Jukka Lehtonen : Putileon Punaparte : yllätysten kevätretki (Kosminen Jänis, 2022)
Tämän kirjan hankinta oli heräteostos, johon Yle on syyllinen. Luin netistä sen sivuilta uutisen 14.1.2023. Siinä kerrottiin arkkitehti Jukka Lehtosesta ja hänen uudesta kirjasta, jossa on pilapiirroksia Vladimir Putinista ja Ukrainan sodasta. Jukka Lehtonen on harrastanut piirtämistä lapsesta asti. Sodan alettua hän lähetti aluksi pilakuvia lähinnä ystävilleen. Joulun lähestyessä syntyi idea: kootaan parhaat kuvat kirjaksi ja laitetaan se myyntiin. Kirjan myynnistä saatava tuotto lahjoitetaan ukrainalaisten avustamiseen. Jos tuntuu liian julmalta lähettää maksua vastaan omia terveisiä venäläisille tykistön kranaatteihin maalattuna, niin tällainen vaihtoehto on eräs varteenotettava mahdollisuus henkilökohtaisen tuen osoittamiseksi.
Jukka Lehtosen kirjan takakannessa:
”Venäläinen ruletti pyörii ja mustaa puhutaan valkoiseksi.Eläviksi kuolleiksi manipuloitu kansakunta, joka ei vähääkään välitä mistään ja historia, josta ammentaa myyttejä sepitettäväksi. Semmoisissa vesissä Putileon Punaparte tai tuttavallisemmin Putler, polvihousuikään jäänyt pieni mies, uiskentelee kuin kala ammeessa vaikka on itse vetänyt juuri tulpan irti. Nuoruudessa jäi jänskät agenttileikit kesken ja isoja pyssyjä on varastossa läjäpäin.”
Erikoisoperaation yhtenä perusteena Putin käytti venäläisten suojelemisella ns. uusissa kansantasavalloissa, jotka kansanäänestyksen jälkeen hakivat liittymistä Venäjää.
Sodan vuosipäivänä mieleen nousevat tunnelmat vuoden takaa. 25.2.2022 Eurooppa heräsi järkyttyneenä ja hämmentyneenä Ukrainan sodan ensimmäiseen aamuun. ”Putin valitsi sodan” otsikoi Helsingin sanomat pääkirjoituksensa kyseisenä päivänä. Ukraina oli jäänyt yksin puskurialueeksi Venäjän ja keskisen Euroopan väliin. Sen tragedia on, että liittoutumattomana sen ei arveltu saaan suojaa, kun sota pyyhkäisee sen yli.
Hyökkäys tuntui niin järjettömältä, että monet tunsivat voimatonta raivoa. Eräillä asiantuntijoillakin oli vaikeuksia saada tunteita kuriin, vaikka heillä oli tietoa asettaa Venäjän toiminta historialliseen perspektiiviin. Lehden haastatteleman, Helsingin yliopiston Euroopan historian professorin Laura Kolben tunteet olivat samanlaisia kuin itselläni (sivu A 6).
”Se miten Venäjän hyökkäys tullaan näkemään ja alkuvuoden 2022 kehitystä tulkitsemaan, jää tulevaisuuden historiankirjoittajille.
Mutta juuri tänään Kolbesta oli ’aivan hirveää herätä aamulla’.
’Yksilötasolla tulee valtavia turhautumisen, pettymyksen ja raivonkin tunteita. Sotakoneiston edessä yksi ihminen tuntee aina voimattomuutta, ja se on hyvin ikävä tunne. Koko kroppaa särkee, ihan oikeasti särkee.'”
Putinin lausunnot ja historiankäsitys vaikuttavat välillä todella oudoilta. Pandoran lipas on Jukka Lehtosella Palturin lipas.
Sota synnyttää uusia traumoja ja siitä seuraa historian tragedia. Laura Kolben mukaan pitäisi kunnolla purkaa vanhoja kerrostumia, jotta voitaisiin avata katse ja usko tulevaisuuteen. Meni lähes 50 vuotta, että vapauduttiin toisen maailmansodan jälkivaikutuksista. Muistin ja historiantulkintojen taistelu jatkuu, ja jälleen kysytään kenen historia on oikeaa historiaa. Menneisyyden kompleksisuutta ei halutakaan ymmärtää. Laura Kolben mielestä asetelma on tavattoman vaarallinen.
Itä-Suomen yliopiston yliopistolehtori Kati Parppei kertoo Maailmanpolitiikan arkipäivää -ohjelmassa 28.1.2023 isovenäläisestä ajattelusta ja siitä, miten se on vääristänyt venäläistä historiantulkintaa. Monissa muissa maissa kansallisia historiamyyttejä on pyritty purkamaan ja tarkastelemaan kriittisesti sekä tutkimuksessa että kouluopetuksessa. Siten on pyritty luomaan realistisempi kuva menneisyydestä. Varsinkin sodassa hävinneet valtiot ovat niin tehneet.
Voittajavaltio Venäjällä asia on päinvastoin: sankarimyyttejä pönkitetään ja epämukavampia asioita historiasta peitellään. Valtion sisäisen yhtenäisyyden ylläpitäminen edellyttää eheää ja sankarillista kansallista kertomusta. Tuloksena on ”suurvenäläisen sankaruuden näennäishistoria” sekä harhainen epärealistinen suhde menneisyyteen.
Ongelma johtuu siitä, että kansallinen historiakuvasto perustuu Venäjällä edelleen 1800-luvun kuvitteelliseen eheään kansalliseen historiaan. Siinä Venäjän valta nähdään pyhänä ylhäältä tulevana ja kyseenalaistamattomana jatkumona. Kati Parppein mukaan voidaan hyvin puhua väestön ”kollektiivisesta muistinmenetyksestä” eräiden tosiasioiden suhteen. Toinen vakava seuraus tuosta ajattelutavasta on miten Venäjä näkee asemansa maailmassa, mihin se katsoo olevansa oikeutettu oman asemansa perusteella ja miten se sitten toimii näiden päätelmien pohjalta (esimerkkinä etupiiriajattelu ja sotilaalliset toimet naapureita vastaan).
Helsingin sanomat siteeraa 25.2.2022 myös presidentti Volodymyr Zelenskyin koskettavaa vetoomusta kaikille venäläisille (sivu A 19).
”Zelenskyi tarttui myös siihen, kuinka Putin väitti Ukrainan olevan keinotekoinen maa, muka oikeutetusti osa Venäjää.
’Naapurit rikastuttavat toisiaan aina kulttuurisesti. Se ei kuitenkaan tee niistä yhtä kokonaisuutta. Se ei sulata meitä teihin. Me olemme erilaisia, mutta se ei ole syy olla vihollisia. Me haluamme määrittää ja rakentaa tulevaisuutemme itse, rauhassa, tyynesti ja rehellisesti.’
’Useilla teistä on sukulaisia Ukrainassa, opiskelitte ukrainalaisissa yliopistoissa, teillä on ukrainalaisia ystäviä. Tiedätte luonteemme, periaatteemme, mikä meille on tärkeää. Kuunnelkaa itseänne, järjen ääntänne. Ukrainan kansa haluaa rauhaa.'”
Yksi ihminen tuntee voimattomuutta, mutta presidentti Zelenskyi oli silti vielä toiveikas:
”Sota vie takuut kaikilta. Kellään ei ole enää turvallisuustakuita. Ketkä kärsivät eniten? Ihmiset. Ketkä eivät halua tällaista tapahtuvan kenellekään? Ihmiset. Ketkä voivat pysäyttää asian? Ihmiset.”
Tommi
Tainan ja Tommin aarrearkku 