Avainsana-arkisto: hyvinvointivaltio

Siunattu hyvinvointivaltio ja sijoiltaan mennyt olkapää

Sixten Korkman: Talous ja utopia. Docendo 2012 (3. painos).

Tulin miettineeksi hyvinvointivaltiota ja sen toimintaa käytännössä, kun eräänä tammikuisena iltana olkapääni meni sijoiltaan, ja hain ja sain nopeasti apua keskussairaalan päivystyspoliklinikalta.

Hyvinvointikuntayhtymä peri jälkeenpäin minulta 41,80 euron maksun, joka oli mitätön korvaus saamastani palvelusta. Virka-ajan ulkopuolella, lauantai-iltana lääkärin, sairaanhoitajan, kahden röntgenhoitajan, vastaanottovirkailijan ja vahtimestarin tekemät työt sekä kahdet röntgenkuvat, tilanteen vaatima lääkitys, akuutti hoito ja jatkohoito-ohjeet. Tunsin suurta kiitollisuutta.

Olkapäävamma muistutti minulle, mikä siunaus hyvinvointivaltio on.  Hätätilanteessa saa apua, ja jos ei vallan ilmaiseksi, niin hyvin kohtuulliseen hintaan. Noihin aikoihin luin Sixten Korkmanin kirjaa Talous ja utopia, jossa hyvinvointivaltiosta puhutaan verraten paljon. Hyvinvointivaltio on ennen muuta länsieurooppalainen ja pohjoismainen erikoisuus, jossa jokseenkin kenellä tahansa on pääsy julkisten palvelujen piiriin.

Sixten Korkman on maamme arvostetuimpia talouden asiantuntijoita, joka on toiminut muun muassa ETLAn ja EVAn toimitusjohtajana ja Euroopan unionin ministerineuvoston talouspoliittisen osaston (Ecofin) pääjohtajana. Hänen selkeät ja kansantajuiset lausuntonsa talousasioista ilahduttavat television ajankohtaisohjelmissa.

Talous ja utopia on johdatus talouspolitiikkaan ja sen rooliin yhteiskunnassa. Teos pyrkii tarkastelemaan talouden maailmaa tiiviisti, mutta kattavasti ja yleistajuisesti. Eri näkemyksiä esitellään hyvin. Kirja on kiihkoton ja valaiseva. Yhteiskuntanäkökulmien lisäksi aiheita ovat muun muassa globaalit markkinat, makrotalous ja suhdanteet, EU-talous sekä talouspolitiikan oppiriidat. Lopuksi  bonuksena on napakka taloussanasto.

Hyvinvointivaltion yleisiä tavoitteita ovat taloudellinen turvallisuus, tulojen tasaus yli elinkaaren sekä köyhyyden torjunta. Suomalainen valtio tarjoaa lisäksi muun muassa terveydenhoitoa ja ilmaista koulutusta. Korkman toteaa, että nykyinen hyvinvointivaltiomme laajoine julkisine sektoreineen vaatii huomattavan paljon verotuloja eli laajaa veropohjaa. Juuri muita keinoja hyvinvointivaltion turvaamiseksi ei ole kuin laaja työssäkäynti ja verotus ja, väistämättä jossakin vaiheessa, eläkeiän nosto. Tiesitkö, että työeläkelait tulivat voimaan vuonna 1962, jolloin suomalaisen miehen elinajanodote oli 66 ja naisen 72 vuotta? Nyt miehen elinajanodote Suomessa on 79 ja naisen 85 vuotta.

Kirja käynnistyy lyhyellä katsauksella menneiden aikojen talous- ja yhteiskuntautopioihin Shangri-Lasta Sointulaan, kommunismista natsismiin. Toistaiseksi kaikki utopiat ovat epäonnistuneet, ja Korkmanin mukaan tästä kannattaa ottaa opiksi yhteiskuntasuunnittelussa. Yhteiskunnan on kyettävä hallitsemaan ristiriitoja legitiimisti, ihmiset eivät ole hyväntahtoisia ja epäitsekkäitä, ja ihmisen muuttaminen vie aina enemmän aikaa kuin ihanneyhteisöjen pystyttäjät toivoivat. Taloustiede, Korkman toteaa, tarjoaa hyödyllistä vastamyrkkyä niin utopioille kuin muille fantasioille.

