Valtioaatteita venäläisistä koipusseista

Bengt Jangfeldt : Venäjä : aatteet ja ideat Pietari Suuresta Putiniin (suomentaneet Veli-Pekka Ketola ja Taina Wendorf. Siltala, 2022)

”Venäjän historiaa ei luonnehdi kehitys, jossa vaihe muuttuu enemmän tai vähemmän tasaisesti toiseksi, vaan jatkuva aaltoliike äkillisen muutoksen ja pysähtymisen, sorron ja suojasään, sensuurin ja avoimuuden, uudistusten ja vastauudistusten välillä. Tästä syklisyydestä seuraa esimerkiksi se, että sukupolvia sitten luodut ideat eivät katoa päiväjärjestyksestä, vaan pulpahtavat esiin tasaisin väliajoin ja vaativat huomiota.
”Yksi näistä ideoista on seuraava: Venäjä muodostaa oman erityislaatuisen sivilisaationsa, joka paitsi poikkeaa länsimaisesta, on siihen nähden moraalisesti ylempänä. Ajatus sai alkunsa kohta 200 vuotta sitten, Nikolai I:n aikakaudella. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen ja etenkin Putinin aikana ajatus on kokenut sellaisen renessanssin, että se on patriotismiksi kutsuttuna korvannut kommunismin valtaideologiana.
”Dostojevski käytti siitä nimitystä ’Venäjän idea’. Se on tämän esseen aiheena.”

Bengt Jangfeldtin kirja on tiivis ja selkeä. Venäläisen kulttuurin tuntija, merkittäviä ruotsalaisia palkintoja teoksistaan saanut slavisti Jangfeldt käy siinä vauhdikkaasti läpi Venäjän historiaa yli 300 vuoden ajalta. Itänaapuriimme syvästi perehtyneet tuskin löytävät kirjasta kovasti uutta tietoa. Keskivertolukijalle tämä on oivallinen peruskurssi Venäjän historiaan sen kansallista identiteettiä koskevien aatteiden kautta.

Kun kirjan on saanut luettua, pitää todeta, että nuo aatteet ovat todella monenkirjavia, usein korkealentoisia ja joskus merkillisen hämäriä. Itse asiassa ne voivat olla niin sekavia, että venäläiset toistuvasti julistavat, että länsimaiden on mahdoton pohjimmiltaan ymmärtää tätä niin kovin toisenlaista imperiumia. Samaan hengenvetoon he myöntävät, että harvoin venäläiset sitä itsekään ymmärtävät. Fjodor Tjuttševin kuuluisa muotoilu:

”Venäjää ei voi ymmärryksellä vangita
eikä tavallisella mittakepillä mitata.
Sillä on omalaatuinen muoto;
Venäjällä voi vain uskoa.”

Samaan suuntaan kulki Dostojevskinkin ajatus länsimaiden ongelmista Venäjän suhteen:
”Meillä on kaikkien kansojen nerous ja lisäksi venäläinen nerous, siksi me kykenemme ymmärtämään teitä, mutta te ette koskaan kykene ymmärtämään meitä.” Monet venäläiset älyköt ovat tuosta alkaen syyttäneet länttä siitä, ettemme voi tai halua havaita Venäjän suuruutta ja erikoislaatua. Jangfeldtin mielestä vaatimus sellaisen ymmärtämisestä, joka ei lähtökohtaisesti voi olla ymmärrettävissä, on jokseenkin kohtuuton. Hänestä Venäjän nykyinen käpertyminen itseensä johtuu kahdesta seikasta: ensinnäkin vakuuttuneisuudesta sivilisaation ylivoimaisuudesta ja toiseksi tunteesta, että kukaan ei ymmärrä ja jotkut nöyryyttävät ja loukkaavat. ”Jos ihminen näkee itsensä valittuna ja epäonnistuu, syy on aina jonkun muun, ja Venäjän historiassa ’muu’ on aina länsi.”

