Kaivuri-Kyborgi kimmastuu

Kari Hotakainen: Bronks (WSOY, 1993)

”Heinien juuressa, perusmaassa, oli monenlaista menijää. Erotin muurahaiset. Ne kantoivat liian suuria keppejä ja karahkoita ja pölkkyjä. Kerran tiputin kolmelta niiden kuormat. Ne ottivat vierestä toiset ja jatkoivat matkaansa välinpitämättöminä. Tuijotin ihastuneena ja unohdin ajankulun. Hätkähdin, kun isä koputti olkapäähän ja käski syömään.
Seurasin muurahaisten reittiä. Niiden koti oli tuhatkerroksinen romuläjä: sadat kepit ja karahkat oli ladottu päällekkäin, välissä pilkahteli muurahaisen mentäviä aukkoja. Läjä kuhisi. Kukaan ei nukkunut. Kaikki puuhasivat jotain. Kukaan ei puhunut. Mykistyin ihastuksesta: muurahaisten elämä oli sellaista, josta olin unelmoinut.”

Keskustan ja Joutomaan välimatka on vain kahdeksan kilometriä, mutta ne ovat aivat erilaiset maailmat. Keskusta on rakennettu sähkövaloista, sisätiloista ja maailmankatsomuksista. Siellä kävellään valmiiksi puhkaistuista ovista ja syödään nopeaa ruokaa. Se on henkinen, paperien ja mielipiteiden maailma. Tuo kiihkeä myrskyn silmä, josta imetään malttamattomana uutta voimaa entisen elämättömän elämän päälle, on katettu hollantilaiselta pakettitaiteilijalta tilatulla vahvasta muovista tehdyllä jättikankaalla. Muovikelmun tarkoitus on suojella Keskustaa saasteilta ja muulta rähmältä.

Sitten Joutomaa: melkein kaikki rakennukset ovat varastohalleja. Lakkautetusta teollisuudesta kertovat unohdetut kaapelikelat, koneen osat, teräs- ja muoviputket. Nuotioita kytee siellä täällä, ilmeisesti joku heimo on juuri lähtenyt paikalta ja jättänyt jälkeensä hylättyjä työkaluja, tarinanpätkiä, yskäykseen päättyneitä lauseita. Kerrostalot ovat kuin peukalolla maahan juntattuja. Ne ovat viimeistelemättä, seinät halvinta laattaa, eikä rakoja ole kunnolla tiivistetty, koska taloille ei pitkää elinkaarta ole suunniteltukaan. Teiden asfaltti halkeilee, eikä varoituspuomeja ole isojenkaan reikien edessä, joten puolentoista metrin putous voi tulla äkkiä kulkijan eteen.

Keitä Joutomaalla asuu? Vaikea sanoa, sillä hylättyjen junanvaunujen kyljissä on suomensukuista englantia, puolaa, savoa ja saksaa huutomerkeillä vahvistettuna. Kerrostalojen osoitetauluista on putoillut valkoisia kirjaimia. Nimet vaikuttavat itäeurooppalaisilta. Keskustan sosiologit ovat tutkineet alueen demografiaa. Sen koko väestöstä on
Täyspäisiä 13 %
Työssäkäyviä 34 %
Työttömiä 26 %
Toistaitoisia 27 %.
Tutkijat muistavat esityksissään korostaa, että osa Työssäkäyvistä on toki Täyspäisiä.
Täällä asuu myös Kallion perhe.

Isä Reijo Kallio omistaa ison Puolassa valmistetun kaivurin, tyypiltään Pertti 4400. Hän on kiinni maailmassa jaloilla, käsillä ja teoilla eikä pidä pikkulätinästä, jota Keskustassa suositaan. Viikonloppuisin hän vähän pehmenee ja puhuu suunsa puhtaaksi lauantaiaamun pitkällä aamiaisella. Hän ei halua testamentata turhaa romua pojalleen Raimolle, mutta joitakin elämänohjeita hänellä on antaa.

