinöörien ja osaamisen ansiosta talous saatiin kasvamaan. Ensimmäistä maailmansotaa edeltävän aikana Venäjä oli Euroopan nopeimmin kasvavia talouksia.

Poliittinen ja sosiaalinen kehitys laahasi koko ajan tekniseen verrattuna jäljessä. Venäjä siirtyi 1900-luvulle ilman, että 1800-luvun ratkaisevia poliittisia ja sosiaalisia kysymyksiä oli ratkaistu. Venäjä oli absoluuttinen monarkia, jossa ei ollut perustuslakia eikä toimivaa kansanedustuslaitosta. Sen väestöstä enemmistö ei edelleenkään osannut lukea eikä kirjoittaa. Neuvostokauden jälkeen toivottiin, että Venäjä lopultakin uudistettaisiin ja liitettäisiin länsimaiseen demokraattiseen yhteisöön. Nyt tuo toive näyttää entistäkin kaukaisemmalta. Bengt Jangfeldt kirjoittaa, että monet neuvostoliittolaisiksi luullut ilmiöt olivatkin vain muunnelmia vanhoista venäläisistä teemoista: itsevaltius, juridinen mielivalta, korruptio ja byrokratia.

Muutos tulee tapahtumaan, varmasti. Bengt Jangfeldt ei uskalla arvioida milloin se tapahtuu ja mitä siitä seuraa:

”Muodostuuko uusi ’eurooppalainen’ Venäjän valtio vai kääntääkö Venäjä katseensa vielä yhden sukupolven kuluttua – sykleillä on tapana olla suunnilleen näin pitkiä – lännestä ja vajoaa takaisin introspektioon ja ksenofobiaan?”

Tommi

Sunnuntaitaiteen jouhipaidassa

Hannu Väisänen: Taivaanvartijat. Otava 2013.

Kuvataideakatemiasta juuri valmistunut Antero saa kotikaupungistaan Pohjois-Suomesta kirjeen. Rakenteilla on uusi kirkko, ja Antero kutsutaan neuvottelemaan alttaritaulun toteuttamisesta.

Näin käynnistyy Hannu Väisäsen romaani Taivaanvartijat. Se kuvailee kahden suomalaisen kirkkotaideteoksen tekemisen prosesseja, ja vaikka puhutaan fiktiosta, romaanista, tottahan kirja pohjautuu tositapahtumiin.

Väisänen signeerasi vuonna 1977, alle kolmikymppisenä, alttaritaulun ja yhdeksän muuta maalausta Oulun Pyhän Tuomaan kirkkoon, sekä reilua kymmentä vuotta myöhemmin, 1980-luvun lopulla alttaritriptyykin Helsingin Mikaelin kirkkoon eli Kontulan kirkkoon. Vuonna 1991 häneltä valmistui lisäksi maalausten sarja Uudenkaupungin seurakuntakeskukseen.

Romaanin minäkertoja siis saa nuorena taiteilijanalkuna elämänsä tilaisuuden, kun kotikaupungin seurakunta ottaa yhteyttä. Kirje on koukeroinen ja ehtomuodoilla kyllästetty, mutta silti se lupailee mahdollisuutta luoda kuusi metriä korkea alttaritaulu.

”Vaikka kirje on kirjoitettu ikään kuin kaikki olisi peruutettu, saan sellaisen vaikutelman että minua liehitellään, torjutaan ja taas liehitellään. Olkoon. Hutera ehdotus tuntuu yhtä kantavalta kuin tykinlavetti, ja yhden tupakan aikana ehdin mielessäni koristella parikymmentä keskikokoista kirkkoa.”

Antero hautautuu kirjastoon tutkimaan värien symboliikkaa, värien pyhyyttä ja maalaustaiteen traditioita ja laatii sitten nuoruuden innollaan 90 luonnosta vietäväksi neuvotteluihin.

Kirkon tärkeiden henkilöiden, ”taivaanvartijoiden” kohtaamisessa on kaikki farssin ainekset. Runsaasti muodollisuutta, tärkeilyä ja hurskastelua. Anteron pitäisi yhtyä polvirukouksiin, jotta taivaalliset voimat saataisiin mukaan piirtämään ja suunnittelemaan ”taivaanvartijoille” mieluisempia kuvia. Taiteilija kieltäytyy.

Projekti etenee silti. Sama asessori, jolle Antero on pikkupoikana hihitellyt, ottaa taiteilijan kahdenkeskiseen puhutteluun, ja kun päästään sopimukseen siitä että risti pitää teoksesta löytyä, Antero aloittaa työnsä monumenttiateljeessa, jossa on aikanaan toteutettu ”kauan sitten kuolleen presidentin patsas, itse asiassa ateljee rakennettiin sitä varten”.

Tämä on kauneutta ja pyhyyttä pohtiva kirja, täynnä kuvataiteen lumoa ja siveltimenvetojen riemua sekä taiteen vastaanoton problematiikan puntarointia. Taiteen tekemisen kuvauksia lukee ilokseen. Muistan Hannu Väisäsen sanoneen jossakin haastattelussa, että kaikki hänen kirjansa ovat syntyneet ilosta, ja toden totta jokin euforian keveys kannattelee kerrontaa.

”Olkoon, teen kuitenkin uuden emulsion ja saan aikaan värin joka ei heti sumene. Alle violet solferinoa ja päälle puhdasta kromioksidin vihreää. Taon väriä paneeliin entistä tiuhemmin iskuin ja komentelen kaikkia ruumiini jäseniä: kädet, pieniä nopeita iskuja, niin kuin pärryttäisitte rumpua. Hypellen tämä on maalattava, hypellen kehitettävä esiin jopa orjantappuran piikikäs pyöreys. Hyppikää jalat, niin kuin nyrkkeilijät hyppelevät, venykää pohkeet ja lanteet, keinukaa niin kuin gospelin ilosanoma… Ajattele rumpua. Niin juuri, rumpua. Kuvittele että taulu on suuri rummunkalvo, maalaa siis myös korvillasi. Kaksin käsin, kahdella jalalla, kahdella silmällä ja myös kahdella korvalla. Kunnes ne kaikki yhdessä huutavat: Seis! Sitten minä pysähdyn, sitten kun kuusi metriä korkea rummunkalvo kumisee oikein.”

Anteron taiteilijanura etenee, ja hän iloitsee ensimmäisestä ulkomailla pidettävästä näyttelystään. Se on Tukholmassa, peruutuspaikka mutta kuitenkin. Galleriaan saapuu muiden vieraiden muassa eriskummallinen vanhempi nainen, Greta, josta tulee Anteron taiteentukija ja ystävä ja joka kutsuu Anteron Tukholmaan milloin milläkin verukkeella. Paikasta toiseen siirtymisen tärkeys, taiteilijaidentiteetin rakentuminen, satunnaiset kohtaamiset; paljon on tekeillä. Kuitenkin tähän jaksoon sisältyy häiritsevä kohta, tarpeettoman pitkä, yhdeksänsivuinen painajaishorroksen kuvaus.

Edetään siihen toiseen kirkkotaiteen tekemisen tapaukseen, joka varmaankin kuvaa Kontulan kirkon alttaritaulun syntyä. Antero voittaa kutsukilpailun ja joutuu ristiriitaisiin tunnelmiin.

”Miksi pukisin taas kerran ylleni kirkkomaalarin haalarin, kyselen katsellessani edelleen tyhjää suodatinkuppia. Olenhan vastikään saanut tietää että kotikaupunkini kirkkoherra – ei enää meidän entinen kotiapottimme vaan joku puhdasoppisempi hengenmies – on lukuisten valitusten jälkeen ymmärtänyt ettei seurakunta saa tauluistani tarpeeksi hengellistä tietoa taivaan asioista, ja antanut ripustaa jonkun pohjoisen hurskaan fotorealistin valokuvantarkkoja havaintokuvia suoraan minun taulujeni päälle. Seurakunta saa nyt sitä mitä haluaa, siis katsella valokuvantarkkaa, etikkaan upotettua suurta sientä jonka komea roomalainen sotilas hohtavine rintavarustuksineen ja öljyttyine muskeleineen on juuri nostamassa Kristuksen huulille. Kirkkokansa näkee nyt sen mihin uskoo, minulle sanotaan tiedustellessani kuvieni kohtaloa.”

