Ville Mäkipelto ja Paavo Huotari : Sensuroitu : Raamatun muutosten vaiettu historia (Otava, 2023)
Helsingin yliopiston eksegetiikan tutkimus on kansainvälistä huipputasoa. Eksegetiikkaa eli Raamatun ja muiden varhaisten juutalaisten ja kristillisten tekstien tieteellistä tutkimusta on tehty siellä mm. Suomen Akatemian rahoittamissa huippuyksiköissä. Eräs tällainen oli 2014-2019 toiminut Pyhät tekstit ja traditiot muutoksessa. Ville Mäkipelto ja Paavo Huotari osallistuivat siihen. Heidän kiehtova kirjansa pohjautuu suurelta osin tuon työn tuloksiin. Se on kirjoitettu tavalliselle lukijalle matkaoppaaksi Raamatun tekstihistorian maailmaan. Kiehtovaan maailmaan, kuten tekijät tarkentavat. He molemmat varttuivat helluntalaisista perheissä ja Paavo Huotari on evankelis-luterilaisen kirkon pappi.
Muut eksegetiikan tutkijat ovat julkaisseet aikaisemmin kansantajuisia kirjoja, joissa raamatuntutkimuksen tuloksia on tehty tunnetuksi. Kuitenkaan Mäkipellon ja Huotarin mukaan tekstikritiikistä suomenkielisiä kirjoja ei ole tehty. Tekstikritiikki otetaan työkaluksi, kun jostakin teoksesta on käsillä useita versioita. Raamatun osalta versioita onkin runsaasti, mutta lähdemateriaali on hajanaista ja osin puutteellista. Kirjoittajien mukaan tehtävää voisi verrata siihen, että yrittää saada selkoa 1000 palan palapelistä, kun vain 100 palaa siitä on säilynyt.
Raamatun osalta tekstikritiikki johtaa perustavaa laatua oleviin kysymyksiin, joita kirjassa aletaan perata:
Mikä ylipäänsä on Raamattu? Miten pyhinä pidettyjä tekstejä on historian saatossa muokkailtu? Mistä tiedämme, mitä lukee kirjakokoelmassa, jonka alkuperäisiä versioita ei ole säilynyt? Kuka saa päättää, mikä pyhä teksti on ja mitä siinä lukee?
On sitkeä harhaluulo, että Raamattu olisi jotenkin yhtenäinen ilmiö. Asioita yksinkertaistetaan liikaa, jos sanotaan, että ”Raamattu puhuu, Raamattu sanoo”. Se on syntynyt satojen vuosien aikana lukemattomien eri ihmisten käsistä. Se sisältää monesta asiasta ristiriitaisia käsityksiä sekä erilaisia tulkintoja. Tarkemmin Raamattuun perehtyessä sen moninaisuus yllättää. Väärä käsitys on sekin, että Raamatulla on jotakin arvovaltaa. Se ei ole itsenäinen subjekti, jolla on omaa valtaa. Arvovallan tekstille antaa Raamattuun tukeutuva yhteisö, joka tulkitsee sitä ja välittää sen sanomaa eteenpäin.
Koska alkuperäistä, yhtä ainoaa Raamattua ei ole, se syntyy monia erilaisia käsikirjoituksia yhdistämällä. Raamatun toimittajat kokoavat niistä kullekin aikakaudelle tarkoituksenmukaisimmat osat. Käsikirjoitukset voivat olla heprean, latinan tai kreikan kielillä, eivätkä ne ole suinkaan yhteneviä. Ne ovat kopioiden kopioita ja siksi toimittajien on tehtävä niiden kesken valintaa ja yritettävä ajanmukaistaa antiikkista kieltä. Mäkipellon ja Huotarin kirja selkeyttää hyvin sitä, millaisen historiallisen prosessin ja valinnan tulos Raamattu todellakin on.
Luvussa Raamattu muuttuu, kun sitä käännetään perehdytään käännöstyön ongelmiin. Raamatun kirjat on kirjoitettu kuolleilla kielillä. Niitä ei enää kukaan puhu, joten sanojen merkitystä on pääteltävä rajatuista muinaisista lähteistä. Raamatun ajan hepreassa on noin 7000 sanaa. Nykykielissä sanoja on tyypillisesti yli satatuhatta. Vanhojen sanojen merkityskentät ovat paljon nykyistä laajempi. Sanojen merkitys voi vaihdella asiayhteyden mukaan. Raamatussa on lisäksi satoja ns. hapax legomenon -sanoja. Ne ovat sellaisia kuolleen kielen sanoja, joita käytetään vain kerran kaikessa säilyneessä lähdemateriaalissa. Tutkijan pitää yrittää päätellä sellaisen merkitys asiayhteydestä. ”Historiallisen dokumentin kääntämiseen sisältyy siksi aina paljon epävarmuutta. Sitä ei voi tehdä irrallaan kielen ja kulttuurin historian tutkimuksesta. Kääntäjä on siksi aina myös tulkitsija.”
Kun kirjurit kopioivat tekstejä, niin muutoksia syntyi sekä tahattomasti että tahallisesti. Kovasti samannäköiset kirjaimet sekaantuivat, ne vaihtoivat joskus paikkaa. Joissakin tapauksissa sanavälit, välimerkit ja vokaalit puuttuivat vanhassa tekstissä kokonaan. Kirjurien taso vaihteli. Toiset tekivät töitä sanelun mukaan, toiset olivat oppineita. Oppineilla oli välillä houkutus tehdä omia tulkintoja asioista. Sitten kun olosuhteet olivat muuttuneet, eräät vanhemmat käsitykset kävivät teologisesti ongelmallisiksi. Jos niitä ei voitu pehmentää, niin ne poistettiin kokonaan. Joskus kirjurit myös parantelivat kieltä ja lisäsivät yksityiskohtia alkuperäiseen tekstiin. Vertailemalla eri tekstejä tutkijat ovat onnistuneet eristämään lisäyksiä vanhemmista teksiversioista.
C. G. Jung : Job saa vastauksen (suomentanut Sinikka Kallio. Otava, 1974)
"Naiivi olettamus tai ennakkokuvitelma, että creator mundi, maailman Luoja, on tietoinen olento, on epäilemättä ollut seurauksiltaan kohtalokas, sillä se on myöhemmin johtanut uskomattomiin loogisiin sekaannuksiin. Niinpä esimerkiksi ei olisi koskaan tarvinnut turvautua sellaiseen mielettömään käsitteseen kuin privatio boni, hyvyyden puuttuminen (Jumalassa), ellei olisi ennalta otaksuttu mahdottomaksi, että hyvä Jumala tietoisesti tekee pahoja tekoja. Jos sitä vastoin ajattelemme Jumalan olennoksi, joka ei tiedosta itseään eikä harkitse tekojaan, päädymme käsitykseen että Jumalan teot ovat moraalisen arvostelun ulottumattomissa ja ettei hänen hyvyytensä ja hirvittävyytensä kesken synny ristiriitaa."
