Avainsana-arkisto: 2020-luku

Suomalaista nuorta keskiluokkaa digiajassa

Suvi Vaarla: Kadonnut aika. WSOY 2022.

Suvi Vaarla on aiemmin julkaissut novellikokoelman Täydellisiä ihmisiä (2013) sekä romaanin Westend (2019). Novelleihin en ole perehtynyt, joten en lausu niistä mitään, mutta Westendin luin tuoreeltaan ja pidin siitä kovasti. Se on sukupolviromaani ja ajankuvaus, joka nostaa esiin 1990-luvun laman suurten menestystoiveiden jälkeen ja etenkin laman lasten kokemukset. Jäi mielikuva elegantista kertojasta, ja tuore kirja Kadonnut aika vahvistaa vaikutelmaa. Tässä on kauniilla kielellä kirjoitettu ehyt romaani, jota lukiessa ei tarvitse jännittää, saako yhtäkkiä jonkin vekkulin likasangon niskaansa.

Kadonnut aika käsittelee suomalaista nuorta ja nuorehkoa keskiluokkaa, hiljalleen keski-ikäistyviä kaupunkilaisia. Päähenkilöitä on useita, ja käännekohtatapahtuma yhdistää heidän polkunsa ainakin hetkeksi. Yhteinen nimittäjä henkilöille on ahdistuneisuus. He ovat enimmäkseen hyväosaisia ja tiedostavat sen, ja tuntevat syyllisyyttä ahdistuneisuudestaan. Heillä on paineita tehdä oikeita valintoja. Lasten syntymään ja kasvatukseen liittyy lähes sietämätöntä stressiä.

Yksi pakenee valintojen vaikeutta sumeaan nomadielämään, toinen miettii jaksaako työssään, kolmas elättelee ajatusta väitöskirjasta ja kuntoilee pakonomaisesti. ”Juoksu oli moderni rukous, hurskaan kiitollisuutta toimivasta kehosta.”

Vaarla tekee tarkkoja havaintoja ilmiöstä, joka suuresti värittää romaanin henkilöiden elämää, nimittäin kaikkialle tunkevasta teknologiasta.

”He istuivat joka ilta television ääressä, mutta televisio ei riittänyt: samaan aikaan piti katsoa jotain puhelimesta, usein myös sylissä lepäävästä kannettavasta. Riittikö kolmekaan ruutua? Kun kummastakaan kuukausimaksullisesta suoratoistopalvelusta ei löytynyt mitään kiinnostavaa, he katselivat valtavasta älytelevisiostaan nettivideoita uimaan opettelevista vesisioista, röyhelövaatteisiin puetuista kissoista, kaahareista jotka lensivät katolleen suurkaupungissa, tai mitä suosittelualgoritmi heille ehdottikin.”

Jotain kertoo ajasta, jos henkilö jää auton alle tuijottaessaan liian kiinteästi älypuhelintaan, ja päälleajaja on myös ollut nenä kiinni älypuhelimessa. Lasten kännykänkäyttö ja jatkuva vääntö ruutuajasta on yksi osa teknologian ylivaltaa. Vaarla kiteyttää hienosti sen, mihin suuntaan ihmiskunta on matkalla.

”Omasta mielestä oli tullut kaatopaikka, jossa rääkyvät lokit etsivät ravitsevaa syötävää, mutta kolusivat aina uudestaan samoja tuhruisia käärepapereita.”

Tekniikan ylivallalle ei kukaan tunnu voivan mitään, paitsi amerikkalainen pariskunta, jonka luona yksi päähenkilöistä työskentelee au pairina. Pariskunta pitää pikkulapsensa täysin erossa digitaalisista laitteista. Lapset varttuvat steinerilaisessa luomuhengessä. Ei sekään tosin suju kuin Strömsössä. Au pairin jännitteinen elo lapsiperheessä kuuluu kirjan hienoimpiin jaksoihin, se on loistavasti kerrottu valta-asemien tutkielma.

Mielenkiintoinen teema on lasten ja vanhempien suhdeverkko, jota pohditaan kaikkien päähenkilöiden kautta. Se miten esimerkiksi vanhemman ikä ja sairastelevuus voi vahvasti vaikuttaa lapsen elämään. Ja vaikka oma lapsuus olisi ollut melko ok, niin silti uuden sukupolven saapuessa ollaan aika pihalla.  Digitaalinen yhteydenpidon pakko tuo uusia sävyjä myös perhesuhteisiin.

”Oma lapsuus muistutti ulkoisesti nykyaikaa, mutta kun tarkensi katsettaan, ymmärsi että tasapainossa oli tapahtunut lähes huomaamaton muutos: koodissa oli bugi, joka ei rikkonut ohjelmaa vaan tuli esille vain hetkittäin, outona virheviestinä alitajunnassa.”