Bengt Jangfeldt ottaa siis venäläisten esittämän haasteen vastaan. Hän lähtee esittelemään kirjassaan keskeisiä Venäjällä vaikuttaneita ideoita sekä niiden taustavoimia. Kirja etenee kronologisesti ja aatteet kytketään hallitsijoihin, joiden toiminta sekä vapaamielisyyden aste vaikuttivat niiden syntyyn. Esitystavan ansiosta käy selvästi ilmi, miten samoja aatteita ja näkemyksiä historian saatossa on sopivissa yhteyksissä nostettu uudestaan esille.

Vakavien historiantutkijoiden tapaan Jangfeldt muistuttaa, että historialliset vertailut ovat aina ontuvia. Putinin luoma Venäjä muistuttaa rakenteeltaan ja ilmapiiriltään niin paljon Nikolai I:n vastaavaa, että hän varovasti sallii sen itselleen. Kummallekin regiimille on leimallista mm. antiliberalismi, johtavan eliitin omaa etua ajava käytös, sorto ja väkivalta, turvallisuuspalvelun keskeinen asema sekä pelon lisääntyminen. Yhtenä esimerkkinä kirjassa esitellyistä aatehistorioitsijoista voidaan poimia Nikolai I:n opetusministeriön johtoon nimittämä Sergei Uvarov (1786-1855). Jangfeldtin mukaan Uvarovin koulutusuudistusta koskenut periaate ”ortodoksia, itsevaltius, kansa” varmisti hänelle paikan historiassa. Siitä tuli nimittäin koko valtiota kannatteleva ideologia. Seuraava Uvarovin teksti on varmasti alleviivattu Putinin historiankirjassa:

”Kun ottaa huomioon uskonnollisten ja kansalaisinstituutioiden rappeutumisen Euroopassa, hajottavien ajatusten voimakkaan leviämisen ja meitä kaikilta suunnilta ympäröivät valitettavat tapahtumat, oli välttämätöntä asettaa isänmaa varmalle pohjalle, jolla kansan hyvinvointi, vahvuus ja elämä lepäävät, sekä löytää periaatteet, jotka tekevät Venäjästä ainutlaatuisen ja ovat sen yksinomainen tunnusmerkki.”

Venäjän kielen opiskelu vähenee Suomessa. Toivottavasti Ruotsissa riittää kiinnostusta siihen, jotta saa jatkossakin lukea näin kiehtovia kirjoja. Enpä ollut aikaisemmin kuullut Lev Gumiljovistakaan (1912-1992). Hän nosti uudelleen esille Nikolai Trubetskoin (1890-1938) eurasianistisen ideologian sekä ”etnogeneesin”. Se on oppi, joka selvittää, mitä tapahtuu kansan, ”etnoksen”, synnyttyä. Kansan elinvoima on Gumiljovin mukaan peräisin ulkoavaruuden voimista. Kosminen energia vaikuttaa biomassaan ja muuttaa sen kansakunnaksi. Kaksi maantieteellisesti toisiaan lähellä olevaa etnosta voi liittyä ”superetnokseksi”. Näin kävi 1400-luvulla, kun venäläiset, valkovenäläiset, ukrainalaiset ja turkkilais-mongolialaiset alkoivat vähitellen yhdistyä Venäjän valtakunnassa. Etnoksen elinaika on keskimäärin 1200 vuotta. Suurvenäläinen etnos on siten parhaassa miehuusiässä, noin 500-vuotias. Me lännessä kuulumme germaanis-romaaniseen sivilisaatioon. Sekin on superetnos, mutta valitettavasti historiallisen olemassaolonsa loppuvaiheessa. Gumiljovin mielestä se on pelastettavissa vain energiaruiskeella nuoremmalta etnokselta eli suurvenäläiseltä.