Carl Gustav Jung (1875-1961) oli 76-vuotias, kun hän lopulta vuosikausien pohdinnan jälkeen ryhtyi kirjoittamaan tätä hurjaa teosta. Kirja ilmestyi 1952 ja aiheutti kiivasta keskustelua puolesta ja vastaan. Tämä ei suinkaan ole ateistin rienakirja vaan vakaan sveitsiläisen protestanttisessa pappisperheessä kasvaneen tutkijan näkemys Jumalan varsinaisesta olemuksesta sellaisena kuin se Raamatun todistuksen mukaan ilmenee. Eräänlainen raikas häikäilemättömyys kirjalle on kyllä omiaan. Jung lataa tähän kaiken osaamisensa individuaatiosta, arkkityypeistä ja kollektiivisesta alitajunnasta. Tulos ei imartele analyysin kohdetta, Jahvea, jonka uskollinen palvelija Job on joutunut Saatanan rääkättäväksi:
"Tätä ennen hän [Job] oli ollut naiivi, oli kenties jopa elätellyt unelmaa 'rakkaasta' Jumalasta, hyväntahtoisesta herrasta ja valtiaasta ja oikeamielisestä tuomarista, kuvitellen että 'liitto' oli oikeuden pohjalle rakennettu ja että sopimuksen toinen osapuoli saattaisi vedota hänelle tunnustettuun oikeuteen. Ja että Jumala oli totuudellinen ja uskollinen tai ainakin oikeamielinen ja että hän, kuten kymmenen käskyn nojalla saattaisi päätellä, jossakin määrin tunnustaisi tietyt eettiset arvot tai edes tuntisi oman kantansa oikeuteen velvoittavaksi. Mutta kauhukseen Job saa nähdä, ettei Jahve ollutkaan ihminen, vaan eräässä mielessä vähemmän, nimittäin sitä mitä Jahve itse sanoo krokodiilista (Leviatanista) ...
"Murha ja tappo - mitäpä mokomalla väliä, ja kun niikseen sattuu, hän voi näytellä feodaaliherraa ja suoda omalle maaorjalleen ruhtinaallisen korvauksen vahingoista, joita ajometsästys tämän viljapelloilla on aiheuttanut. 'Vai niin, vai olet sinä menettänyt poikasi ja tyttäresi ja palvelusväkesi. Ei sillä väliä, minä annan sinulle uudet ja paremmat.'"
Nykyaikaiselle lukijalle Jobin tarina on karmea. Sitä se on kirkollekin, jolle kärsimys ja pahuus yleensäkin on epämukava aihe. Kotiseurakunnan aihetta käsittelevässä esitelmätilaisuudessa Jobin tarinalle annettiin muutamia tulkintavaihtoehtoja. Se voisi olla myös vertauskuva tai pelkkää satua. Mutta jospa sekin pitää ottaa aivan kirjaimellisesti? Jobin tarinassa kärsimyksen määrä on niin poikkeuksellinen, että Jung itsekin ihmettelee:
"Jumalan käyttäytyminen on ihmisen kannalta katsoen niin pöyristyttävää, että on pakko kysyä: Onkohan tämän kaiken takana jokin syvältä lähtevä salattu motiivi? Olisiko Jahvella jokin salainen aihe vastustaa Jobia? Se voisi selittää, miksi hän niin kerkeästi antaa periksi Saatanalle. Mutta mitä on ihmisellä sellaista, mitä Jumalalla ei ole?"
600-300 e.Kr., jolloin Jobin kirja oletettavasti syntyi, oli jo saatu Raamatun mukaan erinäisiä todistuksia Jahvesta. Hän oli tunteidensa heiteltävänä ja kärsi itsekin siitä. Hän myönsi, että viha ja mustasukkaisuus kalvoivat häntä. Hyvyyttä ilmeni julmuuden rinnalla ja luovaa voimaa kompensoi hävityshalu. Yksikään puoli ei ollut esteenä toisen esiintymiselle. Jahve on antinomia, vastakohtien summa omassa itsessään. Jungin mukaan tuon kaltainen tila on kuviteltavissa vain, kun harkitseva tietoisuus puuttuu tai kun harkinta on voimatonta suostumista siihen mikä on. Kuvaava sana on amoraalinen. Jahve on ilmiö ja hän käyttäytyy kuin tajua vailla oleva olento.
"Jahven asenne on kaksimielinen: yhtäältä hän häikäilemättä polkee jalkoihinsa ihmisen onnen ja elämän, toisaalta taas hän ehdottomasti haluaa pitää ihmisen vastapuolenaan ja siten asettaa tämän suorastaan mahdottomaan tilanteeseen. Ensin hän käyttäytyy kuin mieletön, alkaen arvaamatta riehua luonnonmullistuksen tavoin. Seuraavassa hetkessä hän taas tahtoo, että häntä rakastetaan, kunnioitetaan, palvotaan ja ylistetään oikeamieliseksi. Herkästi hän äityy joka sanasta, jonka lausumme, jos vain on ounasteltavissa kritiikin häivääkään, kun taas omasta moraalikoodeksistaan hän ei vähääkään välitä, silloin kun hän toiminnassaan sattuu sen pykäliin törmäämään.
"Tuonkaltaisen Jumalan eteen voi ihminen vain pelolla ja vavistuksella nöyrtyä, yrittäen epäsuorasti lepyttää absoluuttista valtiasta, ylistämällä häntä määrättömästi ja osoittamalla huomiota herättävästi kuuliaisuutta. Mutta oikeasta luottamussuhteesta ei tässä voi olla puhetta, nykyajan ihmisen kannalta katsoen. Eikä ainakaan moraalista hyvitystä voi odottaa saavansa tuollaisen itseään tajuamattoman luonnonolennon taholta."
Tommy Hellsten: Elämän paradoksit : saat sen mistä luovut. Kirjapaja 2001.
Tunnetun terapeutin klassikkokirja erottuu keveiden selfhelp-opusten seasta vuosikymmenestä toiseen. Se on ollut myyntimenestys, josta otetaan aina uusia painoksia vaihtuvin kansikuvin. Vuonna 2021 siitä otettiin 20-vuotisjuhlapainos.
Eikä ihme, sillä pieni opus on täyttä tavaraa. Se sisältää seitsemän teesiä, seitsemän paradoksia ‒ ja kymmenkertaisesti ajatusten kultajyviä.
Paradokseja ovat muun muassa Vahvuus löytyy heikkoudesta, Saat sen mistä olet valmis luopumaan ja Vain yksin voi olla yhdessä.
Elämän paradoksit on kristillinen kirja. Lähtökohtana on Jumalan rakkaus, jota kohti ihminen kurkottaa. Itse asiassa ihmisen koko olemassaolokipuilu kiteytyy yhteen kysymykseen, ei siihen, onko Jumala olemassa, vaan: onko olemassa rakastavaa Jumalaa.