Suomalaisen kaunokirjallisuuden genressä tunnutaan kovasti arvostettavan sotahistorian kuvauksia. Ne saavat paljon mediahuomiota ja niistä sovitetaan näytelmiä ja elokuvia. Mutta minusta on hienoa, että nykytodellisuudesta syntyy Kadonnut aika -romaanin kaltainen teos, samaan aikaan terävä ja kaunis hahmotelma ihmisistä tässä ajassa.

Taina

Arvostus ja miten sen voi yrittää ansaita

Arvostustalous – kuinka arvostus rakennetaan ja rakentuu digiyhteiskunnassa. Toim. Harri Jalonen, Nina Helander & Leena Mäkelä. Vastapaino 2020.

Jari Sarasvuon ammoin nimeämä huomiotalous ei enää riitä selittämään, miksi jotkut asiat nousevat ilmiöiksi, jotkut ihmiset idoleiksi ja jokin yritys tekee ällistyttävää tulosta ja jokin toinen pyrintö taas menee täysin metsään, vaikka koordinaattien piti olla kunnossa. Kaikki, periaatteessa aivan kaikki kilpailee paitsi huomiosta myös arvostuksesta. Hyvästä maineesta on tullut elintärkeä vauhdittaja kohti toivottuja tuloksia.

Arvostustalous esittelee paitsi ilmiön opillisen perustan myös runsaasti esimerkkejä siitä, miten arvostustaloutta voi hyödyntää tosielämässä. Kuten teoksen nimikin kertoo, on erityinen painotus digitaalisuudessa. Kiinnostavaa luettavaa on 430 sivun verran. Horisonttia avautuu moneen suuntaan. Esimerkiksi politiikassa voidaan vedota yhteiseen hyvään oikeudenmukaisuuden nimissä, liiketulosta tarkastellaan numeroiden valossa, uudet toimijat haastavat vanhoja omien arvostustensa nojalla. Kaiken voi ajatella liittyvän arvostustalouteen.

Kirjan teoreettisena kehyksenä on moderni taloussosiologia, josta käsin tarkastellaan organisaatioiden arvonluontia. Toinen keskeinen lähtökohta on palveluperusteinen arvonluonti. Sen idea on, että arvo realisoituu vasta, kun tuotetta tai palvelua käytetään.

Keskeiset oppi-isät ovat ranskalaiset sosiologit Luc Boltanski ja Laurént Thevenot, jotka esittivät niin sanotun oikeutusteoriansa 1990-luvun alussa. B&T nimesivät seitsemän arvostusmaailmaa, tai kuten myös on suomennettu, valtapiiriä. Tässä ne ovat ja suluissa kunkin valtapiirin korostama asia:

  • inspiraation maailma (luovuus)
  • mielipiteen maailma (maine)
  • kansalaisuuden maailma (oikeudenmukaisuus)
  • kodin maailma (perinne ja luottamus)
  • markkinoiden maailma (raha)
  • teollisuuden maailma (tuottavuus)
  • ekologian maailma (selviytyminen & sitkeys).

Jotkut lisäävät luetteloon vielä kahdeksannen, • hankkeiden tai projektien maailman, sillä organisaatioiden ja yhteiskunnankin hankeajattelun yleistyessä projektien merkitys on kasvanut. Projektien maailmassa arvostettavaa on jatkuva verkostoituminen ja liikkuvuus.

Organisaatioissa voidaan siis toiminnan arvo käsittää, luoda ja todentaa erilaisista arvostuksista käsin. Periaatteessa mitä enemmän hyviä pointteja saadaan todennetuksi, sitä helpompi ihmisiä on saada mukaan toimintaan.

Varoittavana esimerkkinä valtapiirien pieleen menemisestä voi mainita hoivayrityksen, joka markkinoi kodinomaista huolenpitoa, mutta jonka toimintaa oikeasti säätelivät tylyimmät markkinalait.

Arvostusta tavoitellaan. Sen tarjonta on niukkaa, mistä syystä kilpailemme tyydyttääksemme arvostuksen tarpeemme. Arvostus on aina arvioon perustuvaa ja vertailevaa. Koska kaikki haluavat sitä ja ponnistelevat tietoisestikin sitä saavuttaakseen, se on myös ohjaavaa.

Millekään hyvälle ei ole absoluuttista mittaria, eikä esimerkiksi hinta kerro kaikkea. Kukaan ei voi sanella tai määrätä toiminnan arvoa. Kaiken lisäksi arvostusta ei ole aivan helppo mitata.

