Avainsana-arkisto: aseet

Suomalainen ”Ilmestyskirja. Nyt”

Luca Moconesi : Mostarin tien liftarit : suomalainen palkkasoturi Bosnian sodassa (WSOY, 1997)

"Oli hienoa olla ensimmäistä kertaa valloittajana. Kun tunkeuduimme Šipovoon, olivat hätäisesti evakuoidun kaupungin pyykit vielä märkinä kuivumassa ja ruoat hellalla. Kotieläimet oli päästetty vapaiksi ja kaikkialla juoksi sikoja, vuohia ja lehmiä kaiken kranaattien ruhjomista taloista lentäneen rojun keskellä. ... Edes videoita, televisioita tai satelliittivastaanottimia ei ollut ehditty ottaa mukaan. Kaupat olivat täynnä tavaraa ja baarit viinaa. Kaupunki oli ikään kuin jätetty käyttöömme ja kyllä sitä käytettiinkin.

"Valloitettuamme Šipovoon saimme välittömästi rintamavastuun vaihdon ja päivän vapaata. Pukeuduimme hylätyissä asunnoissa pyhävaatteisiin, joimme vaaleanpunaista sampanjaa ja ihmettelimme menoa kaduilla. Tankki peruuttaa ilmasuojaan supermarketin näyteikkunan läpi. Taloja sytytetään tuleen, ja sotilaat remuavat ympäripäissään. Joku ajaa punaisella traktorilla, toinen on löytänyt uuden Audin. Kerrostaloista kuuluu lyhyitä sarjalaukauksia ja ikkunoiden kilinää. Vanha serbi on menettänyt järkensä ja kysyy tietä postiin, joka palaa ilmiliekeissä kadun toisella puolella. Miehistönkuljetusvaunut porhaltavat kaduilla ja entiset HOS-miehet ovat jälleen sitoneet mustat huivit otsalleen. Natsilaulut raikuvat."

Bosnian sodassa on alkanut kroaattien vastahyökkäys kesällä 1995. Mukana on myös suomalainen arkkitehtiopiskelija Marco Casagrande palkkasoturina. Luca Moconesi on hänen käyttämänsä salanimi. Kirja aiheutti kohua, kun se ilmestyi, ja Marco Casagrandea vastaan nostettiin syyte mahdollisista sotarikoksista. Poliisitutkinta keskeytettiin, kun tekijä sanoi kirjan olevan fiktiota. Myöhemmin hän kuitenkin sanoi sen perustuvan todellisiin tapahtumiin. Kuvaukset ovat niin tarkkoja, että uskoo niiden varmasti olevan totta, mutta vain tekijä tietää, mikä hänen oma osuutensa oli.

Syy miksi tämä armeijaa ja sodan kovuutta ihaileva kirja tuli luettua oli Ylen huhtikuussa esittämä tv-dokumentti venäläisestä Wagner-palkka-armeijasta. 
Ajattelin, että ehkä kirja valottaisi hiukan, miksi eräät miehet tuntevat vetoa sellaiseen rahasta tappamiseen. Siinä suhteessa kirja ei selkeää vastausta anna.

Luca/Marco oli 22-vuotias korkeakouluopiskelija lähtiessään Bosniaan. Jos kirjan päähenkilö edustaa oikeasti hänen ajatteluaan, niin muutama seikka paljastuu. Hän oli käynyt armeijan ja saanut RUK:ssa koulutuksen tiedusteluryhmän johtajaksi. Sotilaalliset arviot olivat erinomaiset:
"Ihannoin armeijaa ja nyt on aika selvittää, onko minusta tosipaikan edestä mihinkään vai paskonko housuihini."
Kun palkkasotilaiden vt-johtaja Doc kyselee syitä liittymiseen on vastaus ehkä tarkoituksellisen hämärä koska kyseessä on kuitenkin reserviläinen:
"Olen sotilas, mutta Suomen armeijassa on liian tylsää. ... En halua olla siviilimaailmassa."
Päähenkilö sanoo, että Suomessa oli mahdotonta puhua asiasta. Jos hän sitä yritti, eivät vanhemmat olleet kuulevinaan tai isäni sai raivokohtauksen. 
"Kai asia on niin absurdi, ettei siihen voi oikein suhtautua."
Lapsen vanhempien mielestä näin on täytynyt olla, sillä poika oli juuri saanut stipendin opiskelijavaihtoon Tanskaan ja hänellä oli tyttöystävä. Tällaisesta tilanteesta lähtö vieraan valtion sotaan on tolkuton. Mutta minkäs teet:
"En ole koskaan ollut niin varma mistään asiasta kuin päätöksestä lähteä sotaan. Miksi näin on, sitä en osaa selittää."
Jos asiaa ei osaa tai halua selittää, niin tuskin ulkopuolisetkaan osaavat siihen suhtautua. 

Merkittävä huomautus on mielestäni tekijän kirjaus sodan kokeineiden miesten tunnoista:
"Siviilimaailman lait saattavat tuntua epäoikeudenmukaisilta, heikkoja suosivilta."
Tosiaan, myötätuntoa tässä tarinassa ei löydy hakemallakaan. Palkkasoturit tappelevat välillä vapaa-aikana keskenäänkin. Eikä raskailla marsseilla suinkaan auteta väsyneitä ja jälkeen jääviä taistelutovereita siten kuin kotimaassa "jossa huonokuntoisten paskahousujen kasat tulivat vahvempien kannettaviksi aina jossain vaiheessa tiukempaa marssia".
Sääli on sairautta, toteaa muukalaislegioonan käynyt sveitsiläinen Lex. Kirjan loppupuolella päähenkilö käskeekin eliminoida Lexin, jonka henkinen tasapainottomuus alkoi olla uhka ryhmän muille taistelijoille.