Hellsten pohdiskelee: ”Jonkun on täytynyt ilmaista mielekäs tahto luodessaan maailmankaikkeuden ja ihmisen. Mielekäs tahto on itse asiassa rakkaus. Jos Jumala on luonut maailman ja ihmisen, hän rakastaa maailmaa ja ihmistä. Silloin rakkaus on se voima, joka synnyttää uutta, ja rakkaus on olevaisuuden syvin prinsiippi. — Ihminen ei lepää ennen kuin hän löytää sen tosiasian, että hän on rakastettu. Vasta rakkaudessa hänen syvin identiteettinsä alkaa toteutua. Vasta rakkauden löydettyään hän astuu todellisuuteen.”
Rakkauden syvintä olemusta voi olla vaikea hahmottaa sellaisen, joka lapsuudessaan on jäänyt sitä vaille tärkeimmissä, ensimmäisissä ihmissuhteissaan, suhteissaan vanhempiinsa. Se ei kuitenkaan ole mahdotonta. Rakkauteen kuuluu myös ymmärrys ja halu antaa anteeksi, mikä vähentää ihmisen kuormaa. Olen ilkikurisesti jopa ajatellut, että tahdon antaa anteeksi ihan itsekkäistä syistä!
Minulle teeseistä tärkein on numero 4: Mitä vähemmän teet, sitä enemmän saat aikaan. Tätä ajatusta Hellsten pohjustaa toteamalla nykyajan oravanpyörän paineet. Kroonisessa ajanpuutteessa riennämme koko ajan eteenpäin. Olemme vailla lepoa, olemme levottomia. Emme kohtaa toisiamme kunnolla, koska emme pysähdy olemaan läsnä. Ihmisestä tulee ”human doing” sen sijaan että hän olisi ”human being”.
Ihminen kuitenkin janoaa yhteyttä autenttiseen minäänsä. Se kaipuu on meissä, vaikka miten yritämme olla kuuntelematta tuota pientä ääntä.
”Kun arvot syvenevät, ihminen alkaa tahtoa jotain sen sijaan että hän vain ajautuisi asioihin. Tahdon syntyminen on tärkeä merkki persoonan syntymisestä. Kun alkaa tahtoa jotain muuta kuin sitä mikä liikkuu pinnalla ja on suorittamista palvovassa kulttuurissa pyhää, joutuu ristiriitaan ympäristönsä kanssa. Tällöin kysytään sitä, tahtooko jotain riittävän paljon jotta syntyisi tekoja, vai jääkö elämänmuutos enemmän suunnitelmien ja hyvien aikeiden tasolle.”
Luin Elämän paradokseja työni puolesta tuoreeltaan 2000-luvun alussa silloisessa työpaikassani, jossa minulla oli toistuvasti paha olla. Tämä kohta hyppäsi silloin kuin liekehtivin kirjaimin tajuntaani: ”Ihminen voi aivan oikeasti joutua tilanteeseen, jossa on jo kyse hänen hengestään. Joko lähteä ja jatkaa elämäänsä tai jäädä ja kuolla tai sairastua vakavasti. Kuolleena tai kroonikkona työpaikasta ei ole mitään iloa.”
Tarvittiin silti vielä yhdeksän vuotta, ennen kuin uskalsin lähteä. Eikä muutos ole koskaan helppo, sillä ihminen joutuu ristiriitaan paitsi ympäristöstä kumpuavien paineiden, toiveiden ja tottumusten kanssa myös itsensä kanssa. Hellsten puhuu osuvasti ”sisällissodasta”. Yksi osa ihmisestä tahtoo hiljaisuutta ja rauhaa, toinen taas kiskoo kohti kuumeista toimeliaisuutta, tuttua kiirettä ja tärkeänä olemisen tuntua. Mutta paluuta ei ole, vaan muutos kohti parempaa on alkanut, sillä ihmisessä on alkanut kehkeytyä ”rakastava asenne itseään kohtaan, ja se johtaa vakavoitumiseen, haluun ja kykyyn ryhtyä huolehtimaan itsestään.”
Kun se tapahtuu, ihminen tahtoo keskittyä todella tärkeisiin asioihin ja karsii turhaa tekemistä pois. Ja saa aikaan enemmän, vaikka tekee vähemmän.
Ihmissuhdeasiat ovat kirjassa esillä, kuten terve kohtaaminen, totuuteen ja aitouteen perustuva vuorovaikutus sekä taakkojen jakamisen merkitys. Puhutaan myös luovuudesta, rohkeudesta sekä tuiki tärkeästä ein sanomisesta.
Hellsten kirjoittaa kauniisti ihmisolennon kaipuusta syvään, totuudelliseen elämäntapaan. ”On kuin ihmisyydessäni olisi jotain mikä ei ole tänne tarkoitettu vaan viittaa johonkin muuhun. Sisälläni on tilaus taivasten valtakunnalle. Niinpä siihen liittyy myös kotiin tulemisen tunne. Siinä löydän todellisen identiteettini.”
Teoksessa käsitellään myös ikuista pahuuden ongelmaa. Miksi Jumala sallii pahojen asioiden tapahtua. ”Kun Jumalaa syytetään milloin mistäkin maailmassa olevasta pahuudesta, silloin unohdetaan se yksinkertainen tosiasia, ettei Jumala ole se, joka tätä pahaa tekee. Ihminen itse tekee sen ja heittää sen jälkeen vastuun Jumalalle. Ihminen käy sotia, tappaa, ryöstää murhaa – ja syyttää Jumalaa siitä, että tämä sallii maailmassa olevan julmuuden. Ei julmuus ole Jumalassa, se on ihmisessä.”
Jumala ei puutu asioihin esim. äkillisillä iskuilla, koska rakkaus ei voi muuta kuin kunnioittaa ihmisen vapautta. ”Tässä massiivisessa rakkauden hylkäämisen ajassa me elämme maapallolla.”
Mutta toivoa on, sillä ihminen voi valita vapaasti. Kun yhä useampi kuulee kutsun ja valitsee rakkauden, ihmeitä alkaa tapahtua.
Markus Kirla: Kirkon paimenvirka & feministiteologia (Perea, 2020)
”… kaikki nykyajan kristityt eivät suinkaan ole sanoutuneet irti Raamatun maailman patriarkaalisista sukupuolirooleista. Vaikkei uskoisi, meitä on vielä jäljellä, jotka edelleen pidämme kiinni ’sellaisesta naiskuvasta’. Me katsomme, etteivät Pyhän Kirjamme naisnäkemykset ole vähimmässäkään määrin vanhentuneita, vaan että vielä 2020-luvun jälkikristillisessä maailmassa nainen on kaikkein kauneimmillaan ja ylistää Luojaansa kaikkein eniten silloin, kun hän rakkaudessa ja iloisesti alistuu miehensä johtajuuden alle.”