Kuitenkin yritykset voivat pyrkiä lisäämään arvostustaan strategisin keinoin. Arvostus menee brändiä syvemmälle. Jaani Kuusela ja Harri Jalonen toteavat: ”Kaikkiin tilanteisiin sopivan strategian kaavaa tuskin on löydettävissä, mutta teoria arvostustaloudesta lisää ymmärrystämme siitä, miten sosiaalista vuorovaikutusta säätelevät normit ja periaatteet toimivat. Se mahdollistaa myös yhteistä hyvää palvelevien rakenteiden suunnittelun käyttämällä hyväksi markkinoiden näkymättömän käden ja lain rautaisen nyrkin lisäksi myös arvostuksen huomaamatonta kättä.”

Talousnobelisti Robert Shillerin mukaan elämme eräänlaisessa kertomustaloudessa (narrative economics), jossa puheissa ja medioissa leviävät tarinat näkyvät yritysten tuloslaskelmissa ja kansantalouksien tilinpidossa.

Kirjan monista ajankohtaisista teemoista voi nostaa muutaman. Datan kerääminen ja palvelujen räätälöinti; kokeiluja tunteiden mittaamisesta; tiedon merkitys digitaalisena jakolinjana; algoritmien anatomiaa; Twitter-viestintä johtajien valttikorttina.

Lue myös, miten e-urheilu on erityinen ekosysteemi, jonka kautta voidaan ymmärtää monia nykyelämän haasteita ja tarpeita. Eikä unohdeta estetiikkaa, onhan tiedon visualisointi vähintään yhtä tärkeää kuin datan kokoaminen. Kun Higgsin hiukkasen löytyminen julkistettiin kesällä 2012, syntyi ”fonttiskandaali”: infotilaisuuden tiedotuskalvot oli toteutettu sarjistyylisellä Comic Sans -kirjasimella. Arvostusmaailmat törmäsivät ja parrat pärisivät, mutta CERN-tutkimuskeskus kertoi myöhemmin saaneensa asialleen valtavasti julkisuutta ”fonttiskandaalin” ansiosta.

Arvostustaloudessa ihmiset siis tekevät yhdessä asioita, koska ne ovat tekemisen arvoisia, tuottaen jotain yhteistä hyvää, jota pidetään hyväksyttävänä.

Kirjan toimittajat linjaavat, että arvostuksen rakentaminen on sekä rationaaliseen ansaitsemiseen pyrkivää tiedettä (pohjana esimerkiksi käyttäjädata) että heittäytymistä vaativaa ja intuitiivista taidetta – joka ei onnistu ilman tuuria, sillä yleisö on oikukasta.

Taina

Kirpeä kuvaus bisnesmaailmasta

Jukka Hakala: Valheet joihin uskomme. WSOY 2022.

Nyky-Suomen työelämä kaunokirjallisuuden teemana on harvinaisuus, ja siksi tartuin kiinnostuneena Jukka Hakalan esikoisromaaniin Valheet joihin uskomme. Yritän nyt olla pilaamatta lukunautintoa heiltä, jotka eivät vielä ole kirjaa lukeneet, enkä siksi kerro juonesta muuta kuin että kaksi tärkeää tapahtumalinjaa liittyy toisiinsa: yritysfuusioihin ja brändityöskentelyyn erikoistuneen firman CapIcen toimitusjohtajavalintaprosessi sekä uuden tuotteen kehittely uudenlaisen ajattelun pohjalta.

Helsingissä liikutaan ja ajan ilmiöitä ruoditaan säälimättömällä tarkkuudella. Jukka Hakala itse on liikkeenjohdon valmentaja ja brändivalmentaja ja tietokirjailijana kunnostautunut. Hän tuntee esikoisromaaninsa aihepiirin läpikotaisin. Johtuneeko näyttämön tuttuudesta, että keitos on aika kirpeä, paikoin maistuu jopa kyynisyys. Jälkimaku on silti myönteinen.

Satiirisen romaanin päähenkilöt ovat viisikymppinen HP, kovaksikeitetty hallitusjohtaja, nelikymppinen mainosmies Aki ja alle kolmikymppinen viestintäasiantuntija Laura. Äijien kautta tuodaan esiin armoton kilpailu, jatkuva paine pysyä kunnossa ja näyttää dynaamiselta. Kaikki ulkoinen onkin miehille keskeistä. Asuntojen sisustukset ja neliöt kuvaillaan yksityiskohtaisesti, kilpailu on ankaraa joka sektorilla. HP ilmaisee pitkin matkaa yhtä ja toista ”grumpy old man” -tyyliin.

”Hän ei pitänyt Hoffmanista. Mies istui hallituksessa vain koska hänen isänsä oli aikoinaan tehnyt hyvät kaupat ja saanut suvulleen tukevan siivun firman osakkeista. Hoffman oli lihava, eikä HP voinut sietää läskejä. Hän tiesi, että hänen inhonsa oli lapsellista, nykyisin varmaan jo rasististakin. Eihän ketään saanut enää edes leikillään sanoa läskiksi, piti puhua kehopositiivisuudesta ja eheästä minäkuvasta. Mutta kun se kuva ei mahtunut edes peiliin.

