Kaikki mitä halusit tietää DDR:stä

Katja Hoyer: Muurin takana : Itä-Saksan historia 1949−1990. Suomentanut Mari Janatuinen. Atena 2023.

DDR, Deutsche Demokratische Republik, Derkkula, Itä-Saksa. Merkillisellä valtiolla Euroopan sydämessä oli monta nimeä. DDR syntyi Hitlerin karkottamien marxistien unelmasta, kehittyi Stalinin kontrollissa, kukoisti 1970-luvulla ja romahti 1990-luvun alkaessa.

Muurin takana ilmestyi viime vuonna paitsi saksaksi (Diesseits der Mauer: Eine neue Gesichte der DDR 1949−1990) myös englanniksi nimellä Beyond the Wall. Englanninkielisen version kehuista sellaisissa lehdissä kuin Times, Daily Telegraph ja Sunday Times kerrotaan suomenkielisen laitoksen kansiliepeessä.

Teos on ollut kansainvälinen sensaatio, ja Katja Hoyeria on kiitetty uuden tiedon taitavasta koostamisesta ja myyttien murtamisesta. Kirja on rakennettu vetävästi: kerrontaan lomittuu alusta alkaen aikalaisten kokemuksia aidoin lausunnoin. Mukana on kuvia, organisaatiokaavioita ja propagandalaulujen sanoja.

Angela Merkel, koko maailman tuntema Saksan ex-liittokansleri, on syntyjään itäsaksalainen. Kirjassa kerrotaan Konrad Adenauer -säätiön juhlatilanteesta, jossa pidettävässä puheessa Merkeliä kiitellään poliittisesta sopeutumiskyvystä ”ottaen huomioon hänen elämänkaarensa itäsaksalaisen painolastin”. Merkel totesi myöhemmin kokeneensa mielipahaa moisesta kommentista. Hän oli yksi yli 16 miljoonasta DDR:ssä eläneestä ihmisestä, jotka ovat kohdanneet vastaavaa arvostelua. ”Derkkuja” tai ”osseja” pidettiin herkästi jotenkin toisen luokan kansalaisina.

Historiantutkijan, Muurin takana -kirjan kirjoittajan Katja Hoyerin mukaan koko Saksan kansakunnalle tuntuu olevan ”äärimmäisen kiusallista, että DDR on osa sen historiaa”. Kuitenkin asioita pitäisi katsoa totuudellisesti eikä kieltää mitään tapahtunutta. Hoyer haastaa näkemyksen, että DDR muistetaan vain yhtenä Saksan diktatuureista, ”yhtä etäisenä, synkkänä ja parantumattomana kuin natsismi”. Ennen muuta DDR:ssä asuneille yksilöille kyse ei todellakaan ole merkityksettömästä osasta historiaa. Valtion poliittiset, sosiaaliset ja taloudelliset kokeilut jättivät jälkensä maan entisiin kansalaisiin, jotka ”kantavat näitä kokemuksia mukanaan – eikä vain ’painolastina’”.

DDR:n synnyttivät kommunistit, jotka olivat lähteneet maanpakoon Neuvostoliittoon kuten monet muutkin tuon ajan kommunistit monista eri maista. Hoyer kertoo perusteellisesti nämä kymmenien vuosien vaiheet, jotka johtivat lopulta DDR:n perustamiseen. Neuvostoliittoon asettuneet saksalaiskommunistit joutuivat Stalinin vainojen kohteeksi, kun vainoharhainen diktaattori alkoi nähdä heidät vastavallankumousta lietsovina vieraan vallan agentteina. Seurasi pidätyksiä, kidutuskuulusteluja, vankileireille kuskaamisia ja teloituksia. Saksalaiset alkoivat ilmiantaa toisiaan varmistellakseen omia asemiaan. Tästä lihamyllystä selviytyi vain kourallinen saksalaisia. Walter Ulbricht oli yksi heistä.

