Avainsana-arkisto: maaseutu

Canthilaista kaulinta patriarkaatille!

Kaari Utrio : Kiilusilmä feministi eli miksi en enää matkusta junassa (Tammi, 2008)

”Napoleonin simppelin mielipiteen mukaan valta on sillä, jolla on enemmän tykkejä. Demokratiassa valta on sillä, jonka takana seisovat suuremmat joukot. Mutta mikä on paavin valta, jolla ei ole tykkejä eikä äänestäjiä?
Paljon vaikeampaa on arvioida vaikutusvaltaa varsinkin pitkällä tähtäyksellä. 1800-luvun lopulla Suomen mahtavin mies oli kenraalikuvernööri Feodor Heiden. Hänellä oli joukkoja ja keisarin korva, sotilaallinen ja poliittinen valta. Kuka olisi voinut silloin arvioida, että kuopiolaisen, kiistanalaisia näytelmiä kirjoittelevan kauppiasmatamin nimi ja ajatukset säilyvät ja vaikuttavat kauan sen jälkeen, kun Heidenin nimen muistavat vain historiantutkijat?”

Kirjan kannessa on nainen parhaissa vuosissaan, ryhdikkään vahvatahtoinen. Hän hymyilee itsevarmasti ja katsoo lukijaa suoraan silmiin. Kannen kuva ja kirjan nimi ovat niin provosoivia, että ne lähes automaattisesti sulkevat mahdollisesta lukijakunnasta puolet pois. Mutta teille, te maskuliiniutenne kanssa kipuilevat veljeni, voin vakuuttaa, että mitään pelättävää ei ole. Kiilusilmäisyys jää pelkästään otsikon tasolle. Kannattaa tarttua näihin Kaari Utrion koottuihin lehtikirjoituksiin ja perehtyä erään feministioletetun henkilön sielunmaisemaan. Kirjassa käsitellään monia tärkeitä ja ajattomia aiheita, muun muassa kalastusta:

”- Aikamoinen jytke, isäntä huomautti liioitellun tyynesti.
– Taitaa olla iso.
Verkosta nousi piskuinen kuhanrääpäle, kivikuollut ja liikkumaton. Soutaja tirskahti. Oli juuri päätetty nostaa verkot pois. Kala ei liiemmin liikuskellut Painion järvessä. Naapurien verkonpaikat ammottivat jo tyhjyyttään.
Vesi kuohui veneen vieressä. Hylje! soutajan mielessä välähti.
Hauki se oli, yli yksitoistakiloinen, toista metriä pitkä. Ei sitä saatu tapetuksi veneessä, kun ei sattunut pumppuhaulikkoa mukaan.

Olen tehnyt elämässäni suuria, jopa uraauurtavia töitä. Olen vastaanottanut palkintoja ja tunnustuksia. Olen ollut mukana tilaisuuksissa, joita yleisesti pidetään tärkeinä. Olen tavannut mielenkiintoisia ja jännittäviä henkilöitä, myös sellaisia, joilla on niin sanottu asema.
Mutta voittaako mikään kahdeksan kilon kuhaa?
Ei. Suurin tapahtuma elämässäni rakastumisen, lasten ja lastenlasten syntymisen jälkeen on iso kala.
Se on terveellinen ajatus: selkäydin kertoo yhä, mikä on tärkeää.”

Kirjaston hyllyttäjänä olen oppinut tuntemaan Utrion laajojen (painavien) historiallisten romaanien tekijänä. Hän itsekin pitää itseään pitkän proosan puurtajana. Hän nauttii, kun edessä odottaa pitkäjännitteinen työrupeama. Omien sanojensa mukaan hän on ”ahkera, tunnollinen muurahainen, mahdollisimman kaukana herkästä lyyrikosta tai iskevästä intellektuellista”, kurinalainen työnarkomaani, joka vielä kiintyy surkuhupaisasti romaaniensa henkilöihin.

Vuoden 1984 jälkeen tilanne muuttui. Hän julkaisi kirjan Eevan tyttäret, joka sinkautti hänet kertaheitolla seminaarien ja esitelmätilaisuuksien halutuksi puhujaksi. Julkisuus ja aiheen aiheuttama kiistely johtivat siihen, että useat lehdet pyysivät häntä kolumnistiksi. Lehtien kirjo on kiinnostava: Insinööriuutisista iltapäivälehtiin, ET:stä Keskisuomalaiseen, muutamia mainitakseni.

On aihe mikä tahansa, sitä käsitellään rakentavasti ja asiallisesti, toki feministisessä valaistuksessa:
”Joulun alla kävelin Helsingin Aleksin päästä päähän. Suuri kauppakatu on yhtä vaatefirmaa. Aleksin kulmilla ymmärtää, mitä ruumis merkitsee nykyihmiselle. Lihan rinnalla sielu on pelkkä hiiri. Viisikymmentä rättiliikettä, yksi kirjakauppa.”

