Ja kaikki rakkaus on suojaa surua vastaan

Elina Hirvonen: Rakkauksien lokikirja : romaani. WSOY 2023.

Rakkauksien lokikirja ulottuu vuodesta 2019 vuoteen 2022 jakautuen luvuiksi, joiden alussa ilmoitetaan lokikirjan tavoin aika, sääolot ja kulkeminen. Jäsentely on tyylikäs ja toimiva. Noiden vuosien aikana Hirvonen elää elämäänsä enimmäkseen kotonaan Helsingissä, ymmärrettävistä syistä. Korona-ajan kuvauksena kirja on vavahduttava: miten rakas Helsinki muuttuu torsoksi aavekaupungiksi, jonka asukkaat joko häviävät näkyvistä tai muuttuvat valjuiksi. ”Ihmiset ovat palanneet kaupunkiin varovaisempina kuin ennen, etäisyyksiä ja yskänpuuskia tarkkaillen.”

Hirvonen kertoo nuoruutensa kuolemankaipuusta sekä siitä, miten elämänhalu voittaa. Hän kamppailee masennuksen kanssa, kirjoittaa velvoittavia listoja asioista, joilla mieliala paranee. Korona pakottaa perumaan odotetun matkan Madridiin. Onneksi on internet, joka mahdollistaa yhteydenpidon ympäri maailmaa. Oma perhe ja pikkulapsiarki auttaa keskittymään hetkeen.

Notkeasti ja elegantisti soljuva teksti sisältää muistelua nuoruudesta, vaikeasta teini-iästä, jota väritti Hirvosen veljen psyykkinen sairaus, sekä kapinavuosista punk-vaatteineen ja mielenosoituksineen. Maailmanparantaja haluaisi edelleen jotenkin poistaa kärsimyksen, auttaa, tasoittaa tietä ja luoda tasa-arvoa.

”Ajattelen, että katseen kääntäminen pois muiden kärsimyksestä on yksi julmimmista asioita, joita ihminen joutuu tekemään. Uskon, että muiden elollisten olentojen kärsimyksen sivuuttaminen vaikuttaa meihin riippumatta siitä, onko kyse niistä, jotka miellämme omiksemme, vai niistä, jotka miellämme ´muiksi´.”

Elina Hirvonen (s. 1975) on kirjailija, toimittaja ja dokumenttiohjaaja. Hän on elokuvaprojekteissaan liikkunut muun muassa Afrikassa sekä työskennellyt afganistanilaisten kanssa. Palkittuja romaaneja Että hän muistaisi saman (2005) ja Kauimpana kuolemasta (2010) on käännetty useille kielille. Hän on julkaissut kuusi lastenkirjaa ja tänä vuonna myös Katri Helenan elämäkerran.

Rakkauksien lokikirjaa voisi pitää kunnianosoituksena Hirvosen ystäville ja yhteistyökumppaneille eri puolilla maailmaa. Kirjailija muistelee asumistaan Sambiassa sekä työskentelyään Afganistanissa, pitäen yhteyttä ystäviinsä. Ja koska kyse on rakkauksista, lukija saa tutustua moniin erilaisiin rakkaustarinoihin, niihinkin joissa ei yritetä omistaa vaan päästetään irti, rakkauden nimissä.

Hirvonen pohtii kiinnostavasti myös rakkaudettomuuden jättämiä jälkiä, kuten itsesuojelun puutetta.

”Terapeuttini puhuu tutusta hajusta. Hän sanoo, että ihmisillä, joiden läheisiin suhteisiin on liittynyt käsittelemätöntä kipua, on tapana rakastua kiihkeimmin ihmisiin, jotka pystyvät satuttamaan heitä.

Tutkimuksista tiedämme, että ihmisiä, joita on satutettu eniten, satutetaan herkimmin uudelleen. Turvattomina kasvaneet lapset joutuvat muita lapsia useammin rikosten uhreiksi. Henkisen tai fyysisen väkivallan keskellä kasvaneet päätyvät jä jäävät muita todennäköisemmin väkivaltaisiin suhteisiin, koska tutut kokemukset tuntuvat turvallisilta silloinkin, kun ne ovat kaikkein vaarallisimpia.”

Parisataasivuisen kirjan sisältö on painokas, mahtuuhan siihen muun muassa koronapandemia liikkumisrajoituksineen, Afganistanin jättäminen Talebanin vallan alle elokuussa 2021 sekä Venäjän hyökkäys Ukrainaan helmikuussa 2022. Afganistanista Hirvonen yrittää kansainvälisten kontaktiensa avulla pelastaa edes yhden perheen, mikä dramaattisten vaiheiden jälkeen onnistuukin.

Afganistanin sisarten jättäminen Talebanin valtaan on Hirvoselle liki sietämätöntä. Toivoa tulee kirjoista: vaikka nyt kirjat kiellettäisiin, kirjailijoiden jo kirjoittamat sanat elävät ja vaikuttavat. Se on kaunis ja lupaava ajatus. Kirjailijoista puheen ollen, teos muistuttaa esseistiikkaa sisältäen hienoa vuoropuhelua lukuisten kirjallisten lähteiden kanssa. Loppuun on koottu sitaatit askelmerkeiksi kiinnostuneen lukijan lisätutkimuksille. Tämän kirjoituksen otsikko, Ja kaikki rakkaus on suojaa surua vastaan, on Eeva-Liisa Mannerilta.

Vaikka ei pitäisi yhden osan perusteella verrata, en voi sille mitään, että Rakkauksien lokikirja toi mieleeni Deborah Levyn omaelämäkerrallisen trilogian Mitä en halua tietää (S&S 2021), Elämisen hinta (S&S 2021) ja Omistuskirjoituksia (S&S 2022).

Molemmissa keski-ikäinen, menestynyt naiskirjailija kertoo päivittäisestä elämänmenostaan ja sen lomassa tapaamisista, keskusteluista, puheluista ja viesteistä, muistellen menneisyyden kerrostumia. Rakkautta pohditaan ja naisena olemisen dilemmaa. Molempien työhön kuuluvat työskentelyt kirjailijaresidensseissä eri puolilla maailmaa sekä agenttien ja työryhmien tapailut. Molemmilla on moitteeton ja nautittava tyyli.

Hirvosen trilogia-avauskirjasta päätellen suurin ero on egoismin asteessa. Deborah Levy on juuriltaan eteläafrikkalainen eikä pääse memsahibin mentaliteetista, Hirvonen esiintyy vaatimattomammin, vaikka kyllä hänkin unelmoi omasta kirjallisesta salongista ja Levyn tavoin rakastaa kauniita vaatteita, kenkiä ja hajuvesiä.

