Siunattuja ohjuksia ja voittoisaksi voideltuja sotilaita

Juha Meriläinen : Putinin alttaripoika : patriarkka Kirill ja Venäjän pyhä hyökkäyssota (Otava, 2023)

     ”Kirill eli Vladimir Gundjajev oli leningradilaisen pappissuvun vesa. Venäjän ortodoksisen kirkon ulkosuhteiden osaston johtaja metropoliitta Nikodim poimi älykkään ja kunnianhimoisen nuorukaisen siipiensä suojiin jo ennen kuin tämä ehti valmistua Leningradin teologisesta akatemiasta. Vain pari vuotta myöhemmin Kirillin nimi ilmaantui KGB:n dokumentteihin.

     ”Kirilliä koskevissa uutisissa muistetaan nykyisin mainita, että hän oli KGB:n agentti. Tämä tieto kertoo Kirillistä vielä melko vähän. Kansainvälisiä ekumeenisia tehtäviä, joihin Nikodim Kirillin johdatti, ei voinut tehdä ilman yhteistyötä KGB:n kanssa. Osa KGB:n kanssa yhteistyötä tehneistä papeista teki sitä vastentahtoisesti, osa vapaaehtoisesti. Suuri kysymys Kirillin ja monen muun neuvostoajan venäläisen papin kohdalla on, oliko kyseessä pappi, joka joutui yhteistyöhön KGB:n kanssa, vai KGB:n kasvatti, jonka tehtävänä oli soluttautua kirkkoon. Näihin kysymyksiin saadaan tuskin koskaan täysin varmaa vastausta.”

Metropoliitta Nikodim etsi aktiivisesti nuoria, lupaavia kykyjä kirkon palvelukseen. Monet ”Nikodimin pojista” nousivatkin keskeisiin tehtäviin, heistä näkyvimpänä ortodoksisen kirkon nykyinen patriarkka Kirill (synt. 1946). Nuoren Kirillin urakehitys oli nopea. Meriläisen mukaan se kertoo Kirillin lahjakkuudesta sekä viranomaisten suopeasta suhtautumisesta. KGB:ssä ensimmäinen merkintä Kirillistä löytyy vuodelta 1972. Hän aloitti 24-vuotiaana Nikodimin sihteerinä ja ehti toimia siinä vain vuoden, kun hänet nimitettiin Moskovan edustajaksi Kirkkojen maailmanneuvostoon, Geneveen.

Kirillin tuli raportoida KGB:lle kansainvälisten organisaatioiden toiminnasta. Lisäksi hänen tuli edistää niissä Neuvostoliitolle suotuisia päätöksiä. 1970- ja 1980-lukujen aikana Kirillistä tuli yksi Moskovan patriarkaatin merkittävimmistä diplomaateista. 1989 hänet nimitettiin Nikodimin entiseen virkaan ulkosuhteiden osaston johtajaksi ja 1991 hän sai metropoliitan arvon. Patriarkaksi hänet valittiin vuonna 2009.

Jo alussa Juha Meriläinen tekee muutaman asia selväksi. Hänen kirjansa ei ole provokaatio. Kirjan nimi ei ole patriarkka Kirilliin kohdistuva loukkaus. Termin Putinin alttaripoika Meriläinen lainasi paavi Franciscukselta. Kun paavi keskusteli Kirillin kanssa Putinin aloittaman sodan johdosta, Franciscus korosti, että kirkon johtajat eivät voi olla valtion pappeja. He eivät voi käyttää politiikan vaan Jeesuksen kieltä.
”Patriarkka ei voi muuttua Putinin alttaripojaksi.”

Juha Meriläinen ei ole taustaltaan Venäjä-tutkija. Hän on työssään keskittynyt muun muassa uskonnon rooliin kylmässä sodassa sekä uskonnon ja nationalismin suhteeseen. Meriläinen tapasi patriarkka Kirillin ensimmäisen kerran 2018 eräässä muistojumalanpalveluksessa Pietarissa. Hän kiinnitti silloin huomiota Kirillin painokkaasti esittämään kritiikkiin samaa sukupuolta olevien parien avioliitoista. Lisäksi Kirill kuvasi valtion ja kirkon välistä suhdetta Venäjällä täysin toisin kuin valtiovallan edustaja omassa puheessaan. Sota Ukrainassa johti hänet pohtimaan tuota suhdetta tarkemmin ja kirjoittamaan siitä. Meriläisen kirja ruotii erinomaisen selkeästi kirkon ja valtion suhteen muutosta Venäjällä sekä Kirillin roolia muutoksen edustajana. Hän valottaa myös Venäjän ja Ukrainan historiaa ansiokkaasti. Teos sai Lauri Jäntin säätiön tietokirjapalkinnon 2024.

Kirkon basaarista öljyä, tupakkaa, viinaa…

Neuvostojärjestelmä suojasi ortodoksikirkon uskonnollisen monopoliaseman. Samalla se kuitenkin piti kirkon resursseiltaan ja hengeltään heikkona. Kun Neuvostoliitto romahti, kirkko oli lähellä vararikkoa. Presidentti Jeltsin antoi 1994 ortodoksiselle kirkolle oikeuden tuoda tullivapaasti humanitaarisia avustuksia, joihin kuului mm. tupakka. Ulkosuhteiden osaston osuus oli noin 10 prosenttia koko maan tupakan tuonnista. Kirkon pankki Sofrino toi vero- ja tullivapaasti miljoonia pulloja ehtoollisviinejä. Tullivapaudesta luovuttiin 90-luvun loppupuolella rikosepäilyjen herättyä. Lisäksi ongelmia alkoi ilmetä rikollisryhmien kanssa, jotka myös kiinnostuivat tästä tuottoisasta bisneksestä. Talouslehti Forbes nosti esille myös Nikolo-Ugreshkyn luostarin. Sen piirissä liikuteltiin satojen miljoonien dollarien arvosta alkoholin myyntituloja, joita ei virallisissa raporteissa näy nimeksikään. Meriläinen arvelee, että todennäköisesti ortodoksisen kirkon tärkein tulolähde oli kuitenkin öljy.

Ortodoksisen kirkon vaurastuminen moninaisen yritystoiminnan avulla todistaa kirkon yhteiskunnallisen aseman vahvistumisesta. Kirkko sai valtiolta vero- ja tullihelpotuksia, eikä sen tarvinnut tehdä tiliä omaisuudestaan. Se on osoitus venäläisestä basaaritaloudesta. Se on osa klaanijärjestelmää, joka muodostuu monimutkaisista sukulais- ja lojaliteettiverkostoista. Kaikki omaisuus kuuluu klaanille ja viime kädessä tsaarille, joka jakaa taloudellisia oikeuksia alamaisille. Yksityisomaisuuden suojaa länsimaisessa mielessä ei ole. Professori Jukka Korpelan mukaan varallisuus on nykyään jonkinlainen lähipiirin sisäinen pooli, jossa ei aina tiedä mikä on kenenkin omaisuutta. Johtajien omien ja organisaatioiden rahojen välinen raja on häilyvä.

Kirkko oli ainoita toimivia instituutioita, jotka jäivät jäljelle Neuvostoliiton hajottua. Se oli aluksi resursseiltaan heikko, mutta sillä oli eräs merkittävä etu. Se kattoi sekä maantieteellisesti että kirkkopoliittisesti lähes koko entisen Neuvostoliiton alueen. 90-luvun puolivälin jälkeen kirkon vahvistuminen teki siitä valtiovallan silmissä entistä kiinnostavamman yhteistyökumppanin. Siksi sitä kannatti tukea ja kuunnella sen pyyntöjä. Ortodoksinen kirkko olikin ainoa taho, jolle valtiovalta palautti neuvostohallinnon takavarikoimaa omaisuutta.

(sivu 1/2)

Sivut: 1 2

Nouse, mahtava Putininmaa, nouse pyhään sotaan

Mark Galeotti : Putinin sodat Tšetšeniasta Ukrainaan (suomennos Jere Saarainen. Minerva Kustannus, 2023)

Kirjan esittely on tehtävä ripeästi. Vaimo sanoo, että hän ei halua törmätä kotona kirjan kansikuvaan enää yhtään kertaa. Kuva onkin juuri sellainen, jolla iltapäivälehdet lisäävät myyntiään ja kasvattavat kansalaisten pelkotiloja. Aloitetaan siis rauhoittavalla tiedolla. Mark Galeotti päättää erinomaisen ja ajankohtaisen kirjansa arvioon Venäjän sotilaallisen uhan ja länteen kohdistuvan hyökkäyksen mahdollisuudesta:

”Putinin virkakausi presidenttinä on jakautunut kahteen osaan. Hänen kaksi ensimmäistä kauttaan 2000-luvulla olivat häkellyttävän onnistuneita, mutta monet edistysaskeleet haaskattiin tai kavallettiin 2010-luvulla tai sen jälkeen. Sama pätee myös hänen toimintaansa sotilaallisissa ja turvallisuuteen liittyvissä asioissa. Venäjän asevoimat pelastui romahdukselta. Tšetšenia rauhoitettiin, vaikka keinot olivat likaisia, ja Venäjästä tuli jälleen maailmanvalta.

”Jos Putin olisi tyytynyt rakentamaan vahvaa valtiota Venäjän rajojen sisällä eikä haaveillut imperiumista, hänet luultavasti muistettaisiin menestyksekkäänä valtion rakentajana. Sen sijaan hän kuitenkin kurotti kauas. Venäjältä kestää vuosia tai kenties vuosikymmeniä toipua tuon virhearvion seurauksista. Niistä kärsivät lopulta myös hänen seuraajansa. Ennen kaikkea Venäjän asevoimat ovat saaneet kovan kolauksen, mutta myös maan talous ja yhteiskunta kantavat vielä pitkään Putinin sotien syviä ja kirveleviä arpia.”

Mark Galeottin kirja on perinpohjainen selvitys siitä, miten presidentti Putin onnistui 20 päivässä tuhoamaan noin 20 vuotta kestäneen Venäjän armeijan uudistusprojektin saavutukset. Alunperin kirja valmistui ennen Venäjän täysimittaista hyökkäystä Ukrainaan helmikuussa 2022. Niiden tapahtumien valossa Galeotti muokkasi vielä tekstiä ja lisäsi kirjaan uuden luvun, jossa hän pohtii tilannetta kesäkuussa 2022.