Hyvä yhteiskunta perustuu silti ennen muuta luottamukselle. Ihmiset luottavat toisiinsa sekä yhteiskunnan instituutioihin. Demokratiassa on paljon potentiaalia hyvän tuottamiseen, mutta se edellyttää ihmisiltä viitseliäisyyttä ja perehtymistä.

Yhteiskunnan minimitehtävät ovat ”yövartijavaltion” tehtäviä: laki ja järjestys, ulkoinen puolustus, omistusoikeuden turvaaminen, vakaa hallinto, matala korruptio ja vakaa rahajärjestelmä. Useimmat länsimaiset valtiot tarjoavat enemmänkin. Hoivaa, terveyttä, koulutusta, monenlaista infrastruktuuria.  Kaikki tämä luo mahdollisuuksia taloudelliselle kasvulle. Valtio ei luo kasvua, mutta muokkaa sen edellytyksiä. Ja jos joku ihmettelee, onko kasvu välttämätöntä, niin tutkistelkoon seuraavaa.

”Laajassa tai historiallisessa katsannossa ei voi kiistää talouskasvun suotuisia vaikutuksia. Suomalaisten tulotaso on henkeä kohden on nyt [2012] noin viisitoistakertainen vuosisadan takaiseen tilanteeseen verrattuna. Voimakkaasti kohonnut tulo- ja varallisuustaso on pitkään jatkuneen kumulatiivisen kasvun tulosta. Kyse ei ole vain aineellisen elintason voimakkaasta kohenemisesta vaan hyvinvoinnin paranemisesta kaikilla mittareilla. Asunnot ovat paljon tilavampia ja niiden laatu parempi. Odotettavissa oleva elinikä on noussut, lapsikuolleisuus vähentynyt, koulutustaso kohentunut ja naisten asema parantunut. Päivittäiset työajat ovat lyhentyneet ja vuosilomat pidentyneet. Suomeen on luotu hyvinvointiyhteiskunta, joka tarjoaa työttömyys- ja eläketurvaa, sosiaalipalveluja ja ilmaista koulutusta. Väite, jonka mukaan ’ennen oli kaikki paremmin’, on tässä perspektiivissä emävale.”

Taloustiede sinänsä ei Korkmanin mukaan suosittele maksimaalista talouskasvua, vaan sitä, että ihmisen tulisi saada vapaasti tehdä valintansa markkinaehtojen ja budjettirajoitustensa puitteissa.

Tietoteoksen ilmestyessä vuonna 2012 globaalin pankkikriisin jälkiä vielä korjailtiin. Suomen valtion velka suhteessa bruttokansantuotteeseen oli silti vielä siedettävällä tasolla verrattuna pandemiakriisin tuomaan uuteen velkaan –  vuoden 2020 lopussa velkaa oli lähes 53% suhteessa bkt:een. Tämä kyllä hirvittää, sillä kuten Korkman kertoo, suuri julkinen velka on ongelma. Se tukahduttaa talouskasvua, veroja on kiristettävä tulevaisuudessa ja velka siirtyy perintönä tuleville sukupolville. Iso velka myös lisää kansainvälistä kriisiherkkyyttä.

Ympyrä sulkeutuu kirjan lopussa, kun Korkman palaa utopiateemaan referoimalla John Maynard Keynesin 1920-luvun lopulla kirjoittamaa esseetä The Economic Possibilities of Our Grandchildren. Keynes arveli, että 2020-luvulla ihmiskunta olisi tilanteessa, jossa yltäkylläisyyden, pääomakannan ja korkean tuottavuuden ansiosta työtä tehtäisiin vain muutama tunti päivässä ja ihmiset keskittyisivät kulttuuriin ja taiteisiin. Rahan tavoittelu jäisi toissijaiseksi.

Kuten hyvin tiedämme, näin ei tapahtunut. Yhä laajemmat joukot haluavat ja pääsevät kuluttamisen ja palveluiden piiriin, ja rahaa tavoitellaan merkkinä onnistumisesta. Korkman arvelee, että viime kädessä kyse voi olla ihmiselle ominaisesta taipumuksesta asettaa itselleen jatkuvasti uusia haasteita. ”Tämä on kehitystä eteenpäin vievä voima, joka tukee yrittäjyyttä ja tuottaa innovaatioita. Taloudellisesti ja poliittisesti vapaa yhteiskunta ei hevin päädy Keynesin uumoilemaan vakaaseen vapaa-ajan vieton ja ennallaan pysyvän kulutuksen tilaan.”