Antero lähtee jälleen tapaamaan ”taivaanvartijoita” eli tällä kertaa itähelsinkiläistä seurakuntaneuvostoa. Kuvataiteilijan täsmähavainnot piirtävät hahmot herkullisesti.

” – – – Hänen vieressään istuva nainen, joka on niin syventynyt kutomukseensa etten näe hänen kasvojaan, vetelee erivärisiä lankoja polvillaan olevasta vasusta. Sitten varsinaisen vaivaisukon näköinen herra, molemmat puusta veistetyt nyrkit pöydällä, nyrkkien välissä suuri kirja, luultavasti Raamattu, syvälle upotetut mustat silmät tiukasti eteen hievahtamatta katsoen. Selvästi tietokilpailuihminen. Hänen vieressään pöydän vasemmassa päässä istuu kosteuspyyhkeiden turvin ikuisesti puhtauteen pyrkivä hyvinpukeutunut nainen joka herkeämättä vatvoo sormiaan, sormuksiaan ja pitsikaulustaan. Hän on, kuten kohta saan tietää, tilaisuuden sihteeri.”

Mukana luonnoksissa on sittemmin suurta pahennusta herättänyt Abloy-avain. Mutta kuten Oulussa, tälläkin kertaa prosessi etenee. ”Tietysti neuvoston on saatava survoa minua vielä moneen kertaan huhmareessaan. Mistä sen tietää milloin pääsevät seuraavan kerran puimaan kirkkotaiteen kysymyksiä.”

Avain ja pesuvati herättävät kummastusta ja jopa inhoa. Maalaus valitaan sittemmin vuoden rumimmaksi alttaritauluksi, ja jotkin vihkiparit kieltäytyvät tulemasta valokuvatuiksi taulun edessä. He menevät mieluummin johonkin vanhaan tunnelmalliseen kappeliin, lainkaan vaivaantumatta kappelin seinille ammoin maalatuista luurangoista tahi piruista.

(Romaanin ilmestyminen vuonna 2013 muuten nosti uuden kiinnostuksen buumin Kontulan kirkkoa ja ”avaintaulua” kohtaan.)

Antero kykenee lukijalle perustelemaan, miksi Abloy-avain on hänelle pyhä. Hän ymmärtää ”Abloy-avaimen koko arkipäiväisen onnen, kun se riippuu villalankapaulassaan lapsen kaulakuopassa” ja kaiken sen muun, joka avaimeen liittyy, kodin turvan, lämmön ja helpotuksen. Ja hän kertoo vangitsevasti, millaista on työskennellä öisessä kirkkosalissa nosturin nokassa kirkkoherran valitsemien oboekonserttojen soidessa. Tämä kirkkoherra on erilainen.

”Olen nähnyt monella tavalla suhisevia kasukoita, vihaisesti pomppivia lipereitä, kyniinsä rakastuneita asessoreja, remmin sivalluksia laskevia sotilaspastoreita ja pullistelevia kotiapotteja. Tässä kirkkoherrassa en huomaa mitään hengellisen säädyn kaavamaisuutta tai ominaispönäkkyyttä.”

Sotilasmestarin poikana hän sai jo varhain tarpeekseen sotilaspastoreista ja oppi arvostamaan maanantaipäiviä:

”Maanantai kumosi kaikki sunnuntain asettamat raskaat lait, lakkautti heimoelämän, paloitteli ja viskoi tarpeettomana pois perheen yhteisen, katuvan lihan. Mutta ennen kaikkea maanantai luhisti kaiken sen mitä kutsuin ’sunnuntaitaiteeksi’ eli kirkonmenot, hartausharjoitukset, tekopyhät paastot ja nenänvalkaisuohjelmat. Maanantai siivosi pois pitkiksi puhdetöiksi muodostuneet istunnot, ensin kirkossa, penkillä ja polvilaudalla, sitten kotona, puhekiellon ja pakollisen hiljaisuuden kahlitsemina, yhteisen katumuspöydän ääressä, pöydän jota peitti syntisen niljakas vakstuuki. Siinä istuin muiden jurottajien kanssa ja odotin vain että vuoteeni minut lopulta armahtaisi.”

Ottamalla kotikaupunkinsa kirkkotaidehaasteen vastaan Antero pujottaa ylleen ”sunnuntaitaiteen pistelevän jouhipaidan”. Hän pääsee siitä irti kirjan lopulla, katsellessaan Sienassa kirkossa pyhien kuvien pakkaamista. Esillä ollut näyttely puretaan ja viedään pois. Näyttelyn purkamisen pikkutarkka ja harras kuvaus kuuluu romaanin hienoimpiin kohtiin.

Taivaanvartijat (2013) on neljäs osa omaelämäkerrallista Antero-sarjaa, jonka osia ovat Vanikan palat (2004), Toiset kengät (2007), Kuperat ja koverat (2010), Piisamiturkki ja muita kertomuksia (2015), Elohopea (2016) ja Leimikot (2018). Väisäsen muita kirjallisia teoksia ovat Apupata. Kirjoituksia (2011), Esi-isät. Kertomuksia (2017) ja romaani Märkä turbaani (2020).

Kaikki nämä ovat Otavan kustantamia. Mutta Väisäsen esikoisteos tuli Kirjayhtymältä vuonna 1989, runokokoelma kryptiseltä nimeltään Johannes puhuu Prochorokselle.

Hannu Väisänen voitti kirjallisuuden Finlandia-palkinnon romaanillaan Toiset kengät. Samana vuonna 2007 hän sai taiteen valtionpalkinnon. Kirjallisuuden valtionpalkinto hänelle myönnettiin 2015. Kuvataiteestakin häntä on palkittu runsaasti. Väisänen on paitsi taidemaalari, graafikko ja kirjailija myös kuvittaja ja lavastaja.

Taivaanvartijoista on tehty pro gradu -tutkielmakin (Eeva Koskimäki 2016). Se määrittelee teoksen autofiktioksi, ”joka mahdollistaa omaelämäkerrallisten ainesten käytön vailla totuuden velvoittavuutta”. Romaani kuvaa ennen muuta päähenkilön kasvua taiteilijana, joka joutuu alttarimaalausten työprosessien aikana kulkemaan matkat sielullisten, psykologisten ja sosiaalisten tasojen kautta. Linkki Eeva Koskimäen tutkielmaan:

”Kyseessä on alttaritaulu, siis sunnuntaikuva”: Hannu Väisäsen Taivaanvartijat taiteellisen prosessin kuvauksena ja taiteilijaromaanina – Trepo (tuni.fi)

Kirja tarjoutui kohdalleni sattumalta työpaikkani kirjaston poistohyllystä. Pidinkö romaanista? Nautin Väisäsen kerronnan ilosta ja lennokkuudesta, vaikka pari jaksoa tuntui turhan pitkiltä. Enemmän pidin ideatasosta. Kirja herätti ajatuksia kirkoista, taiteen pyhyydestä ja kauneuden olemuksesta. Pyrimmekö wow-elämykseen vai hiljaisempaan puhuttelevuuteen? Molemmille olkoon sijansa.

Taina

Ranskalaisten vaiettu häpeätahra

Tatiana de Rosnay : Nimeni on Sarah (suomentanut Irmeli Ruuska. Bazar, 2014. 2. painos, ensimmäinen painos julkaistu nimellä Avain, WSOY 2008)


   "Kun kirjoitin romaania Nimeni on Sarah, en olisi ikinä uskonut, miten tyystin se mullistaisi elämäni.
   Heinäkuu 2001. Rue Nélaton, Pariisi. Menin ensimmäistä kertaa Vélodrome d'Hiverin ratsian tapahtumapaikalle. Minun piti saada nähdä tuo katu. Oli kuuma ja painostava ilma niin kuin sinä synkkänä torstaina vuonna 1942. Monien ikäpolveni ranskalaisten tavoin en tiennyt ratsiasta paljonkaan. En tuntenut sen kammottavia yksityiskohtia.
   En tiennyt, että Ranskan viranomaiset olivat pidättäneet neljätuhatta lasta, enimmäkseen ranskalaisia, ja sulkeneet heidät tänne vanhempiensa kanssa epäinhimillisiin oloihin.
   En tiennyt, että Ranskan poliisi muutamaa päivää myöhemmin riistäisi nuo 2-12 vuotiaat lapset pois vanhemmiltaan.
   En tiennyt, että nuo lapset lähtisivät ranskalaisissa junissa yksin kohti kuolemanleirejä ja että yksikään heistä ei palaisi."