Tämän kirjan lukeminen oli oikeastaan erehdys. Tarkoitus oli Riekkisen ja Kuulan napakan kirjan Paavalin jalanjäljissä jälkeen syventää tietojani raamatuntulkinnasta erityisesti feministisestä näkökulmasta. Kirjan nimi näytti lupaavan sitä, mutta olisi kannattanut lukaista takakansikin. Se kertoo kirjoittajan käsittelevän teemaa konservatiivisesta näkökulmasta. Toisaalta kun Kaari Utrion kiilusilmä-kirja ravisteli tuossa äsken lempeästi patriarkaattia, niin annetaan tasapuolisuuden nimessä vastapuolelle puheenvuoro. Miten miehen johtajuutta kirkossa nykyään pyritään perustelemaan? Tästä kirjasta kannanottoja pitäisi löytyä ja Juha Ahvion takakansitekstin mukaan sujuvasti, osuvasti ja mielenkiintoisesti esitettynä.
Raamatun patriarkaatti
Markus Kirla on koonnut kirjaansa kaksitoista perustetta miksi hänestä kirkon paimenvirka on yksinomaan miehelle tarkoitettu. Järeä luettelo alkaa suoraan huipulta: – ”Jumala on maskuliininen.” Kirla toki myöntää myöhemmin, ettei Jumala ole ihmisen lailla seksuaalinen. Siitä ei suinkaan seuraa, että hän olisi sukupuolineutraali, sillä hän ilmaisee itsensä kuninkaana, herrana, ylkänä, pelastuksen päämiehenä ja inkarnaatiossaan ihmisen poikana. Naispappi ei mitenkään voi ilmentää virassa Isän todellisuutta. – Eeva luotiin miehestä ja ”sopivaksi avuksi” miehelle. Siksi mies vallitsee vaimoaan, jonka on oltava miehelleen alamainen. Näitä perheen ja seurakunnan rooleja Jumala ei myöhemminkään ole kumonnut, joten ne ovat edelleen voimassa. – Jeesus valitsi vain miehiä apostoleiksi. Kirlan mukaan Herramme siis ajatteli kirkkonsa paimenviran olevan pelkästään miehille tarkoitettu. – Järki ja kokemus todistavat, että mies soveltuu huomattavasti paremmin sielunpaimeneksi. Luther toteaa selkeästi, että vaimojen ei tule hallita. – Parintuhannen vuoden ajan kristillinen kirkko on lähes yksimielisesti sulkenut naisilta pääsyn papeiksi. Myös kirkkoisät ja uskonpuhdistajat torjuivat naispappeuden. – Kirla löytää Raamatusta pappeja ja heihin rinnastettavia henkilöitä: Johannes Kastaja oli mies, Melkisedek oli mies, Vanhan liiton aaronilaiset papit olivat miehiä. Lisäksi Uuden testamentin mukaan seurakunnan paimenuus kuuluu vain miehille eikä Raamatussa löydy yhtään naispastoria.
”Eeva lankesi ensin tuoden siten synnin ja siitä johtuvat kaikki muutkin onnettomuudet ja kiroukset maailmaan. Tästä syystä nainen ei saa opettaa Jumalan Sanaa seurakunnalle, koska sen kerran kun nainen omaksui johtajan ja opettajan roolin, olivat seuraukset mitä kamalimmat.”
Raamatun totuusarvo
Kirlan lähtökohta naispappeutta vastaan on selkeä: ”Raamattu on erehtymätön ja siihen voi luottaa.” Sen teksti ei Kirlan mukaan myöskään ole kulttuurisidonnaista. Se on pätevää kaikkina aikoina ja kaikkialla juuri siksi, että se on Jumalan sanaa, ei ihmisten. Se on ajaton ja sen opit ja ohjeet pysyvät iäti voimassa kulttuurien ja ideologioiden vaihdellessa ja muuttuessa. Vapaamieliset tulkitsijat ovat täysin väärässä yrittäessään sovittaa sitä kulloisenkin ajankohdan näkökulmaan. Kirla siteeraa Sören Kierkegaardia: ”vaikka järkemme valo kuinka selvästi ja ilmeisesti yrittäisi saada meidät näkemään toisin, meidän on kuitenkin luotettava jumalalliseen ilmoituksen arvovaltaan ennemmin kuin omaan järkeemme”.
Markus Kirla: ”Kristitty on nimittäin ihminen, joka ei katsele ja arvostele Jumalan sanaa nykyajasta ja sen kulttuurivirtauksista käsin, vaan päinvastoin hän katselee nykyaikaa ja sen ilmiöitä Jumalan Sanan kautta. Siinä missä nämä kaksi joutuvat ristiriitaan, siinä kristitty asettuu aina Jumalan Sanan puolelle kulttuuria vastaan, kuten apostolinen ohje kuuluukin, Room. 12:1.”
Kirlan mukaan Raamatun totuusarvo perustuu ennen kaikkea kolmeen kohtaan. Psalmin 199 mukaan ”Jumalan sana on kokonansa totuus”. Herra itse vakuutti, ettei ”Raamattu voi raueta tyhjiin” (Joh. 10:35). Apostoli Paavali lisää tähän, että kaikki Raamatun pyhät kirjoitukset ovat syntyneet Jumalan hengen vaikutuksesta (2. Tim.3:16). Kirlan mukaan tästä seuraa, että koko Raamattu on Herran sanaa, joten myös kiistaa herättävät Paavalin sanat naisten asemasta ja tehtävistä pätevät, sillä hän nimenomaan korostaa kirjoittamansa (1.Kor.14) olevan Herran käsky.
”Vaikka Raamattuumme tallennetuista Kristuksen puheista ei sellaista käskyä löydykään, ei Kirkon pitäisi vähimmässäkään määrin epäillä Herran omaa Apostolia. Epäilemättä Paavali tiesi tällaisen Herran käskyn olemassaolosta, vaikka meidän Raamattuumme se on löytänyt tiensä vain Paavalin kautta.”
Kirkko ei ole demokratia, kansanvalta, jossa asioista päätetään inhimillisen tahdon ja järjen avulla. Kirkko on teokratia, jumalanvalta, jossa ylin valta on Herralla ja hänen sanallaan, pyhän Raamatun erehtymättömällä sanalla. Sen uskollinen noudattaminen säilyttää kirkon tulevaisuudessakin teokratiana. Kirkolla ei ole siten oikeutta järjestää virkojansa niin kuin kunakin aikana parhaaksi nähdään. On noudatettava jumalallisia ja Raamatussa esitettyjä säädöksiä.
Lehtemme on saanut lisätietoja Kiuruveden Kopolanmäelle laskeutuneen amerikkalaisen sotilashelikopterin tapauksesta. Otto Koposen naapurina asuva kotiseutuneuvos Antti Heikkinen kertoo, että viime viikolla Koposen pellolle laskeutuneesta helikopterista oli tullut kymmenkunta sotilas- ja siviilihenkilöä. He olivat tutkineet Koposen talon ja kaikki rakennukset sekä ottaneet lukuisia valokuvia. Vieraat lähtivät helikopterin mukana paikalta vasta usean tunnin kuluttua.