”Tiiätkö poika, suihku on saatanan keksintö ja Jumala on pyhittänyt lepopäivän ittelleen, laiska lässy! Ihmisen pitää rehkiä, paina se Raimo luiseen kalloos, isä nauroi rätisevällä äänellä ja pörrötti tukkaa paksuilla sormillaan. Sen naama oli viiruinen, kädet kuin ruosteiset lapiot. Kun sitä kosketti, joka paikka rahisi.”

Äiti Raija on parturi. Hän tapasi Reijon, kun tämä tuli leikkauttamaan tukkansa.

”Raija leikkasi tumman pään paljaaksi, jäljelle jäi kuhmuinen, ryppyinen kallo. Sitten tuleva isäni nousi ylös ja sanoi:
– Puhdas on, onko neidin kalenteri?
Sen illan he kävelivät halki kaupungin sanomattomina. Kun he olivat kävelleet kuusi kilometriä, Reijo sanoi:
– Jos puhut yhtä hyvin kuin kävelet, meidän pitää tavata tiheämmin.”

Perheen poika Raimo on Raija-äidin mielestä tärkein ihminen, jonka hän on tavannut asumasta luotaan ja sukunsa ainut, joka tulee nousemaan maasta. Kohtuuton oletus äidiltä, sillä Raimon suhde maahan ja sen ilmiöihin (kuten muurahaisiin) on lapsesta asti ollut erikoisen läheinen:

”Hän katsoo hiekkaa ja hymyilee, hiekka on maata, joka on pirstoutunut pieniksi osiksi. Hän tonkii syvemmältä, saa sormensa multaan ja juurakkoon, nykii maan pehkoa sormenpäät valkoisina ja tunkee saalista suuhunsa. Multa ja pikkukivet ja epämääräinen rakennusjäte narskuvat hänen suussaan. Hän katsoo hätäisesti molemmille puolilleen ja hymyilee. Maan jokainen osa on hänelle tärkeä.”

Sivut: 1 2

Jeesus bongattu Kiuruveellä!

Anssi Asunta: Kolmas aikakirja (Teos 2005)

Ylä-Savon Seiska, selkäviikoilla vuonna 2068:

Lehtemme on saanut lisätietoja Kiuruveden Kopolanmäelle laskeutuneen amerikkalaisen sotilashelikopterin tapauksesta. Otto Koposen naapurina asuva kotiseutuneuvos Antti Heikkinen kertoo, että viime viikolla Koposen pellolle laskeutuneesta helikopterista oli tullut kymmenkunta sotilas- ja siviilihenkilöä. He olivat tutkineet Koposen talon ja kaikki rakennukset sekä ottaneet lukuisia valokuvia. Vieraat lähtivät helikopterin mukana paikalta vasta usean tunnin kuluttua.

Heikkinen kertoo lisäksi, että hän oli nähnyt Otto Koposen asioimassa Nykäsen Raudassa joulun alla. Koposen seurassa oli ollut Jeesuksen näköinen mieshenkilö. Saman miehen Heikkinen oli nähnyt aikaisemmin syksyllä myös Kopolanmäellä, mutta vuoden vaihteen jälkeen tätä ei ollut enää näkynyt. Helikopterin lähdön jälkeen Heikkinen oli kysynyt Otto Koposelta liittyikö amerikkalaisten käynti tähän mieheen. Koponen oli ollut hyvin vastahakoinen kertomaan asiasta. Hän oli sanonut pelkästään, että mies oli ollut Mihail Kaalev Karjalan tasavallasta ja hän auttanut maatilan töissä, mutta että mies oli jo lähtenyt pois.

Heikkinen oli kiinnittänyt huomiota, että kadonnut mies muistutti hämmästyttävästi Oton veljeä Antti Koposta. Nelisenkymmentä vuotta sitten Koposen veljekset lähtivät Amerikkaan. He molemmat työskentelivät NASAn palveluksessa, Otto fyysikkona ja Antti astronauttina. Sittemmin Otto palasi takaisin kotitilalleen. Antti (Andy Coppola) jatkoi avaruuslentoja katoamiseensa asti.