Tatiana de Rosnayn kirja näyttää millaisia seurauksia piilotettu trauma tai vuosikymmeniä kestänyt selvittämättömän salaisuus voivat saada aikaan niin yksilöiden, perheiden kuin valtionkin kohdalla. Aikatasoja on kaksi. Toinen on nykyaikaan, 2000-luvun alkuun sijoittuva, jonka kertoja on amerikkalais-ranskalainen toimittaja Julia Jarmond. Toinen on 1942 käynnistyvä kertomus kymmenvuotiaasta Sarah Starzynskistä, Pariisissa puolanjuutalaiseen pakolaisperheeseen syntyneestä tytöstä. Kirjan alkupuolella kuvataan tapahtumia vuorotellen kummankin näkökulmasta. 1950-luvulla Sarahin jäljet häviävät ja kerronta keskittyy toimittaja Jarmondin Sarahia koskevaan selvitystyöhön.

Kirjan alussa Julia Jarmond sai päätoimittajalta tehtäväkseen kirjoittaa artikkeli amerikkalaiseen viikkolehteen lehteen Seine Scenes. Julia oli ollut lehdessä töissä kuusi vuotta. Hän oli vähän yli 40 ja asunut Pariisissa jo 25 vuotta. Hän oli naimisissa arkkitehti Bertrand Tézacin kanssa ja heillä oli 11-vuotias tytär Zoë. Artikkelin aihe oli Vél d'Hivin lähestyvä 60-vuotispäivä. 16.7.1942 tuhansia juutalaisia teljettiin velodromille odottamaan kuljetusta keskitysleiriin. Ranskalaiset poliisit eivät ainoastaan täyttäneet saksalaisten vaatimuksia luovutettavien määristä, he halusivat ylittää ne. Päätoimittaja Joshua ei halunnut nyyhkytarinaa tapahtuneesta. Ei tunteilua, vaan faktoja ja todistajanlausuntoja. "Ja vetoavia kunnon kuvia". Hän myös varoitti tehtävän vaikeudesta. Ranskalaiset eivät mielellään puhu Vichyn hallituksen aikaisista tapahtumista. Tämän toimittaja Jarmond sai useaan otteeseen havaita.

   "'Leirikö?' hän sanoi. 'Haluatte siis tietää, missä se leiri oli?'
   Nyökkäsimme.
   'Eipä siitä ennen ole kyselty', hän mutisi. Hän nyki korista pilkistäviä purjoja ja vältteli katsetta.
   'Tiedättekö, missä se oli?' minä intin.
   Mies yskähti.
   'Tottakai minä tiedän. Olen asunut täällä ikäni. Penskana en tiennyt mikä leiri se oli. Ei siitä puhuttu. Oltiin kuin sitä ei olisikaan. Tiedettiinhän me, että se liittyi jotenkin juutalaisiin, mutta ei siitä kyselty. Ei uskallettu. Kukaan ei ollut tietääkseen.'
   'Onko leiristä jäänyt mitään erityistä mieleen?' minä kysyin.
   'Oltiin jotain viidentoista korvilla', mies muisteli. 'Kesällä -42 asemalta tuli laumoittain juutalaisia, ne kulkivat tätä katua. Tästä näin.' Miehen koukistunut sormi osoitti leveää katua, jolla me seisoimme. 'Avenue de la Garea myöten. Hirveä määrä juutalaisia. Ja yhtenä päivänä kuului meteliä. Kauhea mekkala. Meidän väki asui aika kaukana leiristä. Mutta kuului se meillekin. Pauhu kiiri koko kaupungin yli. Sitä kesti kaiken päivää. Kuulin, miten meidän väki puhui naapureiden kanssa. Äidit oli kuulemma erotettu lapsistaan siellä leirillä. Mitä varten? Ei me tiedetty. Näin, miten joukko juutalaisnaisia marssi asemalle. Tai eivät ne marssineet. Hoippuivat vain itkien tietä myöten poliisien komennuksessa.'
   Miehen katse lipui taas kadulle hänen muistellessaan tapausta. Sitten hän murahti ja tarttui taas koriinsa.
   'Yhtenä päivänä leiri oli tyhjä', hän sanoi. 'Ajattelin, että juutalaiset olivat lähteneet. En minä tiennyt minne. Heitin sen mielestäni. Niin me kaikki. Ei siitä puhuta. Ei sitä haluta muistaa. Osa täkäläisistä ei edes tiedä.'"

Artikkeli tuli valmiiksi, mutta aihe ei jättänyt Juliaa rauhaan. Kävi ilmi, että Tézacin perhe oli hyötynyt monien muiden pariisilaisten tavoin asunnon aikaisempien asukkaiden karkotuksesta. Taloudellisen hyödyn lisäksi perhe oli kokenut järkytyksen, jonka he halusivat visusti piilottaa. Salaisuuksien verhon vähitellen raottuessa tapahtumien keskipakoisvoimat alkoivat repiä rikki kirjan henkilösuhteita.

Tatiana de Rosnay käyttää varmasti omia kokemuksia toimituksellisesta työstä. Hän kirjoittaa itsekin ranskalaisiin aikakauslehtiin kirjailijantyönsä ohella. Hän on syntynyt 1961 Ranskassa mutta muuttanut jo lapsena Yhdysvaltoihin ja opiskellut Englannissa. Lisäksi hänen perhetaustansa on hyvin kosmopoliittinen. Perheellä on ranskalais-englantilais-venäläiset juuret. Mahdollisesti hän kuvaa omia ulkopuolisuuden tunteitaan päähenkilönsä Julienin suulla: 

"Opin, että muut ranskalaiset haukkuvat pariisilaisia 'koirankuonolaisiksi' lorun Parisien, tête de chien mukaan. Pariisilaiset eivät selvästikään herätä heissä ihastusta. Kukaan ei rakasta Pariisia niin kuin aito pariisilainen. Kukaan ei ylpeile kotikaupungillaan niin kuin aito pariisilainen. Kukaan ei ole puoliksikaan niin pöyhkeä, koppava, omahyväinen ja samalla vastustamaton. Mietin, miksi minä rakastin Pariisia niin suuresti. Ehkä siksi, että se ei antautunut minulle. Se häälyi kutkuttavan lähellä, mutta muistutti, mikä on paikkani. Olin amerikkalainen. Olisin aina amerikkalainen. L'Américaine."

Parasta kirjassa ovatkin mielestäni paikkojen tarkat kuvaukset sekä nykyaikaisen uranaisen pohdinnat ja hänen tekemänsä suuret ratkaisut elämässään. Dialogi toimii niin hyvin, ettei tarvitse ihmetellä, että tämä kirja on kääntynyt elokuvaksi. Paikoin teksti tuntuu hiukan liiankin sujuvalta. Pieni rosoisuus olisi tehnyt kirjasta suurenmoisen. Nyt se kyllä koskettaa, sillä aihe on todella järkyttävä.

   "Kirjaa ei ollut helppo saada julkaistuksi, sillä olin kaiken kukkuraksi kirjoittanut sen äidinkielelläni. Minun oli ollut pakko turvautua englanninkieliseen 'minääni' kuvatessani näitä Ranskan synkkää menneisyyttä käsitteleviä tapahtumia. Viiteen vuoteen kukaan ei huolinut käsikirjoitustani. Menneisyys häiritsi. Aihe häiritsi. ...
   "En kirjoittanut romaania Nimeni on Sarah tuomitakseni ketään. Kirjoitin sen siksi, että ihmiset muistaisivat ne kauheudet, joita tapahtui kahdenkymmen minuutin kävelymatkan päässä kodistani, kotikaupungissani ja -maassani, seitsemänkymmentä vuotta sitten."

Hepreaksi: Zakhor, al tichkah. 
Muista, älä unohda.