Sodan jälkeen Stalin antoi saksalaisille luottohenkilöilleen ohjeet: tarvittaisiin antifasistinen, demokraattinen ja parlamentaarinen hallintojärjestelmä. Stalinin alkuperäinen ajatus ei ollut erillisen Itä-Saksan valtion perustaminen, mutta sellainen siitä kuitenkin tuli. Ensimmäinen johtaja Ulbricht totesi: ”Sen pitää näyttää demokraattiselta, mutta meidän on pidettävä kaikki omissa käsissämme.”

Neuvostoliiton agendalla oli Saksan yhdistyminen, koko Saksan muuttuminen rauhanomaiseksi ja demokraattiseksi valtioksi. Yhdistyminen kirjattiin tavoitteeksi myös Länsi-Saksan perustuslakiin.

DDR:n sijainti. (Kuva: Wikipedia)

Alueen olot olivat kehnot sodan päättyessä. Kaikesta oli pulaa, taudit ja rikollisuus jylläsivät. Väestömäärä oli kasvanut idästä tulleiden pakolaisten takia. Jopa neljännes väestöstä koostui idempää paenneista saksalaisista. Väki koki epäluuloa niin neuvostoliittolaisia kuin uusia johtajiakin kohtaan. Ulbrichtin johtoryhmä ei ylipäätään käsittänyt, miltä saksalaisista tuntui olla historian väärällä puolella.

Nopeasti luotiin hallintorakenteet, jotta infrastruktuuri saataisiin toimimaan. Puoluiden perustaminen sallittiin. Perustettiin erityisiä antifa-komiteoita huolehtimaan, että entiset natsit tai muuten epäilyttävät tyypit eivät päässeet asemiin. Muun muassa vapaamuurareita otettiin kiinni ja heitettiin vuosiksi leireille virumaan. Entiset keskitys- ja tuhoamisleirit palvelivatkin nyt poliittisten epähenkilöiden kuritusleireinä. Siinä missä Länsi-Saksassa entisiä natseja otettiin mukaan virkakuntaan, opettajiksi, kulttuurialalle ja jopa poliiseiksi, DDR teki antifasismista opinkappaleen.

Preussin maa-aateliston suuret maanomistukset pakkolunastettiin. Esimerkiksi Anhaltin prinssi Edouard pyrkii yhä saamaan haltuunsa maat ja linnan, jotka ryövättiin hänen isältään Joachim Ernst von Anhaltilta.

Sosialidemokraatit ja kommunistit liitettiin yhteen, vanhat sotakirveet haudattiin, ja oli vain yksi SED-puolue (Sozialistische Einheitspartei Deutschlands), joka saneli Itä-Saksan politiikan seuraavien 40 vuoden ajan. Ensimmäinen perustuslaki astui voimaan lokakuussa 1949. Läntisten miehitysvyöhykkeiden parlamentaarinen komitea oli hyväksynyt Länsi-Saksan perustuslain toukokuussa 1949.

Pahamaineiseksi nouseva salainen poliisi Stasi, Staatssicherheit, alkoi valvoa järjestystä ja ideologista puhtautta käyttäen kuulusteluissa samoja raakalaismaisia menetelmiä kuin mitä Stalinin Neuvostoliitossa käytettiin. Armeijan perustaminen nieli paljon varoja. DDR:stä tuli, kirjan sanoin, ”yksi maailmanhistorian tehokkaimmista ja armottomimmista poliisivaltioista”.

Resurssipula oli nuoren valtion jatkuva ongelma. Teollisuuden resursseja saatiin Neuvostoliitosta, joka otti valmiita tuotteita itselleen sotakorvausten kattamiseksi. Tehdastyöläiset kuvailevat, miten valmiit tuotteet kärrättiin linjoilta ja liukuhihnoilta heti juniin ja kyydittiin Neuvostoliittoon.

Kansa oli tyytymätöntä. Töitä oli, mutta palkat olivat surkeat ja hyödykkeistä oli pulaa. Nähtiin jopa nälkää. Ihmisille määrättiin työkiintiöitä, joita yhä vain nostettiin. Avoin raja imi väkeä Länsi-Berliinin puolelle. Rajavyöhykettä alettiin laajentaa ja ihmisiä pakkomuuttaa pois rajan välittömästä läheisyydestä; ajatus rajan sulkemisesta oli jo vireillä.