Andy Coppola ja koko Trinity-avaruusasema miehistöineen katosivat 2044, kun he olivat siirtolennolla aseman uudelle kiertoradalle lähemmäs aurinkoa. Raketeissa oli tuolloin alettu käyttää uusia fuusiomoottoreita, mutta ne toimivat ilmeisesti moiteettomasti eikä mitään onnettomuuteen viittaava havaittu silloin. Joidenkin arvioiden mukaan katoaminen johtui siitä, että alus ajautui ns. ”madonreikään” ja siirtyi toiseen ulottuvuuteen.

Eräät huhut liittivät avaruusaseman katoamisen kymmenen vuotta aikaisempaan tapahtumaan. Silloin Messinansalmesta löydettiin roomalainen kaleeri, jonka lastina oli Israelin kansan muinainen liitonarkku. Ikivanhassa liitonarkussa olisi huhujen mukaan ollut osia fuusiovoimaa käyttävästä laitteesta, joka olisi ollut peräti kehittyneempi kuin NASAn silloin kehittelemä laite. Arveltiin, että kadonnut Trinity olisi joutunut muinaiseen Israeliin ja se olisi lähettänyt tällä tavalla viestin tulevaisuuteen. Tarkempia tutkimuksia ei voitu tehdä, koska Israelin Valtion Kansallinen Armeija ryösti arkun Vatikaanista.

Olisiko siis samasta ”madonreiästä” myös todellinen Jeesus voinut siirtyä tulevaisuuteen eli nykyiselle Kopolanmäelle? Jos Trinity tosiaan olisi siirtynyt menneisyyteen ja olisi vieläpä selvinnyt laskeutumisesta, niin mitä sen miehistö puuhaili muinaisessa Palestiinassa? Miksi Jeesus näyttää Kopos-Antilta? Lehtemme seuraa edelleen tilannetta. Kotiseutuneuvos Heikkinen aikoo kirjoittaa aiheesta näytelmän kesäteatteriin Iisalmen Sankarniemelle. Sitä odotellessa annamme näytteen Anssi Asunnan samaa aihetta käsittelevästä kirjasta.

”Aamuhämärissä Jeff huomasi, että Ralf oli kuumeinen ja houreissaan. Hänet köytettiin mahalleen aasin selkään, ja kotimatkalle lähdettiin viivyttelemättä. Alemmas päästyä Jeff tutki potilaan ja havaitsi iholla vakavat sädesairauden oireet. Rinta ja olkapäät olivat laajalta alalta harmaanvalkoiset ja paikoin rakkuloilla. Jeff aavisti, että majakka oli tullut heille kalliimmaksi kuin he olivat kuvitelleet.
Viikon kuluttua Ralfin iho oli palautunut miltei ennalleen ja kuume oli asettunut. Voimat olivat kuitenkin menneet, eikä hän enää koskaan pystynyt mihinkään raskaampaan askareeseen.
Majakka oli kuitenkin Ralfille kaikki kaikessa hänen viimeisinä elinvuosinaan. Joka ilta hän nousi ja paarusti tammen alle tähyämään, että valo tuikki vuorella. Monesti hän viipyi tuntikausia. Lopulta Michael rakensi hänelle mukavan telttatuolin tammen alle.
Toisinaan majakka valaisi vuoren yllä leijuvat pilvet. Joskus keila näkyi vain heikkona viiruna, joskus se taas kohosi väkevänä kohti taivasta. Kaikki riippui säätilasta. Kun valoa jonain kirkkaana ja lämpimänä iltana ei voinut lainkaan nähdä, Ralf valvoi koko yön odottaen, että jostain nousisi pilvi, joka osoittaisi, että majakka yhä oli toiminnassa.
Ehkä Ralf tuollaisina öinä toivoi myös, että saisi nähdä sukkulan, joka saapuisi heitä noutamaan. Vasta silloin majakka olisi toteuttanut hänen unelmansa.”