Tommi

Polvihousu-Putin pilakuvissa

Jukka Lehtonen : Putileon Punaparte : yllätysten kevätretki (Kosminen Jänis, 2022)

Tämän kirjan hankinta oli heräteostos, johon Yle on syyllinen. Luin netistä sen sivuilta uutisen 14.1.2023. Siinä kerrottiin arkkitehti Jukka Lehtosesta ja hänen uudesta kirjasta, jossa on pilapiirroksia Vladimir Putinista ja Ukrainan sodasta. Jukka Lehtonen on harrastanut piirtämistä lapsesta asti. Sodan alettua hän lähetti aluksi pilakuvia lähinnä ystävilleen. Joulun lähestyessä syntyi idea: kootaan parhaat kuvat kirjaksi ja laitetaan se myyntiin. Kirjan myynnistä saatava tuotto lahjoitetaan ukrainalaisten avustamiseen. Jos tuntuu liian julmalta lähettää maksua vastaan omia terveisiä venäläisille tykistön kranaatteihin maalattuna, niin tällainen vaihtoehto on eräs varteenotettava mahdollisuus henkilökohtaisen tuen osoittamiseksi.

Jukka Lehtosen kirjan takakannessa:
”Venäläinen ruletti pyörii ja mustaa puhutaan valkoiseksi.Eläviksi kuolleiksi manipuloitu kansakunta, joka ei vähääkään välitä mistään ja historia, josta ammentaa myyttejä sepitettäväksi. Semmoisissa vesissä Putileon Punaparte tai tuttavallisemmin Putler, polvihousuikään jäänyt pieni mies, uiskentelee kuin kala ammeessa vaikka on itse vetänyt juuri tulpan irti. Nuoruudessa jäi jänskät agenttileikit kesken ja isoja pyssyjä on varastossa läjäpäin.”

Erikoisoperaation yhtenä perusteena Putin käytti venäläisten suojelemisella ns. uusissa kansantasavalloissa, jotka kansanäänestyksen jälkeen hakivat liittymistä Venäjää.

Sodan vuosipäivänä mieleen nousevat tunnelmat vuoden takaa. 25.2.2022 Eurooppa heräsi järkyttyneenä ja hämmentyneenä Ukrainan sodan ensimmäiseen aamuun. ”Putin valitsi sodan” otsikoi Helsingin sanomat pääkirjoituksensa kyseisenä päivänä. Ukraina oli jäänyt yksin puskurialueeksi Venäjän ja keskisen Euroopan väliin. Sen tragedia on, että liittoutumattomana sen ei arveltu saaan suojaa, kun sota pyyhkäisee sen yli.

Hyökkäys tuntui niin järjettömältä, että monet tunsivat voimatonta raivoa. Eräillä asiantuntijoillakin oli vaikeuksia saada tunteita kuriin, vaikka heillä oli tietoa asettaa Venäjän toiminta historialliseen perspektiiviin. Lehden haastatteleman, Helsingin yliopiston Euroopan historian professorin Laura Kolben tunteet olivat samanlaisia kuin itselläni (sivu A 6).

”Se miten Venäjän hyökkäys tullaan näkemään ja alkuvuoden 2022 kehitystä tulkitsemaan, jää tulevaisuuden historiankirjoittajille.
Mutta juuri tänään Kolbesta oli ’aivan hirveää herätä aamulla’.
’Yksilötasolla tulee valtavia turhautumisen, pettymyksen ja raivonkin tunteita. Sotakoneiston edessä yksi ihminen tuntee aina voimattomuutta, ja se on hyvin ikävä tunne. Koko kroppaa särkee, ihan oikeasti särkee.'”

Putinin lausunnot ja historiankäsitys vaikuttavat välillä todella oudoilta. Pandoran lipas on Jukka Lehtosella Palturin lipas.

Sota synnyttää uusia traumoja ja siitä seuraa historian tragedia. Laura Kolben mukaan pitäisi kunnolla purkaa vanhoja kerrostumia, jotta voitaisiin avata katse ja usko tulevaisuuteen. Meni lähes 50 vuotta, että vapauduttiin toisen maailmansodan jälkivaikutuksista. Muistin ja historiantulkintojen taistelu jatkuu, ja jälleen kysytään kenen historia on oikeaa historiaa. Menneisyyden kompleksisuutta ei halutakaan ymmärtää. Laura Kolben mielestä asetelma on tavattoman vaarallinen.

Itä-Suomen yliopiston yliopistolehtori Kati Parppei kertoo Maailmanpolitiikan arkipäivää -ohjelmassa 28.1.2023 isovenäläisestä ajattelusta ja siitä, miten se on vääristänyt venäläistä historiantulkintaa. Monissa muissa maissa kansallisia historiamyyttejä on pyritty purkamaan ja tarkastelemaan kriittisesti sekä tutkimuksessa että kouluopetuksessa. Siten on pyritty luomaan realistisempi kuva menneisyydestä. Varsinkin sodassa hävinneet valtiot ovat niin tehneet.

Voittajavaltio Venäjällä asia on päinvastoin: sankarimyyttejä pönkitetään ja epämukavampia asioita historiasta peitellään. Valtion sisäisen yhtenäisyyden ylläpitäminen edellyttää eheää ja sankarillista kansallista kertomusta. Tuloksena on ”suurvenäläisen sankaruuden näennäishistoria” sekä harhainen epärealistinen suhde menneisyyteen.

Ongelma johtuu siitä, että kansallinen historiakuvasto perustuu Venäjällä edelleen 1800-luvun kuvitteelliseen eheään kansalliseen historiaan. Siinä Venäjän valta nähdään pyhänä ylhäältä tulevana ja kyseenalaistamattomana jatkumona. Kati Parppein mukaan voidaan hyvin puhua väestön ”kollektiivisesta muistinmenetyksestä” eräiden tosiasioiden suhteen. Toinen vakava seuraus tuosta ajattelutavasta on miten Venäjä näkee asemansa maailmassa, mihin se katsoo olevansa oikeutettu oman asemansa perusteella ja miten se sitten toimii näiden päätelmien pohjalta (esimerkkinä etupiiriajattelu ja sotilaalliset toimet naapureita vastaan).

Helsingin sanomat siteeraa 25.2.2022 myös presidentti Volodymyr Zelenskyin koskettavaa vetoomusta kaikille venäläisille (sivu A 19).

”Zelenskyi tarttui myös siihen, kuinka Putin väitti Ukrainan olevan keinotekoinen maa, muka oikeutetusti osa Venäjää.
’Naapurit rikastuttavat toisiaan aina kulttuurisesti. Se ei kuitenkaan tee niistä yhtä kokonaisuutta. Se ei sulata meitä teihin. Me olemme erilaisia, mutta se ei ole syy olla vihollisia. Me haluamme määrittää ja rakentaa tulevaisuutemme itse, rauhassa, tyynesti ja rehellisesti.’
’Useilla teistä on sukulaisia Ukrainassa, opiskelitte ukrainalaisissa yliopistoissa, teillä on ukrainalaisia ystäviä. Tiedätte luonteemme, periaatteemme, mikä meille on tärkeää. Kuunnelkaa itseänne, järjen ääntänne. Ukrainan kansa haluaa rauhaa.'”

Yksi ihminen tuntee voimattomuutta, mutta presidentti Zelenskyi oli silti vielä toiveikas:

”Sota vie takuut kaikilta. Kellään ei ole enää turvallisuustakuita. Ketkä kärsivät eniten? Ihmiset. Ketkä eivät halua tällaista tapahtuvan kenellekään? Ihmiset. Ketkä voivat pysäyttää asian? Ihmiset.”

Tommi

”Oon nykyään pelsepuupi, kiitti ukki”

Eeva Turunen: Sivistynyt ja miellyttävä ihminen : romaani, mikäs muu. Siltala 2022.

Eeva Turusen romaani oli ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi, ja siitä otettiin joulukuussa 2022 jo kolmas painos. Jonotin tätä aarretta kirjastosta lähes puoli vuotta. Hyvää kannatti odottaa; en ole aikoihin lukenut mitään vastaavaa. Turunen on arkkitehti, ja kirjaa luodessaan hän on arkkitehdin tavoin ravistellut rakenteita ja muovannut niistä jotakin lumoavan uutta. Sitä paitsi romaani on hauska.