Stalinin kuolema 1953 osui ”hoipertelevan DDR:n heikoimpaan hetkeen”. Kesällä 1953 oli kapinoitu ja lakkoiltu ympäri maata. Itä-Saksan vankiloissa virui 66 000 ihmistä. Jo 120 000 henkilöä oli siirtynyt Länsi-Saksaan, myös paljon työväenluokkaan kuuluvia, vaikka DDR:n piti olla työläisen mallimaa. Kesäkuussa puhkesi suuri mellakka, joka tukahdutettiin väkivaltaisesti. 15 000 pidätettiin, 2 500 tuomittiin, jotkut erittäin pitkiin vankeusrangaistuksiin.

Kapinaa sanottiin virallisessa propagandassa fasistien vallankaappausyritykseksi. Siinä oli sikäli perää, että kansannousua oli lietsottu lännestä, muun muassa länsiberliiniläisen RIAS-radiokanavan voimin. RIAS yllytti Itä-Saksaa liikkeelle 16.-17.6.1953. Länsi-Berliinissä myös nimettiin provosoivasti Charlottenburger Chaussee, 3,5 km pitkä Brandenburgin portille päättyvä bulevardi uudelleen ”Strasse des 17. Juni”, ja Länsi-Saksan hallitus julisti kesäkuun 17:nnen kansalliseksi vapaapäiväksi.

1950-luvun puolivälissä olot kohenivat, koska Neuvostoliitto antoi anteeksi viimeiset 2,5 miljardin sotakorvaukset, luovutti takaisin saksalaisille kymmeniä teollisuusyrityksiä ja antoi merkittävän lainan sekä elintarvikeapua. Sen jälkeen DDR:ssä ei enää nähty nälkää.

Oli luotu kommunistiset nuorisojärjestöt, joista Hitlerjugendiin tottuneet olivat löytäneet uuden henkisen kotinsa. Monet perheet elivät tasaista, aineellisesti melko turvattua elämää. Naisten työssäkäymistä tuettiin päivähoitojärjestelmällä. Lahjakkaiden lasten ja nuorten pääsystä korkeakouluihin huolehdittiin. Palkat nousivat. 1960–1970-luvuilla valtio järjesti tuettuja kesälomia. Oman teollisuuden lippulaivoja olivat elektroniikka ja erikoislaitteet sekä leikkikaluteollisuus. DDR oli myös aktiivisesti mukana avaruustutkimuksessa. Tulivat betonielementtikerrostalot, jotka edustivat monille suurta asumismukavuutta. Tulivat Trabant-autot.

Toisaalta perusongelmat eivät hävinneet mihinkään. Luonnonvaroja ei ollut, energia tuli Neuvostoliiton armosta putkea pitkin, vakaata valuuttaa ei ollut. Luokattomassa yhteiskunnassa häviäjiä olivat keski- ja yläluokat. Kärsijöitä olivat myös maanviljelijät, jotka pakotettiin liittymään tuotanto-osuuskuntiin, sekä pienyrittäjät ja liikkeenharjoittajat, jotka pakkoliitettiin valtion omistamiin suuryrityksiin. Monet heistä lähtivät maasta.

DDR oli eräänlainen utopia. ”Ulbrichtin kauden yhteiskunnalliset muutokset, myös ennennäkemätön sosiaalinen liikkuvuus, olivat osa pitkälle tulevaisuuteen ulottuvaa visiota luokattomasta yhteiskunnasta, jonka huipulla ihmiset pidättyisivät vapaaehtoisesti ylellisyyksistä, jotta yhteiskunnan toisessa päässä vältyttäisiin syvältä köyhyydeltä. – – Honecker puolestaan hahmotti materiaaliset mielihalut keskeiseksi erimielisyyttä aiheuttavaksi tekijäksi ja näki vaivaa niiden tyydyttämiseksi pieniä palasia länsimaistamalla. Hankkimalla amerikkalaisia farkkuja kuormakaupalla ja sallimalla läntisen pyykinpesuaineen ostamisen Intershopeissa vain lisättiin ihmisten halua saada lisää ja vahvistettiin mielikuvaa, että parhaimmillaankin DDR oli vain vaisu lännen kopio, huonoimmillaan taas kateellinen sivustakatsoja.”