Monta kymmentä vuotta Venäjään ja sotilasasioihin perehtynyt Mark Galeotti tunnustaa, että tuo hyökkäys yllätti hänetkin. Ennen helmikuuta hän arvioi sodan todennäköisyydeksi korkeintaan 30-40%. Hyökkäyspäätöstä ei Galeottin mielestä tehty terveellä järjellä. Itse asiassa Putin oli jo voitolla verettömässä sodassaan. Krimin miehitys ja Itä-Ukrainan konflikti pelottivat sijoittajia pois Ukrainasta. Venäjän turvallisuusjoukot pidättivät ukrainalaisia aluksia ja viivyttivät ja takavarikoivat muita laivoja satamien edustalla. Venäläisten kiristyvä ote heikensi Ukrainan taloudellista asemaa. Länsivaltojen päämiehet vierailivat ahkerasti Putinin luona ja kulisseissa Zelenskyiä kehotettiin tekemään myönnytyksiä rauhan säilymiseksi. Galeotti arvelee, että hyvin sujunut operaatio Krimillä sekä Putinin luoma henkilökohtainen informaatiokupla saivat hänet uskomaan helppoon voittoon. Etenkin kun ”hännystelijät ja kritiikittömät turvallisuuspalvelujen työntekijät vakuuttivat, että ukrainalaiset kärsivät amerikkalaisten johtaman hallituksen alaisuudessa ja tahtovat tulla vapautetuiksi”.

Mark Galeottin kirja on niin perusteellinen, että uskon teoksen tulevaisuudessa löytyvän monen tutkijan ja sotilasaiheista kiinnostuneen lukijan käsikirjastosta. Galeotti käy läpi todella tarkasti kaikki sodat, jotka Putinin presidentti- ja vallassaolokausilla on käyty. Presidentinvirassa välillä pyörähtänyttä käsikassara Medvedeviä ei tietenkään lasketa.

Seuraavassa on esimerkki Galeottin perinpohjaisesta tyylistä, eli mitä tapahtui Georgiassa 2008. Presidentti Saakašvili halusi laittaa levottomuuksia aiheuttavat vähemmistökansallisuudet ojennukseen. Lisäksi hän oli puhunut avoimesti liittymisestä Natoon, mikä oli suora taisteluhaaste Moskovalle. Moskova alkoi yllyttää ja aseistaa eteläossetialaisia joukkioita. Ne rupesivat hyökkäilemään georgialaisten siviilien kimppuun ja hallituksen joukkoja vastaan. Lopulta osseetit rikkoivat vuoden 1992 aseleposopimuksen, kun he tulittivat tykeillä georgialaisten kyliä. Venäläiset onnistuivat provosoimaan presidentti Saakašvilin, kun hän määräsi puolestaan joukkonsa vastaamaan kapinallisten tuleen.

”Aloite oli nyt venäläisillä. Seuraavana päivänä suuri 4500 täysin taistelukykyisen sotilaan vahvistusjoukko 42. moottoroidusta jalkaväkidivisioonasta saapui yhdessä 19. moottoroidun jalkaväkidivisioonan 503. jalkaväkirykmentin, kahden 76. ilmarynnäkködivisioonan pataljoonan vahvuisen taisteluosaston, 22. erikoisjoukkoprikaatin osien sekä 487. helikopterilentorykmentin kymmenen Mi-24-taisteluhelikopterin ja taktisten Mi-8-kuljetushelikopterien kanssa. Joukkoja oli niin paljon, että Zhinvaliin johtavilla teillä oli jopa ruuhkaa. Kun ilta koitti 10. elokuuta, kaupunki oli tiukasti venäläisten käsissä ja operaatioalueella oli 10 000 venäläistä sotilasta.”

Kun vastaavaa tulee vastaan niin Tšetšenian sotien, Krimin, Syyrian kuin Itä-Ukrainan konfliktien kohdalla, niin asiaan vähemmän perehtynyt voi ajatella, että vähempikin riittäisi. Galeotti kuitenkin onnistuu vaikeassa tehtävässään pitää monenlaisten lukijoiden mielenkiinto yllä, sillä kirjassa on paljon muutakin. Sotatapahtumat ovat pääasia kuten teoksen nimikin sanoo, mutta tekijä käy läpi myös sotien taustat ja kyseiseen ajankohtaan liittyvät poliittiset kysymykset.

(1/2)

Sivut: 1 2

Näin naapurissa: vaikene tai valehtele

Mihail Šiškin : Sota vai rauha : kirjoituksia Venäjästä ja lännestä (suomentanut Sirpa Hietanen. WSOY, 2023)

”Venäjä-nimistä oikeusvaltiota tai valtiota ylipäätään ei oikeastaan ole olemassa. Näemme pelkästään länsimaisia tarkkailijoita varten kyhätyn kulissin. On kyse mafiasta, järjestäytyneestä rikollisesta valtarakenteesta, joka käyttää hyväkseen valtiollisia mekanismeja. Nürnbergin oikeudenkäynneissä Neuvostoliiton syyttäjäviranomainen ilmaisi asian selvin sanoin:
’Nämä rikolliset ovat vallanneet valtiovallan ja tehneet valtiosta rikollisen toimiensa välineen.’
Juuri niin tapahtuu nykyään Venäjällä.”

Etsin pitkään sopivaa sanaa kuvaamaan Mihail Šiškinin tyyliä kirjan esseissä. En keksinyt. Lähinnä tuli mieleen vertaus: hän kirjoittaa kuin korkeaoktaanisella spriillä käyvä lihamylly. Myllyyn heitetään koko nyky-Venäjä, sitten Šiškin painaa nappia ja esittelee lukijalle tuloksen. Kun kaunokirjallisista teoksista moninkertaisesti palkittu kirjailija laittaa osaamisensa peliin, on jälki hurjaa.

”Venäjän historia osoittaa, miten valtio sukupolvien ajan johdonmukaisesti eliminoi järjestelmään sopeutumattomat ihmiset tai ajoi heidät maanpakoon. Loput asukkaista kehittivät venäläisen eloonjäämisen taidon. Joka yritti nostaa päänsä, teloitettiin. Oli terveellisempää pysyä hiljaa ja nuolla vallan saappaita.”
…
”Venäjällä vallan perusta ja sen ainut ja riittävä oikeuslähde on puhdas väkivalta. Valta voi kohdella meitä kaikkia aivan mielensä mukaan. Väestö on miehitysvallan armoilla. Murhatun runoilijan Osip Mandelštamin leski Nadežda Mandelštam sanoi kerran:
’Me elämme kuin kylläisen ihmissyöjän keittiönhyllyllä.'”

Mihail Šiškin syntyi Neuvostoliitossa, Moskovassa ja muutti 1995 Sveitsiin, jonka kansalaisuuden hän sai. Moskovassa hän oli työskennellyt nuorisolehden toimittajana kolme vuotta. Sitten hän oli opettanut saksaa ja englantia koulussa. Kirjassa käy muuten ilmi, että saksa oli Mihailin kouluaikana inhokkiaine. Voitettujen fasistien kieli. Jos oppilas ei suoriutunut riittävän hyvin muissa kielissä, hänet siirrettiin saksan ryhmään. Mihail oli erinomainen oppilas. Äiti vain sattui olemaan koulun rehtori. Hän pelkäsi joutuvansa syytetyksi siitä, että suosii poikaansa ja pakotti tämän opiskelemaan saksaa. Keino tepsi, syytettä ei tullut. Myöhemmin äidin harkintakyky petti. Hän salli järjestää kaksi vuotta aiemmin kuolleen Vladimir Vysotskin lauluihin perustuvan iltatilaisuuden koululla. Kantelu. Potkut. Syöpä. Šiškin kutoo yhteiskunnalliseen syytekirjelmäänsä vastaavia muistoja perheensä ja omasta elämästään niin Venäjällä kuin entisessä NL:ssa ja tulos on vangitsevan kiehtova.

Ja sitten nämä pelkistykset. Läpi koko kirjan tekstissä löytyy lauseita, jotka onnistuvat tiivistämään käsiteltyä aihetta erinomaisesti.

”Putin on oire, ei sairaus.”

”Synnyttävätkö diktatuuri ja diktaattori orjien populaation vai synnyttääkö orjien populaatio diktatuurin ja diktaattorin?”

”Passiivisena pysyminen ja täydellinen aloitekyvyttömyys ovat selviytymiskeinoja ja venäläisen mentaliteetin kultainen sääntö.”

”Me elävä sukupolvi olemme hansikas, historia on käsi.”

Palataan alun mafiaan. Mihail Šiškin huomauttaa, että Venäjällä ei ole muista maista tuttua mafiaa, siis itsenäistä järjestöä joka toimisi hallituksen ohella. Costa nostra on valtio. Valtion rakenteet ovat Venäjän mafia. ”Kun Venäjän uusi eliitti esittäytyi Jeltsinin aikakaudella, näyttämölle nousivat venäläisten pikkukaupunkien huijarit ja kelmit. Maan johtoon nousi kriminaalien joukko.”

Kun kriminaalit hallitsevat, vallitsee maassa prisonisaatio, rikollinen alakulttuuri. Kansa on vankina ja vankilamoraalin normatiivinen voima vaikuttaa Šiškinin mukaan nykyvenäläiseen yhteiskuntaan niin vahvasti, että sitä voi pitää sen perustana. Vankila tuntee vain yhden lain – voiman ja väkivallan. Itse asiassa peräti neljäsosa maan asukkaista on joko itse ollut vangittuna tai joku perheenjäsen on joutunut telkien taakse, näin myös Šiškineillä. Isoisä kuoli Siperiassa ja Mihailin veli joutui myös vankilaan. Vankilakokemukset vaikuttavat ihmisten mentaliteettiin ehkäisten tehokkaasti halun minkäänlaiseen vastarintaan.