Lehtemme kirjallisuuskriitikon mukaan Asunnan kirjan alku on ensilukemalla hieman hämärä eikä kertomus tunnu lähtevän oikein käyntiin. Jatkossa kirja imaisee todella mukaansa. Kirjaa voi suositella etenkin henkilöille, jotka pohtivat avaramielisesti eräitä Raamatun merkillisiltä vaikuttavia kohtauksia. Mitkä kolme henkilöä patriarkka Abraham kohtasikaan teltallaan? Miksi Sodoma ja Gomorra hävitettiin? Mitä Mooses koki Siinain vuorella, miksi pensas paloi? Mistä ovat lähtöisin Aaron-veljen pappien merkilliset asut? Tämä teos antaa niille kiinnostavan, vaihtoehtoisen tulkinnan.

Tommi

Firmafutist Turust

Laine, Jarkko : Futari : lehtiä potkupalloilijan salatusta elämästä (1977)

otteet runosta:
Jarkko Laine : Kun istun Urheilupuistossa ja katselen TPS:n peliä (1973)
(kirjassa: 11 & pallo : jalkapallo elämässä, elämä jalkapallossa, 1997)

Virus tuli ja lykkäsi kauemmas vuosia odotetun jalkapallon suurtapahtuman, EM-kisat 2020, joihin Suomikin onnistui pääsemään mukaan. Saattoi olla hyvä niin, sillä se olisi ehkä käynyt jo liikaa sydämen päälle, voittihan oma KuPSimme Suomen mestaruuden (Banzai!) ja Tepsikin palasi takaisin pääsarjaan! Niin, Turku, tuo suomalaisen jalkapallon kehto. 1890-luvulla tulivat Crichtonin veljekset Englannista ja perustivat veistämön Aurajoen suuhun. He toivat mukanaan jalkapallon ja opettivat veistämönsä työmiehet pelaamaan sillä. Se oli todellista puulaakipalloilua, todellista työläispalloilua, tuo suomifutiksen alkutaival.
Voisikin antaa yhden sikäläisen futarin Lasse ”Köö” Heiskasen kertoa harrastuksestaan. Hän on kohta kolmekymppinen maalivahti kirjapaino Weikkolan joukkueessa ja ainakin omien puheidensa mukaan reippaasti tuollaista II divisioonan tasoa:

”Ei kai minua muuten olisi pyydetty pysymään mukana porukassa. Ja näön vuoksi olen välillä toimitellut firman talonmiehen tuuraajan hommia. Väärinkäsitysten välttämiseksi lienee paras sanoa heti alkuun, etten ole epäsosiaalinen enkä missään nimessä boheemi niin kuin silloinen tyttöystäväni väitti. En myöskään tunne vetoa sosialismiin enkä vapaamuurariuteen, en pidä hipeistä enkä itämaiseen uskontoihin höynähtäneistä. Olen reservin vänrikki ja hum.kand. Käytän alkoholia harvoin ja tupakoin ainoastaan ollessani juovuksissa. Ainoat paheeni ovat jalkapallon pelaaminen ja runojen kirjoittaminen. Laitan tähän esimerkin:

On vappu ja sataa
ja jalkapallo kuin sateen kastama markkinapallo
märkänä ja raskaana kiitää
kuin muinaisaikain kanuunankuula,
saapasnahasta tehty, täytetty paroni von Münchhausenin
muistelmilla (niin kuin Himbergin Jokken
jalkapallon kuori vanhoilla Turun Sanomilla
jotka pursuivat ulos nyörittämättömästä nahan aukosta
ja saivat koko rankkarin näyttämään
pienoiskaatopaikalta & kuitenkin Jokken isä
oli erotuomari ja piti palloja sisäeteisessä
vanhassa perunasäkissä, pihi
mies, ajatukset kiersivät yhtä ja samaa kehää
kuin raitiovaunu jota hän ajoi,
mutta jalkapallopelissä ei ole raiteita) … jatko lopussa