Sitäkin tärkeämpää olisi katkaista ”kasvun ja ympäristön saastumisen välinen kytkentä kasvun sisältöä muuttamalla”. Kasvun hedelmät eivät onneksi aina lisää saastumista, sillä kulutus voi kohdistua ja kohdistuukin jo palveluihin ja virtuaalisiin hyödykkeisiin, jotka eivät rasita luontoa samoin kuin aina uudet luonnonvaroja vaativat härpäkkeet.

Taina

Sinistä lenkkiä ja uusin Alibi

Arto Salminen: Varasto (1998)

Kafka on sanonut jotakin sen suuntaista, että kirjallisuus on kirves, joka rikkoo jäätyneen meren meissä. Joskus kirjailija peräti räjäyttelee lukijoiden sisäisiä jääpatoja. Arto Salmisen elämä oli valitettavan lyhyt (1959-2005) ja hän julkaisi kuusi lyhyehköä romaania. No, dynamiittia pitääkin annostella pienissä annoksissa. Salmisen kirjat tarttuivat eräisiin polttaviin aiheisiin. Miksi niistä ei silloin aikanaan syntynyt isompaa keskustelua? Salmisen omien sanojen mukaan asia oli aivan ymmärrettävä:

”Ei mua lue kuin Alibin ostajat ja HK:n sinisen lenkin syöjät”.

Varasto oli hänen romaaneistaan järjestyksessä toinen ja se ilmestyi 1998. Se on näköiskuva ihmisten häikäilemättömästä hyväksikäytöstä ja oman edun ajamisesta tapahtuu se sitten parisuhteissa tai työelämässä. Kirjasta on sanottu, että se on armottomampi kuin Poliisi-tv:n suora lähetys ja tylympi kuin minkään äärilaidan puolueohjelma. Mutta kieli on elävää ja havainnot armottoman tarkkoja. Kirja on kuin lähes valmis elokuvakäsikirjoitus eikä sitä voi lopettakaan, kun lukemisen on aloittanut. On pakko selvittää miten tämä painajainen päättyy. Siksi ei ole ihme, että se filmatisoitiin ja elokuva voitti Yleisö-Jussin 2012. Tosin sen vaati, että kirjasta tehtiin erittäin siistitty versio kansankomedian tyyliin.

Mutta kirjaa lukiessa unohtuu äkkiä Aku Hirviniemen hauskuus ja Minttu Mustakallion hihittely, sillä lukukokemus on välillä erittäin ahdistava. Lopun pieni toivonkipinä ei juuri lohduta, kun varastomies Rouskun varastelu ja täysin häikäilemätön toiminta tulee ilmeisesti jatkumaan. Hän suunnittelee käräyttävänsä työpaikalta jo toisen syyttömän ja järjestävän tällekin potkut, jotta voi jatkaa omia pimeitä puuhiaan.

Ranisen rikoskumppani, entinen kommunisti ja remonttimies Jylhäkorpi vetelee pariin otteeseen leveällä pensselillä:

”- Ei täällä logiikalla pelata, sanoi Jylhäkorpi. – Se loppui samalla kun kommunismi vietiin saunan taakse. Ennen oli sentään yhteiskunnassa vastavoima, oli erilaisia puolueita. Nyt on vain yksi puoluekoneisto ja yksi totuus. Ja yksi sääty yli muiden: telkkarin julkkikset. Niistä tehdään nykyisin poliitikotkin. Telkkarisääty jauhaa paskaa Tuttu jutussa ja A-studiossa ja Teijan keittiössä. Ne levittää helvetin negatiivista kuvaa tulonsiirroista ja hyvinvointivaltiosta. Se on niin onnistunutta propagandaa, että parhaiten sitä uskoo köyhät. Toimeentulotuella kitkuttavat runkut on ittekin sitä mieltä, että verotus on liian kova kun Kirka sanoi Hermuselle niin, ja A-studion viisas sanoi sanoi niin, ja Koivusalo ja Hallikainen sanoi kanssa, ja Teemu Selännekin oli samaa mieltä. Nää saatanan julkkikset tienaa miljoonia ja käskee köyhät antamaan rahansa Lastenklinikalle. Telkkarisääty tekee parhaansa ja kattoo mihin se riittää.”