Kertoja on keski-ikäistyvä nainen, joka asuu naisen kanssa ja on ammatiltaan arkkitehti. Tämän hienon ammatin hän on tavallaan perinyt ukiltaan, arvostetulta henkilöltä, ja kirjan mittaan valkenee, että hän on perinyt paljon muutakin.

Teos käynnistyy ukin kuolemasta. Sitä ennen päähenkilö, jolle ukki on ollut läheinen, on vieraillut taajaan isovanhempansa luona niin kotona kuin hoivapaikassakin. Ukki saa sanelukoneen muisteloiden tallennusta varten, ja päähenkilö laatii tunnontarkkaa luetteloa ukin arkkitehtonisista saavutuksista, luottamustehtävistä ja kunnianosoituksista.

Sitten kun kuoleman majesteetti on vieraillut, on tyhjennettävä ukin talo ja valmisteltava hautajaiset. On valittava uurna, mietittävä muistotilaisuuden istumajärjestys ja niin edelleen. Kertoja on perfektionisti, joka huolehtii pienimmästäkin yksityiskohdasta. Uurnan valinnan ympärille kehkeytyy suorastaan pikku saaga. Ukin talokaan ei tyhjene noin vain, vaan kertojan on käytävä läpi kaikki huonekalut, tarve-esineet ja pikkutavarat. Ilmenee valokuvia, kaitafilmejä, herrakerhoja, ”lyseon parhaat pojat” -pönötyspuheita.

Tämä on erikoinen romaani, jossa on kymmeniä sivuja vailla pisteitä. Dialogi esitetään kuin näytelmän repliikkeinä, mutta pisteiden puuttuminen tekee ilmaisusta runon kaltaisen. Ulkopuoliseen maailmaan suuntautuva viestintä, kuten sähköpostit, kokouspöytäkirjat ja suunnittelukilpailun synopsis on välimerkitetty normaalisti. Jaksojen otsikkoina on toistuen ja vaihdellen esimerkiksi Vierailu ukin luona, Toimistolla, Puolison seurassa, Lapsuudessa, Ukin talossa, Ukki puhuu sanelukoneeseen.

Hienovaraisin vedoin Turunen piirtää rakkauden ristiriidat. Ukki on ollut rakas, mutta hän on ollut myös huomauttelija ja konservatiivi. Vanhoilla päivillä hänen ylemmyydentunnettaan ja itsetyytyväisyyttään ei suitsi enää mikään.

”Ukki

jaa, tuota, eräs seikka: sinunkin on hyvä tietää, että sukumme on ollut vaikuttamassa merkittävällä tavalla tämän kaupungin kehitykseen

kohottakaamme malja, malja esi-isillemme

nimittäin on niin, että sukumme saapui tähän teollisuuskaupunkiin silloin, kun tehtaita vasta perustettiin

olemme siis ansioituneet kehittämällä teollisuutta, tarkemmin sanottuna tekstiiliteollisuutta

tämä kaupunki ei olisi nykyisen kaltainen ilman sukumme aikaansaannoksia

verkakankaan valmistuksessa tarvitaan vesivirtaa”

Tai ukki intoutuu kommentoimaan tuttavansa muistokirjoitusta:

”tämä Salmelainen oli ilman muuta aikaansaapa kaveri, ei mikään nahjus, hän pystyi erottamaan olennaisen epäoleellisesta

tämä siis erotuksena kavereista, jotka tuntuvat tekevän touhukkaasti jotakin hiukan umpimähkään, toisin sanoen: kunhan vain tuppi heiluu”

Kertoja on perinyt ukiltaan paljon hyvää, kuten tilanhahmotuskyvyn, kauneusvaiston ja yksityiskohtien tajun. Ja kertoja huomaa itsessään taipumusta ukkimaiseen ylikriittisyyteen ja juhlavuuteen, vaikka yrittääkin pyristellä vastaan.

Ukki toivoo, että lapsenlapsi pariutuu normaalisti miehen kanssa, perustaa perheen ja mieluiten oman arkkitehtitoimistonkin. Ukki tivaa, mitä suunnitelmia on. Kertoja ei tohdi vastata, vaan listaa suunnitelmiaan lukijalle.

”suunnitelmani, se on tämä: opin sanomaan kepeästi, että Hei ukki, äänestinpä tuossa eri laidan puoluetta kuin sinä, tai opin sanomaan, että Minä en aio perustaa omaa toimistoa, ja täytyykin tästä lähteä äänestämään kokonaan eri puoluetta, ja varsinkin opin sanomaan Täytyykin tästä lähteä yhdessä naisystäväni kanssa äänestämään eri puoluetta, tykkänään vailla oma toimisto -aikeita

ukillahan on omat oletuksensa puoluekannan periytymisestä, eikä vain sen”

Hoivakodissa kertoja tapaa horrokseen vaipuneen ukkinsa ja miettii, lausuisiko vanhuksen havahduttamiseksi ”joitakin kuohuttavia sanoja, joita olisivat: vasemmistoliitto, asumistuki, kansalaispalkka, alumiinijulkisivu, veronkorotukset”, mutta hyvin kasvatettuna ja sivistyneenä ihmisenä ei toki toimi niin.

Kertoja on siis kireä täydellisyydentavoittelija, jonka kasvatuksessa hyvät suoritukset ovat olleet keskeisiä:

”Minä          äh mä yritän muistaa jotain ukin elämästä

                  oon yrittänyt palauttaa mieleen, mitä kaikkea hän sanoi, mutta en muista

                  enkö kuunnellut?

Puoliso        kuules nyt

Minä           mua on kasvatettu suoritusten kautta saatavalla hyväksynnällä, siis että jos sai kokeesta kympin, ukki anto kymmenen markkaa jiiänee

                  oon nykyään pelsepuupi, jees, kiitti ukki

Puoliso        ehkä sua vaan vähän väsyttää

                  ei kaikkee heti muista

Minä           aina sä tarjoat väsymystä selitykseksi

                  sitä paitsi vedät lonkkaa kaiket illat

                  eikö mikään kiinnosta, mitä?

                  oletko tylsämielinen?

Puoliso        pakko huomauttaa, että mun päivät koulussa on aika hektisiä

Minä           no joo, mutta käytätkö sai kaikkea kapasiteettia?

                  nehän on pieniä lapsia

                  tuntuuko susta, että tulet heidän kaltaisekseen sen myötä, että olet heidän seurassaan niin paljon?

Puoliso        ei yhtään”

Turusen romaanin voima on, että se ei väännä mitään rautalangasta. Teemoja on useita: sukupuolten epätasa-arvoisuus arkkitehtipiireissä, horjuva parisuhde, ukin vanhan polven tärkeily, keski-ikäisen ahdistuneet pohdinnat elämänsä kulusta. Kertoja haaveilee palkitsevista, eettisesti kestävistä oloista, jotka hän muka saavuttaisi jossakin muualla, milloin käsityöläisenä, milloin kaikkien aikojen parhaana kummina.

Aivan riemastuttavaa luettavaa on myös arkkitehdin arkinen aherrus toimistolla, jossa onneksi tukena on lajitoveri, toinen arkkitehti. Hänelle voi koulun suunnittelun edetessä kertoa painajaisista, joissa ikenistä kasvaa pieniä havainneihmisiä tai polvista pienoismallijäkälää. Kuitenkin viime kädessä kaikesta on vastattava itse.   