Tästä linkistä pääset Levyn trilogian 3. osan arviooni, joka sisältää linkit myös 1. ja 2. osien arvioihin.

Rakkauksien lokikirja avaa romaanien trilogian, jonka kerrotaan saaneen alkunsa kirjoittamisen kriisistä.

”Hirvonen alkoi etsiä uutta tapaa tutkia maailmassa olemista”, kirjankansi paljastaa. ”Se vei hänet tallentamaan tosielämässä käytyjä keskusteluja, dokumentoimaan koettua, nähtyä ja elettyä ja kirjoittamaan tämän kaiken kaunokirjalliseen muotoon.”

Eli suomeksi, kirjailija on palannut juurilleen toimittajan työhön, journalistiseen otteeseen. Mutta voihan sen sanoa noin koukeroisestikin. Joka tapauksessa odotan kiinnostuneena romaanitrilogian seuraavaa eli toista osaa.

Taina

10 hoiva-alan kipupistettä

Hoivan pimeä puoli. Toimittaneet Tiina Sihto & Paula Vasara. Gaudeamus 2023.

Kaikki tarvitsevat joskus hoivaa. Hoiva on inhimillistä ja välttämätöntä sekä hyvää elämää edistävää. Kuitenkin hoivaamiseen voi liittyä resurssipulaa, toimimattomia käytäntöjä, vihaa, katkeruutta, syyllisyyttä ja jopa väkivaltaa. Juuri näihin epämukaviin puoliin keskittyy uutuuskirja Hoivan pimeä puoli.

21 tutkijan aiheina ovat erilaiset hoivatilanteet ja -rakenteet, normit, odotukset, tabuaiheet ja katvealueet. Kirjan runsaasta annista (muun muassa hoivan erilaisista määritelmistä) ja 12 artikkelista poimin tähän blogiin 10 kiinnostavan kohdan listan erityisistä kipupisteistä.

Ongelmista monet olisivat korjattavissa, useimmiten rahalla ja resursseilla, mutta myös asennemuutoksin. Tässä 10 kipupistettä:

1 Hoiva nähdään yksipuolisesti. Jos mieltäisimme itsemme enemmän osaksi yhteisöä, suhteessa toisiin, ei avun tarve tuntuisi leimaavalta, vaan se voisi olla luonteva osa toimintaa silloin kun hoivaa tarvitaan. Erityisesti vammaistutkimus on korostanut näkökulmaa, että riippuvaisuus toisista ei stigmatisoisi ihmistä. Apu voidaan nähdä vipuvartena itsenäiselle elämälle.

2 Vanhukset kotiensa vankina. Resursseja säästelevä vanhusten hoitaminen heidän omissa kodeissaan on noussut vallitsevaksi ihanteeksi. Vireälle, esteettömässä ja avarassa kodissa asuvalle seniorille tämä voi sopia hyvin, mutta raihnaisempi ikäihminen voi jäädä kotinsa vangiksi esimerkiksi hissittömän talon kolmanteen kerrokseen. Pahimmillaan kotirauha kyseenalaistuu, kun vanhuksen luona piipahtaa jopa 6 kertaa päivässä hoivaaja, jolla kuitenkaan ei ole aikaa kuin välttämättömään perushoitoon. Ulkoiluista ehkä vain haaveillaan. Palvelut saattavat maksaa yllättävän paljon.

3 Vanhustenhoidon riittämätön resurssointi vuosikymmenestä toiseen. Liittyy edelliseen. Vanhukset teljetään koteihinsa säilöön, mutta heille ei taata riittäviä palveluja. Palvelutarpeen kartoitus toimii porttina, josta eivät pääse kuin raihnaisimmat. Vaikka Suomessa omaisilla ei ole lakisääteistä velvollisuutta huolehtia perheen senioreista, omaisten on otettava hoitoroolia, koska vanhuksille suunnattavat palvelut eivät vain saa riittävästi rahoitusta.

4 Omaishoito vaarantaa terveytesi. Pitäisi uskaltaa puuttua, jos epäilee iäkkään omaishoitajan joutuvan hoidettavansa aggression kohteeksi. Hoivan pimeää puolta edustaa se, että omaishoitajaksi joutunut on saattanut jo entuudestaan olla vuosikymmeniä alistetussa asemassa. Ylipäätään omaishoitajien henkiseen jaksamiseen tulisi kiinnittää enemmän huomiota. Omaishoito on kasvava trendi, ja toki siinä on paljon hyvääkin. Kun vuonna 2000 oli noin 10000 virallista omaishoitosopimusta, niin tätä nykyä sopimusten määrä on noin 350000.

5 Lastenhuollon moraalidilemmat. Lastensuojeluun kohdistuu hirvittävästi arvostelua. Milloin puututaan perheen asioihin liikaa ja milloin liian vähän. Kieltämättä ammattilaisilla onkin valtaa. Todella raskaat moraalidilemmat syntyvät, kun organisaatio kieltää ammattilaisia auttamasta asiakkaitaan. ”Uusia lasten sijoituksia ei saa tulla, koska ne maksavat.” Kuulostaa uskomattomalta, mutta kirja perustuu asiantuntijoiden tutkimukseen ja ammattilaisten lausuntoihin.

6 Äideistä parhain sä oot vaikka hampaat irvessä. Hoivan pimeä puoli tutkii rohkeasti ilmiötä, jota ei juuri mainosteta: että äitiys saattaa kaduttaa. Edelleenkin suomalaisiin äiteihin kohdistuu paineita olla ahkera, pirteä ja kaikessa onnistuva. Kielteisten tunteiden ilmaisulla on tiukat rajat, mutta on varmasti hyvä tuoda esiin viestiä, että äitiyden herättämistä negatiivisista tunteista voisi edes puhua saamatta niskalaukausta moraalipoliiseilta.

7 Hoiva-ala bisneksenä. Hoivamarkkinoiden ongelmia on saatu maistaa Suomessakin muun muassa Esperi Caren skandaalin muodossa. Ilmiön ydin on läpimätä, sillä eihän hoiva-alan eetosta voi luontevasti yhdistää markkina-ajatteluun. Silti näin tehdään, jollei yhteiskunta vihellä peliä poikki = ala itse tuottaa riittävästi palveluja.

”Kun hoivapalvelut tuottaa finanssimarkkinoilla keinotteleva hoivajätti, merkittävä osa suomalaisten verovaroista valuu ulkomaisten sijoittajien voittoihin. Finansialisaatio näin ollen muuttaa hyvinvointivaltion mahdollisuuksia vastata kollektiivisesti hoivan tarpeisiin, sillä se rapauttaa rahoituspohjaa.” Kirjassa kerrotaan, että Norjassa on jo asetettu parlamentaarinen työryhmä tutkimaan, miten markkinatoimijoista päästään eroon julkisrahoitteisissa palveluissa.