Berliinin muuri päätettiin rakentaa, koska vuoteen 1961 mennessä DDR oli menettänyt jo 1,3 miljoonaa ihmistä. Aivovuodon takia oli alueita vailla lääkäreitä ja sairaanhoitajia, pommitusten vaurioiden korjaamista hidasti insinööriosaamisen puute. Avoin raja oli myös turvallisuusriski − Berliinistä oli tullut vakoojien kaupunki.

Katja Hoyer toteaa, että vuosien mittaan on kiistelty siitä, oliko Saksan jakautuminen väistämätöntä. Kuitenkaan tämä päätös ei ollut saksalaisten itsensä käsissä.

”Saksa ei ollut ehtinyt olla yhtenäinen kansallisvaltio vielä kahdeksaakymmentä vuotta, kun se oli jo menettänyt itsemääräämisoikeutensa sen hirvittävän tuhon takia, jota se oli kahdessa maailmansodassa aiheuttanut. Vuoden 1945 totaalisen romahduksen myötä se oli miehittäjien armoilla, ja ne välittivät enemmän omasta tilanteestaan kuin voittamansa maan tilasta. Saksa ja etenkin Berliini oli joutunut keskelle Neuvostoliiton ja lännen välisiä, yhä räjähdysherkempiä jännitteitä. – – Kummankin puolen etujen mukaista oli vahvistaa jakolinja pysyväksi – –  Hitler oli visioinut Saksasta akselia, jonka ympärillä maailma pyörisi. Hänen visionsa oli lopulta toteutunutkin, joskaan ei siten kuin hän oli tarkoittanut. Kaksi Saksaa ja maan jaettu pääkaupunki olivat nyt keskellä valtataistelua, joka ulottui vuosikymmenien ajan koko maailmaan. Stalinin ei-toivottu lapsi DDR oli nyt hänen neuvostoimperiuminsa läntisin etuvartio, piti hän siitä tai ei.”

Toisen maailmansodan arpia parannellaan Saksassa vielä pitkään. Historiaa ei ole ollut helppo käsitellä. Oli mukavampaa paeta Etelä-Amerikkaan tai syyttää ihmisiä turhan jauhamisesta. Katse eteenpäin vain! Näin toimien traumat häiritsevät elämää ja voivat siirtyä sukupolvelta toiselle. Tätä käsitellään kiinnostavasti esimerkiksi teoksessa Syntynyt syylliseksi: natsien lapset kertovat. Lue kirjan esittely tästä.

Yksi esimerkki, miten sodan haavoja on ollut vaikea tunnustaa. Toisen maailmansodan loppuvaiheessa puna-armeijan sotilaat osoittivat käsittämätöntä raakuutta saksalaisia naisia kohtaan. Yksistään Berliinissä arvioidaan raiskatun 100 000 naista, kaikkiaan raiskauksia olisi ollut Saksassa kaksi miljoonaa. Vuonna 1958 julkaistiin Nainen Berliinissä, Marta Hillersin päiväkirjamerkintöihin perustuva kertomus. Sen saksankielinen versio vedettiin julkaisun jälkeen takaisin. Itä-Saksassa kammottavat kuvaukset venäläissotilaista eivät istuneet käsitykseen neuvostoliittolaisista ”vapauttajista”. Kirja koki uuden tulemisen vasta 2000-luvun puolella.

Kuvaus muurin murtumisesta ja siihen johtaneista prosesseista on jännittävä, niin kuin dekkaria lukisi. Muurin murtumisen jälkeen kahden Saksan rahaunioni vauhditti siirtymistä kohti yhtä yhtenäistä Saksaa. Itäsaksalaisten valtiontalous yksityistettiin edunvalvontaviraston, Treuhandanstaltin avulla. Valitettavasti prosessi meni kaoottisesti ja korruptoituneesti. Yrittäjiä pyydettiin ajamaan omat tehtaansa alas ja purkamaan ne. Ammattiylpeät työntekijät joutuivat huonompaan asemaan. ”… monelle itäsaksalaiselle koko prosessi oli kuin heidän maansa halpahintainen tyhjennysmyynti. – – Monet tunsivat olonsa avuttomiksi, kun heidän maataan lakkautettiin, ja tunne vaivasi heitä vielä vuosikymmenien ajan.”