”vastaava työnjohtaja soittaa

koulussa on roppakaupalla epäselvyyksiä

minä en työnjohtajalle vastaa, mutta hän se vain soittaa soittamasta päästyään

ikävä kyllä olen kokouksessa

olen itseni kanssa kokouksessa, joten en vastaa

huolehdin hyvinvoinnistani tässä kokouksessani

kaikki soljuu ja virtaa, ja minulla on monta polkua auki itsessäni, eikä tämä ole hetki, johon avaisin ulkopuoliselle pääsyn ja jossa asettuisin tietynlaiseen asentoon

jos en vastaa, jään puntaroimaan, mitä kiireellistä työnjohtaja ehkä olisi minulle tahtonut lausua ja minkä probleeman hän seuraavaksi ratkoo omin päin

ehkä hän soittaa sähkölukoista soimatakseen minua vääristä rensseleistä

ehkä hän soittaa ulko-opastekartan telinemallista, sillä hän tahtoo korvata kauniin telineen kahdella liikennemerkkipylväällä

ehkä hän soittaa kattosillan sävystä

ehkä hän soittaa ulkoroska-astian lintuläpästä

ehkä hän soittaa varmistaakseen vanerilevyjen kiinnitysruuvien kannan tyypin, ja jos en vastaa, hän välittömästi ostaa kädessään juuri nyt olevat ruuvit, joiden laakeat linssikannat edustavat väärää tyyliä ja sävyä

ehkä hän soittaa lipputangon sijainnista, joka puuttuu piirustuksista ja jota en suin surminkaan tahdo osapuolten kanssa selvitellä”

Huomasitko ilkikurisuuden kirjan nimessä? Sivistynyt ja miellyttävä ihminen: romaani, mikäs muu. Niin, se on romaani, ettäs tiedämme, vaikka sen rakenne ja ulkonäkö on erikoinen. Turuselta on aiemmin ilmestynyt näytelmä Muutama sana Ullasta sekä lyhytproosateos Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa. Sekä näytelmä että novellit olivat ehdolla palkituiksi eri kategorioissa, ja Neiti U sai Helsingin Sanomien esikoisteoksen palkinnon vuonna 2018. Eeva Turunen on monilahjakkuus, joka paitsi piirtää, suunnittelee ja kirjoittaa myös soittaa yhtyeissä. Musikaalisuus pujahtaa romaaniinkin hauskana sivuteemana.

Taina

Täivaltio ja Hitlerin nikkelimyrkytys

Janne Könönen : Hitler ja Suomi : Pohjolan luonnonvarat ja suurvaltasota (Tammi, 2022)

"Taloustilanne on sellainen, että voimme kestää vain muutaman vuoden. Göring voi vahvistaa teille tämän. Meillä ei ole mitään hävittävää. Sota on aloitettava heti."
Hitler 1939

Janne Könösen kirja kuvaa ajanjakson Hitlerin valtaantulosta toisen maailmansodan loppuun asti. Hän käy läpi sodan keskeiset vaiheet niin Saksan kuin Suomenkin osalta. Tarkastelun painopiste on tällä kertaa luonnonvaroissa ja niiden kuljetusreiteissä. Janne Könösen kirja kuvaa, miten Hitlerin huoli niiden hallinnasta voi perustella tehtyjä sotilaallisia ratkaisuja.

Janne Könösen mukaan ensimmäisen maailmansodan tapahtumat vaikuttivat aivan merkittävästi Hitlerin ajatteluun. Hänen mielessään kummitteli sodan aikainen taloussaarto ja mitä se saksalaisille oli merkinnyt. Suomi liittolaisena ja yhtenä tärkeimmistä raaka-aineiden tuottajista liittyi siten elimellisesti hänen kaavailuihinsa tulevista etupiireistä. 

Janne Könönen halusi kirjassa syventää myös vanhentunutta Hitler-kuvaa "lyhytjännitteisestä taiteilijaluonteesta". Tuollainen kuva syntyy helposti, sillä Hitler ei juuri kertonut alaisilleen tarkemmin tavoitteistaan ja lisäksi hän "varioi toimintaansa tilannesidonnaisesti" (Ian Kershaw).

Saksa ei ollut maailmansotien välillä ainoa maa, jossa pohdittiin raaka-aineiden saantia teollisuuden tarpeisiin. Tuo kysymys oli monien suurvaltojen strategisessa ajattelussa keskeisellä sijalla. Yleinen käsitys oli, että seuraavan suursodan ratkaisu riippuu siitä, kuka hallitsee maailman tärkeimpiä raaka-aineita. Erityisen painoarvon saivat varusteluteollisuuden tarpeet.

Vastanimitettynä valtakunnankanslerina 1933 Hitler oli kertonut uuden hallituksensa ministereille, että seuraavat viisi vuotta omistetaan Saksan puolustusvalmiuden palauttamiselle. Saksa käyttikin kolmannen valtakunnan alkuvuosina 5-10 prosenttia bruttokansantuotteestaan aseelliseen varustautumiseen. 1939 sotilasmenot olivat kasvaneet huippulukemiin, 23 prosenttiin maan teollisesta kokonaistuotannosta ja Saksasta tuli yksi maailman suurimmista metallien kuluttajista. Saksan rauta- ja terästeollisuuden näkökulmasta maa vain oli lohduttoman raaka-aineköyhä.

Janne Könösen mukaan Hitlerin pitkän tähtäimen tavoite oli luoda Saksasta autarkia, täydellisen omavarainen talousalue. Sitä varten viriteltiin ajatusta lähes koko Euroopan kattavasta saksalaisvetoisesta suurtalousalueesta (Grosswirtschaftsraum). Skandinavia kuului olennaisena osana tähän. Tämä autarkia varmistaisi resurssit todella pitkään sotaan, jota Hitler kaavaili päävihollista, Yhdysvaltoja vastaan.

Janne Könönen kuvaa kiinnostavasti, millaisia riskejä Hitler otti toteuttaakseen visionsa. Sekä varusteluteollisuuden edustajat että armeijan johto olivat syvästi huolissaan käytettävissä olevien voimavarojen niukkuudesta. Esimerkiksi Puolan valtauksen jälkeen varusteluvastaavat olivat laskeneet, että ampumatarvikkeita oli varastossa vain yhdelle kolmasosalle divisioonista ja niillekin vain 14 päiväksi. Ja Hitler havitteli jo hyökkäystä Ranskaan. Hitler tiesi vallan hyvin, että viholliset olisivat pian Saksaa vahvempia, sillä ne varustautuivat nopeasti. Molotov-Ribbentrop -sopimus hankki hänelle vähän lisäaikaa, mutta Janne Könösen mukaan tärkeämpi tekijä oli samaan aikaan solmittu Neuvostoliiton ja Saksan välinen kauppasopimus. Saksa toimitti Stalinille raaka-aineiden vastineeksi sotamateriaalia, teknistä tietotaitoa ja teollisuustuotteita. Hitler tiesi, että järjestely oli väliaikainen, mutta hän saavutti tavoitteensa: hän vältti kahden rintaman sodan ja sai kipeästi tarvittavia luonnonvaroja.

Janne Könönen kirjoittaa, että sodan alkuvaiheessa Hitler ei ollut juuri kiinnostunut Suomesta. Hitler arveli talvisodan päättyvän maamme osalta Neuvostoliiton miehitykseen. Myös Ruotsin rautamalmi oli hänestä korvattavissa Ranskan ja Itä-Euroopan kaivosten tuotannolla. Hitler alkoi kuitenkin epäillä, että länsivallat suunnittelevat operaatiota pohjoisessa turvatakseen malmit itselleen. Lisäksi ne olivat osoittaneet sympatioita Suomen avustamiselle talvisodan aikana. Suomen ja etenkin Ruotsin poliitikot olivat epäluotettavia, sillä he osoittivat jokseen peittelemätöntä sympatiaa Englantia ja Yhdysvaltoja kohtaan. Riski sodan eskalaatiosta Skandinaviassa oli Hitleristä ilmeinen ja lisäksi Suomi, ällistyttävä "itsemurha-alttiuteen saakka jääräpäiseksi osoittautunut maa" alkoi kiinnostaa häntä myös sotilaallisesti. Suomi oli päästetty Neuvostoliiton etupiiriin, mutta Hitler huomasi, että Suomea ei voikaan sahata irti Skandinaviasta vahingoittamatta Ruotsin ja Norjan strategista asemaa. Tästä eteenpäin Pohjola oli Hitlerin suunnitelmissa kokonaisuus, josta tuli pitää tiukasti kiinni.