Eräs selviytymiskeino on korruptio. Sitä vaatii myös vallalla oleva ”vallan vertikaali”, Šiškinin tiivistämänä:
”Alistu ylöspäin, tallo alaspäin.”
Vallan vertikaali toimii omien ehdottomien sääntöjensä mukaan. On ehdottomasti kiellettyä ottaa vastaan enemmän lahjuksia kuin kyseisessä asemassa sopii. On suorastaan anteeksiantamaton rikos ottaa lahjus jakamatta sitä esimiehensä kanssa. Kuitenkin pahinta on olla rehellinen ja lahjomaton – sitä tämä vertikaali ei siedä.

Šiškinin analyysin mukaan vallan vertikaali perustuu ikivanhaan klaanirakenteeseen. Jos klaanin johtaja joutuu epäsuosioon, hän vetää koko joukkonsa mukanaan onnettomuuteen. Sitoutumisesta johtajaan tulee ehdoton: Venäjällä voi omistaa ainoastaan valtaa, ja uskollisuuden menetys johtaa omaisuuden menetykseen.
”Joka menettää hallitsijan luottamuksen, voi menettää myös omaisuutensa, koska se ymmärretään väliaikaiseksi nautintaoikeudeksi. Henkilökohtaisen, esivaltaa kohtaan ilmaistun uskollisuuden järjestelmä on hallintokoneiston vankka selkäranka.”

Tämä taas johtaa siihen, että eliitti piilottaa omaisuuttaan länteen. Täällä se nauttii lain suojaa. Mihail Hodorkovskin Jukos-konsernin tuhon myötä sai koko maailma nähdä, että Venäjällä ei ole yksityisomaisuutta eikä riippumatonta tuomioistuinta. Nämä kaksi peruskiveä vaaditaan, jotta tyypillinen markkinatalous voi ylipäätään toimia. Tavalliset kansalaiset elävätkin kuin viimeistä päivää eikä säästöjä kannata kerätä. Koskaan ei voi tietää, milloin rahat takavarikoidaan tai muuttuvat arvottomiksi. Asunnosta voi tulla häätö koska tahansa.

Venäjällä yhteiskunnan sosiaaliset tikapuut toimivat kuin keskiajalla: ”everstin pojasta ei voi tulla kenraalia, koska kenraalilla on oma poika”. Tällä tavoin on Venäjälle syntynyt jälleen kerran historiasta tuttu perinnöllinen valtionaristokratia. Kaikilla ylemmillä virkamiehillä näyttää olevan yllättävän lahjakkaita lapsia, jotka pääsevät hienoihin päiväkoteihin ja joiden koulutie vie siitä lähtien erilaisiin huipputehtäviin.

Länsimaisesta näkökulmasta Venäjän kansan sopeutuminen surkeisiin elinolosuhteisiinsa tuntuu oudolta. Miten he sietävät tuollaista hallintoa? Šiškinin mukaan se on eloonjäämisstrategian tärkein ydin:
”Joka taipuu, ei taitu!”
Kansalaiset ovat kautta historian oppineet, että kaikki, niin hyvä kuin paha, tulee ylhäältä. Itse ei kannata yrittää mitään, kaikki päätetään ja hoidetaan muualta. Tällaisessa ympäristössä ei kansalaisyhteiskuntaa kehitetä, Šiškin arvelee. Tällä tavalla orjat katsovat alhaalta ylös. Heidän on pitänyt tottua vallan oikkuihin ja niinpä he antavat vallanpitäjien toimia mielensä mukaan.

Orjan keino: Pako rinnakkaistodellisuuteen eli televisiota ja viinaa. Niitä kuluu ja ne ovat Venäjällä taattu keino ratkoa kaikki ratkaisemattomat ongelmat. Hallitsija pitää yllä imperiumiaan propagandan avulla ja sotimalla.
”Imperiumi elää sodista. Voitot pidentävät sen elinkaarta.”
Kansalaisten nöyryytyksen tunteen kääntöpuolelta löytyy isänmaallisuus. Nöyryytetty hakee hyvitystä kärsimykselleen. Orja ylvästelee isäntänsä rikkaudella ja vallalla. Televisiokatsojia hivelee, kun heille muistutetaan maailmanluokan kulttuurihenkilöistä, jotka ovat venäläisiä. Meikäläisiä! Ei muisteta heitä, jotka tapettiin tai karkotettiin, ja että jäljellejääneet loivat suurteoksia valtiosta huolimatta.

Lännessä onkin etsitty selitystä venäläisten hämmästyttävälle sitkolle. Sen täytyy olla länsimaiselle järjelle käsittämätön ja arvoituksellinen venäläinen sielu, joka saa voimansa sakraalista ja salatusta. Venäläisiä tuollainen pohdiskelu yleensä imartelee. Vasili Grossman pelkisti asian kielletyssä romaanissaan Kaikki virtaa (1961):
”Venäjän arvoituksen ratkojien on aika ymmärtää, että yksinomaan tuhatvuotinen orjuus on luonut venäläistä sielua koskevan mystiikan.”

Tästä päästään historian osuuteen. Mihail Šiškin esittelee vauhdikkaasti koko Venäjän historian alkaen Kiovan Rusista ja kristinuskon tulosta Dnjeprin rannoille. Kultaisen ordan aika oli kauheaa. Mutta ei sen takia, että mongolit (tataarit) olisivat sortaneet venäläisiä, vaan he tekivät sen itse. Mongolit eivät halunneet miehittää maata, vaan luovuttivat hallinnon venäläisille ruhtinaille. Heidän tehtävänä oli koota verot ja sen he totisesti tekivät ja julmasti. Šiškinin mukaan tuolta ajalta on peräisin venäläisten hallitsijoiden näkemys kansasta hyväksikäytettävänä materiaalina ja suorastaan orjina.

Mihail Šiškin käsittelee esityksessään lisäksi
— kirkkoslaavin vaikutusta, joka aikanaan supisti suotuisien vaikutteiden leviämistä latinaa käyttävistä muista maista
— Pietari Suuren ns. ”eurooppalaistumista” 1700-luvulla: kutsuttiin vierastyöläisiä kehittämään tekniikkaa, mutta tulikin ihmisiä, jotka toivat mukanaan tuoreita yhteiskunnallisia aatteita, jotka tarttuivat
— Ukrainan sodan näkymiä: länsi lopulta perääntyy uhkailun ja kiristyksen kovetessa
— Sveitsiin siirrettyjä rikollisin keinoin hankittuja oligarkkien rahoja, jotka hänestä pitäisi ehdottomasti takavarikoida
— venäläisten teknisen osaamisen tasoa, esimerkkinä Sergei Korlojov ja avaruusraketit (Šiškin: syvänmerensateliitit koska ne eivät oikein pysy radallaan)
— ekokatastrofia Venäjällä: ”Maa tekee ekologista itsemurhaa tuskin tietoisena koko asiasta.”
— suuren kuolleisuuden perimmäisiä syitä
jne

Mihail Šiškin päättää kirjan toiveikkaissa merkeissä. Demokratian on jossakin vaiheessa pakko voittaa. Se on hänestä luonnon laki. Esimerkkinä hän kertoo nuorista, jotka uskaltavat esittää vastalauseensa seurauksista välittämättä. Nyt heitä on vähän, mutta heitä on pakko tulla lisää. Oman vastalauseensä Šiškin julkaisi 2013 avoimessa kirjeessä federaation lehdistö- ja media-agentuurille. Hänet oli kutsuttu osallistumaan New Yorkin kirjamessuille Venäjän virallisen kirjailijadelegaation edustajana. Hän kirjoitti (ote):

”Minun Venäjäni ei voi olla maa, jossa on vallassa rikollinen ja korruptoitunut hallitus, jossa valtio on kriminaalien hierarkia, jossa vaaleista on tullut farssi, jossa tuomioistuin palvelee vallanpitäjiä eikä lakia, jossa on poliittisia vankeja, jossa valtion televisiosta on tullut vallan huora ja jossa vallananastajat säätävät kasoittain mielettömiä lakeja, jotka vievät yhteiskunnan takaisin keskiajalle. En voi enkä halua olla tätä Venäjää edustavan virallisen venäläisen delegaation jäsen.”

Tommi

Miksi Venäjällä ei kaivata demokratiaa

Kalle Kniivilä : Putinin väkeä : Venäjän hiljainen enemmistö (Into, 2016)

Šumerlja, 30 000 asukasta, 600 kilometriä Moskovasta itään. Seuraavassa toimittaja Kalle Kniivilä tutustuu paikkakunnan urheilutaloon. Talo avattiin juuri parlamenttivaalien alla 2007, ja sitä esiteltiin valtapuolue Yhtenäisen Venäjän lahjana šumerljalaisille. ”Kampanjointia veronmaksajien omilla rahoilla, selvähän se.”
…
”Brehov kaivaa esille tilastot ja näyttää, että urheilutalossa oli edellisenä vuonna 97 000 kävijää. Se tarkoittaa sitä, että jokainen Šumerljan asukas kävi täällä keskimäärin kolme kertaa vuoden aikana.
Urheilutalo on yksinkertainen rakennus, mutta näkyvä todiste siitä, että valtio todellakin tekee jotakin kansalaistensa hyväksi ja että talous on taas paremmassa jamassa. Siksi on myös tärkeää näyttää kaikille, että kunnia urheilutalosta kuuluu valtapuolueelle.
Tällaista rakennusta ei olisi voitu saada aikaan 90-luvulla. Silloin ei ylipäätään rakennettu mitään, muistelee Valeri Brehov. Hän oli silloin kahdenkymmenenviiden ja töissä ajoneuvotehtaalla, kuten monet muutkin Šumerljassa. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeiset vuodet eivät ole mukavaa mietittävää.
– Silloin saattoi mennä puoli vuottakin ilman että palkkaa maksettiin. Meillä oli tehtaalla yksi mies, joka oli täysin epätoivoissaan, koska ei pystynyt elättämään perhettään. Hän tappoi lopulta itsensä. Minä lähdin Moskovaan ja yritin tienata vähän rahaa ostamalla ja myymällä tavaroita, niin silloin tehtiin. Nyt on toiset ajat, kaikilla on ruokaa pöydässä. Putin on pannut maan oikealle kurssille. Ei ihmisiä saa jättää ihan oman onnensa nojaan, niin kuin 90-luvulla tehtiin.”