Mutta voiko palkkasotilaiden motivaatiota hakea täydellisestä ulkopuolisuudesta? Heitä eivät suojele Geneven sodankäyntiä koskevat säännöt. Varmaan he kokevat, ettei siinä tapauksessa heidänkään tarvitse noudattaa mitään sääntöjä:
"Bismark istuskelee pöydässä ympärillään joukko mustapukuisia HOS-sotilaita. Miehistä ikävimmän näköinen selvittää käsillään rivosti elehtien jotain ja muut nauravat. Bismark, joka puhuu sujuvasti kroaattia, kääntää, että HOS-Tomislavgrad on ollut puhdistamassa jotain lähistön muslimikylistä ja että pojat vertailevat nyt raiskausjuttujaan.
Saan kuulla, että kyliin hyökätessään miehillä on mustien univormujen lisäksi mustat kommandopipot päässään, ettei sotarikollisia voi myöhemmin tunnistaa. Järkevästi ajateltu."

Kirjoittaja lisää lukijan tuskaa hakemalla ymmärrystä rikoksille:
"Kun stressi on kova ja alkukantaiset vaistot nousevat esiin, ei ihminen ole enää sama, kuin mihin siviilimaailmassa on totuttu. Joskus kontrolli pettää, mopo karkaa käsistä. Silloin naisia raiskataan ja sotavankeja teloitetaan. Näitä tekoja ei vain pysty ymmärtämään, saati sitten tuomitsemaan siviilielämän moraaliin perustuvista lähtökohdista. En halua puolustella sotarikoksia, totean vain että joskus tilanne riistäytyy käsistä."

Kirjassa kuvataan eräiden operaatioiden kulkua sekä erikoisen tarkasti erilaisten aseiden toimintoja. Lisäksi kerrotaan armeijaan oleellisesti kuuluvasta ajan tappamisesta ja sotilaiden vapaa-ajan käytöstä. Tekijä valaisee myös hiukan Bosnian sen hetkistä tilannetta. Kirjoittajan mukaan Bosniasta oli tullut varastettujen autojen hankintapiste sekä Euroopan huumevarasto, josta kamaa kuljetetaan edelleen muualle Eurooppaan. Maa oli tilanteessa, jossa vahvat miehet voivat tehdä käytännössä mitä vain kuten Venäjällä. Poliisia ei käytännöllisesti katsoen ollut ja sota oli tuottanut päteviä ja häikäilemättömiä asemiehiä. "Hertsegovinalainen mafia vetää raakuudessaan varmasti vertoja Sisilian ja Venäjän vastaaville järjestöille, mutta on vielä askelen verran jäljessä organisaatioltaan. Lopullinen järjestäytyminen on vain ajan kysymys."

Tehokkuus, tunteettomuus ja vahvemman oikeus sopivat myös natsi-ideologiaan. Kirjan päähenkilö liittyi Bosnian Kroaattitasavallan puolustusvoimiin HVO:hon. Tuolloin Bosniassa sotivien eri ryhmittymien joukossa erityisen merkittävä oli HOS. Se oli tuonut Kroatiaan ensimmäiset ulkomaalaiset palkkasotilaat. Se oli toisen maailmansodan aikaisen fasistihallinnon Ustašan perillinen ja ultranationalistisen HSP-puolueen sotilaallinen siipi, pelätty Crna Legia eli Musta Legioona. HOS ylläpiti sotilasvankilaa ja teki sotapoliisioperaatioita, puhdistuksia muslimikyliin. Lisäksi se osallistui HVO:n kanssa taistelutehtäviin. Uusnatsit, rikolliset ja viranomaisia piileskelevät tunsivat vetoa sen aatteeseen.

HOS:n sotilaat käyttivät kokomustaa univormua. Sodan alkuvaiheessa sen kasarmin lipputangossa saattoi liehua hakaristilippu. Vartiomiehet tekivät natsitervehdyksiä ja T-paidoissa oli entisiä keskitysleirikomentajan kuvia. HVO vaati, että näkyvimmät natsiarmeijan merkit oli poistettava näkyvistä, kun YK ja muut kansainväliset tarkkailijat saapuivat paikalle, sillä he tuskin halusivat nähdä Balkanilla sotaa käyvää natsiarmeijaa.

Kirjaa on vaikea luonnehtia lukuelämykseksi, mutta vaikuttava se on. Siinä on aavistavinaan sellaisia henkisiä tekijöitä ja kulttuurisia arvoja, joita vallanpitäjät saattavat käyttää, kun he haluavat muokata pojista "miehiä" ja teurastajia omiin tarkoituksiinsa. Erikoisen kummastuttavaa lukiessa oli tunne kirjoittajan täydellisestä aatteettomuudesta. Hitlerin kannattajillakin oli edes jonkinlainen peruste harhaiselle ajattelulle.

"Bosnia on toinen planeetta, josta en voinut puhua kenenkään kanssa. Ainoastaan yrittää kertoa, millaista siellä on. Kukaan ei voi ymmärtää. Niin kuin John Morris sanoi joidenkin hullujen vieritettyä vuorelta alas merimiinoja muslimikylään: 'Harmi vain, että kukaan ei fucking usko tätä!' Siviilien maailma ei ole mitään minulle. Se ei kiinnosta. Arvostan kyllä monia ihmisiä, jotka siellä elävät, mutta minun maailmani se ei ole. Oma vereni on jo myrkyttynyt."

Tommi