8 Epäterveesti vanhempiaan hoivaavat lapset ja nuoret. Kun tavanomainen hoiva-asetelma kääntyy päälaelleen, niin lapsi joutuu kokemaan vanhemman taholta asioita, jotka eivät hänen ikävaiheeseensa kuulu ja kantamaan epänormaalisti vastuuta. Tämä heijastuu monin tavoin aikuisikäänkin muun muassa masennuksena. Perheen ulkopuolisilla aikuisilla kyläpaikoissa, lapsen koulussa ja harrastuksissa (sikäli kuin niitä on) on avainasema. Moni nuori hoivaaja toivoo, että joku puuttuisi tilanteesen.

9 Vammaisten naisten kokemaa lähisuhdeväkivaltaa ei tunnisteta riittävästi. Erittäin haavoittuvassa asemassa jo muutenkin olevat vammaiset naiset ovat riskissä joutua väkivallan kohteeksi. Myös pitäisi kiinnittää huomiota vammaisten naisten kokemaan syyllisyyteen omasta hoivantarpeestaan. Heitä vaivaa kohtuuton kiitollisuuden vaatimus.

10 Hyvä hoitaja ei valita. Tämä rasittava, syyllistävä myytti nousi esiin myös elokuvassa Armotonta menoa, ja se tavataan myös tässä teoksessa Hoivan pimeä puoli. Yhä vielä hoitajia syyllistetään, jos he yrittävät ottaa epäkohtia esille ja käsiteltäväksi. Ja jopa epäreilussa, jatkuvassa vajaamiehitystilanteessakin ”hyvä hoitaja” joustaa ja pärjää. Ikivanhaa hoitajan eetosta on uskallettava ravistella sen verran, että asioista voi puhua pelkäämättä seurauksia.

Lopuksi

Hoiva ja etenkin vanhusten hoiva on näköjään aihe, johon toistuvasti palaan täällä kirja- ja kulttuuriblogissamme Tainan ja Tommin aarrearkku. Kirjoitin taannoin Saara Finnin romaanista Suruvaippa, joka 1980-luvun alussa herätti keskustelua vanhusten hoivasta. Lue tästä linkistä arvioni Suruvaippa-romaanista.

Hoivan finansialisaatio ja hoitajien uupuminen olivat tapetilla, kun Susanna Helke ohjasi uljaan dokumenttielokuvansa Armotonta menoa (2022). Toivottavasti teos tulisi uudelleen katsottavaksi vaikkapa Yle Areenaan.  Lue tästä linkistä arvioni Armotonta menoa -elokuvasta.

Nyt alkusyksyllä 2023 Suomen uusiin hyvinvointialueisiin kohdistuu paljon odotuksia. Periaatteessa uudet sote-alueet voisivat yhtenäistää käytäntöjä ja myös esimerkiksi hoivapalvelujen hintoja. Kuitenkin toistaiseksi hyvinvointialueet ovat olleet otsikoissa ikävä kyllä lähinnä budjettiylitystensä takia.

Taina

Rennot johtajat, tunnolliset sihteerit, vapautta arvostavat yrittäjät

Kahdeksan kuplan Suomi. Yhteiskunnan muutosten syvät tarinat. Anu Kantola & työryhmä. 3. painos. Gaudeamus 2022.

Onko Suomi jakautumassa kupliin, ja ovatko kuplien sisällä pyörivät ihmiset vieraantuneet toisiin kupliin kuuluvista ihmisistä? Tämän kirjan perusteella vastaus ei ole aivan selvä.  Toisaalta tunnumme olevamme ryhminä kaukana toisistamme, mutta toisaalta ajassa on niin suuria ja laajoja haasteita, että väkisinkin kohtaamme ne yhdessä.

Anu Kantolan ja työryhmän kokoama teos, josta on otettu jo kolme painosta, kuvaa talouden murroksessa elävien suomalaisten kokemuksia. Olemme siirtyneet 2000-luvulla uuteen, entistä kovempaan maailmaan. Markkinoiden avautuminen ja uudet teknologiat luovat uusia mahdollisuuksia, mutta myös lisäävät paineita. Kirjassa puhutaan ”ruuvin kiristymisestä”, jonka ihmiset selvästi aistivat.

Lisäisin tähän vielä, että paine niin sanotusti onnistua omassa elämässään ei ole hävinnyt mihinkään. Vaatii todellista kylmähermoisuutta olla välittämättä ympäristön signaaleista, jotka heijastelevat tuota onnistumisen ihannetta.

1900-luvun lopussa vallitsi hieman positiivisempi vire. Kylmä sota oli ohi, markkinat  vapautettu, palvelutuotanto joustavaa, ja yhteiskuntien veturiksi nousi koulutettu keskiluokka. 2000-luvulla kaikki muuttui, kun globaali kapitalismi kärjistyi ja pääomat alkoivat kasautua, automaatio vei työpaikkoja ja syntyi kuilua kaupunkien ja maaseudun välille.

Epävarmuus ja talouskriisit jyrkentävät poliittisia kantoja. Kuten olemme nähneet, nämä olot nostavat valtaan populistisia liikkeitä ja autoritaarisia valtiojohtajia. Liberaalit arvot eivät vakuuta kaikkia, vaan kansalliskonservatismi ja identiteetin puolustus jyllää. Nämä maailman trendit tuntuvat myös Suomessa.

”Yhteiskunta ei jakaudukaan kahteen leiriin: riemukkaisiin voittajiin ja masentuneisiin häviäjiin. Pikemminkin  – – – tuntuu, että kaikki ovat astuneet maailmaan, joka on entistä kovempi. Suuren ruuvin puristus tuntuu kaikkien elämässä ja vaatii entistä kovempia suorituksia.”

Kantola haastatteli työryhmineen yhteensä 350 ihmistä eri puolilla Suomea 2020-luvun juuri alettua. Ryhmiä on kahdeksan. 1 – globaalin taloudellinen etujoukko – yritysten johtajat suurimmissa kaupungeissa; 2 – kaupunkilainen keskiluokka – palvelualojen keskituloiset suurissa kaupungeissa; 3 – teollisuuden duunarit – teollinen työväenluokka perinteisissä teollisuuskaupungeissa; 4 – yrittäjät – pienyrittäjät ja itsensä työllistäjät kaupungeissa ja esikaupungeissa; 5 – muualla kuin Suomessa syntyneet yrittäjät; 6 – maaseudun väestö – keskituloiset maaseudun asukkaat taantuvilla alueilla; 7 – palvelualojen duunarit – palvelualojen pienituloiset suurissa kaupungeissa ja 8 – pienituloiset – työttömyydestä kärsivät suurissa kaupungeissa.