Kirja saa plussaa kartoista: kylmän sodan Eurooppa 1989, jaettu Saksa osavaltioina, DDR:n hallinnoimat alueet 1950-luvulta alkaen, DDR:n alueet ja kaupungit sekä jaettu Berliini toisen maailmansodan jälkeen.

Katja Hoyerin DDR-kirja on runsas. Se on 550-sivuinen ja pursuaa faktojen lisäksi tarinoita. Farkkuvillitys, Trabantit, länsimusiikkiin suhtautuminen, kahvikriisi, huippu-urheilu ja doping, uskonnon asema, nykyinen ostalgia… Myös Hoyer, itäsaksalainen itsekin, kertoo lapsuusmuistojaan. Hän oli muurin murtuessa nelivuotias.

Paljon oli epäkohtia, mutta oli myös optimismia, hyvää perhe-elämää ja ylpeyttä oman maan saavutuksista. Teoksessa on kosolti sulateltavaa, ja kirjailija onnistuu tavoitteessaan: monipuolistamaan kuvaa DDR:stä.  

Taina

Vastuuta pakoon yhteiskuntavastuun selän taakse

Teivo Teivainen : Yritysvastuun umpikuja (Kalevi Sorsa -säätiö, 2013)

”Talous on sanan kapitalistisessa nykymerkityksessä ollut olemassa muutaman sadan vuoden ajan, mutta ’vastuullisia talouskäytäntöjä’ voi jäljittää paljon kauemmaksikin historiaan. Ilmiö oli siis olemassa jo pitkään, mutta vuosituhannen vaihteen protestiliikkeiden heittämä julkinen haaste kapitalismin uskottavuudelle auttaa selittämään vastuupuheen nopeaa leviämistä viime vuosina. Yksinään se ei kuitenkaan riitä selitykseksi. Protestienkin syntymiselle on syynsä. Kapitalismin dynaaminen voittokulku viime vuosikymmeninä on merkinnyt yksityisen yritystalouden tunkeutumista yhä uusille elämän alueille.”

Teivo Teivainen kirjoittaa, että hän ei yleensä esitä vastalausetta, jos hänet halutaan määritellä vaikkapa vasemmistohipiksi. Kun julkaisija on Kalevi Sorsa -säätiö, niin kirjaa voi epäillä punahehkuiseksi. Teivainen tunnustaakin, että hänen arviotaan ”yritysvallan kasvun suotavuudesta voinee määritellä keskimääräistä kriittisemmäksi, mikä todennäköisesti jollain tavoin myös välittyy lukijalle”. Kirjan ensisijaisena tarkoituksena ei kuitenkaan ole yritysvallan vaikutusten yleinen paheksunta. Tekijä pohtii, mitä seurauksia voi olla sillä, että yritysvallasta on tulossa aiempaa selvemmin poliittisen ja moraalisen arvioinnin kohde.

Yritysten ja julkisen hallinnon tehtäväpiirien raja käy hämärämmäksi. Erilaisista ideologisista lähtökohdista käsin jaetaan kohtalaisen laajasti näkemys, että liikeyritysten vaikutus yhteisiä asioita koskevassa päätöksenteossa on lisääntynyt. Moraaliset ja poliittiset arviot tämän kehityksen toivottavuudesta vaihtelevat suuresti.

Kirjan ensimmäisessä osassa käsittelyssä on Yritysvastuu poliittisena ilmiönä.

”Kun aikoinaan kansalaisten liikehdintä sai valtaapitävät suostumaan sellaisiin demokraattisiin uudistuksiin kuin yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, uudistuksilla oli yksi selvä raja. Ne pysäytettiin tehtaan porteille.”

