Eeva Turunen: Sivistynyt ja miellyttävä ihminen : romaani, mikäs muu. Siltala 2022.
Eeva Turusen romaani oli ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi, ja siitä otettiin joulukuussa 2022 jo kolmas painos. Jonotin tätä aarretta kirjastosta lähes puoli vuotta. Hyvää kannatti odottaa; en ole aikoihin lukenut mitään vastaavaa. Turunen on arkkitehti, ja kirjaa luodessaan hän on arkkitehdin tavoin ravistellut rakenteita ja muovannut niistä jotakin lumoavan uutta. Sitä paitsi romaani on hauska.
Kertoja on keski-ikäistyvä nainen, joka asuu naisen kanssa ja on ammatiltaan arkkitehti. Tämän hienon ammatin hän on tavallaan perinyt ukiltaan, arvostetulta henkilöltä, ja kirjan mittaan valkenee, että hän on perinyt paljon muutakin.
Teos käynnistyy ukin kuolemasta. Sitä ennen päähenkilö, jolle ukki on ollut läheinen, on vieraillut taajaan isovanhempansa luona niin kotona kuin hoivapaikassakin. Ukki saa sanelukoneen muisteloiden tallennusta varten, ja päähenkilö laatii tunnontarkkaa luetteloa ukin arkkitehtonisista saavutuksista, luottamustehtävistä ja kunnianosoituksista.
Sitten kun kuoleman majesteetti on vieraillut, on tyhjennettävä ukin talo ja valmisteltava hautajaiset. On valittava uurna, mietittävä muistotilaisuuden istumajärjestys ja niin edelleen. Kertoja on perfektionisti, joka huolehtii pienimmästäkin yksityiskohdasta. Uurnan valinnan ympärille kehkeytyy suorastaan pikku saaga. Ukin talokaan ei tyhjene noin vain, vaan kertojan on käytävä läpi kaikki huonekalut, tarve-esineet ja pikkutavarat. Ilmenee valokuvia, kaitafilmejä, herrakerhoja, ”lyseon parhaat pojat” -pönötyspuheita.
Tämä on erikoinen romaani, jossa on kymmeniä sivuja vailla pisteitä. Dialogi esitetään kuin näytelmän repliikkeinä, mutta pisteiden puuttuminen tekee ilmaisusta runon kaltaisen. Ulkopuoliseen maailmaan suuntautuva viestintä, kuten sähköpostit, kokouspöytäkirjat ja suunnittelukilpailun synopsis on välimerkitetty normaalisti. Jaksojen otsikkoina on toistuen ja vaihdellen esimerkiksi Vierailu ukin luona, Toimistolla, Puolison seurassa, Lapsuudessa, Ukin talossa, Ukki puhuu sanelukoneeseen.
Hienovaraisin vedoin Turunen piirtää rakkauden ristiriidat. Ukki on ollut rakas, mutta hän on ollut myös huomauttelija ja konservatiivi. Vanhoilla päivillä hänen ylemmyydentunnettaan ja itsetyytyväisyyttään ei suitsi enää mikään.
”Ukki
jaa, tuota, eräs seikka: sinunkin on hyvä tietää, että sukumme on ollut vaikuttamassa merkittävällä tavalla tämän kaupungin kehitykseen
kohottakaamme malja, malja esi-isillemme
nimittäin on niin, että sukumme saapui tähän teollisuuskaupunkiin silloin, kun tehtaita vasta perustettiin
olemme siis ansioituneet kehittämällä teollisuutta, tarkemmin sanottuna tekstiiliteollisuutta
tämä kaupunki ei olisi nykyisen kaltainen ilman sukumme aikaansaannoksia
verkakankaan valmistuksessa tarvitaan vesivirtaa”
Tai ukki intoutuu kommentoimaan tuttavansa muistokirjoitusta:
”tämä Salmelainen oli ilman muuta aikaansaapa kaveri, ei mikään nahjus, hän pystyi erottamaan olennaisen epäoleellisesta
tämä siis erotuksena kavereista, jotka tuntuvat tekevän touhukkaasti jotakin hiukan umpimähkään, toisin sanoen: kunhan vain tuppi heiluu”
Kertoja on perinyt ukiltaan paljon hyvää, kuten tilanhahmotuskyvyn, kauneusvaiston ja yksityiskohtien tajun. Ja kertoja huomaa itsessään taipumusta ukkimaiseen ylikriittisyyteen ja juhlavuuteen, vaikka yrittääkin pyristellä vastaan.
Ukki toivoo, että lapsenlapsi pariutuu normaalisti miehen kanssa, perustaa perheen ja mieluiten oman arkkitehtitoimistonkin. Ukki tivaa, mitä suunnitelmia on. Kertoja ei tohdi vastata, vaan listaa suunnitelmiaan lukijalle.