Kuten tekijät toteavat, haastatteluilla tehdään ikään kuin koeporauksia ihmisten kokemuksiin, eikä kirja väitäkään tarjoavansa totaalista kuvaa suomalaisten kokemusmaailmasta. ”Tästä huolimatta uskomme, että jokaisen ryhmän kokemukset kuvaavat osaltaan sitä, miltä meneillään olevat talouden murrokset tuntuvat työikäisten suomalaisen elämässä ja kuinka ne näkyvät siinä, miten he suhtautuvat yhteiskuntaan.” Metodinen pohja, haastattelutekniikka ja alueellinen jakautuminen käydään kirjassa läpi, enkä pureudu siihen tässä sen tarkemmin.

Ihmisten kertomuksia on aina antoisaa lukea, ja jo siksi tätä kirjaa voi suositella. Näin maahanmuuttajayrittäjä: ”2015 tuli ne 35000 pakolaista. Se on ollut vähän huono asia, kun ne ei sopeudu. Mä käsitän kuitenkin asian niin, että jos tullaan – ihan sama mistä maasta – mutta kun tullaan toiseen maahan, täytyy sopeutua, täytyy opiskella sitä kieltä, täytyy integroitua. Ne on tärkeimmät asiat. Jokaisella meillä on oma kulttuuri ja oma uskonto, mutta ne on omia asioita.”

Suomalaistaustainen pienyrittäjä tekee ylpeänä pitkää päivää: ”Varmasti kaksi kertaa tuntimääräisesti sen, mitä joku tekee normaalityöhistoriansa aikana. On ihmisiä, jotka menee kuntosalille, ja on ihmisiä, jotka alkaa siivoamaan varastoja ja siirtelemään tavaroita. Mä en kuulu siihen kuntosaliporukkaan.”

Nostan esiin jokaisesta ryhmästä lyhyesti jotakin kiinnostavaa.

Ryhmä 1, isotuloiset johtajat. Totaalinen omistautuminen työlle on ominaista. Johtajat ovat huomattavan leppoisia käytökseltään. Huipulle ei pääse, ellei hallitse itseään, siis myös käytöstään.

Ryhmä 2, keskiluokka. Ovat ahkeria, tekevät tunnollisesti työnsä ja uskovat koulutukseen. Huolestuneita koventuneesta kilpailusta; ahkeruus ei riitä, koska läsnä on kehittymisen ja luovuuden vaatimus, ja perhe-elämässäkin pitäisi onnistua.

Ryhmä 3, paperityöläiset. Ylpeä duunari-identiteetti on joutunut koetukselle viime vuosikymmeninä joukkovoiman rikkouduttua. Usein vahva paikkasidonnaisuus.

Ryhmä 4, pienyrittäjät. Yrittäjyyden ihanteet nousivat erityisesti 1980-luvulla, jolloin hehkutettiin intohimoa omaan työhön. Monilla onkin vahva innostus sekä arvostus omaa vapautta kohtaan. Ammattiylpeys on sitä, että työ tehdään loppuun oloissa kuin oloissa.

Ryhmä 5, maahanmuuttajayrittäjät. Noin joka kymmenes maahanmuuttaja päätyy yrittäjäksi. Osuus on sama kuin kantaväestössä. Yrittäjillä on vahva halu pärjätä, elättää itsensä ja perheensä ja toimia siten yhteiskunnan osana. He osaavat myös arvostaa suomalaista turvallisuutta ja demokratiaa.

Ryhmä 6, maaseudun asukkaat. Maaseudun tyhjeneminen vaikuttaa monella tavalla kipeästi. Kuitenkin kotiseutuun juurtuminen tuo ylpeyttä ja isänmaallisuutta. Elämä on usein perhekeskeisempää kuin kaupungissa. Huolta kannetaan maanviljelijäin jaksamisesta ja EU:n määräysvallasta.

Ryhmä 7, palvelualan pätkätyöläiset. Tämä ryhmä on huonojen tulojen riskissä; tosin Suomessa työelämä on prekarisoitunut maltillisemmin kuin muissa EU-maissa. Rankkaa duunia tekevillä on kuin oma heimo: ”kaikista ei ole tähän työhön”. Työporukka ja läheiset ovat tärkeitä, luottamus yhteiskuntaan voi olla koetuksella.

Ryhmä 8, lähiöiden pienituloiset. Huono-osaisuus saattaa periytyä sukupolvelta toiselle. Sinnittelyä ajoittain ylivoimaiselta tuntuvassa arjessa. Ylpeyttä tuo se, että yhä vain sinnitellään. Saatetaan halveksia elämälle vieraita ”kermaperseitä”.

Kaikissa ryhmissä koetaan sekä myönteisiä että kielteisiä tunteita, jotka punoutuvat osaksi ihmisten identiteettiä ja käsitystä yhteiskunnasta.

”Voittajat käyttävät hyväkseen avoimia markkinoita, uusia teknologioita ja edullista työvoimaa, mutta murros jättää jälkeensä myös häviäjiä, joiden ammatit katoavat tai työolot tiukkenevat tai joiden on vaikea löytää uutta työtä.” Nyt muutokset vaikuttavat viime kädessä kaikkiin; edes eliitti ei enää voi täysin eristäytyä maailman ongelmilta.

Tekijät summaavat hyvin, että kansallinen yhteisö voi olla suljettu tai avoin, jäykkä tai joustava. Ja joka yhteiskunta joutuu vastaamaan kysymykseen siitä, mikä meitä yhdistää. Mihinkään ei häviä ihmisen kunnian ja arvostuksen kaipuu sekä yhteenkuuluvuuden tarve.

Kaikkia kahdeksaa ryhmä yhdistää tietoisuus hyvinvointivaltiosta. Se on enemmän suomalaisen käytännönläheinen asia kuin ideologinen asia. Vaikka veroja ei monikaan rakasta, niin suuri enemmistö suomalaisista pitää kuitenkin verojen maksamista tärkeänä. Hyvinvointivaltiota on tehty ja tehdään yhdessä. Ehkä tässä piilee suomalaisen yhteiskunnan potentiaali ja lupaus tulevaisuudesta.