Heikkinen kertoo lisäksi, että hän oli nähnyt Otto Koposen asioimassa Nykäsen Raudassa joulun alla. Koposen seurassa oli ollut Jeesuksen näköinen mieshenkilö. Saman miehen Heikkinen oli nähnyt aikaisemmin syksyllä myös Kopolanmäellä, mutta vuoden vaihteen jälkeen tätä ei ollut enää näkynyt. Helikopterin lähdön jälkeen Heikkinen oli kysynyt Otto Koposelta liittyikö amerikkalaisten käynti tähän mieheen. Koponen oli ollut hyvin vastahakoinen kertomaan asiasta. Hän oli sanonut pelkästään, että mies oli ollut Mihail Kaalev Karjalan tasavallasta ja hän auttanut maatilan töissä, mutta että mies oli jo lähtenyt pois.
Heikkinen oli kiinnittänyt huomiota, että kadonnut mies muistutti hämmästyttävästi Oton veljeä Antti Koposta. Nelisenkymmentä vuotta sitten Koposen veljekset lähtivät Amerikkaan. He molemmat työskentelivät NASAn palveluksessa, Otto fyysikkona ja Antti astronauttina. Sittemmin Otto palasi takaisin kotitilalleen. Antti (Andy Coppola) jatkoi avaruuslentoja katoamiseensa asti.
Andy Coppola ja koko Trinity-avaruusasema miehistöineen katosivat 2044, kun he olivat siirtolennolla aseman uudelle kiertoradalle lähemmäs aurinkoa. Raketeissa oli tuolloin alettu käyttää uusia fuusiomoottoreita, mutta ne toimivat ilmeisesti moiteettomasti eikä mitään onnettomuuteen viittaava havaittu silloin. Joidenkin arvioiden mukaan katoaminen johtui siitä, että alus ajautui ns. ”madonreikään” ja siirtyi toiseen ulottuvuuteen.
Eräät huhut liittivät avaruusaseman katoamisen kymmenen vuotta aikaisempaan tapahtumaan. Silloin Messinansalmesta löydettiin roomalainen kaleeri, jonka lastina oli Israelin kansan muinainen liitonarkku. Ikivanhassa liitonarkussa olisi huhujen mukaan ollut osia fuusiovoimaa käyttävästä laitteesta, joka olisi ollut peräti kehittyneempi kuin NASAn silloin kehittelemä laite. Arveltiin, että kadonnut Trinity olisi joutunut muinaiseen Israeliin ja se olisi lähettänyt tällä tavalla viestin tulevaisuuteen. Tarkempia tutkimuksia ei voitu tehdä, koska Israelin Valtion Kansallinen Armeija ryösti arkun Vatikaanista.
Olisiko siis samasta ”madonreiästä” myös todellinen Jeesus voinut siirtyä tulevaisuuteen eli nykyiselle Kopolanmäelle? Jos Trinity tosiaan olisi siirtynyt menneisyyteen ja olisi vieläpä selvinnyt laskeutumisesta, niin mitä sen miehistö puuhaili muinaisessa Palestiinassa? Miksi Jeesus näyttää Kopos-Antilta? Lehtemme seuraa edelleen tilannetta. Kotiseutuneuvos Heikkinen aikoo kirjoittaa aiheesta näytelmän kesäteatteriin Iisalmen Sankarniemelle. Sitä odotellessa annamme näytteen Anssi Asunnan samaa aihetta käsittelevästä kirjasta.
”Aamuhämärissä Jeff huomasi, että Ralf oli kuumeinen ja houreissaan. Hänet köytettiin mahalleen aasin selkään, ja kotimatkalle lähdettiin viivyttelemättä. Alemmas päästyä Jeff tutki potilaan ja havaitsi iholla vakavat sädesairauden oireet. Rinta ja olkapäät olivat laajalta alalta harmaanvalkoiset ja paikoin rakkuloilla. Jeff aavisti, että majakka oli tullut heille kalliimmaksi kuin he olivat kuvitelleet. Viikon kuluttua Ralfin iho oli palautunut miltei ennalleen ja kuume oli asettunut. Voimat olivat kuitenkin menneet, eikä hän enää koskaan pystynyt mihinkään raskaampaan askareeseen. Majakka oli kuitenkin Ralfille kaikki kaikessa hänen viimeisinä elinvuosinaan. Joka ilta hän nousi ja paarusti tammen alle tähyämään, että valo tuikki vuorella. Monesti hän viipyi tuntikausia. Lopulta Michael rakensi hänelle mukavan telttatuolin tammen alle. Toisinaan majakka valaisi vuoren yllä leijuvat pilvet. Joskus keila näkyi vain heikkona viiruna, joskus se taas kohosi väkevänä kohti taivasta. Kaikki riippui säätilasta. Kun valoa jonain kirkkaana ja lämpimänä iltana ei voinut lainkaan nähdä, Ralf valvoi koko yön odottaen, että jostain nousisi pilvi, joka osoittaisi, että majakka yhä oli toiminnassa. Ehkä Ralf tuollaisina öinä toivoi myös, että saisi nähdä sukkulan, joka saapuisi heitä noutamaan. Vasta silloin majakka olisi toteuttanut hänen unelmansa.”
Lehtemme kirjallisuuskriitikon mukaan Asunnan kirjan alku on ensilukemalla hieman hämärä eikä kertomus tunnu lähtevän oikein käyntiin. Jatkossa kirja imaisee todella mukaansa. Kirjaa voi suositella etenkin henkilöille, jotka pohtivat avaramielisesti eräitä Raamatun merkillisiltä vaikuttavia kohtauksia. Mitkä kolme henkilöä patriarkka Abraham kohtasikaan teltallaan? Miksi Sodoma ja Gomorra hävitettiin? Mitä Mooses koki Siinain vuorella, miksi pensas paloi? Mistä ovat lähtöisin Aaron-veljen pappien merkilliset asut? Tämä teos antaa niille kiinnostavan, vaihtoehtoisen tulkinnan.
Kertomuksensa alussa Pontius Pilatus toteaa: ”Tahdon varoittaa jälkeeni tulevia lapsellisesta uskosta elämän autuuteen ja omahyväisestä vimmasta kivetä polkunsa maineteoilla, sillä autuus on katoavaista ja mainetekojen muiston pyyhkäisee pois leppymätön tuuli. Ihminen iloitkoon, kun on sen aika, pimeyden voimien edessä hänen on nöyrtyminen.” (s. 7)
”Aikamme Waltarin ajaton romaani vallanhimosta” – romaanin takakannen mainoslause osuu kohdalleen. Pilatuksessa tosiaan on jotakin Mika Waltarilta tuttua. Pilatus muistelee, kuten roomalainen senaattori Waltarin Ihmiskunnan vihollisissa, jossa kuten tässäkin kirjassa juutalaisuus ja alkukristittyjen vaiheet ovat keskeisessä osassa tapahtumia ja aatemaailmaa. Muistelmissa on samaa korutonta henkeä kuin Sinuhessa.
Pilatus tuo mieleeni vielä kolmannen erinomaisen romaanin, Stefan Heymin 1970-lukulaisen teoksen Der König David Bericht / The King David Report, joka toivottavasti joskus suomennettaisiin: kuningas Salomon kauden monenkirjavaa väkeä, kontrasteja, juonitteluja, mutta myös huumoria.