   "Kun Saksan sotatappiot itärintamalla kasvoivat, pian Neuvostoliitto uhkasi myös tärkeiden kaivosalueiden, kuten Nikopolin ja Krivoi Rogin hallussapitoa. Albert Speer laati tällöin Hitlerille muistion, jossa hän toivoi, että Ruotsin ja Balkanin rautamalmin katkeamaton virtaus varmistettaisiin. Speerin mukaan Suomi tarjosi nikkelin lisäksi muun muassa puutavaraa, kuparia, kobolttia, molybdeeniä sekä rikkikiisua. Ruotsista saatiin olennainen osa Saksan tekstiiliteollisuuden kaipaamasta selluloosasta. Erityisen merkittäviä olivat kuulalaakerit, joiden tuonnista peräti 80 prosenttia tuli vuonna 1943 Ruotsista. Mikäli sotaa haluttiin pitkällä aikavälillä jatkaa liitoutuneiden voimistuvaa rintamaa vastaan, Skandinavian tuonnin turvaaminen oli kaikesta päätellen strategisesti äärimmäisen tärkeää.

   "Samalla kun monet Euroopan maat ruokkivat Saksaa raaka-aineillaan, Saksa puolestaan kantoi huolta tuontimaidensa olosuhteista ja toimitti tarvittaessa niille materiaalista apua. Pohjolan maissa tarvetta oli varsinkin elintarvikkeille sekä kivihiilelle, jota Pohjolan kylminä talvikuukausina tarvittiin paljon asuntojen lämmitykseen. Saksalla oli omassa maaperässään runsaasti hiiltä, ja estääkseen luonnonvarojen tuontimaitaan, Ruotsi ja Suomi mukaan lukien, luisumasta ahdinkoon, se kuljetti valtavia hiilimääriä rajojensa ulkopuolelle."

Janne Könönen kuvailee kirjassa merkittävimpien toimijoiden henkilökohtaisia suhteita ja viestien vaihtoa. Suomalaiset saattoivat vetää parlamentarismi-kortin hihasta, kun Hitlerin vaatimukset sotaponnistusten lisäämiseksi alkoivat tuntua liian raskailta:

"Saksalaisille haluttiin antaa kuva, jonka mukaan sotilaalliset jatkotoimet olivat demokratian oloissa mahdottomia Helsingissä istuvien poliitikkojen arkuuden vuoksi. Helsingin poliittinen johto ja maakunnista ponnistaneet rivikansanedustajat esitettiin sotilastaktiikoita ymmärtämättöminä jarrumiehinä. Sen sijaan Mannerheimin ja sotilaspiirien profiili rakennettiin tietoisesti saksalaisystävällisemmäksi kuin mitä se varsinkin Mannerheimin itsensä kohdalla tosiasiassa oli."

Janne Könönen kirjoittaa loppusanoissa, että kirjoitustyö oli monivuotinen prosessi. Koronapandemian takia häneltä jäi käyttämättä apuraha, joka oli myönnetty Tukholmassa tehtävään arkistotyöhön. Mielestäni tulos on ilman sitäkin ansiokas. Könönen kirjoittaa oppineensa työn kuluessa hiukan paremmin ymmärtämään suurvaltojen näkökulmia sekä Suomen geostrategista asemaa Euroopan koilliskulmalla ja Itämeren alueen osana. Tätä oppia hän jakaa kiitettävästi lukijallekin.

   "Ne asiat, jotka meistä itsestämme vaikuttavat olevan maamme kohdalla tärkeimpiä, ovat joskus suurille toimijoille pelkkiä sivulauseita. Ja toisaalta toiset näkevät meistä joskus kauempaa asioita, jotka ovat itsellemme vaikeita tunnistaa."

Jostakin syystä ajatukset kirjaa lukiessa ovat toistuvasti eksyilleet nykyisyyteen, kun parhaillaan ruotsalaisten kanssa kopistelemme lunta tallukoistamme Naton porstuassa. Petsamon ja nikkelikaivoksen menetimme, mutta Skandinavian sotilasstrategiset kipupisteet ovat säilynyt ennallaan: kapea Suomenlahti, Ahvenanmaa, pitkä Ruotsin rannikko, Atlantin rannikon puolustus. Lisäksi päivittäiset uutiset Ukrainasta, tuosta Hitlerin havittelemasta "leipäkorista", ovat kertoneet samoista tapahtumapaikoista, jotka mainitaan myös Janne Könösen kirjassa: Donbassin kaivokset, Donetskin teollisuusvyöhyke sekä Nikopolin mangaanialue.
Iso kuva on ilmeisen pysyvä: pienempien valtioiden ahdinko suurten riehaantuessa taistelemaan vaikutusvallasta.


Tommi

Torjutun rakkauden tuhovoimasta

Carson McCullers : Surullisen kahvilan balladi (suomentanut Martti Qvist. Karisto, 1961)

Suzanne Vega : Lover, beloved : songs from an evening with Carson McCullers (CD. Cooking Vinyl Ltd, 2016)



Where I’m from
There’s poverty
All kinds of inequality

Nobody comes here
Nobody leaves

Suzanne Vega : 12 mortal men**

”Amelia-neidille jäi kaikki mitä Marvin Macy oli joskus omistanut – hänen metsänsä, hänen kultakellonsa, kaikki hänen irtaimistonsa. Mutta hän ei näyttänyt pitävän niitä paljonkaan arvoisina, ja samana keväänä hän leikkeli miehen Ku Klux Klan -viitan tupakantaimiensa peitoksi. Kaikki mitä Marvin Macy oli yrittänyt saada aikaan oli tehdä hänet rikkaammaksi ja tuoda rakkautta hänen elämäänsä. Mutta, omituista kyllä, hän ei puolestaan koskaan puhunut miehestä muuten kuin suorastaan kammottavan katkerasti ja ilkeästi. Hän ei koskaan vahingossakaan maininnut häntä nimeltä, vaan puhui aina pilkallisesti ’siitä kangaspuiden asettajasta, jonka kanssa minä olin naimisissa’.

”Ja myöhemmin, kun kauheat huhupuheet Marvin Macystä ennättivät kaupunkiin, Amelia-neiti oli kovin hyvillään. Sillä lopulta Marvin Macyn todellinen luonne paljastui, kun hän vapautui rakkaudestaan. Hänestä tuli rikollinen, jonka kuva ja jonka nimi olivat osavaltion kaikissa sanomalehdissä. Hän ryösti kolme bensiiniasemaa ja katkaistulla kiväärillä uhaten A&P-myymälän Society Cityssä. Häntä epäiltiin Viirusilmä-Samin, tunnetun maantierosvon, murhasta. Kaikki nämä rikokset liitettiin Marvin Macyn nimeen, niin että hänen pahuutensa tuli kuuluksi monessa maassa. Lopulta lain koura tavoitti hänet, matkailumajan lattialta, juovuksissa, kitara vierellään ja viisikymmentäseitsemän dollaria oikean jalan kengässä. Hänet vietiin oikeuteen, tuomittiin ja lähetettiin vankilaan lähelle Atlantaa. Amelia-neiti oli perin tyytyväinen.
Niin, tämä siis tapahtui kauan sitten, ja siinä oli Amelia-neidin avioliiton tarina.”

Carson McCullersin pienoisromaani ilmestyi 1951 kirjassa, johon sen lisäksi oli liitetty mukaan kuusi lyhyempää, eri aikakauslehdissä julkaistua tarinaa. Kovin mutkikasta juonta sen 103 sivuun ei mahdu. Se on kuvaus kolmen päähenkilön onnettomasti päättyvästä kolmiodraamasta. Jokainen vuorollaan rakastuu tai ihastuu syvästi, mutta heidän tunteisiinsa ei vastata.

Marvin Macy, kasvattiperheessä varttunut hulttio tekee parannuksen ja hänen luonteensa muuttuu täydellisesti, kun hän rakastuu Amelia Evansiin. Hän lahjoittaa koko omaisuutensa Amelialle osoittaakseen rakkautensa, mutta Amelia vastaa nyrkiniskuin. Vaikka Amelian silmät karsastavat pahasti, iskut osuvat ja ne myös tehoavat, sillä hän on poikkeuksellisen roteva ja pitkä nainen. Yksinäinen, vain isänsä kasvattama neito on saanut voimia kantaessaan säkkejä ja tynnyreitä kaupassaan.