Taina

Polvihousu-Putin pilakuvissa

Jukka Lehtonen : Putileon Punaparte : yllätysten kevätretki (Kosminen Jänis, 2022)

Tämän kirjan hankinta oli heräteostos, johon Yle on syyllinen. Luin netistä sen sivuilta uutisen 14.1.2023. Siinä kerrottiin arkkitehti Jukka Lehtosesta ja hänen uudesta kirjasta, jossa on pilapiirroksia Vladimir Putinista ja Ukrainan sodasta. Jukka Lehtonen on harrastanut piirtämistä lapsesta asti. Sodan alettua hän lähetti aluksi pilakuvia lähinnä ystävilleen. Joulun lähestyessä syntyi idea: kootaan parhaat kuvat kirjaksi ja laitetaan se myyntiin. Kirjan myynnistä saatava tuotto lahjoitetaan ukrainalaisten avustamiseen. Jos tuntuu liian julmalta lähettää maksua vastaan omia terveisiä venäläisille tykistön kranaatteihin maalattuna, niin tällainen vaihtoehto on eräs varteenotettava mahdollisuus henkilökohtaisen tuen osoittamiseksi.

Jukka Lehtosen kirjan takakannessa:
”Venäläinen ruletti pyörii ja mustaa puhutaan valkoiseksi.Eläviksi kuolleiksi manipuloitu kansakunta, joka ei vähääkään välitä mistään ja historia, josta ammentaa myyttejä sepitettäväksi. Semmoisissa vesissä Putileon Punaparte tai tuttavallisemmin Putler, polvihousuikään jäänyt pieni mies, uiskentelee kuin kala ammeessa vaikka on itse vetänyt juuri tulpan irti. Nuoruudessa jäi jänskät agenttileikit kesken ja isoja pyssyjä on varastossa läjäpäin.”

Erikoisoperaation yhtenä perusteena Putin käytti venäläisten suojelemisella ns. uusissa kansantasavalloissa, jotka kansanäänestyksen jälkeen hakivat liittymistä Venäjää.

Sodan vuosipäivänä mieleen nousevat tunnelmat vuoden takaa. 25.2.2022 Eurooppa heräsi järkyttyneenä ja hämmentyneenä Ukrainan sodan ensimmäiseen aamuun. ”Putin valitsi sodan” otsikoi Helsingin sanomat pääkirjoituksensa kyseisenä päivänä. Ukraina oli jäänyt yksin puskurialueeksi Venäjän ja keskisen Euroopan väliin. Sen tragedia on, että liittoutumattomana sen ei arveltu saaan suojaa, kun sota pyyhkäisee sen yli.

Hyökkäys tuntui niin järjettömältä, että monet tunsivat voimatonta raivoa. Eräillä asiantuntijoillakin oli vaikeuksia saada tunteita kuriin, vaikka heillä oli tietoa asettaa Venäjän toiminta historialliseen perspektiiviin. Lehden haastatteleman, Helsingin yliopiston Euroopan historian professorin Laura Kolben tunteet olivat samanlaisia kuin itselläni (sivu A 6).

”Se miten Venäjän hyökkäys tullaan näkemään ja alkuvuoden 2022 kehitystä tulkitsemaan, jää tulevaisuuden historiankirjoittajille.
Mutta juuri tänään Kolbesta oli ’aivan hirveää herätä aamulla’.
’Yksilötasolla tulee valtavia turhautumisen, pettymyksen ja raivonkin tunteita. Sotakoneiston edessä yksi ihminen tuntee aina voimattomuutta, ja se on hyvin ikävä tunne. Koko kroppaa särkee, ihan oikeasti särkee.'”

Putinin lausunnot ja historiankäsitys vaikuttavat välillä todella oudoilta. Pandoran lipas on Jukka Lehtosella Palturin lipas.

Sota synnyttää uusia traumoja ja siitä seuraa historian tragedia. Laura Kolben mukaan pitäisi kunnolla purkaa vanhoja kerrostumia, jotta voitaisiin avata katse ja usko tulevaisuuteen. Meni lähes 50 vuotta, että vapauduttiin toisen maailmansodan jälkivaikutuksista. Muistin ja historiantulkintojen taistelu jatkuu, ja jälleen kysytään kenen historia on oikeaa historiaa. Menneisyyden kompleksisuutta ei halutakaan ymmärtää. Laura Kolben mielestä asetelma on tavattoman vaarallinen.

Itä-Suomen yliopiston yliopistolehtori Kati Parppei kertoo Maailmanpolitiikan arkipäivää -ohjelmassa 28.1.2023 isovenäläisestä ajattelusta ja siitä, miten se on vääristänyt venäläistä historiantulkintaa. Monissa muissa maissa kansallisia historiamyyttejä on pyritty purkamaan ja tarkastelemaan kriittisesti sekä tutkimuksessa että kouluopetuksessa. Siten on pyritty luomaan realistisempi kuva menneisyydestä. Varsinkin sodassa hävinneet valtiot ovat niin tehneet.

Voittajavaltio Venäjällä asia on päinvastoin: sankarimyyttejä pönkitetään ja epämukavampia asioita historiasta peitellään. Valtion sisäisen yhtenäisyyden ylläpitäminen edellyttää eheää ja sankarillista kansallista kertomusta. Tuloksena on ”suurvenäläisen sankaruuden näennäishistoria” sekä harhainen epärealistinen suhde menneisyyteen.

Ongelma johtuu siitä, että kansallinen historiakuvasto perustuu Venäjällä edelleen 1800-luvun kuvitteelliseen eheään kansalliseen historiaan. Siinä Venäjän valta nähdään pyhänä ylhäältä tulevana ja kyseenalaistamattomana jatkumona. Kati Parppein mukaan voidaan hyvin puhua väestön ”kollektiivisesta muistinmenetyksestä” eräiden tosiasioiden suhteen. Toinen vakava seuraus tuosta ajattelutavasta on miten Venäjä näkee asemansa maailmassa, mihin se katsoo olevansa oikeutettu oman asemansa perusteella ja miten se sitten toimii näiden päätelmien pohjalta (esimerkkinä etupiiriajattelu ja sotilaalliset toimet naapureita vastaan).

Helsingin sanomat siteeraa 25.2.2022 myös presidentti Volodymyr Zelenskyin koskettavaa vetoomusta kaikille venäläisille (sivu A 19).