Näistä lehtikirjoituksista vuosilta 1984-2008 Kaari Utrio on valinnut runsaat sata sellaista, jotka ovat hänelle merkityksellisiä. Kahdesta ja puolestasadasta kolumnista hän jätti pois maailman tapahtumia, kotimaan politiikkaa sekä historiallisia aiheita käsitteleviä. Historia tulee kyllä kiinnostavasti ja luontevasti esille aika ajoin antamaan syvyyttä aiheen käsittelylle. Kirjaan kootut artikkelit eivät ole ilmestymisvuoden tai lehtien mukaisessa järjestyksessä. Ne on ryhmitelty väljästi seitsemään lukuun.

Niin, tuo aiheiden käsittely. Utrio itse sanoo, että 80-luvun tekstit ovat jäykkiä. Kirjoitustapa ja asioiden mieltäminen on noista ajoista muuttunut. Hän on kovin kriittinen omien teksiensä suhteen. Tarpeettoman kriittinen, sillä jos vaikka ei jakaisikaan kirjoittajan näkemyksiä asioista, niin näiden lukeminen palvelee myös toista tarkoitusta. Näistä valioaineista oppii, miten napakka ja puhutteleva lehtikirjoitus pitää rakentaa. Kolumni on niin lyhyt teksti, että siinä on pakko olla huolellinen. Kieli ja rakenne pitää hioa tarkkaan, sillä rajoitetulla määrällä merkkejä sanotaan paljon. Tässä kokoelmassa tarkkuus on silmiinpistävää, ja siksi näiden tekstien lukeminen on nautinnollista.

Tekisi mieli lainata tähän kohtaan koko artikkeli Koivuklapin kauneus vuodelta 2003, joka on mielestäni kokoelman kruunu. Lyhyt juttu, joka pystyy yhdistämään johdonmukaiseksi kokonaisuudeksi puupinojen estetiikan, koivuhalon olemuksen, suomalaisen lauserakenteen kauneuden, pönttöuunin ja sähköturbiinin vertailun, hiukkaspäästöt ja ikääntyneen rakennustekniikan on suvereeni suoritus. Ei, pakko ottaa siitä edes kolme lausetta, sen kulminaatio:

”Luonnonmukaisin menetelmin, eli raatamalla, tuotettu lämpö suo eri nautinnon kuin napilla painettu. Se tuoksuu ja tuntuu erilaiselta, ystävälliseltä. Ero on sama kuin saavutuksen ja itsestäänselvyyden.”

Aiheet ovat välillä rankkoja. Lasten asema, nuorten masennus, perheväkivalta, sota… Joitakin niistä Utrio käsitteli niin räväkästi, että lehti sanoi sopimuksen irti ja kolumnistin ura kyseisessä lehdessä katkesi kokonaan. Näin muutaman vuosikymmenen päästä katsottuna toimenpide oli liioiteltu, sillä nykyisin asioista sanotaan jyrkemmin. Surullista on, että monet kirjoitukset ovat edelleen sellaisia, että ne voisi hyvin julkaista tänäänkin. Eräät asiat muuttuvat niin kovin hitaasti.

”Viime vuoden aikana lasten hädästä ja nuorison mielenterveysongelmista on puhuttu ja kirjoitettu kilometrejä. Vain lukutaidoton tai sfääreissä elävä valtiovarainministeri voi sanoa, ettei maassa ole mitään vakavaa huolen aihetta. Jos Suomessa olisi suu- ja sorkkatautisia nautoja yhtä paljon kuin mielenterveysongelmaisia alaikäisiä, maahan olisi julistettu hätätila.”

Suljen kirjan. Jos joskus satun junassa tapaamaan tällaisen feministin, joka ei vielä ole lopettanut niillä matkustamista, niin hänen kanssaan voisi viritellä jatkokeskustelua kirjan keskeisistä aiheista. Osaan varautua siihenkin, että hän ei aina liene kovinkaan innostunut juttelemaan. Hänhän voi olla esimerkiksi Utrion tapaan matkalla esitelmätilaisuuteen ja kaipaa rauhaa, koska haluaa viimeistellä omaa osuuttaan. Enkä suinkaan halua, että myös hän hylkää rautateitä kanssamatkustajien jatkuvan häiriköinnin takia kuten Utriolle kävi.
Toivotamme hänelle siis vain hyvää matkaa.

Ja loppukaneetiksi sinulle veli, joka urheasti jaksoit tänne asti, vielä yksi paljastus tästä inspiroivasta kirjasta. Millainen mahtaa olla feministin ihannemies?