Kirja kertoo Pilatuksen tarinan ja urakehityksen sotilastribuunista pretoriaanikaartin tribuuniksi ja lopulta Juudean prefektiksi. Pilatus on pyrkyri, muttei kuitenkaan niin häikäilemätön, että etenisi valtaan rauhallisin mielin. Päinvastoin hän harmittelee vajavaisuuksiaan.
”Heikkouteni on aina ollut se, että sydämeni alkaa vääntyillä rinnassa ja maksaani kivistää, jos asiat eivät suju toivomallani tavalla” (s. 12). Mies on siis liian herkkä. Surmatut ja kidutetut kummittelevat hänen mielessään.
Roomasta hän ei opi pitämään, koska juonittelut, vaaralliset juorut ja ahneuden ilmentymät häiritsevät häntä, ja on siksi tyytyväinen saadessaan viran Juudeasta. Mutta siellä hänen riesakseen koituvat niskoittelevat ja uskonkiihkoiset juutalaiset, joiden Jahve on roomalaisten silmissä anteeksiantamattoman pöyhkeä julistautuessaan maailmankaikkeuden ainoaksi jumalaksi.
Pilatus on paljon enemmän kuin romaani vallanhimosta: päähenkilönsä ansiosta se on tutkimus ihmisen muutoksesta, kehityksestä. Kauniina juonteena kulkee oikea rakkaustarina, Pilatuksen ja hänen vaimonsa Claudian suhde.
Sahlberg tutkii historiaa ja muovaa uskottavan romaanin. Pilatus vilisee tuttuja nimiä Herodeksesta Tiberiukseen ja Caligulaan. Juudeaan asetuttuaan Pilatus joutuu toistuvasti tekemisiin kiistanalaisen hahmon, Jeshuan kanssa, samoin viekkaan papiston kanssa, ja tapahtumat etenevät Raamatun kertoman mukaisina. Jeesuksen kärsimysnäytelmään liittyy kuitenkin yllätysmomentteja juuri päähenkilön sielunelämän valossa.
Kirja käynnistyy kriisikohdasta, jossa Pilatus menettää asemansa Juudean prefektinä ja kääntyy kohti menneisyyttään. Hän käy läpi sotia, seikkailuja, valtapelejä, rakkautta ja kulttuurien yhteentörmäyksiä. Hän yrittää ymmärtää elämäänsä imperiumin orjana.
Runsas, liki 450-sivuinen kirja häikäisee upealla kielellään ja tyylikeinoillaan. Minäkerronnan katkaisee muutamassa harkitussa kohdassa Pilatuksen tuntoja kuvaileva sinä-muoto, kuten tuoreen prefektin matkatessa kohti tuntematonta Juudeaa:
”Sinun ei tarvitse etsiä kammottavinta hirviötä merestä; jätit sen Italian mannermaalle. Rooma on valtava peto, jonka lonkeroon olet nytkin takertunut. Oletko todella päässyt eroon juonitteluista, hylännyt ylellisyyden, karttanut kateuden? Tahraako kätesi jo huomaamattasi huomisissa vuodattamasi veri? Sinä valtakunnan tahdoton palvelija, piittaamaton portto, kuka on suonut sinulle oikeuden määrätä ihmiskohtaloista, ryövätä köyhät, alistaa jo moneen kertaan alistetut? Oletko sinä se, jonka jäljiltä tuhka raiskatussa maassa vaiti valittaa?” (s. 111)
Tuon tuostakin lukija voi pysähtyä makustelemaan aforismien kaltaisia lauseita.
”Jos olen jotakin oppinut, niin tämän: pimeyttä täytyy katsoa suoraan silmiin.” (s. 7 )
”Aika on illuusio, josta ihminen luo oman harhaisen kuvansa.” (s. 90)
”Jokainen murhe kuljettaa ihmistä pienen askeleen nöyryyttä kohti.” (s. 93)
”Ihmisen kyky tuomita toiset on niin suunnaton, että sille vetänee vertoja vain hänen kyvyttömyytensä tuomita itsensä.” (s. 173)
Pilatus ei kuitenkaan paasaa. Se henkii paremminkin antiikin tragedioiden henkeä, raskaita kohtaloita, joita ihminen ei voi välttää eikä paeta. Väistämättömyys, ”jumalten pilkan” kohteeksi joutuminen tuo ihmetystä ja surua. Pilatus on kertoja, jolla ei ole enää illuusioita maailmasta eikä varsinkaan itsestään. Ja sen lopullinen hyväksyminen tuo hänelle sisäisen rauhan. Jeshuan tapaaminen on jättänyt jäljen.
Tommin arvion Asko Sahlbergin romaanista Amandan maailmatvoit lukea tästä.
Nyman, Maija: Naisen salaiset kansiot. Karas-Sana 1999, 3. painos 2003.
Nyman, Maija: Naisia kaivolla. Karas-Sana 2001, 4. painos 2018.
Tällä kertaa esittelen Aarrearkussa kaksi vuosituhannen taitteessa ilmestynyttä hurmaavaa suomalaista hengellistä klassikkokirjaa, joista otetaan aina vain uusia painoksia ja joiden teemana on naisen kasvu kristillisestä näkökulmasta. Nämä kaksi kirjaa – Naisen salaiset kansiot ja Naisia kaivolla – muodostavat mainion sisarusparin, joten käsittelen ne yhdessä. Kirjojen tekijä Maija Nyman on tunnettu lohjalainen kirjailija, kolumnisti ja parisuhdetyöskentelyn asiantuntija.
Naisen salaiset kansiot jakautuu kahteen osioon, sateenkaaren tällä ja tuolla puolen, ja niiden puitteissa kirjailija pohtii naisen elämänkaarta, yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden ristipaineita, rooliodotuksia, tarpeita, haaveita ja pettymyksiä. Aiheiden skaala on laaja. Kirjan nimi heijastelee 1990-luvun ajankuvaa – muistatko vielä ysäriscifisarjan Salaiset kansiot? – mutta sisältö on ajatonta.
Maija Nyman laittaa itsensä likoon kertoen monista omista kokemuksistaan. Hän käsittelee perheenäidin arjen haasteita, rakastamisen vaikeutta ja ymmällään olevan rukouskyselyjä Jumalan edessä. Sekä kiitollisuuden, rakkauden ja valon hetkiä.
Luin kiinnostuneena, millaista on elämä kolmen pojan äitinä, kun itselläni on yksi tytär. Äiti seuraa kummissaan tappelunnujakoita, joita kehittyy kuin itsestään. Jokainen poika herättää naisessa hieman erilaisen äidin. Sama lähestymistapa, samat sanavalinnat eivät sovi kaikille lapsille. Joskus äiti saa kysymyksiinsä vastauksen vasta lapsen kasvettua aikuiseksi.