”suunnitelmani, se on tämä: opin sanomaan kepeästi, että Hei ukki, äänestinpä tuossa eri laidan puoluetta kuin sinä, tai opin sanomaan, että Minä en aio perustaa omaa toimistoa, ja täytyykin tästä lähteä äänestämään kokonaan eri puoluetta, ja varsinkin opin sanomaan Täytyykin tästä lähteä yhdessä naisystäväni kanssa äänestämään eri puoluetta, tykkänään vailla oma toimisto -aikeita
ukillahan on omat oletuksensa puoluekannan periytymisestä, eikä vain sen”
Hoivakodissa kertoja tapaa horrokseen vaipuneen ukkinsa ja miettii, lausuisiko vanhuksen havahduttamiseksi ”joitakin kuohuttavia sanoja, joita olisivat: vasemmistoliitto, asumistuki, kansalaispalkka, alumiinijulkisivu, veronkorotukset”, mutta hyvin kasvatettuna ja sivistyneenä ihmisenä ei toki toimi niin.
Kertoja on siis kireä täydellisyydentavoittelija, jonka kasvatuksessa hyvät suoritukset ovat olleet keskeisiä:
”Minä äh mä yritän muistaa jotain ukin elämästä
oon yrittänyt palauttaa mieleen, mitä kaikkea hän sanoi, mutta en muista
enkö kuunnellut?
Puoliso kuules nyt
Minä mua on kasvatettu suoritusten kautta saatavalla hyväksynnällä, siis että jos sai kokeesta kympin, ukki anto kymmenen markkaa jiiänee
oon nykyään pelsepuupi, jees, kiitti ukki
Puoliso ehkä sua vaan vähän väsyttää
ei kaikkee heti muista
Minä aina sä tarjoat väsymystä selitykseksi
sitä paitsi vedät lonkkaa kaiket illat
eikö mikään kiinnosta, mitä?
oletko tylsämielinen?
Puoliso pakko huomauttaa, että mun päivät koulussa on aika hektisiä
Minä no joo, mutta käytätkö sai kaikkea kapasiteettia?
nehän on pieniä lapsia
tuntuuko susta, että tulet heidän kaltaisekseen sen myötä, että olet heidän seurassaan niin paljon?
Puoliso ei yhtään”
Turusen romaanin voima on, että se ei väännä mitään rautalangasta. Teemoja on useita: sukupuolten epätasa-arvoisuus arkkitehtipiireissä, horjuva parisuhde, ukin vanhan polven tärkeily, keski-ikäisen ahdistuneet pohdinnat elämänsä kulusta. Kertoja haaveilee palkitsevista, eettisesti kestävistä oloista, jotka hän muka saavuttaisi jossakin muualla, milloin käsityöläisenä, milloin kaikkien aikojen parhaana kummina.
Aivan riemastuttavaa luettavaa on myös arkkitehdin arkinen aherrus toimistolla, jossa onneksi tukena on lajitoveri, toinen arkkitehti. Hänelle voi koulun suunnittelun edetessä kertoa painajaisista, joissa ikenistä kasvaa pieniä havainneihmisiä tai polvista pienoismallijäkälää. Kuitenkin viime kädessä kaikesta on vastattava itse.
”vastaava työnjohtaja soittaa
koulussa on roppakaupalla epäselvyyksiä
minä en työnjohtajalle vastaa, mutta hän se vain soittaa soittamasta päästyään
ikävä kyllä olen kokouksessa
olen itseni kanssa kokouksessa, joten en vastaa
huolehdin hyvinvoinnistani tässä kokouksessani
kaikki soljuu ja virtaa, ja minulla on monta polkua auki itsessäni, eikä tämä ole hetki, johon avaisin ulkopuoliselle pääsyn ja jossa asettuisin tietynlaiseen asentoon
jos en vastaa, jään puntaroimaan, mitä kiireellistä työnjohtaja ehkä olisi minulle tahtonut lausua ja minkä probleeman hän seuraavaksi ratkoo omin päin
ehkä hän soittaa sähkölukoista soimatakseen minua vääristä rensseleistä
ehkä hän soittaa ulko-opastekartan telinemallista, sillä hän tahtoo korvata kauniin telineen kahdella liikennemerkkipylväällä
ehkä hän soittaa kattosillan sävystä
ehkä hän soittaa ulkoroska-astian lintuläpästä
ehkä hän soittaa varmistaakseen vanerilevyjen kiinnitysruuvien kannan tyypin, ja jos en vastaa, hän välittömästi ostaa kädessään juuri nyt olevat ruuvit, joiden laakeat linssikannat edustavat väärää tyyliä ja sävyä
ehkä hän soittaa lipputangon sijainnista, joka puuttuu piirustuksista ja jota en suin surminkaan tahdo osapuolten kanssa selvitellä”
Huomasitko ilkikurisuuden kirjan nimessä? Sivistynyt ja miellyttävä ihminen: romaani, mikäs muu. Niin, se on romaani, ettäs tiedämme, vaikka sen rakenne ja ulkonäkö on erikoinen. Turuselta on aiemmin ilmestynyt näytelmä Muutama sana Ullasta sekä lyhytproosateos Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa. Sekä näytelmä että novellit olivat ehdolla palkituiksi eri kategorioissa, ja Neiti U sai Helsingin Sanomien esikoisteoksen palkinnon vuonna 2018. Eeva Turunen on monilahjakkuus, joka paitsi piirtää, suunnittelee ja kirjoittaa myös soittaa yhtyeissä. Musikaalisuus pujahtaa romaaniinkin hauskana sivuteemana.
Taina
Tainan ja Tommin aarrearkku 