”Jumppakeppi on kuin suomalainen mies parhaimmillaan: vaitelias, suoraselkäinen ja korvaamaton kumppani.”

Tommi

Evankelistan uskonkriisi

Torgny Lindgren : Akvaviitti (suomentanut Liisa Ryömä, Tammi 2009)

Akvaviitti, nimenomaan Norrlannin akvaviitti on meillä hyvin suosittu juoma. Näin selostaa skellefteålaisen Systembolagetin myyjä eräälle asiakkaalle kirjan alussa. Siinä on kuminaa ja anista ja lisäksi fenkolia, kolmea sarjakukkaista kasvia Umbelliferaen suvusta. Kolme tervehdyttävää yrttiä jotka ovat saaneet onnekkaasti yhtyä elämän vedessä. Käy aperitiiviksi tai sillin kera. Puhumattakaan pikku tujauksena niin sanotusti kaappijuopotteluun.
Vaikka kirjan tapahtumapaikkana on Västerbottenin syrjäseutu, jossa mentaliteetti ja juomatavat muistuttavat suomalaista, niin etevä tekijä osoittaa miten raaka viinakin saattaa otollisissa olosuhteissa muuttua elähdyttäväksi ehtoollisviiniksi.

Kirja alkaa kuin perinteinen länkkäri. Yksinäinen mies palaa pitkästä aikaa nuoruutensa maisemiin saattamaan loppuun itselleen asettaman tehtävän:

”Hän suoristautui silloin tällöin ja käänsi katsettaan kohti maiseman eri paikkoja, ehkä näkyviin tuli sentään jotakin tuttua. Niin hän teki kun ajettiin halki harvaan asutun pitkänomaisen kylän joen ylärinteessä, hän jopa nousi ja nojasi kämmenensä ja otsansa lasiruutuun tutkiessaan muuatta pajukkoista niittyä kahden talon välissä.
Merkillistä, hän sanoi kun oli taas istuutunut, minä en nähnyt rukoushuonetta.
Se paloi, sanoi kuljettaja. Eikä kukaan ole viitsinyt rakentaa sitä uudestaan.”

Mies on Olof Helmersson, 83 vuotta. Rukoushuoneesta hän oli kiinnostunut sen takia, koska oli ollut Nedre Avabäckin pastori. Hän oli palavilla saarnoillaan käynnistänyt näillä tienoin viimeiset suuret herätysliikkeet 40- ja 50-lukujen taitteessa. Hän käännytti tuolloin seitsemän seurakunnan alueella 416 sielua. Jotkut heistä jopa useaan kertaan. Hän oli niin menestynyt ja kuuluisa, että sai oman artikkelin tietosanakirjaan. Suureen suosioon saattoi vaikuttaa myös se, että herätyskokouksissa hän soitti aina reippaasti haitaria.

Sitten Olof ajautui syvään hengelliseen kriisiin. Hän irtisanoutui pastorin virasta ja muutti Uumajaan, jossa työskenteli mielisairaalassa ja vankilassa. Uumajassa laitapuolen kulkijoita tavattuaan hänen vakaumuksensa oli entisestään kirkastunut:
Jumalaa ei ole.
Pelastusta ei tule.
Armoa ei anneta.
Ihmisen kärsimyksellä ei ole rajaa, eikä kukaan välitä.

Helvetillinen talvi

Daniel Woodrell: En helvetes vinter (Natur & kultur 2008, alkuteos Winter’s bone, 2006)

Jos Coen-veljesten elokuva Fargo on tuttu, niin tässä tulee sen häijy maalaisserkku Ozarkin seuduilta Rathlin Valleysta, jostakin Missourin ja Arkansasin rajoilta. Woodrell itse käytti eräästä kirjastaan luonnehdintaa ”country noir” ja se käy tähänkin teokseen; tapahtuu maaseudulla, on synkkää. Väärä sana: ei synkkää vaan karua. Kirjasta jää jostakin syystä toiveikas jälkimaku.

Lyhyen kirjan juoni on nopeasti kerrottu. Perheen isä, Jessup Dolly, lahjakas crackin valmistaja ja aikaisemminkin vankilassa istunut mies on jälleen kerran joutunut lainvalvojien kanssa vaikeuksiin. Hänet päästetään takuita vastaan vapaaksi, mutta mies ei ilmesty oikeudenkäyntiin. Ongelma: isä on takuita vastaan pantannut talonsa, joten perhettä uhkaa häätö, jos häntä ei äkkiä löydy. Perheen 16-vuotias vanhin tytär, Ree, joka jo hoitaa sekopäistä äitiään ja kahta kouluikäistä nuorempaa veljeä, joutuu lisäksi selvittämään kadonneen isän arvoitusta.