Kun rakkaus on saatu lopullisesti hakattua Macystä ulos ja mies toimitettu vankilaan, tapahtumapaikalle, syrjäiseen pikkukaupunkiin ilmestyy Lymon Willis. Hän väittää olevansa Amelian kaukainen sukulainen. Amelia rakastuu Lymoniin ja alkaa vuorostaan jakaa omaisuuttaan hänelle. Kun sitten Macy vapautuu vankilasta ja palaa kostoa janoten takaisin, joutuu Lymon kuin luonnottoman riivauksen valtaan nähtyään Macyn ja seuraa varjona häntä. Macy halveksii ja pilkkaa kyttyräselkäistä Lymonia, mutta ratkaisevassa välienselvittelyssä Lymon auttaa Macya ja kääntyy hyväntekijäänsä Ameliaa vastaan.

Lover, beloved
From countries apart
Each one alone
In the land of the heart
Each one alone in the land of the heart.

Suzanne Vega : Lover, beloved**

Kenenkään yksinäisyys tällaisessa karusellissa ei sula. Tuloksena on vihaksi kasvava alakuloisuus, kun luottamus kerta toisensa jälkeen tulee petetyksi. Kirjan alusta lähtien on selvää, että huonosti käy kaikille asianosaisille. McCullersin kertojan ääni saa karuun kertomukseen niin outoa lumoa, että tapahtumia seuraa intensiivisesti ja janoaa lisää. Samalla tavalla luultavasti entisaikaan kansa kuunteli arkkiviisuja ja muita hirmuisia kertomuksia murhamiehistä ja muista onnettomista kohtaloista. Realistisesta ympäristöstä siirrytään sadunomaiseen, vertauskuvalliseen maailmaan. Kieli kirjassa onkin välillä balladinomainen.

”Niin, tämä oli kahvilan alku. Niin yksinkertaisesti se tapahtui. Muistettakoon, että ilta oli kolkko kuin talvella, ja olisi ollut kurjaa istua talon ulkopuolella iltaa viettämässä. Mutta sisällä oli toisten läheisyyttä ja kodikasta lämpöä. Joku oli kohentanut huoneen perällä olevaa liettä, ja pulloja ostaneet jakoivat juomansa ystävien kesken. Joukossa oli muutamia naisia ja he saivat lakritsarullia, Nehiä tai jopa kulauksen viskiä. Kyttyräselkä oli yhä jotakin uutta ja hänen läsnäolonsa ilahdutti jokaista. Toimiston penkki oli tuotu sisään ja samalla useita lisätuoleja. Istuimetta jääneet nojailivat tiskiin tai etsivät mukavan asennon tynnyreiden ja säkkien päällä.”

Tekisi mieli sanoa, että Carson McCullersin kirja, novella on timantti. Se ei kuitenkaan muistuta Tiffanyllä myyntiin asetettuja koruja, sillä kirja edustaa ns. Southern Gothic -tyyliä. Joskus tuota suuntausta kutsutaan nimellä Southern Grotesque, josta voi jo jotakin päätellä. Sanotaan kirjaa siis raakatimantiksi; se on huomaamattoman pieni, mutta sisältää suuren potentiaalin. Muihin SG-tyylin kirjailijoihin luetaan mm. Erskine Caldwell, William Faulkner sekä Tennessee Williams. Esimerkkeinä elokuvista ja televisiosta voidaan mainita Viettelyksen vaunu (Streetcar named Desire), Räsynukke (The night of the hunter) ja True detective -sarja. Suuntaus ei ole aivan tarkkarajainen eivätkä kaikki kirjailijat ole suinkaan ilahtuneita, jos he tällaisen leiman saavat. Alkuaikoina sen edustajia vähäteltiin takapajuisina ja menneisyyteen katsovina.

Carson McCullersin kirja sisältää jokseenkin kaikki Southern Gothic’in keskeiset tekijät. Se sijoittuu etelävaltion syrjäseudulle, tässä tapauksessa Georgiaan. Menneisyyden traumat ja tapahtumat varjostavat nykyhetkeä ja niiden merkitystä pohditaan jatkuvasti. Lopulta patoutumat murtautuvat esiin ja aiheuttavat tuhoa. Sukupuoliroolit ovat hämäriä ja henkilöitä ahdistavat rikolliset ajatukset ja halut. Väkivallan uhka on ilmeinen ja leimahtaa aika ajoin näkyville. Fyysinen tai henkinen rujous on leimallista kirjan henkilöille ja se vahvistaa entisestään sivullisuuden tunnetta, joka sekin on tälle tyylille ominaisia.

Amelia-neiti oli luonut yhteisöön uudenlaista omanarvontuntoa kahvilallaan. Kaupunkilaiset luottivat myös hänen lääkintätaitoihinsa enemmän kuin suuren kaupungin koulutettuun väkeen. Miesväki jonotti innokkaasti hänen suolla valmistamaansa viskiä. Silti tämä sama nainen oli kylmästi takavarikoinut heidän omaisuuttaan, kun lainojen lyhennyksiä oli jäänyt maksamatta. Amelia oli haastanut heitä käräjille mitättömistäkin seikoista. Hänellä oli varaa pitkiin prosesseihin, sillä hän oli vaurastunut kauppaliikkellään. Amelia jäi siten muille kaupunkilaisille lopulta vieraaksi.

Lymon-serkku oli sekä kyttyräselkäinen että hyvin pienikasvuinen. Kukaan ei tiennyt minkä ikäinen hän oli tai mistä hän tuli. Tarina väitetystä sukulaisuudesta oli yhtä epämääräinen ja hämärä kuin todisteeksi esitetty valokuva Amelian nuoruudesta. Kahvilan suosio oli suurelta osin Lymonin ansiotaan, vaikka hän työnsi nenänsä röyhkeästi toisten asioihin. Lisäksi hän kykeni nostattamaan ihmisiä toisiaan vastaan aivan uskomattomalla tavalla.

Marvin Macyn ansioita on jo kuvattu. Kun hän palasi vankilasta kaupunkiin, hänen hahmonsa sai suorastaan paholaismaisia piirteitä. Sää muuttui yllättäen lämpimäksi ja teurastettu liha pilaantui. Eräs perhe kuoli syötyään myrkyttynyttä lihaa. Eikä Macy näyttänyt hikoilevan koskaan. Kaupunkilaiset olivat varmoja, että mies oli oppinut loihtimiskeinoja Atlantan vankilassa.

Suzanne Vegan levy sopii kirjan taustamusiikiksi täydellisesti. Vega tutustui McCullersiin teini-iässä. Koulun näytelmässä hän jopa esitti kirjailijaa. Suzanne Vega kirjoittaa aina ihailleensa tätä naista, joka tuntui olleen aikaansa edellä. Lisäksi McCullersin käsitykset ihmisoikeuksista, tasa-arvosta sekä myötätunto syrjäytyneitä kohtaan puhuttelivat häntä. Siksi hän valmisti 2011 teatteriesityksen, joka pohjautui McCullersiin kirjoihin. Surullisen kahvilan balladi on ilmeisesti liikuttanut häntäkin, sillä levyllä on kappale ”The ballad of miss Amelia”. Se on tarkka tiivistelmä tästä kirjasta. Myös kappaleen ”12 mortal men” teema löytyy kirjasta. Kirjan päättää läheiseltä valtatieltä kuuluva kahdentoista toisiinsa kiinni kahlitun vangin laulu.

Englanninkielistä materiaalia Carson McCullersin (1917-1967) traagisesta ja vaiherikkaasta elämästä löytyy netissä runsaasti, esimerkiksi georgialaisia naisia esittelevältä sivustolta tai Wikipediasta. The Paris Review julkaisi otteen The closeting of Carson McCullers Jenn Shaplandin kirjasta My autobiography of Carson McCullers. Shapland perehtyi McCullersin kirjeenvaihtoon ja tarkastelee McCullersin naissuhteita sekä hänen seksuaalista suuntautuneisuutta niiden pohjalta. Carson McCullersin omat kokemukset rakkaudesta ilman vastakaikua ovat voineet olla kipeämpiä kuin aikaisemmin on tiedettykään.

Suzanne Vegan tiivistelmä kirjailijasta on kiinnostava:

A wounded sparrow
Timid and shy
A fallen deer, that’s what they call me
But I’m an iron butterfly

A childish liar
A devilish bitch
I can be innocent and charming
And suddenly switch

Suzanne Vega : Carson’s blues**

**Suzanne Vegan englanninkieliset lainaukset ovat hänen levyltään Lover, beloved.

Tommi