Teivaisen mukaan nykyaikaisen kapitalistisen suuryrityksen sekä sisäinen organisaatio että yhteiskuntasuhteet sisältävät poliittisesti merkityksellisiä valtasuhteita. Yritykset ovat melko onnistuneesti pystynyt estämään vaikutelman sellaisesta poliittisuudesta, joka edellyttäisi näiden valtasuhteiden demokratisointia. Yritysvastuukeskustelu paljastaa hänestä miten talouden poliittinen luonne on tullut näkyväksi viimeisen parinkymmenen vuoden aikana.

Maailman kauppajärjestö WTO:n vuonna 1999 Seattlessa pitämä kokous merkitsee Teivaiselle merkittävää käännekohtaa. Sen yhteydessä globaaliin julkisuuteen nousi voimakas kansalaisliikehdintä. Vuodesta 2001 lähtien Maailman sosiaalifoorumilla on kokoontunut lukuisia talouden valtarakenteita arvostelevia liikkeitä. Occupy Wall Street, Indignad@s ovat muita esimerkkejä protesteista.

Yritykset huolestuivat, kun he huomasivat, että protestoijat eivät erotelleet yrityksiä keskenään. He olivat vihaisia niille kaikille. Mielenosoitusten seurauksena syntyi uusia konsulttiyrityksiä, joiden tehtäväksi tuli varjella yritysten mainetta ja toimintaedellytyksiä kriittisiltä liikkeiltä ja kansalaismielipiteeltä. Lisäksi eräät suuryritykset kuten PricewaterhouseCoopers, KPMG ja Burson Marsteller hankkivat jalansijaa yritysten vastuullisuuden ja maineenhallinnan markkinoilla.

”Yritysvastuuilmiön viimeaikaisen voimistumisen yksi keskeinen syy onkin nimenomaan talouden valtarakenteisiin kohdistuvan kritiikin näkyvyyden lisääntyminen. Kyse on myös yritysmaailman tehokkaasta kyvystä poimia osa radikaalista kritiikistä ja muuttaa se itselleen harmittomaksi vastuupuheeksi. Yhtiövallan kritiikkiin vastaamisesta on tullut oma konsulttiteollisuuden haaransa. Toiminta on ollut siinä mielessä onnistunutta, että protestiliikkeistä ei ole ainakaan vielä muodostunut yhtä voimakasta ja yhtenäistä toimijaa kuin moni vuosituhannen vaihteessa toivoi tai pelkäsi.”

Teivaisen mukaan yritysvastuupuheessa on lisäksi merkittävässä määrin kyse valtiosääntelyn ennaltaehkäisystä. ”Koska yrityskriittisen kansalaisaktivismin yksi yleisimmistä vaatimuksista on valtiosääntelyn lisääminen, kyse on samalla myös (ennakoivasta tai jälkikäteisestä) vastauksesta kansalaisliikkeiden toimintaan.”

Teivaisen mielestä yritykset onnistuivatkin taittamaan kritiikin kärjen. Ympäristöliike vaati ympäristövastuuta ja nyt meillä on vihreää kasvua. Ammattiyhdistysliikkeen huoli demokratiavajeesta paikataan antamalla työntekijöille uusia mahdollisuuksia tehdä vaikkapa tuotekehittelyaloitteita ja kehittää osaamistaan.

Yritysvastuuseen nuivasti suhtautuvan suuntauksen oppi-isä on Milton Friedman. Kotoinen kevytversiomme Björn Wahlroos typistää yritysten vastuun osakeyhtiölain viidenteen pykälään. Sen mukaan yhtiön toiminnan tarkoituksena on tuottaa voittoa osakkeenomistajille. Näiden epäilijöiden mielestä liikeyritysten ei tule lainkaan antautua yritysvastuupuheen houkutuksille. Björn Wahlroos painottaa vuonna 2012 ilmestyneessä kirjassaan Markkinat ja demokratia selkeästi kapitalististen yritysten epädemokraattista luonnetta. Hän ennustaa ja toivoo, että kaikenlaisia demokratian ”kohtuuttomuuksia hillitään ja soveltamisalaa rajoitetaan”.