Kalle Kniivilä on Malmössä ilmestyvän Sydsvenska Dagbaldetin toimittaja, jonka erikoisalana on Venäjä. Kniivilä opiskeli venäjää Leningradin yliopistossa ja Itä-Euroopan tutkimusta Lundin yliopistossa. Tämän kirjan lisäksi hän on kirjoittanut muitakin Venäjän viime aikojen tapahtumia valaisevia kiitettyjä teoksia. Tämä sai Kanava-palkinnon. Ja syystäkin.

Kalle Kniivilä kirjoittaa, että autoritaarinen yhteiskuntajärjestys tarvitsee kolme tukipilaria: rahan, valheet ja väkivallan. Jos talous on kunnossa, valheita ja väkivaltaa tarvitaan vähemmän. Riittää kun alamaiset saadaan uskomaan, että vain nykyjohto on tae elintason jatkuvalle nousulle. Kaaos ja köyhyys seuraavat, jos tapahtuu muutoksia.

1990-luvun katastrofivuosien jälkeen Venäjän talous ja ihmisten elintaso kasvoi huimasti öljyn maailmanmarkkinahinnan nousun takia. Kun öljyn hinta romahti ja Venäjä aloitti sotilasoperaatiot Ukrainassa, venäläisten reaalitulot lähtivät tuntuvasti alenemaan. Oli siis nojattava tukevammin kahteen muuhun pilariin.

Nyt propaganda korostaa Venäjän suuruutta ja maailmanlaajuisen suurvalta-aseman palauttamista, jolla vallanpitäjät perustelevat legitimiteettiään. Elinolojen parantuminen 2000-luvulla kuvataan ennen kaikkea Putinin ansioksi ja viime aikojen ongelmat Venäjälle vihamielisten ulkovaltojen syyksi. Väkivallan ruuvia kiristetään jatkuvasti. Mielenosoittajia ja nettiaktivisteja on tuomittu pitkiin vankeusrangaistuksiin. ”Varmemmaksi vakuudeksi turvallisuusjoukoille annettiin oikeus tarpeen vaatiessa ampua suoraan väkijoukkoon.”

Vuosien 2011-12 suuret mielenosoitukset heilauttivat vähän Putinin valtaistuinta. Hän ymmärsi, että hyvinvoiva, koulutettu ja kansainvälistynyt keskiluokka haluaa enemmän ja on kyllästynyt peukaloituihin vaaleihin ja rukattuun perustuslakiin. Tuo lakiuudistus varmisti Putinin pysyvän vallassa vuoteen 2024 asti. Keskiluokka heräsi vaatimaan paremmin toimivaa valtiota.

Putin ymmärsi, ettei voi olla koko kansan presidentti ja siksi hän kääntyi hiljaisen enemmistön puoleen. Pussy Riot -ryhmää vastaan käyty absurdi oikeudenkäynti oli lähtölaukaus prosessissa, jossa vallanpitäjät solmivat liiton ortodoksisen kirkon vanhoillisten voimien kanssa. Liberaali oppositio sai kerettiläisen roolin. Heidät leimattiin kansan silmissä ateisteiksi ja satanisteiksi, ”jotka tanssivat lännen houkuttelevien sävelten tahtiin Pyhän Venäjän alttarilla”.

Tällaisesta lähtöasetelmasta Kalle Kniivilä lähtee matkalle selvittämään, mistä Vladimir Putinin vankka suosio johtuu ja millainen on venäläinen ajatusmaailma 2010-luvulla. Kniivilä muistuttaa, että samoin kuin Suomessa, eivät Venäjälläkään useimmat ihmiset politiikasta juuri piittaa. Kunhan yhteiskunta toimii jotakuinkin hyvin eikä elämä ainakaan pahene. Tuon syrjäseutujen venäläisten hiljaisen enemmistön tuella Putin säilyttää valtansa. Kniivilä antaa heidän kertoa itse kirjassaan.

Viesti on yksiselitteinen:

”Vakaus on kuin taikasana, jota toistelevat lähes kaikki Venäjällä tapaamani ihmiset. Osasyynä on sanan ’vakaus’ keskeinen asema valtion propagandassa. Tarkoituksenahan on jatkuvasti muistuttaa venäläisiä siitä, miten huonosti asiat olivat ennen kuin Putin pelasti maan.”

Kalle Kniivilä täydentää eloisasti kirjoitettuja haastatteluja tarvittavilla taustatiedoilla. Autotehtaan tuotantolinjojen muutoksien yhteydessä saadaan katsaus suunnitelmatalouden liikkeenjohdollisiin periaatteisiin. Kriisivuosien inflaatiot ja palkanmaksu tavaroina saavat konkreettisia esimerkkejä. Kniivilä kartoittaa myös taloudelle aivan keskeisen öljyteollisuuden tulevaisuudennäkymiä. Lukija saa kuin vaivihkaa kattavan käsityksen suuren maan tehokkaasti hukatuista mahdollisuuksista.

Kirjan lopussa Kalle Kniivilä on jo tuskastunut kyynisiin ihmisiin, jotka väittävät, että kaikki poliitikot ajattelevat vain omaa parastaan. Hän pohtii Venäjän tulevaisuuden suuntia professori Vladimir Gelmanin kanssa. Lisäksi hän tapaa iäkkään ihmisoikeusaktivistin, Andrei Saharovin ystävän, Ljudmila Aleksejevan sekä opposition listoilta kaupunginosavaltuustoon päässeen toimittaja Vera Kitšanovan.

Kirja ilmestyi muutama vuosi sitten ja tilanne on tuosta jo muuttunut. Ljudmila Aleksejeva oli vielä toiveikas: kansalaisyhteiskunta vahvistuu, sillä se on pystynyt kehittymään jopa uskomattoman vaikeissa oloissa aiemminkin. ”Ja me kehitymme yhä.”

Professori Gelman antaa neljä vaihtoehto, joista hiipivä demokratisointi on eräs mahdollisuus. Valtakoneiston romahdusta ei voi myöskään täysin sulkea pois. Kuitenkin todennäköisempää on, että mikään ei muutu ja kehitys alkaa lamaantua, kun talous sakkaa. Silloin on kuria entisestään kiristettävä. Sortotoimet tarttuvat pelkästään poliittisen tyytymättömyyden oireisiin, mutta eivät sen syihin. Lisäksi ne aiheuttavat vielä enemmän kustannuksia, sillä turvallisuuskoneiston lojaalisuus on ehdottomasti varmistettava.

Nuori Vera Kitšanova (22 v.) on surullinen päätepiste tälle tarinalle. Hänen ystäväpiirissään Moskovassa ei juuri ole nuoria, joiden mielestä asiat ovat hyvin. Monet heistäkään eivät ole kiinnostuneita politiikasta ja eräät aikovat muuttaa maasta.

” – Minun äitini kävi lopulta äänestämässä Navalnyia pormestarinvaalissa, mutta ei hän ymmärtänyt, mitä merkitystä sillä on, hän teki sen vain ilahduttaakseen minua.
Täälläkin, Venäjän poliittisesti aktiivisimmassa kaupungissa, useimmat ovat sitä mieltä, ettei äänestäminen kannata, koska se ei kuitenkaan muuta mitään.
” – Vaalien alla jaoimme kadulla Navalnyin lentolehtisiä. Jotkut ohikulkijat pysähtyivät puhumaan ja sanoivat, että meistä näkyy, että me todella välitämme ja että se on hienoa. Ja sitten he sanoivat, etteivät silti aio äänestää, koska mikään ei muutu ja kaikki on ennalta päätetty. Toiset taas sanovat, ettei kannata yrittää muuttaa mitään, koska asiat voivat silloin mennä pieleen. Mitä tuollaiselle voi tehdä?”

Myös Vera Kitšanova tuli 2014 tulokseen, että hänen työnsä Venäjällä ei tuota tulosta. Tammikuussa 2015 hän muutti Ukrainaan.

Miksi Venäjällä ei kaivata demokratiaa?

Kalle Kniivilän kirjaan valitsema motto eräästä haastattelusta tiivistää monen näkemyksen:

Jos alkoholistilla on lapsia, ne saavat tehdä ihan mitä lystäävät. Kunnon vanhemmat kasvattavat lapsiaan, ja niillä lapsilla ei ole yhtä paljon vapautta.
Toisen vanhemman nimi on Jeltsin, ja toisen Putin.

Juri Baranov, 55-vuotias hitsari

Tommi

Kipeitä totuuksia Venäjästä ja Ukrainasta

Arvo Tuominen: Riisutut naamiot, särkyneet unelmat. readme.fi 2023.

Miksi ihmeessä Yhdysvaltain ulkoministerin James Bakerin piti vuonna 1990 mennä vakuuttelemaan Venäjän johtajille, että puolustusliitto Nato ei laajene itään päin? Presidentti George Bush oli painottanut Gorbatshoville samaa jo vuoden 1989 puolella. Kun Venäjä aloitti Ukrainan kriisin vuonna 2014, rauhaa yritettiin niin sanotuilla Minskin sopimuksilla, joita ei oikeasti aiottukaan noudattaa; Saksan ex-liittokansleri Angela Merkel ja Ranskan ex-presidentti Francois Hollande myönsivät myöhemmin, että länsi tuki Minsk II -sopimusta vain saadakseen Natolle lisäaikaa varustaa Ukraina ja kouluttaa Ukrainan armeija, jotta se voisi ottaa takaisin Donbassin.

Vaikka Venäjä on mitä on, niin eihän ole ihme, että se tuntee tulleensa lännen jymäyttämäksi. Sillä Nato todellakin on laajentunut itään aina Suomea myöten, ja Ukrainan selkkaukseen on kietoutunut koko länsi. Nyt Naton juonet ja lännen sekaantuminen kaikkeen ovat osa Kremlin keskeistä propagandaa.

Arvo Tuomisen mielestä sota olisi ollut vältettävissä, mutta ei yritetty tosissaan. Erityisesti Yhdysvallat halusi heikentää Venäjää ja pullistelevaa Vladimir Putinia.

”Sodan kulku on vain Putinin mielestä vahvistanut hänen teoriaansa, sillä Ukrainan armeijan osoittautuminen kovaksi vastustajaksi todistaa hänen mielestänsä vain lännen olevan kaiken takana. Näin siitä huolimatta, että sota paljastaa myös Putinin Venäjän epäonnistumisen, tuhoisan ja traagisen epäonnistumisen”, Tuominen kirjoittaa.