Hyllyvä liha ei ollut hänen juttunsa. Se oli osoitus heikkoudesta, maltin ja itsehillinnän puutteesta.”

Aki kipuilee jonkinlaisessa neljänkympin kriisissä, miettii välillä koko markkinointitouhun mielekkyyttä ja nopeata muutosta.

”Akin entinen kollega, edesmennyt mainoskirjoittaja, oli sallinut itselleen yhden huutomerkin vuodessa. Teksti oli saatava huutamaan itsessään, ilman osoittelevia välimerkkejä. Pannassa olivat myös alleviivaukset, kursivoinnit ja muut tekniset apuvälineet.

Kun mainonta muuttui nopeatempoisemmaksi, hetken hohtaviksi bannereiksi ja nettikauppojen muutamien tuntien megatarjouksiksi, copywriterin sanataiteelle ei ollut enää entisenlaista kysyntää. Miksi panostaa kieleen, kun huomenna mainos on jo ykkösten ja nollien hautausmaalla? Miksi maksaa tuhansia euroja palkkaa vanhalle jäärälle, kun nuorisokielen kokemusasiantuntija kirjoitti ostokehotuksen minuuttipalkalla? Mainonnasta oli tullut samanlaista kertakäyttökulttuuria kuin sen markkinoimista turhakkeista.”

Nuori Laura on kirjan kantava voima, hänessä on herkkyyttä ja uudistusmielisyyttä. Lauran kautta käydään myös ikäpolvipohdintaa. Lauran mielestä vanhemmat ikäluokat ”olivat kadottaneet yhteiset ihanteet. Sodat ja jälleenrakennus olivat ja menivät, onneksi. Mutta mitään uutta ei tullut tilalle, toisin kuin nuoremmilla, jotka ajattelivat enemmän yhteistä hyvää, kuten sitä miten maapallolle käy.”

Nuoremmat eivät enää myöskään ajattele olevansa yhden työnantajan palveluksessa kymmeniä vuosia. Lähtölaskenta käynnistyy herkästi, mieli on koko ajan avoin vaihtoehdoille. ”Miksi me sitouduttaisiin työnantajaan, kun ei nekään sitoudu meihin?”

Näiden yhteentörmäysten valossa onkin mielenkiintoista miettiä, mihin suuntaan työelämä oikeasti nyt on muuttumassa. Palaisiko työnantajauskollisuus ja vanha patruunahenki sittenkin takaisin?

Kirjassa on ilahduttavan värikkäitä sivuhenkilöitä, kuten suuria Star Wars -legohahmoja keräilevä talousjohtaja ja mainospersoona Starman, joka donkkailee koripalloa 6 metriä korkeassa studiossaan. Myös Lauran havainnot asiakkaista Kruununhaan Alepan myyjänä ovat herkullista luettavaa.

Yksistään ajankuvan terävän tarkastelun takia romaani kannattaa lukea. Valheet joihin uskomme ilakoi esimerkiksi seuraavilla trendi-ilmiöillä: avokonttorit vailla nimettyjä työpisteitä, voittajatunnit (= se että nouset kello 5 juoksemaan), maineen menetys jonkun nimettömän netissä huutelevan ääliön takia, intohimon nostaminen uudeksi yritysten mantraksi, ”ajatuspajan tulevaisuuspaneeli” juontaja-hoksauttelijoineen ja growth enablereineen ja niin edelleen.

Kriisiviestintäkonsultit, hysteerinen harrastaminen, somepostailut, trendikkäät ravintolat ja gourmet-myymälät… ilmiöiden lista on pitkä. Maailma muuttuu, ja ikääntyvät miehet kiukuttelevat. Välillä tosin murina alkaa tuntua jo koomiselta, kuten kirjan loppupuolella äijien valittaessa, että radio on pilalla eikä kirkkokaan ole entisensä. HP toteaa olevansa ”lajinsa viimeinen”, hänen viihtymisensä laita on niin ja näin, hänen kulta-aikansa oli juppi-Suomessa.

Jukka Hakala todella osaa kirjoittaa. Tapahtumat etenevät niin mielenkiintoisesti, että liki 400-sivuista kirjaa on mahdoton jättää kesken. Jos malttaa lukea tarkkaan, huomaa ihmiskuvauksissa henkilöhistorioiden tuomaa syvyyttä. Kieli on monipuolista, paikoin jopa lähes runollisen kaunista, kerronta on rytmikästä ja hauskaakin. Hakalan käyttämä kerrontatekniikka, kaikkitietävä kertoja imperfektissä, on tähän teokseen juuri paras valinta. Toivon saavani luettavakseni lisää tältä kirjoittajalta.

Taina