Olkoonkin spiidin keittäjä mutta perhettään kohtaan Jessup oli ollut hyvin vastuuntuntoinen perheenpää. Jessupin veljen mukaan myös tyttären hakkaaminen oli jäänyt isältä liian vähälle. Siksi Ree on Uncle Teardropin mielestä huonosti kasvatettu. Jos siis isä on kadonnut, niin hänellä on siihen pakottava syy. Todennäköisesti hän ei ole enää edes elossa. Todennäköisyys alkaa muuttua pian varmuudeksi, koska sukulaiset käyttäytyvät tytärtä kohtaan oudon vihamielisesti. Vaikka näillä seuduilla kaikkia kyselijöitä inhotaan ja erityisesti Reetä, niin kyselyjä on kuitenkin jatkettava. Jos mies voidaan todistaa kuolleeksi, niin hän vapautuu luonnollisesti suorittamasta takuita. Ja ne todisteethan hankintaan maksoi mitä maksoi.

Talvista koiranelämää

Huovinen, Veikko : Kylän koirat (WSOY, 1962)

(Blogissa myös Tainan esittelemä Rasvamaksa)

Sotkamo kuten muukin kaupungistumistaudin välttänyt osa Suomea oli kiehtova elinpiiri koirille 60-luvulla. Syrjäseuduilla ei ollut vielä keskitettyä jätehuoltoa saati viemäreitä. Laskiämpäreitä tyhjennettiin, ei ehkä ihan portaan pieleen, mutta siihen talon lähelle kuitenkin. Ja koirien kiinnipitämisen säännökset olivat nykyiseen verrattuna erinomaisen väljät. Huhtikuun alussa koirat pantiin kiinni, kopit saivat asukkaansa, ja yöhaukunnat alkoivat. ”Vanhat heppulit osaavat jo suhtautua vapauden riistoon, mutta nuoret koirat huutavat yökaudet.” Mutta syksyllä koirien piti saada liikkua maalla vapaasti.

Sillä mikä olento oikeastaan koira on? Veikko Huovisen määrittelyn mukaan koira on uutteraa nuuskintatointa harjoittava yleinen tiedustelija kujilla, toreilla ja pihamailla. Sellaisen kiinni pitäminen on hänestä lähinnä rikollista toimintaa.
”Kun syksyllä päästää koiran irti, ottaa se hitonmoisen laukat ja häipyy takajalat edessä ja etujalat takana ja päinvastoin etäisyyksiin. Menosuuntaansa nähden hieman vinossa koira ahkerasti ja levottomasti kiertää jatkuvasti seutua ottaen selvää mitä ajan hermolla on.”

Tuohon aikaan kesä ja syyspuoli jäivät väkisinkin hieman kalpeiksi koiramaisessa elämässä. Talvi oli koirille mehevää aikaa. Silloin koira sai elää syvää ja rikasta elämää. Pakkanen on sinänsä kannuste. Kun on kylmä, niin on pakko liikkua sinne tänne. Kinoksiin syntyi talvisin kiinnostavia liankaatopaikkoja, joista saattoi löytää pikanttia ruokaa. Suolasillikin, joka kuukauden pari tekeentyy pakkasessa ja suojasäissä ja tulee huuhdotuksi sadoilla ämpärillisillä likavettä, maistuu kevätpuolella melkoiselta. Vaikka toisaalta:
”Teurastusjätteitä syönyt koira haisee kuin Venäjän messinki ja vielä paljon pahemmalta. Hirveitä tuoksuja tarttuu myös pystykorvien turkkeihin. Koiralla on erehtymätön nokka haistamaan kaikkein helvetillisin märäntö, johon se voisi hieroa kaulaansa.”

Ennen kaikkea: talvella vallitsee suuri vapaus. Veikko Huovinen saattoi seurata hyvästä tarkkailuasemasta kirjoituspöytänsä takaa tuota koirien elämää kylänraitilla. Lähikontaktia tuli otettua, kun hän ulkoilutti omaa koiraansa ja yritti torjua päälle käyviä liian innokkaita kosijoita. Tarkoista havainnoista syntyi kiehtova kuva kadonneesta ajasta, josta omassa nuoruudessani Myllykosken Ummeljoella oli vielä joitakin merkkejä näkyvissä.

Seurataanpa siis kirjailijan esimerkkiä:
”Eipä tässä muuta kuin riisun ihmisnaamioni, annan korvieni valua poskille ja nokkani kostua hyvävainuiseksi ja lähden huoletonna seuraamaan jälkiketjuja pohjoisen hangille, tohiseviin kyläpetäjikköihin, palokujille ja roskatynnöreiden taa.
Voh!”