Putin mokasi, koska Venäjän eliitti ei käsittänyt, että 90 prosenttia ukrainalaisista kannattaa itsenäistä Ukrainaa. Ja mitä valehtelemiseen tulee, niin Putin itse julisti vajaata viikkoa ennen hyökkäystä, että Venäjä ei tule aloittamaan sotaa Ukrainaa vastaan.

Kokeneen Venäjä-raportoijan Arvo Tuomisen uutuuskirja Riisutut naamiot, särkyneet unelmat käy läpi Ukrainan konfliktin taustan ja nykytilan ja kurkistaa myös tulevaisuuteen. Noista kiinnostavista ennustuksista tuonnempana.

Putin rinnastaa itsensä Pietari Suureen, mutta monen Venäjä-tuntijan mielestä Nikolai I on se tsaari, johon hän oikeammin vertautuu. Myös Arvo Tuominen on näillä linjoilla. Nikolai I:lle ja Putinille on Tuomisen mukaan yhteistä ”heidän tuntemansa valtava henkilökohtainen vastuu kaikesta, ortodoksisuuteen vetoaminen, oman kehon palvonta, militarismin ihailu ja immuunius uudistuksille”.

”Venäjä näkee itsensä – kuten kautta historiansa – imperiumina, joka kärsii ja uhrautuu muiden puolesta. Venäjä myös uhriutuu, sillä se katsoo, että sitä panetellaan ja ymmärretään tahallaan väärin.”

Venäjä on myös klaaniyhteiskunta, jossa ihmisen elämä on enemmän kiinni kaveruussuhteista kuin siitä, mitä itse osaa. Sukulaisia ja kavereita suositaan ja korruptio on maan tapa.

Venäjää johtavat uskovaiset patriootit, jotka kiroavat länttä, ”Gayrooppaa” ja muuta länsimaista hapatusta. Lännen homo- ja transparaatit edustavat Venäjälle vihattavaa rappiota. Venäjä hellii taas kerran ikivanhaa oppiaan lännestä, joka ”vainoaa” Venäjää.

Erittäin mielenkiintoinen on myös selostus Putinin kolmesta ”kilpimiehestä” Aleksandr Dugin, Jevgeni Prigozin ja Ramzan Kadyrov.  Tuoreeseen kirjaan on ehtinyt mukaan Prigozinin juhannuskapinakin.

Tuomisen mukaan Venäjällä taantumusta seuraa modernisaation aalto ja itään kääntymisen jälkeen on lännen vuoro. Heiluriliike jatkuu ääripäästä toiseen kuluttaen uskomattoman määrän inhimillistä ja taloudellista energiaa, ”mutta matka ei taitu juuri lainkaan”.

Eihän Ukrainakaan ole mikään pulmunen. Korruptio rehottaa, ja monien mielestä valta-asema on noussut presidentti Zelenskyille päähän. Maa on jakautunut Eurooppa-mielisiin ja raskaan teollisuuden itämielisiin. Jo ennen Venäjän hyökkäystä maa oli vajonnut Euroopan köyhimmäksi maaksi.

Sitten niihin tulevaisuudenkuviin. Arvo Tuominen ennustaa, että sodan häntä tulee olemaan pitkä. Ukrainalaiset tulevat vihaamaan venäläisiä sukupolvien ajan. Kun pöly laskeutuu ja jälleenrakennus alkaa, niin Ukrainan sisäiset ristiriidat nousevat väistämättä esiin. Kysytään myös, ”kannattiko mahdollisesta Nato-jäsenyydestä maksaa niin suuri hinta”.

Tuominen visioi niin ikään, että Venäjällä tullaan kysymään, kannattiko ”aivokuolleeksi” pilkatun Naton mahdollisen laajenemisen tähden ryhtyä tuhoisaan sotaan vai olisiko kannattanut yrittää diplomaattisia keinoja.

Tuominen on optimistinen Venäjän mahdollisuuksien suhteen, vaikkakin hän tietää, että venäläiset eivät ole kovin innokkaita rakentamaan kansalaisyhteiskuntaa ja ottamaan vastuuta maansa tekemisistä. Venäläiset ovat myös niin konservatiivisia, että brititkin kuulemma tuntuvat heihin verrattuna radikaaleilta.

Arvo Tuominen tuntee aiheensa. Hänen asiantuntemuksensa yhdistyneenä hieman sarkastiseen, ytimekkääseen tyyliin tuo lukijalle mielihyvää. Jospa vain kirja ei vilisisi ärsyttäviä kirjoitusvirheitä, kuten lyhenteistä puuttuvia kaksoispisteitä ja virheellisiä isoja kirjaimia. Kuuluisasta Kerenski-pilkkalaulusta puuttuu kokonainen rivi – eli jälleen kerran kirja, joka olisi hyötynyt napakasta ammatti-ihmisen, esimerkiksi toimitussihteerin, suorittamasta läpiluvusta.

Ukraina-aiheisia tietokirjoja on vuonna 2014 käynnistyneen kriisin jälkeen ilmestynyt suomeksikin melkoinen joukko. Nostan tähän pari teosta, joita on käsitelty tässä blogissamme Tainan ja Tommin aarrearkku.

Ukraina on tärkeä maailman vilja-aitta, jonka maineikkaaseen mustaan maaperään moni ahne on iskenyt silmänsä.

Tommi esitteli toukokuussa Elina Grundströmin teoksen Ukrainan musta multa, joka käsittelee juuri tätä puolta Ukrainasta. Kirja on juuri nyt ehdolla kulttuurilehti Kanavan vuoden tietokirjapalkinnon saajaksi perusteluina muun muassa, että ”jännityskertomuksen tavoin etenevä kirja avaa maatalouden ja maailmanpolitiikan välisiä yhteyksiä kiehtovasti ja elävästi. Kirja kuvaa myös hyvin korruption ja länsimaisesta poikkeavan työkulttuurin Venäjällä ja Ukrainassa aiheuttamia ongelmia.”

Linkki Tommin arvioon kirjasta Ukrainan musta multa: tositarina viljelysmaasta jonka piti ruokkia maailma (WSOY 2023).

Jos haluaa lukea yleisluontoisen asiantuntijakatsauksen eikä ole aikaa paksuihin kirjoihin, huippujournalistien Anna-Lena Laurénin ja Peter Lodeniuksen 129-sivuinen Ukraina – rajamaa vuodelta 2015 on hyvä vaihtoehto. Tommi esitteli kirjan Aarrearkussamme helmikuussa 2022 juuri ennen kuin uusi sotavaihe alkoi. Kirja kertoo kompaktisti Ukrainan problematiikan taustat, muun muassa Maidanin mielenosoituksiin johtaneet tapahtumat, sekä avaa outoa slaavilaista valehtelua.

Ote Tommin arviosta: ”Kun kaikki valehtelevat, on tilanne otollinen ”informaatiolle”, joka vetoaa tunteisiin ja viis veisaa tosiasioista. Silloin ei myöskään ole kovinkaan oleellista kuullaanko toista osapuolta ollenkaan. Länsi- ja Keski-Ukrainassa ollaan sitä mieltä että propaganda on muuttanut krimiläiset ja itäukrainalaiset ”zombeiksi”, Homo sovietukiksi, jotka töllöttävät Venäjän teeveetä, eivät halua muutoksia vaan tehdä vain työtä tehtaissaan. Donbassissa ja Krimillä ollaan vuorenvarmoja, että nimenomaan vastapuoli on aivopesty, Kiovassa hallitsee fasistinen juntta ja sotaa käydään USA:ta vastaan.”

Linkki Tommin arvioon kirjasta Ukraina – rajamaa.

Tästä nyt puheena olevasta kirjasta Riisutut naamiot, särkyneet unelmat lopuksi analyysi Vladimir Putinista Arvo Tuomisen sanoin.

”Putin on taustaltaan ennen kaikkea vakooja ja alan ammattitauti spionomania eli vainoharha on hänen vakavin sairautensa. Muutakin toki löytyy, sillä kun kuka tahansa seitsemänkymppinen pannaan viipalekuvaukseen, löytyy jokaiselta ainakin aivomassan hävikkiä ja kuluneita niveliä. Putinilla on myös tunnetusti lyhyt pinna ja muiden lyhytpinnaisten tavoin taipumus turvautua väkivaltaan. Tästä kertoo rankka tappeluhistoria, joka yltää lapsuuden kotipihasta Ukrainaan asti. KGBn tiedostoihin Putinista kirjattiin miinusmerkkinen huomio, että hänellä on taipumus ’liialliseen riskinottoon’. Kun tähän lisätään ilmeinen haluttomuus tehdä kompromisseja, niin eipä tarvitse ihmetellä missä mennään.”

Taina

Valtioaatteita venäläisistä koipusseista

Bengt Jangfeldt : Venäjä : aatteet ja ideat Pietari Suuresta Putiniin (suomentaneet Veli-Pekka Ketola ja Taina Wendorf. Siltala, 2022)

”Venäjän historiaa ei luonnehdi kehitys, jossa vaihe muuttuu enemmän tai vähemmän tasaisesti toiseksi, vaan jatkuva aaltoliike äkillisen muutoksen ja pysähtymisen, sorron ja suojasään, sensuurin ja avoimuuden, uudistusten ja vastauudistusten välillä. Tästä syklisyydestä seuraa esimerkiksi se, että sukupolvia sitten luodut ideat eivät katoa päiväjärjestyksestä, vaan pulpahtavat esiin tasaisin väliajoin ja vaativat huomiota.
”Yksi näistä ideoista on seuraava: Venäjä muodostaa oman erityislaatuisen sivilisaationsa, joka paitsi poikkeaa länsimaisesta, on siihen nähden moraalisesti ylempänä. Ajatus sai alkunsa kohta 200 vuotta sitten, Nikolai I:n aikakaudella. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen ja etenkin Putinin aikana ajatus on kokenut sellaisen renessanssin, että se on patriotismiksi kutsuttuna korvannut kommunismin valtaideologiana.
”Dostojevski käytti siitä nimitystä ’Venäjän idea’. Se on tämän esseen aiheena.”