”Zelenskyi tarttui myös siihen, kuinka Putin väitti Ukrainan olevan keinotekoinen maa, muka oikeutetusti osa Venäjää.
’Naapurit rikastuttavat toisiaan aina kulttuurisesti. Se ei kuitenkaan tee niistä yhtä kokonaisuutta. Se ei sulata meitä teihin. Me olemme erilaisia, mutta se ei ole syy olla vihollisia. Me haluamme määrittää ja rakentaa tulevaisuutemme itse, rauhassa, tyynesti ja rehellisesti.’
’Useilla teistä on sukulaisia Ukrainassa, opiskelitte ukrainalaisissa yliopistoissa, teillä on ukrainalaisia ystäviä. Tiedätte luonteemme, periaatteemme, mikä meille on tärkeää. Kuunnelkaa itseänne, järjen ääntänne. Ukrainan kansa haluaa rauhaa.'”

Yksi ihminen tuntee voimattomuutta, mutta presidentti Zelenskyi oli silti vielä toiveikas:

”Sota vie takuut kaikilta. Kellään ei ole enää turvallisuustakuita. Ketkä kärsivät eniten? Ihmiset. Ketkä eivät halua tällaista tapahtuvan kenellekään? Ihmiset. Ketkä voivat pysäyttää asian? Ihmiset.”

Tommi

Suomalaista nuorta keskiluokkaa digiajassa

Suvi Vaarla: Kadonnut aika. WSOY 2022.

Suvi Vaarla on aiemmin julkaissut novellikokoelman Täydellisiä ihmisiä (2013) sekä romaanin Westend (2019). Novelleihin en ole perehtynyt, joten en lausu niistä mitään, mutta Westendin luin tuoreeltaan ja pidin siitä kovasti. Se on sukupolviromaani ja ajankuvaus, joka nostaa esiin 1990-luvun laman suurten menestystoiveiden jälkeen ja etenkin laman lasten kokemukset. Jäi mielikuva elegantista kertojasta, ja tuore kirja Kadonnut aika vahvistaa vaikutelmaa. Tässä on kauniilla kielellä kirjoitettu ehyt romaani, jota lukiessa ei tarvitse jännittää, saako yhtäkkiä jonkin vekkulin likasangon niskaansa.

Kadonnut aika käsittelee suomalaista nuorta ja nuorehkoa keskiluokkaa, hiljalleen keski-ikäistyviä kaupunkilaisia. Päähenkilöitä on useita, ja käännekohtatapahtuma yhdistää heidän polkunsa ainakin hetkeksi. Yhteinen nimittäjä henkilöille on ahdistuneisuus. He ovat enimmäkseen hyväosaisia ja tiedostavat sen, ja tuntevat syyllisyyttä ahdistuneisuudestaan. Heillä on paineita tehdä oikeita valintoja. Lasten syntymään ja kasvatukseen liittyy lähes sietämätöntä stressiä.

Yksi pakenee valintojen vaikeutta sumeaan nomadielämään, toinen miettii jaksaako työssään, kolmas elättelee ajatusta väitöskirjasta ja kuntoilee pakonomaisesti. ”Juoksu oli moderni rukous, hurskaan kiitollisuutta toimivasta kehosta.”

Vaarla tekee tarkkoja havaintoja ilmiöstä, joka suuresti värittää romaanin henkilöiden elämää, nimittäin kaikkialle tunkevasta teknologiasta.

”He istuivat joka ilta television ääressä, mutta televisio ei riittänyt: samaan aikaan piti katsoa jotain puhelimesta, usein myös sylissä lepäävästä kannettavasta. Riittikö kolmekaan ruutua? Kun kummastakaan kuukausimaksullisesta suoratoistopalvelusta ei löytynyt mitään kiinnostavaa, he katselivat valtavasta älytelevisiostaan nettivideoita uimaan opettelevista vesisioista, röyhelövaatteisiin puetuista kissoista, kaahareista jotka lensivät katolleen suurkaupungissa, tai mitä suosittelualgoritmi heille ehdottikin.”

Jotain kertoo ajasta, jos henkilö jää auton alle tuijottaessaan liian kiinteästi älypuhelintaan, ja päälleajaja on myös ollut nenä kiinni älypuhelimessa. Lasten kännykänkäyttö ja jatkuva vääntö ruutuajasta on yksi osa teknologian ylivaltaa. Vaarla kiteyttää hienosti sen, mihin suuntaan ihmiskunta on matkalla.

”Omasta mielestä oli tullut kaatopaikka, jossa rääkyvät lokit etsivät ravitsevaa syötävää, mutta kolusivat aina uudestaan samoja tuhruisia käärepapereita.”

Tekniikan ylivallalle ei kukaan tunnu voivan mitään, paitsi amerikkalainen pariskunta, jonka luona yksi päähenkilöistä työskentelee au pairina. Pariskunta pitää pikkulapsensa täysin erossa digitaalisista laitteista. Lapset varttuvat steinerilaisessa luomuhengessä. Ei sekään tosin suju kuin Strömsössä. Au pairin jännitteinen elo lapsiperheessä kuuluu kirjan hienoimpiin jaksoihin, se on loistavasti kerrottu valta-asemien tutkielma.

Mielenkiintoinen teema on lasten ja vanhempien suhdeverkko, jota pohditaan kaikkien päähenkilöiden kautta. Se miten esimerkiksi vanhemman ikä ja sairastelevuus voi vahvasti vaikuttaa lapsen elämään. Ja vaikka oma lapsuus olisi ollut melko ok, niin silti uuden sukupolven saapuessa ollaan aika pihalla.  Digitaalinen yhteydenpidon pakko tuo uusia sävyjä myös perhesuhteisiin.

”Oma lapsuus muistutti ulkoisesti nykyaikaa, mutta kun tarkensi katsettaan, ymmärsi että tasapainossa oli tapahtunut lähes huomaamaton muutos: koodissa oli bugi, joka ei rikkonut ohjelmaa vaan tuli esille vain hetkittäin, outona virheviestinä alitajunnassa.”

Suomalaisen kaunokirjallisuuden genressä tunnutaan kovasti arvostettavan sotahistorian kuvauksia. Ne saavat paljon mediahuomiota ja niistä sovitetaan näytelmiä ja elokuvia. Mutta minusta on hienoa, että nykytodellisuudesta syntyy Kadonnut aika -romaanin kaltainen teos, samaan aikaan terävä ja kaunis hahmotelma ihmisistä tässä ajassa.

Taina

Arvostus ja miten sen voi yrittää ansaita

Arvostustalous – kuinka arvostus rakennetaan ja rakentuu digiyhteiskunnassa. Toim. Harri Jalonen, Nina Helander & Leena Mäkelä. Vastapaino 2020.

Jari Sarasvuon ammoin nimeämä huomiotalous ei enää riitä selittämään, miksi jotkut asiat nousevat ilmiöiksi, jotkut ihmiset idoleiksi ja jokin yritys tekee ällistyttävää tulosta ja jokin toinen pyrintö taas menee täysin metsään, vaikka koordinaattien piti olla kunnossa. Kaikki, periaatteessa aivan kaikki kilpailee paitsi huomiosta myös arvostuksesta. Hyvästä maineesta on tullut elintärkeä vauhdittaja kohti toivottuja tuloksia.