Olen lähetellyt runojani kustantajille 12-vuotiaasta asti ja saanut ne aina takaisin. Olen plagioinut jokaista tuntemaani runoniekkaa, mutta jostakin syystä säkeeni ovat jättäneet kustantajan lukijat kylmiksi. Joko minä kirjoitan huonosti tai heillä on kehittymätön maku. Mutta minä en lannistu helposti ja lisäksi uskon, että aikalaisilta saatu kritiikki ei ole mitään kritiikkiä, se on vain keskustelua, mielipiteitten vaihtoa. Vaikka totta puhuen olen aika huono häviäjä.

Sivut: 1 2

Elämäni raamit

Lindgren, Torgny : Totuuden ylistykseksi : kehystäjä Theodor Marklundin oma selonteko (1994, suomentanut Liisa Ryömä)

Kotiseudun pankista tuli kirje. Lainani oli langennut maksettavaksi, en ollut hoitanut korkoja ja kuoletuksia niin kuin piti. Olin unohtanut koko lainan, otin sen aikoinani jotta voisin vakuuttaa Madonnan. Luovutan täten pankille taloni, kirjoitin vastaukseksi. Myykää talo velkojeni katteeksi, en tule koskaan takaisin, siirrän täten myös irtaimiston pankin omistukseen.

Olin sijoittanut Madonnan Paulan olohuoneeseen. Kun aamulehdet tulivat nousin ja kannoin ne roskakuiluun. Sitten istuuduin lattialle Madonnan eteen. Istuin ja mietin kaikkea minkä olin menettänyt; talon ja huonekalut ja taidekirjat ja kehystämön ja oikean käden ja mandoliinin ja Paulan äidin ja käsinmaalatut seinätaulut ja kirstun rahat ja isoisän ja ensimmäisen Madonnan ja näkymän keittiön ikkunasta ja isoisän pianon ja koko elämäni. Sivelin vasemmalla kädelläni kaljua päätäni.

Sivut: 1 2

Everstiluutnantti Shannon, evp

Maarit Verronen : Kylmien saarten soturi (2001)

En välitä edustamisesta vaan järjestelystä. Siitä että menee tiukalle, mutta homma voidaan hoitaa ja jää pieni marginaali.

”Millaista työtä ottaisit, jos saisit aivan mitä tahansa?” Se oli hänen oma kysymyksensä sodan jälkeen, ja nyt hän yritti vastata siihen. Jotakin millä oli merkitystä. Ei välttämättä palkallista työtä vaan ehkä jotakin, mikä oli puolittain harrastus. Ei keulakuvapelleilyä vaan taustalla toimimista. Sodanaikaisista tuttavista ei juuri ollut apua. Ne joilla meni huonosti kaipasivat ymmärtävää kuulijaa ja olivat innokkaita jatkamaan yhteydenpitoa. Menestyjät taas olivat varovaisia ja pidättyviä. Vähemmän oli heitä, jotka eivät olleet katkeria eivätkä menestyneitä vaan jotakin inhimillisen epämääräistä siltä väliltä.

Olen vähän liian nuori eläkkeelle enkä oikein osaa laiskotella eikä minulla ole koskaan ollut mitään niin sanottuja harrastuksia. Seikkailukouluttaja? Tulisi motivaatio-ongelma heti jos asiakkaat olisivat vähänkin vastahakoisia. Veteraaniapujärjestö. Ehkä muitakin järjestöjä, ihmisoikeuksiin keskittyneitä tai luonnonsuojeluporukoita. Sillä suunnalla oli tehty näyttäviä tempauksia. Siellä voisi vieläkin olla käyttöä henkilölle, joka on tottunut ajamaan kumivenettä henkensä kaupalla. Erikoisjoukkojen koulutus kommandoupseerille antaa siihen erinomaisen pohjan.