Bengt Jangfeldtin kirja on tiivis ja selkeä. Venäläisen kulttuurin tuntija, merkittäviä ruotsalaisia palkintoja teoksistaan saanut slavisti Jangfeldt käy siinä vauhdikkaasti läpi Venäjän historiaa yli 300 vuoden ajalta. Itänaapuriimme syvästi perehtyneet tuskin löytävät kirjasta kovasti uutta tietoa. Keskivertolukijalle tämä on oivallinen peruskurssi Venäjän historiaan sen kansallista identiteettiä koskevien aatteiden kautta.

Kun kirjan on saanut luettua, pitää todeta, että nuo aatteet ovat todella monenkirjavia, usein korkealentoisia ja joskus merkillisen hämäriä. Itse asiassa ne voivat olla niin sekavia, että venäläiset toistuvasti julistavat, että länsimaiden on mahdoton pohjimmiltaan ymmärtää tätä niin kovin toisenlaista imperiumia. Samaan hengenvetoon he myöntävät, että harvoin venäläiset sitä itsekään ymmärtävät. Fjodor Tjuttševin kuuluisa muotoilu:

”Venäjää ei voi ymmärryksellä vangita
eikä tavallisella mittakepillä mitata.
Sillä on omalaatuinen muoto;
Venäjällä voi vain uskoa.”

Samaan suuntaan kulki Dostojevskinkin ajatus länsimaiden ongelmista Venäjän suhteen:
”Meillä on kaikkien kansojen nerous ja lisäksi venäläinen nerous, siksi me kykenemme ymmärtämään teitä, mutta te ette koskaan kykene ymmärtämään meitä.” Monet venäläiset älyköt ovat tuosta alkaen syyttäneet länttä siitä, ettemme voi tai halua havaita Venäjän suuruutta ja erikoislaatua. Jangfeldtin mielestä vaatimus sellaisen ymmärtämisestä, joka ei lähtökohtaisesti voi olla ymmärrettävissä, on jokseenkin kohtuuton. Hänestä Venäjän nykyinen käpertyminen itseensä johtuu kahdesta seikasta: ensinnäkin vakuuttuneisuudesta sivilisaation ylivoimaisuudesta ja toiseksi tunteesta, että kukaan ei ymmärrä ja jotkut nöyryyttävät ja loukkaavat. ”Jos ihminen näkee itsensä valittuna ja epäonnistuu, syy on aina jonkun muun, ja Venäjän historiassa ’muu’ on aina länsi.”

Bengt Jangfeldt ottaa siis venäläisten esittämän haasteen vastaan. Hän lähtee esittelemään kirjassaan keskeisiä Venäjällä vaikuttaneita ideoita sekä niiden taustavoimia. Kirja etenee kronologisesti ja aatteet kytketään hallitsijoihin, joiden toiminta sekä vapaamielisyyden aste vaikuttivat niiden syntyyn. Esitystavan ansiosta käy selvästi ilmi, miten samoja aatteita ja näkemyksiä historian saatossa on sopivissa yhteyksissä nostettu uudestaan esille.

Vakavien historiantutkijoiden tapaan Jangfeldt muistuttaa, että historialliset vertailut ovat aina ontuvia. Putinin luoma Venäjä muistuttaa rakenteeltaan ja ilmapiiriltään niin paljon Nikolai I:n vastaavaa, että hän varovasti sallii sen itselleen. Kummallekin regiimille on leimallista mm. antiliberalismi, johtavan eliitin omaa etua ajava käytös, sorto ja väkivalta, turvallisuuspalvelun keskeinen asema sekä pelon lisääntyminen. Yhtenä esimerkkinä kirjassa esitellyistä aatehistorioitsijoista voidaan poimia Nikolai I:n opetusministeriön johtoon nimittämä Sergei Uvarov (1786-1855). Jangfeldtin mukaan Uvarovin koulutusuudistusta koskenut periaate ”ortodoksia, itsevaltius, kansa” varmisti hänelle paikan historiassa. Siitä tuli nimittäin koko valtiota kannatteleva ideologia. Seuraava Uvarovin teksti on varmasti alleviivattu Putinin historiankirjassa:

”Kun ottaa huomioon uskonnollisten ja kansalaisinstituutioiden rappeutumisen Euroopassa, hajottavien ajatusten voimakkaan leviämisen ja meitä kaikilta suunnilta ympäröivät valitettavat tapahtumat, oli välttämätöntä asettaa isänmaa varmalle pohjalle, jolla kansan hyvinvointi, vahvuus ja elämä lepäävät, sekä löytää periaatteet, jotka tekevät Venäjästä ainutlaatuisen ja ovat sen yksinomainen tunnusmerkki.”

Venäjän kielen opiskelu vähenee Suomessa. Toivottavasti Ruotsissa riittää kiinnostusta siihen, jotta saa jatkossakin lukea näin kiehtovia kirjoja. Enpä ollut aikaisemmin kuullut Lev Gumiljovistakaan (1912-1992). Hän nosti uudelleen esille Nikolai Trubetskoin (1890-1938) eurasianistisen ideologian sekä ”etnogeneesin”. Se on oppi, joka selvittää, mitä tapahtuu kansan, ”etnoksen”, synnyttyä. Kansan elinvoima on Gumiljovin mukaan peräisin ulkoavaruuden voimista. Kosminen energia vaikuttaa biomassaan ja muuttaa sen kansakunnaksi. Kaksi maantieteellisesti toisiaan lähellä olevaa etnosta voi liittyä ”superetnokseksi”. Näin kävi 1400-luvulla, kun venäläiset, valkovenäläiset, ukrainalaiset ja turkkilais-mongolialaiset alkoivat vähitellen yhdistyä Venäjän valtakunnassa. Etnoksen elinaika on keskimäärin 1200 vuotta. Suurvenäläinen etnos on siten parhaassa miehuusiässä, noin 500-vuotias. Me lännessä kuulumme germaanis-romaaniseen sivilisaatioon. Sekin on superetnos, mutta valitettavasti historiallisen olemassaolonsa loppuvaiheessa. Gumiljovin mielestä se on pelastettavissa vain energiaruiskeella nuoremmalta etnokselta eli suurvenäläiseltä.

Slavofiilit tunnistaisivat ajatuksissa paljon tuttua. Heillekin Länsi-Eurooppa oli vanhaa ja raihnaista. 1860-luvulla he alkoivat puhua mädäntyvästä Länsi-Euroopasta. Siihen verrattuna Venäjän sivilisaatio on täynnä energiaa ja itsevarmuutta ja venäläiset ovat syystäkin rauhallisia ja varmoja identiteetistään. Avainkäsitteitä ovat yhteisöllisyys ja yhteenkuuluvuus. Tuo yhteenkuuluvuus antoi slavofiilien mielestä venäläisille vapauden. Lännessä ihmiset ovat lakien ja asetusten eli järjen tyrannian kahleissa. Venäjällä puolestaan on ”sisäistä” ja ”ulkoista” totuutta. Ulkoista totuutta edustavat valtio ja laki, sisäistä ihmisen omatunto, uskonto ja perinteet. Slavofiilien vapaus on vapautta olla osallistumatta valtion asioihin, jotka kuuluvat yksinomaan keisarille. Kansan ei tarvitse olla yhteydessä tuohon ulkoiseen totuuteen. Valtion ja kansan suhde perustuu molemminpuolisen sekaantumattomuuden periaatteeseen.

”Kun konkreettinen ajatus ’kansallisesta ideasta’ syntyi 1800-luvun puolivälissä, sitä siis sanottiin ’Venäjän ideaksi’. Kaikille ’Venäjän ideoille’ on yhteistä se, etteivät ne ole itsenäisiä, vaan ne muotoillaan suhteessa ympäröivään maailmaan, länteen – kulttuurisina ja uskonnollisina paikkamerkkeinä. Toinen venäläisen identiteetin etsimisen erikoispiirre on se, että etusijalla ei ole yksilö läntisten vastineiden (esimerkiksi Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistuksen) tavoin. Keskiössä on sen sijaan muodoton kollektiivi, jota ei rajata alueellisesti vaan henkisesti: ’venäläistä maailmaa’ eivät määritä maiden rajat, vaan kieli, kulttuuri ja uskonto. Tuohon maailmaan kuuluvat kaikki, myös maan rajojen ulkopuolella olevat venäläiset.”

Venäjä on kehityksessään kulkenut pitkän tien. Kun Pietari Suuri otti maassa vallan, sen 15 miljoonasta asukkaasta vain noin 0,5 miljoonaa osasi lukea ja kirjoittaa. Maassa ei ollut lukioita, yliopistoja eikä akatemioita. Ei tieteenharjoittajia, ei edes kirjallisuutta. Maa oli alikehittynyt kaikilla mittareilla ja tuotti pelkästään raaka-aineita. Länsimaisen tekniikan, tiedemiesten, sijoittajien, insinöörien ja osaamisen ansiosta talous saatiin kasvamaan. Ensimmäistä maailmansotaa edeltävän aikana Venäjä oli Euroopan nopeimmin kasvavia talouksia.

Poliittinen ja sosiaalinen kehitys laahasi koko ajan tekniseen verrattuna jäljessä. Venäjä siirtyi 1900-luvulle ilman, että 1800-luvun ratkaisevia poliittisia ja sosiaalisia kysymyksiä oli ratkaistu. Venäjä oli absoluuttinen monarkia, jossa ei ollut perustuslakia eikä toimivaa kansanedustuslaitosta. Sen väestöstä enemmistö ei edelleenkään osannut lukea eikä kirjoittaa. Neuvostokauden jälkeen toivottiin, että Venäjä lopultakin uudistettaisiin ja liitettäisiin länsimaiseen demokraattiseen yhteisöön. Nyt tuo toive näyttää entistäkin kaukaisemmalta. Bengt Jangfeldt kirjoittaa, että monet neuvostoliittolaisiksi luullut ilmiöt olivatkin vain muunnelmia vanhoista venäläisistä teemoista: itsevaltius, juridinen mielivalta, korruptio ja byrokratia.

Muutos tulee tapahtumaan, varmasti. Bengt Jangfeldt ei uskalla arvioida milloin se tapahtuu ja mitä siitä seuraa:

”Muodostuuko uusi ’eurooppalainen’ Venäjän valtio vai kääntääkö Venäjä katseensa vielä yhden sukupolven kuluttua – sykleillä on tapana olla suunnilleen näin pitkiä – lännestä ja vajoaa takaisin introspektioon ja ksenofobiaan?”