Aivan hykerryttävä kohta on kuvaus pyrkimyksestä kohti ”kunnon kristittyä kotia”, koko perheen rukoushetkien järjestämisestä. Ajatus on ylevä, mutta tiettyyn ikään vartuttuaan pojat kiemurtelevat tuoleillaan, murjottavat tai alkavat hihitellä jossakin rukouksen kohdassa. Tunnelma lässähtää eikä kaivattua fiilistä saavuteta. Tämä nostaa äidille marttyyrin kyyneleet silmiin. Sitten rukoushetkeä muutetaan rennompaan suuntaan, jolloin kaikki jaksavat paremmin olla mukana.
”Hartauteemme tuli enemmän tilaa. Söimme samalla jäätelöä, ja soittohaluinen sai soittaa alku- tai loppukappaleen. Yleensä se oli rokintapaista jyskettä ja varmasti Jumalalle erittäin mieluista kuultavaa. Rukouksistakin tuli nasevia ja nopeita.” (s.71)
Parisuhteen avaimia ovat hienotunteisuus, luottamus ja kyky antaa joskus periksi. Lopulta olemme toisillemme jossakin määrin mysteeri. Ihanteena oleva Jumalan rakkaus voi tuntua ylivoimaisen vaikealta, mutta sitä kohti kannattaa pyrkiä.
”Jumala itse on sitoutunut rakkauteen, sillä se on hänen luonteensa. Rakkaus ei sano: ’Sinä olet sellainen ja tällainen.’ Se kysyy: ’Kuka sinä olet?’ ” (s. 61)
Nyman rohkaisee naisia arvostamaan itseään, pitämään huolta itsestään ja kunnioittamaan eri ikäkausien viisautta: tyttö, neito, aikuinen nainen ja vanhus ovat kaikki omanlaisensa viisauden lähteitä, ja iäkkäässä naisessa kaikki kerrokset voivat olla sopusointuisesti läsnä.
Nainen haastetaan pohtimaan. Miten minä jaksan nyt? Odotukset ja vaatimukset perhe-elämässä ja työelämässä, naisten keskinäinen vertailu ja kateus voivat hiertää. Mitä useammalla elämänalueella toimii, sitä enemmän urakkaa ja kilpailun paineita, ellei osaa armahtaa itseään.
Entä ne lapsuudesta kumpuavat taakat? Jokaisen on toki välttämätöntä päästä menneisyytensä kanssa sinuiksi, mutta loputon vatvominen menneessä saati historian rikollisten syyttely ei eheytä ihmistä. Nyman myös toteaa viisaasti, että äitejä pitää armahtaa, eivät he ole kaikkeen syypäitä. Katse tulisi suunnata eteenpäin. Mihin kaikkeen minusta vielä olisi?
”Uskon näkökulma siirtää elämämme painopisteitä aina tulevaisuuden ja toivon suuntaan.” (s. 129)
Nyman kutsuu ”pääsiäisaamun naisiksi” rohkeita kristittyjä naisia, jotka uskaltavat lähteä liikkeelle, nähdä ja kohdata sekä kertoa muillekin kokemastaan, ensimmäisen pääsiäisaamun tapaan. Muutama tällainen henkilö esitellään kirjassa. Heitä ovat muun muassa Anne Fried, Anna Bach ja Hollannin kuningatar Wilhelmina. Heitä yhdistää rohkeus seurata sekä Jumalaa että omaa intuitiotaan.
Seniori-ikäinen nainen saattaa olla suuri inspiraation ja lohdun lähde nuoremmilleen. Nyman kirjoittaa hyvin kauniisti kohtaamisistaan vanhojen naisten kanssa. Pyhällä maalla kohdattu tuntematon nunna tai kuuluisa filosofi-kirjailija Anne Fried huokuvat samaa hyväksyntää ja kiireetöntä rakkautta.
Naisen salaisilla kansioilla Maija Nyman tarkoittaa sielun sopukoissa olevia tieto- ja tunnereservejä, jotka ehkä pysyvätkin piilossa tai sitten sopivan hetken tullen avautuvat antaakseen elämiseen eväitä tai päästäkseen uudelleen järjesteltäviksi.
”Naisen suhde omiin salattuihin kansioihinsa muuttuu ajan myötä. Ikääntyessä alkaa ymmärtää enemmän, ja siksi pelättävää on vähemmän. Naisen salaisista kansioista löytyy erilaisia oikeudenkäyntitapauksia omaa itseä ja naisen osaansa, synnyttäjäänsä ja synnyttämiään vastaan. Valittu puoliso saa oman osansa syytöksistä ja armonanomuksista. Jumalaakin vastaan hän käy oikeutta. Suuria kysymyksiä, kapinaa ja pettymystä. Riemastuttavia vastauksia ja intuitiivisia oivalluksia.” (s. 8)
Kirjailija tuo lohtua elämän kriisikohdissa painiskeleville naisille. Hän esittää osuvan vertauksen suuresta palapelistä, jota kärsivällisesti kootaan. Parhaassa tapauksessa uskovat ystävätkin ovat nähneet näkyjä, unia ja enteitä, jotka tietenkin jaetaan iloisina uutisina ja jotka tuntuvat vahvistavan, että kaikki tulee menemään hyvin.
Juuri kun on tulossa valmista, tapahtuu katastrofi: palapeli hajoaa pirstaleiksi, jolloin jopa vuosien työ tuhoutuu hetkessä. Paniikkia ja pettymystä on ilmassa. Nämä ovat niitä elämän tilanteita, joissa kristityn tulee vain uskoa, että kaikella on tarkoitus eivätkä pirstoutuneet palapelit häviä mihinkään, vaan pysyvät Jumalan muistissa.
Jo tässä teoksessa on useita viittauksia Raamatun naisiin, joita sitten käsitellään perusteellisemmin toisessa kirjassa.
Naisia kaivolla
Tämä kirja muutti käsitystäni Raamatun naisista. Eivät he olekaan alistettuja, vähän ressukoita sivuosatyyppejä, vaan aktiivisia ja varteenotettavia ihmisolentoja, jotka toimivat elinolosuhteidensa ja mahdollisuuksiensa mukaan ja joiden panos tapahtumiin on usein merkittävä.
Naisia kaivolla ilmestyi 2010-luvulla myös ranskaksi ja espanjaksi: Reflets de femmes dans le puits de Jacob (Emeth, 2014) ja Mujeres reales: semblanzas de personajes femeninas de la Biblia (Editorial Clie, 2019).
Kirjaan syventyessäni koin myös samanlaisen ahaa-elämyksen kuin lukiessani Kalevalan ensimmäistä kertaa aikuisena (jolloin ymmärsin asioista hieman enemmän kuin yläasteen äidinkielentuntien pakko-Kalevalan aikoihin): ihminen kohtaa samat asiat ja kamppailee samojen ongelmien kanssa ajasta aikaan.