Sivut: 1 2

Taiteilija Klingsor

Torgny Lindgren : Taiteilija Klingsor (Tammi, 2017. Suomentanut Liisa Ryömä)

Taiteilija Klingsor kuoli halvaukseen kotonaan keittiössä. Klingsorit tapasivat kuolla halvaukseen, sitä heiltä oikeastaan odotettiinkin.

Halusimme tietää, mitä hänen maalauksilleen tapahtui. On väitetty että hän poltti kaikki teoksensa. Ohiajavat ihmiset sanoivat nähneensä öljymaaleista johtuvia monenkirjavia pilviä nousevan mökistä. Huhuttiin, että Klingsor oli ostanut rautakaupasta tulenarkoja nesteitä. Mutta olemme vakuuttuneita, että tiedämme paremmin: hän upotti ne kuivaan kaivoon.

Muoriklingsorin isoäidin veli Olof asettui asumaan Långträsketiin viettävään etelärinteeseen. Hän rakensi sinne talon ja navetan. Mutta hän ei löytänyt vettä. Kukaan ei tiedä kuinka monta kaivoa hän kaivoi ja täytti sitten umpeen. Muutaman vuoden kuluttua hän luovutti ja lähti siirtolaiseksi Chicagoon. Viimeistä kaivoa ei koskaan täytetty. Se on kolmekymmentä metriä syvä ja yksi sisämaan kuivimmista paikoista. Siihen Klingsor upotti kaiken taiteensa, kaikki taulut jotka olimme nähneet hänen keittiönsä seinillä ja kaikki stillebenit jotka hän oli viimeisinä vuosina luonut.

Sivut: 1 2

Iltavahtimestari

RIIKONEN, Matias: Iltavahtimestarin kierrokset (Teos, 2019)

Tänään juttelin pihalla pitkään Riikosen kanssa, sen iltavahtimestarin. Hän oli joutunut lopettamaan työt Topeliusskolanilla, koska homma oli kesän aikana kilpailutettu. Kukaan ei vain ollut vaivautunut ilmoittamaan siitä hänelle. Riikonen oli taas kiertänyt yöllä kaupungilla vakiokierroksensa. Pieni sadekuuro oli kulkenut kaupungin yli, ja hän kysyi, olenko koskaan huomannut kuunnella tarkemmin yöllisen kaupungin ääniä. Hän on kirjoittanut uusia runoja ja repäisi muistikirjasta yhden ja antoi sen minulle:

Stadionin aidan helinä
venesataman kilkatus
sateen jälkeen
ikkunamarkiisien päälle putoilevat
vesipisarat

Siivousfirman Daniel ajoi pihaan, moikkasi meitä ja alkoi luututa portaikkoa. Riikonen sanoi, että hän kokee myös jonkinlaista yhteenkuuluvuutta, koska on niin monta vuotta illan päätteeksi mopannut paikat koululla. Ensi syksynä hän ei enää tee niin, ei tyhjennä roskiksia tai lisää käsipaperia, ei sammuttele valoja tai sulje ovia, ei kolaa lunta tai hiekoita pihaa. Sitten hän sanoi sellaista, joka kosketti syvältä: hän ei saa tuntea sitä iloa, kun lähtiessä kääntyy vielä vilkaisemaan pimeää koulurakennusta ja tietää laittaneensa kaiken kuntoon.

Jotenkin minä viihdyn Riikosen seurassa. Me voimme olla joskus pitkiäkin aikoja ihan hiljaa, sillä kai me olemme aika lailla samanlaisia, yksinään viihtyviä ja tavanomaisen tunnollisia tyyppejä, joilla on tapana jutella aaveille ja katsella tapahtumia vähän sivusta. Hänelle koulu oli valtava rukousmylly, joka pidettiin käynnissä noilla yksinkertaisilla, aina samassa järjestyksessä tehtävillä töillä. Minulle se on ollut kirjasto. Ehkä me molemmat haluamme jollakin tapaa kantaa huolta kaikesta sellaisesta, minkä olemassaolo on häilyväistä.

Sivut: 1 2