Tommi

Polvihousu-Putin pilakuvissa

Jukka Lehtonen : Putileon Punaparte : yllätysten kevätretki (Kosminen Jänis, 2022)

Tämän kirjan hankinta oli heräteostos, johon Yle on syyllinen. Luin netistä sen sivuilta uutisen 14.1.2023. Siinä kerrottiin arkkitehti Jukka Lehtosesta ja hänen uudesta kirjasta, jossa on pilapiirroksia Vladimir Putinista ja Ukrainan sodasta. Jukka Lehtonen on harrastanut piirtämistä lapsesta asti. Sodan alettua hän lähetti aluksi pilakuvia lähinnä ystävilleen. Joulun lähestyessä syntyi idea: kootaan parhaat kuvat kirjaksi ja laitetaan se myyntiin. Kirjan myynnistä saatava tuotto lahjoitetaan ukrainalaisten avustamiseen. Jos tuntuu liian julmalta lähettää maksua vastaan omia terveisiä venäläisille tykistön kranaatteihin maalattuna, niin tällainen vaihtoehto on eräs varteenotettava mahdollisuus henkilökohtaisen tuen osoittamiseksi.

Jukka Lehtosen kirjan takakannessa:
”Venäläinen ruletti pyörii ja mustaa puhutaan valkoiseksi.Eläviksi kuolleiksi manipuloitu kansakunta, joka ei vähääkään välitä mistään ja historia, josta ammentaa myyttejä sepitettäväksi. Semmoisissa vesissä Putileon Punaparte tai tuttavallisemmin Putler, polvihousuikään jäänyt pieni mies, uiskentelee kuin kala ammeessa vaikka on itse vetänyt juuri tulpan irti. Nuoruudessa jäi jänskät agenttileikit kesken ja isoja pyssyjä on varastossa läjäpäin.”

Erikoisoperaation yhtenä perusteena Putin käytti venäläisten suojelemisella ns. uusissa kansantasavalloissa, jotka kansanäänestyksen jälkeen hakivat liittymistä Venäjää.

Sodan vuosipäivänä mieleen nousevat tunnelmat vuoden takaa. 25.2.2022 Eurooppa heräsi järkyttyneenä ja hämmentyneenä Ukrainan sodan ensimmäiseen aamuun. ”Putin valitsi sodan” otsikoi Helsingin sanomat pääkirjoituksensa kyseisenä päivänä. Ukraina oli jäänyt yksin puskurialueeksi Venäjän ja keskisen Euroopan väliin. Sen tragedia on, että liittoutumattomana sen ei arveltu saaan suojaa, kun sota pyyhkäisee sen yli.

Hyökkäys tuntui niin järjettömältä, että monet tunsivat voimatonta raivoa. Eräillä asiantuntijoillakin oli vaikeuksia saada tunteita kuriin, vaikka heillä oli tietoa asettaa Venäjän toiminta historialliseen perspektiiviin. Lehden haastatteleman, Helsingin yliopiston Euroopan historian professorin Laura Kolben tunteet olivat samanlaisia kuin itselläni (sivu A 6).

”Se miten Venäjän hyökkäys tullaan näkemään ja alkuvuoden 2022 kehitystä tulkitsemaan, jää tulevaisuuden historiankirjoittajille.
Mutta juuri tänään Kolbesta oli ’aivan hirveää herätä aamulla’.
’Yksilötasolla tulee valtavia turhautumisen, pettymyksen ja raivonkin tunteita. Sotakoneiston edessä yksi ihminen tuntee aina voimattomuutta, ja se on hyvin ikävä tunne. Koko kroppaa särkee, ihan oikeasti särkee.'”

Putinin lausunnot ja historiankäsitys vaikuttavat välillä todella oudoilta. Pandoran lipas on Jukka Lehtosella Palturin lipas.

Sota synnyttää uusia traumoja ja siitä seuraa historian tragedia. Laura Kolben mukaan pitäisi kunnolla purkaa vanhoja kerrostumia, jotta voitaisiin avata katse ja usko tulevaisuuteen. Meni lähes 50 vuotta, että vapauduttiin toisen maailmansodan jälkivaikutuksista. Muistin ja historiantulkintojen taistelu jatkuu, ja jälleen kysytään kenen historia on oikeaa historiaa. Menneisyyden kompleksisuutta ei halutakaan ymmärtää. Laura Kolben mielestä asetelma on tavattoman vaarallinen.

Itä-Suomen yliopiston yliopistolehtori Kati Parppei kertoo Maailmanpolitiikan arkipäivää -ohjelmassa 28.1.2023 isovenäläisestä ajattelusta ja siitä, miten se on vääristänyt venäläistä historiantulkintaa. Monissa muissa maissa kansallisia historiamyyttejä on pyritty purkamaan ja tarkastelemaan kriittisesti sekä tutkimuksessa että kouluopetuksessa. Siten on pyritty luomaan realistisempi kuva menneisyydestä. Varsinkin sodassa hävinneet valtiot ovat niin tehneet.

Voittajavaltio Venäjällä asia on päinvastoin: sankarimyyttejä pönkitetään ja epämukavampia asioita historiasta peitellään. Valtion sisäisen yhtenäisyyden ylläpitäminen edellyttää eheää ja sankarillista kansallista kertomusta. Tuloksena on ”suurvenäläisen sankaruuden näennäishistoria” sekä harhainen epärealistinen suhde menneisyyteen.

Ongelma johtuu siitä, että kansallinen historiakuvasto perustuu Venäjällä edelleen 1800-luvun kuvitteelliseen eheään kansalliseen historiaan. Siinä Venäjän valta nähdään pyhänä ylhäältä tulevana ja kyseenalaistamattomana jatkumona. Kati Parppein mukaan voidaan hyvin puhua väestön ”kollektiivisesta muistinmenetyksestä” eräiden tosiasioiden suhteen. Toinen vakava seuraus tuosta ajattelutavasta on miten Venäjä näkee asemansa maailmassa, mihin se katsoo olevansa oikeutettu oman asemansa perusteella ja miten se sitten toimii näiden päätelmien pohjalta (esimerkkinä etupiiriajattelu ja sotilaalliset toimet naapureita vastaan).

Helsingin sanomat siteeraa 25.2.2022 myös presidentti Volodymyr Zelenskyin koskettavaa vetoomusta kaikille venäläisille (sivu A 19).

”Zelenskyi tarttui myös siihen, kuinka Putin väitti Ukrainan olevan keinotekoinen maa, muka oikeutetusti osa Venäjää.
’Naapurit rikastuttavat toisiaan aina kulttuurisesti. Se ei kuitenkaan tee niistä yhtä kokonaisuutta. Se ei sulata meitä teihin. Me olemme erilaisia, mutta se ei ole syy olla vihollisia. Me haluamme määrittää ja rakentaa tulevaisuutemme itse, rauhassa, tyynesti ja rehellisesti.’
’Useilla teistä on sukulaisia Ukrainassa, opiskelitte ukrainalaisissa yliopistoissa, teillä on ukrainalaisia ystäviä. Tiedätte luonteemme, periaatteemme, mikä meille on tärkeää. Kuunnelkaa itseänne, järjen ääntänne. Ukrainan kansa haluaa rauhaa.'”

Yksi ihminen tuntee voimattomuutta, mutta presidentti Zelenskyi oli silti vielä toiveikas:

”Sota vie takuut kaikilta. Kellään ei ole enää turvallisuustakuita. Ketkä kärsivät eniten? Ihmiset. Ketkä eivät halua tällaista tapahtuvan kenellekään? Ihmiset. Ketkä voivat pysäyttää asian? Ihmiset.”

Tommi

Venäläisetkö hulluja?

Anna-Lena Laurén : ”Hulluja nuo venäläiset” : tuokiokuvia Venäjältä (suomentanut Laura Beck. Teos & Söderströms, 2009)

”Venäläiset puhuvat mielellään siitä, miten omanlaisensa maa Venäjä on – maa, joka ei muistuta mitään muuta maata. Se ärsyttää monia ulkomaalaisia, koska heidän mielestään juuri tämä asenne tekee mahdottomaksi rakentaa Venäjälle toimivaa demokratiaa.
– Venäjä ei ole erikoinen! Te ette ole sen erikoisempia kuin ukrainalaisetkaan! Miksi Ukrainassa voi toimia demokratia mutta ei teillä? puuskahti eräs ruotsalainen kollega kerran yhteisellä työmatkalla.
– Sinä teet sen tyypillisen länsimaisen virheen, että arvioit Venäjää länsimaisten mittapuiden mukaan. Me emme ole kuin te, me emme koskaan tule olemaan niin kuin te! Ja ajattele, emme edes halua olla! vastasi Pavel, Yleisradion venäläinen kuvaaja.”

Ukrainan sota on tehnyt eräät kirjojen nimekkeet tuskallisen ajankohtaisiksi. Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan on joissakin yhteyksissä mainittu. Sitten tämä kohta 15 vuotta vanha kirja. Palasin tähän kirjaan eilisen (4.6.) Ylen uutislähetyksen johdosta. Brittitutkija Keir Giles sanoo haastattelussa, että Venäjä ei vieläkään ole tajunnut, että se on menettänyt suurvalta-asemansa. Että se edelleen voisi sanella rikkoa kansainvälisiä sääntöjä ja sanella ehtoja pienempiä naapureita (”etupiiriä”) kuulematta. Se toi mieleen kohdan tästä Laurénin kirjasta. Kyse on Pronssipatsaan siirrosta Virossa:

”Minä kysyn Koljalta ja Jansonilta, miksi on niin vaikea ymmärtää, ettei Viro yksinkertaisesti koskaan halunnut olla osa Neuvostoliittoa. Juuri siksihän he haluavat siirtää patsaan.
-Miten niin? Siitähän sovittiin Jaltan sopimuksessa, Kolja sanoo.
– Niin, mutta kukaan ei tullut kysyneeksi virolaisten mielipidettä.
– Anna-Lena kiltti! Luuletko tosiaan että sellaisilta pikku mailta kysytään jotain, kun ollaan ratkaisemassa suurpolitiikan ongelmia?
Silloin minä suutun. Joskus suomalainen ei voi Venäjällä olla reagoimatta selkäytimellään.
– Voin kertoa teille, että minä henkilökohtaisesti olen VALTAVAN kiitollinen siitä, että Suomen onnistui pysäyttää Puna-armeija toisessa maailmansodassa. Muuten emme eläisi niin hyvin kuin elämme, vastaan happamasti.
Kolja kiiruhtaa heti selittämään, että Suomihan on todellakin aivan eri juttu. Tehän olitte jo melkein itsenäisiä Venäjän vallan aikana. Viro sen sijaan ei ole koskaan ollut oikea valtio.”