Arvostustalous esittelee paitsi ilmiön opillisen perustan myös runsaasti esimerkkejä siitä, miten arvostustaloutta voi hyödyntää tosielämässä. Kuten teoksen nimikin kertoo, on erityinen painotus digitaalisuudessa. Kiinnostavaa luettavaa on 430 sivun verran. Horisonttia avautuu moneen suuntaan. Esimerkiksi politiikassa voidaan vedota yhteiseen hyvään oikeudenmukaisuuden nimissä, liiketulosta tarkastellaan numeroiden valossa, uudet toimijat haastavat vanhoja omien arvostustensa nojalla. Kaiken voi ajatella liittyvän arvostustalouteen.

Kirjan teoreettisena kehyksenä on moderni taloussosiologia, josta käsin tarkastellaan organisaatioiden arvonluontia. Toinen keskeinen lähtökohta on palveluperusteinen arvonluonti. Sen idea on, että arvo realisoituu vasta, kun tuotetta tai palvelua käytetään.

Keskeiset oppi-isät ovat ranskalaiset sosiologit Luc Boltanski ja Laurént Thevenot, jotka esittivät niin sanotun oikeutusteoriansa 1990-luvun alussa. B&T nimesivät seitsemän arvostusmaailmaa, tai kuten myös on suomennettu, valtapiiriä. Tässä ne ovat ja suluissa kunkin valtapiirin korostama asia:

• inspiraation maailma (luovuus)
• mielipiteen maailma (maine)
• kansalaisuuden maailma (oikeudenmukaisuus)
• kodin maailma (perinne ja luottamus)
• markkinoiden maailma (raha)
• teollisuuden maailma (tuottavuus)
• ekologian maailma (selviytyminen & sitkeys).

Jotkut lisäävät luetteloon vielä kahdeksannen, • hankkeiden tai projektien maailman, sillä organisaatioiden ja yhteiskunnankin hankeajattelun yleistyessä projektien merkitys on kasvanut. Projektien maailmassa arvostettavaa on jatkuva verkostoituminen ja liikkuvuus.

Organisaatioissa voidaan siis toiminnan arvo käsittää, luoda ja todentaa erilaisista arvostuksista käsin. Periaatteessa mitä enemmän hyviä pointteja saadaan todennetuksi, sitä helpompi ihmisiä on saada mukaan toimintaan.

Varoittavana esimerkkinä valtapiirien pieleen menemisestä voi mainita hoivayrityksen, joka markkinoi kodinomaista huolenpitoa, mutta jonka toimintaa oikeasti säätelivät tylyimmät markkinalait.

Arvostusta tavoitellaan. Sen tarjonta on niukkaa, mistä syystä kilpailemme tyydyttääksemme arvostuksen tarpeemme. Arvostus on aina arvioon perustuvaa ja vertailevaa. Koska kaikki haluavat sitä ja ponnistelevat tietoisestikin sitä saavuttaakseen, se on myös ohjaavaa.

Millekään hyvälle ei ole absoluuttista mittaria, eikä esimerkiksi hinta kerro kaikkea. Kukaan ei voi sanella tai määrätä toiminnan arvoa. Kaiken lisäksi arvostusta ei ole aivan helppo mitata.

Kuitenkin yritykset voivat pyrkiä lisäämään arvostustaan strategisin keinoin. Arvostus menee brändiä syvemmälle. Jaani Kuusela ja Harri Jalonen toteavat: ”Kaikkiin tilanteisiin sopivan strategian kaavaa tuskin on löydettävissä, mutta teoria arvostustaloudesta lisää ymmärrystämme siitä, miten sosiaalista vuorovaikutusta säätelevät normit ja periaatteet toimivat. Se mahdollistaa myös yhteistä hyvää palvelevien rakenteiden suunnittelun käyttämällä hyväksi markkinoiden näkymättömän käden ja lain rautaisen nyrkin lisäksi myös arvostuksen huomaamatonta kättä.”

Talousnobelisti Robert Shillerin mukaan elämme eräänlaisessa kertomustaloudessa (narrative economics), jossa puheissa ja medioissa leviävät tarinat näkyvät yritysten tuloslaskelmissa ja kansantalouksien tilinpidossa.

Kirjan monista ajankohtaisista teemoista voi nostaa muutaman. Datan kerääminen ja palvelujen räätälöinti; kokeiluja tunteiden mittaamisesta; tiedon merkitys digitaalisena jakolinjana; algoritmien anatomiaa; Twitter-viestintä johtajien valttikorttina.

Lue myös, miten e-urheilu on erityinen ekosysteemi, jonka kautta voidaan ymmärtää monia nykyelämän haasteita ja tarpeita. Eikä unohdeta estetiikkaa, onhan tiedon visualisointi vähintään yhtä tärkeää kuin datan kokoaminen. Kun Higgsin hiukkasen löytyminen julkistettiin kesällä 2012, syntyi ”fonttiskandaali”: infotilaisuuden tiedotuskalvot oli toteutettu sarjistyylisellä Comic Sans -kirjasimella. Arvostusmaailmat törmäsivät ja parrat pärisivät, mutta CERN-tutkimuskeskus kertoi myöhemmin saaneensa asialleen valtavasti julkisuutta ”fonttiskandaalin” ansiosta.

Arvostustaloudessa ihmiset siis tekevät yhdessä asioita, koska ne ovat tekemisen arvoisia, tuottaen jotain yhteistä hyvää, jota pidetään hyväksyttävänä.

Kirjan toimittajat linjaavat, että arvostuksen rakentaminen on sekä rationaaliseen ansaitsemiseen pyrkivää tiedettä (pohjana esimerkiksi käyttäjädata) että heittäytymistä vaativaa ja intuitiivista taidetta – joka ei onnistu ilman tuuria, sillä yleisö on oikukasta.

Taina

Kirpeä kuvaus bisnesmaailmasta

Jukka Hakala: Valheet joihin uskomme. WSOY 2022.

Nyky-Suomen työelämä kaunokirjallisuuden teemana on harvinaisuus, ja siksi tartuin kiinnostuneena Jukka Hakalan esikoisromaaniin Valheet joihin uskomme. Yritän nyt olla pilaamatta lukunautintoa heiltä, jotka eivät vielä ole kirjaa lukeneet, enkä siksi kerro juonesta muuta kuin että kaksi tärkeää tapahtumalinjaa liittyy toisiinsa: yritysfuusioihin ja brändityöskentelyyn erikoistuneen firman CapIcen toimitusjohtajavalintaprosessi sekä uuden tuotteen kehittely uudenlaisen ajattelun pohjalta.