Kuten Maija Nyman toteaa kirjan esipuheessa:
”Se, mitä minulle tapahtuu, ei ole mitään uutta. – – -He [Raamatun naiset] ovat erilaisista ammateista ja säädyistä, johtajia ja johdettavia, äitejä ja lapsettomia, tahraisia ja langenneita. — Heidän maailmansa ja tunteensa voivat kohdata Sinun kokemusmaailmasi.” (s. 9-10)
Keskiössä on siis kaivo, tuo menneiden aikojen keskeinen kohtaamispaikka, jossa vaihdettiin kuulumiset, näyttäydyttiin, katseltiin toista sukupuolta sillä silmällä, pidettiin yllä sosiaalista hierarkiaa. Raamatun naiset kuvitteellisesti saapuvat kaivolle yksi kerrallaan, ja kirjailija kertoo heidän kertomuksensa esittäen siitä omatkin pohdintansa, mukana ovat keskeiset Raamatunjakeet.
Raamattu mainitsee 2930 henkilöä, joista 156 on naisia nimineen. On myös nimettömiä naisia, jotka kuitenkin saattoivat ratkaista elämän ja kuoleman, kuten Toisen Kuninkaiden kirjan 5. luvun palvelijatyttö, sotapäällikkö Naamanin vaimon palvelija; tyttö, jonka sanojen ansiosta Naaman haki sairauteensa apua oikealta taholta, meni parantavalle lähteelle.
Tyttö oli nimetön, ei-kukaan, ja hän otti ehkä riskin ylipäätään puhutellessaan vallanpitäjiä, mutta hän ei voinut olla puhumatta, koska hän rakasti väkeään.
Nyman tuo palvelustytön tarinan tähän päivään: kukaan ei ole ”ei-kukaan”, vaan jokaisella on tehtävä ja arvokkuus.
”Ehkä et ole suuri teologi, et ahkera Raamatun lukija etkä kirkon penkin kuluttaja saati sitten missiohenkinen sielu. Olet ihan tavallinen nainen, joka olet kamppaillut vuosikausia sen kanssa, kelpaatko mihinkään, oletko minkään arvoinen, tarvitaanko sinua missään.
Tottakai tarvitaan, juuri siinä missä elät elämääsi.” (s. 159)
Maija Nyman kertoo Ruutin ja Noomin tarinan kohdalla, että Ruut oli Raamatun naisista ensimmäinen, joka tuli hänelle ikään kuin ihmisenä tutuksi, ja siitä lähti avautumaan näköaloja muihinkin Raamatun naisiin. Ruut ja hänen anoppinsa Noomi jakavat huikean kohtalon ja selviytyvät monista vaikeuksista. Kertomuksen ytimessä on hyväntahtoisuus, auttavaisuus ja kärsivällisyys.
Kohtaamme Eevan, jonka elämä kulki paratiisin täydellisyydestä paratiisista karkotetuksi ja murhamiehen äidiksi, mutta myös lupauksen vastaanottajaksi. Kuulemme Saaran naurun erämaassa. Tutustumme Lootin vaimoon, varoittava esimerkki menneisyyteen takertumisesta. Potifarin vaimojahan löytyy nykyäänkin, ylellisiä mutta tyytymättömiä edustusrouvia, jotka huvikseen pyörittävät tielleen osuvia käskyläisiä.
Pohdimme Martan ja Marian erilaisia luonteita. Touhuava, suvereenisti emännöivä Martta ja hänen unelmoiva sisarensa Maria.
”Jeesus kiinnitti huomiota ylimääräiseen touhuamiseen, täydellisyyden vaatimuksiin, joissa ei aina jäänyt tilaa syvemmille pohdinnoille. Huomio siirtyy ulkonaisiin ja toisarvoisiin elämän keskeisen kysymyksen sijasta. ’Vain yksi on tarpeen’ oli Jeesuksen sanomana oikeutettu. Monissa käsikirjoituksissa vastaava kohta kuuluu: ’Vähän on tarpeen, tai yksi ainoa.’
Jeesus tiesi, mistä puhui, ja näki, miten vaikea ihmisen on raivata tieltä esteitä, jotta kuulisi hänen ääntään.” (s.183)
Kaikkiaan Naisia kaivolla esittelee kaksikymmentä hahmoa. Kirjan tenho piilee siinä, että se ei ole pelkkä Raamatun naisten luettelo, vaan jokainen henkilö edustaa jotakin suurempaa ideaa ja johtaa osuviin pohdintoihin ihmisen osasta. Maija Nyman osaa sanoittaa tilanteet niin, että niistä tulee käsitettäviä, koskettavia ja ajankohtaisia.
Esimerkiksi Mooseksen isosisko Mirjam, joka on arvostettu profeetta ja naisten johtaja, sairastuu ja joutuu leirin ulkopuolelle. Hän on tehnyt virheitä ottaen liikaakin valtaa itselleen. Karanteeniajan jälkeen hän saa lähestyä leiriä. Silloin nähdään, että hän on todella parantunut, ja hän voi jälleen liittyä joukkoon. Nyman näkee Mirjamin kohtalon siten, että vahvuuteen sairastunut joutuu tarkkailuluokalle ja tukiopetukseen. Joutuessaan ”pelistä pois” henkilö saa hyvän tilaisuuden itsetutkisteluun.
Naisten kohtaloista lukiessa huomaa, että luvatun kansan valitut henkilöt(kään) eivät pääse helpolla. Lupausten täyttyminen vie joskus vuosia, jopa vuosikymmeniä venyttäen ihmisen kärsivällisyyden sietokyvyn yli. Hekin joutuvat kamppailemaan epätietoisuuden kanssa ja hapuilemaan pimeässä ihmetellen, missä vastaus viipyy.
Mikä olisikaan parempi yhteinen nimittäjä naisten tarinoille kuin kaivo? Veteen liittyy syvää symboliikkaa. Minullekin on tuttu lapsuuden kesäpaikkamme, vanhan savolaisen maalaistalon vinttikaivo, josta tarpeeksi isoksi tyttöseksi kasvettuani sain nostaa vettä. Maija Nymanin lapsuudenkaivo oli kammella kierrettävää mallia. Yhtä kaikki sama ilo onnistumisesta ja kunnioitus kaivoa kohtaan. Jaan siis nämä tunnot:
”Olin yksin kaivolla. Olin kasvanut naiseksi kantamaan vesiämpäriä. Mitä siitä, että se oli alussa puolillaan. Vesi oli joka tapauksessa kirkasta. Onnistumisen riemun tunteen muistan yhä selvästi. Sellainen jää ikuisesti mieleen.
Kaivolla käynti tuli tutuksi, mutta kunnioitus kaivoa kohtaan jäi pysyväksi. Sen myötä myös veden kunnioitus. Elämää ylläpitävän veden.
Yksinkertaisuus on suurta. Veden symboli on parhaimmillaan sitä. Kun keskittyy olennaiseen, löytää tien kaivolle. Ihmisen tehtävänä on kantaa vesi ei luoda sitä.
Ilman lähdettä ei ole kaivoa.” (s. 200)
Rohkaisevia sanoja kaikille sisarille.
Taina
Artikkelia muutettu 28.3.2021: lisätty tiedot ja kansikuvat Naisia kaivolla -kirjan ranskannoksesta ja espanjankielisestä käännöksestä.
Tainan ja Tommin aarrearkku 