Anna-Lena Laurénin keskustelukumppanit kirjassa ovat sivistyneitä ja koulutettua nuorta väkeä. Kun heiltäkin kuulee tuollaisia kommentteja ei tarvitse ihmetellä, miksi Putin liitti menestyksellisesti entisen kommunistisen väkivallan osaksi Venäjän kunniakasta menneisyyttä. ”Valtiojohto käyttää tietoisesti hyväkseen neuvostohistoriaa ja sitä nostalgiaa ja kaipuuta, jota monet venäläiset tuntevat maan suuruuden aikoja kohtaan. Nas bojalis, silloin meitä pelättiin.”

Boris Jeltsin halusi selvittää välit menneisyyden kanssa ja sanoutui irti Neuvostoliiton perinnöstä, sen kauheasta pelon hallinnosta, joka riisti elämän omilta kansalaisiltaan ja murensi venäläistä kulttuuria. Mutta tämän totuuden monet kokevat hyökkäyksenä omaa itseään kohtaan. Putin ymmärsi, että hän voisi käyttää hyväksi tätä ihmisten yhtä voimakkaimmista tunteista, loukattua itsetuntoa: ”ylpeä maa kaaoksen vallassa, vanha suurvalta polvillaan”.

On syytä todeta, että otsikossa mainittu hulluus on Laurénin kirjassa pääasiassa lempeä käsite. Hän kulkee kuin silmät ihmetyksestä ymmyrkäisinä pitkin Venäjän maata ja havainnoi sen ihastuttavia, ärsyttävän raivostuttavia, rakastettavia ja ulkopuolisesta joskus tolkuttomilta tuntuvia piirteitä. Pääasiassa liikutaan Moskovassa, joten maaseudun täysin toisenlainen todellisuus jää sivuosaan, mutta sivuosassa niiden seutujen ihmiset muutenkin Venäjällä ovat.

Anna-Lena Laurén yrittää todellakin oppia ymmärtämään Venäjää muuten kuin omasta länsimaisesta näkökulmastaan. Demokratian osalta tulos ei lupaa hyvää: ”Suurin osa venäläisistä ei halua länsimaista demokratiaa. Demokratia on haukkumasana, joka yhdistetään ennen kaikkea Jeltsinin kaoottiseen valtakauteen, jolloin oligarkkien annettiin varastaa valtion omaisuutta ja yhteiskunta oli epävakaa ja ennalta-arvaamaton. Nyt Jeltsinin siirtymäajan yhteiskunta on vakiintunut eräänlaiseksi pehmeäksi autoritarismiksi. Se on vakaampi ja ennakoitavampi. Useimmille tavallisille ihmisille tämä on paljon tärkeämpää kuin ilmaisun- tai valinnanvapauden periaatteet.”

[Keir Gilesin teemaa sivuava artikkeli Time to Question Russia’s Imperial Innocence Botakoz Kassymbekova, Erica Marat  27.4. 2022]

Sivut: 1 2

Ukraina – repeilevä tilkkutäkki

Anna-Lena Laurén ja Peter Lodenius: Ukraina – rajamaa (suomennos: Liisa ja Robert Ryömä. Teos & Schildts & Söderströms, 2015)

Anna-Lena Laurén:
”On helmikuun 19. vuonna 2014. Tuona päivänä Maidanilla kuolee ainakin seitsemän ihmistä.
Seuraavana aamuna istun hotelli Ukrainassa aamiaisella ja kuulen äkkiä, että kadulla ammutaan laukaus toisensa jälkeen. Toiset niistä viheltävät, toiset ujeltavat. Kumiluoteja ja kovia panoksia vuoron perään.
Ihmisiä ammutaan keskellä katua, maassa jota olen tarkkaillut vuosikausia, johon tutustunut ja jota rakastanut. Tuntuu epätodelliselta istua tässä kahvikuppi edessä ja kuulla noita laukauksia. Mutta mielenosoittajista ei tunnut samalta. He ovat jo kauan tienneet miten tämä päättyy ja ovat valmiit maksamaan hinnan.
Luvut noiden päivien kuolonuhreista vaihtelevat. Mielenosoittajia 82-103, poliiseja 13. Loukkaantuneita yli tuhat.”

Ansioituneet ja pitkän linjan toimittajat Anna-Lena Laurén ja Peter Lodenius kirjoittivat yhdessä kirjan Ukrainasta nopeasti noiden Maidan-aukion tapahtumien jälkeen. Kirjassa on vuorotellen heidän kummankin itsenäisesti kirjoittamia artikkeleita. Laurénin painopiste on silminnäkijähavainnoissa ja henkilöhaastatteluissa. Lodenius laajentaa taustoja ja kuvaa pitempiä kehityslinjoja. Anna-Lena Laurén on toiminut pitkään kirjeenvaihtajana Venäjällä. Ensin hän oli Ylen toimittaja ja nykyisin Hufvudstadsbladetin ja Svenska Dagbladetin kirjeenvaihtaja. Peter Lodenius on entinen Ny tid -lehden päätoimittaja ja hän on kirjoittanut aikaisemmin kirjan Ukraina – mitt i Europa (2006).

Maidanin mielenosoitus (”Euro-Maidan”) oli alkanut marraskuussa 2013. Silloin presidentti Janukovytš ei allekirjoittanutkaan EU:n kanssa valmisteltua kumppanuussopimusta, vaan alkoi luoda läheisempiä suhteita Venäjään. Tuo suunnanmuutos oli liikaa Janukovytšin menoon jo ennestään kyllästyneille ihmisille:

Anna-Lena Laurén:
”Janukovytš on sijoittanut ystäviä ja sukulaisia Ukrainan kaikkiin korkeisiin virkoihin (samoin kuin edeltäjänsä Viktor Juštšenko). Hän on hämähäkki verkkojärjestelmässä jossa hän itse, hänen poikansa, ystävänsä ja korkeat virkamiehet kahmivat itselleen valtavia omaisuuksia. Järjestelmän perusta on lojaalisuus häntä itseään kohtaan eikä hän tahdo että muut pääsevät sitä valvomaan. Mutta Maidanin mielenosoittajat haluavat juuri sitä.
Ehdottomuudessa on kyse osittain tästä. Janukovytšin hallinto lepää varastamisen ja korruption perustalla, mikä Ukrainan presidenttien suhteen ei ole lainkaan tavatonta. Maidanin mielenosoituksissa on kyse siitä että tästä perustasta tahdotaan kokonaan eroon.”

Lyhyeen kirjaan (129 sivua) on saatu mahtumaan kattava tietopaketti Maidanin tapahtumiin johtaneista syistä sekä Ukrainan muistakin ongelmista ja niihin vaikuttavista taustatekijöistä. Lyhyesti sivutaan myös Ukrainan kirjavaa historiaa. Jako länsimieliseen ja venäjämyönteiseen osaan ei ole niin yksioikoinen kuin täällä lännessä joskus on erehdytty ajattelemaan. Kansantasavallat Donbassissa taistelevat Venäjän tuella Kiovan hallintoa vastaan. Kyse siellä on haluttomuudesta alistua keskusvallalle sekä kulttuurisesta yhteenkuuluvuudesta. Eräs kipupiste on kielikiista. Sen ongelma on, että kansalaisillä ei ikinä ollutkaan oikeutta saada viranomaispalvelua omalla äidinkielellä. ”Kieli on väline jolla lyödään toista päähän jotta näytettäisiin missä kaapin paikka on.” Samalla on kuitenkin huomattava, että isolle osalle ukrainalaisista kieli ei koskaan ollut ongelma. Molempia ymmärretään (haluttaessa), mutta niiden tärkeysjärjestys on ajan kuluessa vaihdellut.

Kielen lisäksi Ukrainan yhtenäisyyden rakentamista ovat hankaloittaneet useat etniset ryhmät ja heimot (ruteenit, lemkot, boykot, hutsulit jne). Ukrainalaiset oligarkit ovat yleensä selvästi nousseet jostakin tietystä ryhmästä. Koska he ovat olleet politiikassa merkittävämmässä asemassa kuin Venäjällä, he ovat voineet mainiosti edistää tämän ryhmän etuja, mikä tietenkin muualla on herättänyt katkeruutta. Venäjällä Putin laittoi oligarkit ojennukseen ja palvelemaan johdon määräyksiä.

Kirjassa esitetty esimerkki miehityksen jälkeiseltä Krimiltä kertoo miten tämä ero on ruohonjuuritasolla havaittu. Oleg, joka aiemmin hankki elantonsa vuokraamalla kesämökkejä venäläisille turisteille kertoo Anna-Lena Laurénille:

”- Hinnat syöksyivät korkeuksiin kun rupla otettiin käyttöön. Ne venäläisturistit joita palvelin ennen eivät tule enää. Sen sijaan Venäjän valtiolliset yritykset ja kunnat lähettävät työntekijöitään maksetuille lomille, mutta ei niillä ole rahaa eivätkä ne kuluta mitään. Venäjä tappaa kaikki pienyrittäjät. Ukrainan aikana meillä oli korruptiota joka tasolla mutta yrittäminen onnistui silti. Sitä maksoi vähän sinne ja vähän tänne, ja kaikki järjestyi.
Venäjällä korruptio toimii eri tasolla – talouselämää hallitsevat suuret valtiolliset yritykset tai yrittäjät jotka hoitavat otkatia (korruptoituneita valtiollisia hankintoja). Korkeat verot ja byrokratia tukehduttavat kaikki muut. Tehän tiedätte ettei lakia voi noudattaa ainoassakaan entisessä neuvostomaassa, mutta Venäjällä pienyrittäjältä edellytetään sitä.”

Sivut: 1 2