Slavofiilit tunnistaisivat ajatuksissa paljon tuttua. Heillekin Länsi-Eurooppa oli vanhaa ja raihnaista. 1860-luvulla he alkoivat puhua mädäntyvästä Länsi-Euroopasta. Siihen verrattuna Venäjän sivilisaatio on täynnä energiaa ja itsevarmuutta ja venäläiset ovat syystäkin rauhallisia ja varmoja identiteetistään. Avainkäsitteitä ovat yhteisöllisyys ja yhteenkuuluvuus. Tuo yhteenkuuluvuus antoi slavofiilien mielestä venäläisille vapauden. Lännessä ihmiset ovat lakien ja asetusten eli järjen tyrannian kahleissa. Venäjällä puolestaan on ”sisäistä” ja ”ulkoista” totuutta. Ulkoista totuutta edustavat valtio ja laki, sisäistä ihmisen omatunto, uskonto ja perinteet. Slavofiilien vapaus on vapautta olla osallistumatta valtion asioihin, jotka kuuluvat yksinomaan keisarille. Kansan ei tarvitse olla yhteydessä tuohon ulkoiseen totuuteen. Valtion ja kansan suhde perustuu molemminpuolisen sekaantumattomuuden periaatteeseen.

”Kun konkreettinen ajatus ’kansallisesta ideasta’ syntyi 1800-luvun puolivälissä, sitä siis sanottiin ’Venäjän ideaksi’. Kaikille ’Venäjän ideoille’ on yhteistä se, etteivät ne ole itsenäisiä, vaan ne muotoillaan suhteessa ympäröivään maailmaan, länteen – kulttuurisina ja uskonnollisina paikkamerkkeinä. Toinen venäläisen identiteetin etsimisen erikoispiirre on se, että etusijalla ei ole yksilö läntisten vastineiden (esimerkiksi Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistuksen) tavoin. Keskiössä on sen sijaan muodoton kollektiivi, jota ei rajata alueellisesti vaan henkisesti: ’venäläistä maailmaa’ eivät määritä maiden rajat, vaan kieli, kulttuuri ja uskonto. Tuohon maailmaan kuuluvat kaikki, myös maan rajojen ulkopuolella olevat venäläiset.”

Venäjä on kehityksessään kulkenut pitkän tien. Kun Pietari Suuri otti maassa vallan, sen 15 miljoonasta asukkaasta vain noin 0,5 miljoonaa osasi lukea ja kirjoittaa. Maassa ei ollut lukioita, yliopistoja eikä akatemioita. Ei tieteenharjoittajia, ei edes kirjallisuutta. Maa oli alikehittynyt kaikilla mittareilla ja tuotti pelkästään raaka-aineita. Länsimaisen tekniikan, tiedemiesten, sijoittajien, insinöörien ja osaamisen ansiosta talous saatiin kasvamaan. Ensimmäistä maailmansotaa edeltävän aikana Venäjä oli Euroopan nopeimmin kasvavia talouksia.

Poliittinen ja sosiaalinen kehitys laahasi koko ajan tekniseen verrattuna jäljessä. Venäjä siirtyi 1900-luvulle ilman, että 1800-luvun ratkaisevia poliittisia ja sosiaalisia kysymyksiä oli ratkaistu. Venäjä oli absoluuttinen monarkia, jossa ei ollut perustuslakia eikä toimivaa kansanedustuslaitosta. Sen väestöstä enemmistö ei edelleenkään osannut lukea eikä kirjoittaa. Neuvostokauden jälkeen toivottiin, että Venäjä lopultakin uudistettaisiin ja liitettäisiin länsimaiseen demokraattiseen yhteisöön. Nyt tuo toive näyttää entistäkin kaukaisemmalta. Bengt Jangfeldt kirjoittaa, että monet neuvostoliittolaisiksi luullut ilmiöt olivatkin vain muunnelmia vanhoista venäläisistä teemoista: itsevaltius, juridinen mielivalta, korruptio ja byrokratia.

Muutos tulee tapahtumaan, varmasti. Bengt Jangfeldt ei uskalla arvioida milloin se tapahtuu ja mitä siitä seuraa:

”Muodostuuko uusi ’eurooppalainen’ Venäjän valtio vai kääntääkö Venäjä katseensa vielä yhden sukupolven kuluttua – sykleillä on tapana olla suunnilleen näin pitkiä – lännestä ja vajoaa takaisin introspektioon ja ksenofobiaan?”

Tommi

Advertisement