Helsingissä liikutaan ja ajan ilmiöitä ruoditaan säälimättömällä tarkkuudella. Jukka Hakala itse on liikkeenjohdon valmentaja ja brändivalmentaja ja tietokirjailijana kunnostautunut. Hän tuntee esikoisromaaninsa aihepiirin läpikotaisin. Johtuneeko näyttämön tuttuudesta, että keitos on aika kirpeä, paikoin maistuu jopa kyynisyys. Jälkimaku on silti myönteinen.

Satiirisen romaanin päähenkilöt ovat viisikymppinen HP, kovaksikeitetty hallitusjohtaja, nelikymppinen mainosmies Aki ja alle kolmikymppinen viestintäasiantuntija Laura. Äijien kautta tuodaan esiin armoton kilpailu, jatkuva paine pysyä kunnossa ja näyttää dynaamiselta. Kaikki ulkoinen onkin miehille keskeistä. Asuntojen sisustukset ja neliöt kuvaillaan yksityiskohtaisesti, kilpailu on ankaraa joka sektorilla. HP ilmaisee pitkin matkaa yhtä ja toista ”grumpy old man” -tyyliin.

”Hän ei pitänyt Hoffmanista. Mies istui hallituksessa vain koska hänen isänsä oli aikoinaan tehnyt hyvät kaupat ja saanut suvulleen tukevan siivun firman osakkeista. Hoffman oli lihava, eikä HP voinut sietää läskejä. Hän tiesi, että hänen inhonsa oli lapsellista, nykyisin varmaan jo rasististakin. Eihän ketään saanut enää edes leikillään sanoa läskiksi, piti puhua kehopositiivisuudesta ja eheästä minäkuvasta. Mutta kun se kuva ei mahtunut edes peiliin.

Hyllyvä liha ei ollut hänen juttunsa. Se oli osoitus heikkoudesta, maltin ja itsehillinnän puutteesta.”

Aki kipuilee jonkinlaisessa neljänkympin kriisissä, miettii välillä koko markkinointitouhun mielekkyyttä ja nopeata muutosta.

”Akin entinen kollega, edesmennyt mainoskirjoittaja, oli sallinut itselleen yhden huutomerkin vuodessa. Teksti oli saatava huutamaan itsessään, ilman osoittelevia välimerkkejä. Pannassa olivat myös alleviivaukset, kursivoinnit ja muut tekniset apuvälineet.

Kun mainonta muuttui nopeatempoisemmaksi, hetken hohtaviksi bannereiksi ja nettikauppojen muutamien tuntien megatarjouksiksi, copywriterin sanataiteelle ei ollut enää entisenlaista kysyntää. Miksi panostaa kieleen, kun huomenna mainos on jo ykkösten ja nollien hautausmaalla? Miksi maksaa tuhansia euroja palkkaa vanhalle jäärälle, kun nuorisokielen kokemusasiantuntija kirjoitti ostokehotuksen minuuttipalkalla? Mainonnasta oli tullut samanlaista kertakäyttökulttuuria kuin sen markkinoimista turhakkeista.”

Nuori Laura on kirjan kantava voima, hänessä on herkkyyttä ja uudistusmielisyyttä. Lauran kautta käydään myös ikäpolvipohdintaa. Lauran mielestä vanhemmat ikäluokat ”olivat kadottaneet yhteiset ihanteet. Sodat ja jälleenrakennus olivat ja menivät, onneksi. Mutta mitään uutta ei tullut tilalle, toisin kuin nuoremmilla, jotka ajattelivat enemmän yhteistä hyvää, kuten sitä miten maapallolle käy.”

Nuoremmat eivät enää myöskään ajattele olevansa yhden työnantajan palveluksessa kymmeniä vuosia. Lähtölaskenta käynnistyy herkästi, mieli on koko ajan avoin vaihtoehdoille. ”Miksi me sitouduttaisiin työnantajaan, kun ei nekään sitoudu meihin?”

Näiden yhteentörmäysten valossa onkin mielenkiintoista miettiä, mihin suuntaan työelämä oikeasti nyt on muuttumassa. Palaisiko työnantajauskollisuus ja vanha patruunahenki sittenkin takaisin?

Kirjassa on ilahduttavan värikkäitä sivuhenkilöitä, kuten suuria Star Wars -legohahmoja keräilevä talousjohtaja ja mainospersoona Starman, joka donkkailee koripalloa 6 metriä korkeassa studiossaan. Myös Lauran havainnot asiakkaista Kruununhaan Alepan myyjänä ovat herkullista luettavaa.

Yksistään ajankuvan terävän tarkastelun takia romaani kannattaa lukea. Valheet joihin uskomme ilakoi esimerkiksi seuraavilla trendi-ilmiöillä: avokonttorit vailla nimettyjä työpisteitä, voittajatunnit (= se että nouset kello 5 juoksemaan), maineen menetys jonkun nimettömän netissä huutelevan ääliön takia, intohimon nostaminen uudeksi yritysten mantraksi, ”ajatuspajan tulevaisuuspaneeli” juontaja-hoksauttelijoineen ja growth enablereineen ja niin edelleen.

Kriisiviestintäkonsultit, hysteerinen harrastaminen, somepostailut, trendikkäät ravintolat ja gourmet-myymälät… ilmiöiden lista on pitkä. Maailma muuttuu, ja ikääntyvät miehet kiukuttelevat. Välillä tosin murina alkaa tuntua jo koomiselta, kuten kirjan loppupuolella äijien valittaessa, että radio on pilalla eikä kirkkokaan ole entisensä. HP toteaa olevansa ”lajinsa viimeinen”, hänen viihtymisensä laita on niin ja näin, hänen kulta-aikansa oli juppi-Suomessa.

Jukka Hakala todella osaa kirjoittaa. Tapahtumat etenevät niin mielenkiintoisesti, että liki 400-sivuista kirjaa on mahdoton jättää kesken. Jos malttaa lukea tarkkaan, huomaa ihmiskuvauksissa henkilöhistorioiden tuomaa syvyyttä. Kieli on monipuolista, paikoin jopa lähes runollisen kaunista, kerronta on rytmikästä ja hauskaakin. Hakalan käyttämä kerrontatekniikka, kaikkitietävä kertoja imperfektissä, on tähän teokseen juuri paras valinta. Toivon saavani luettavakseni lisää tältä kirjoittajalta.

Taina