Wahlroosin kirjaa lukiessaan Teivainen huomasi, että monista huonosti perustelluista johtopäätöksistä huolimatta kirjassa on myös tarkkanäköisiä tilannekuvauksia. Puhuessaan merkittävistä yritysjohtajista Wahlroos toteaa, että he ovat saattaneet ”johtaa organisaatiotaan yhtä rautaisella kädellä kuin kuka tahansa diktaattori”. Hän arvelee myös, miten toisen maailmansodan jälkeisen ajan hengen keskusjohtoisuutta voi selittää monien toimitusjohtajien upseeritaustalla.

Teivo Teivaisen kirjan toisen osan otsikko on Yritysvastuun lyhyt historia. Tekijä jakaa kapitalismin laajenemisen ekstensiiviseen ja intensiiviseen kauteen. Karkeasti ottaen kapitalismin laajeneminen oli 1900-luvun alkuun saakka pääasiassa ekstensiivistä. Se tarkoitti uusien maailmankolkkien liittymiseen osaksi kapitalistista järjestelmää. Sen jälkeen kun lähes kaikki maapallon asutut alueet oli liitetty osaksi kapitalistista maailmanjärjestelmää, kyse on ollut etupäässä kapitalismin syventämisestä, intensiivisestä vaiheesta. ”Intensiivinen laajeneminen on kapitalismin syventämistä, yhä uusien asioiden muuttamista kauppatavaran kaltaisiksi.” Kapitalististen liikeyritysten rooli on ollut erityisen näkyvää nimenomaan uudemmassa intensiivisen syventämisen vaiheessa.

Teivainen esittelee lyhyesti osakeyhtiöiden synnyn. Niiden analysoinnissa hän antaa lyhyet puheenvuorot Adam Smithille ja Karl Marxille, joita täydentää herkullisesti John Stuart Mill, yksi sekä liberalismin että klassisen poliittisen taloustieteen tärkeimmistä hahmoista. Juuri se ajattelija, johon liberalismin nimissä esiintyvät yritysvallan puolustajat mielellään viittaavat.

”Siksi on tarpeellista kuunnella, mitä sanottavaa Millillä itsellään oli yritysten toivottavasta valtarakenteesta:

Jos ihmiskunta jatkaa edistystään, emme voi odottaa, että loppupeleissä vallitsee sellainen järjestäytymisen muoto, jossa kapitalisti on päällikkönä ja työntekijät ilman äänivaltaa hallinnossa, vaan pikemminkin sellainen työntekijöiden itsensä tasaveroinen yhteenliittymä, jossa he yhdessä omistavat tarvittavan pääoman ja ovat itse valinneet johtajansa, jotka he myös itse pystyvät halutessaan erottamaan.”

Teivainen ei ala hihkua Koskelaa komppanianpäälliköksi, mutta toteaa arvattavasti lievästi myhäillen:

”Liberalismin aatehistoriasta voi löytää Millin lisäksi paljon muitakin sellaisia aineksia, joiden perusteella voi ihmetellä, miten omistamiseen perustuvien etuoikeuksien ja hierarkkisen yhtiövallan puolustajat onnistuvat nykyisin niin tehokkaasti vetoamaan liberaaleihin vapausaatteisiin.”

Yritysvastuusen paneutunut Teivo Teivainen löytää kiinnostavia näkökulmia aiheeseen USA:sta. Yhdysvaltojen merkitys maailmantaloudessa kiihtyi 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Yhä suuremmiksi kasvavissa liikeyrityksissä havahduttiin, että jos liikkeenjohto (”managerit”) on aiempaa vähemmän osakkeenomistajien ohjauksessa, sille avautuu uusia mahdollisuuksia ottaa huomioon muitakin tavoitteita kuin voiton maksimointia.

Vuoden 1929 pörssiromahdus kiihdytti vastuukeskustelua 1930-luvulla. Adolf Berle ja Gardiner Means kirjoittavat klassikkoteoksessa The Modern Corporation and Private Property vuodelta 1933, että modernin yrityksen tulisi muuttua ”sosiaaliseksi eikä niinkään vain voiton maksimointiin pyrkiväksi taloudelliseksi instituutioksi”.

Keskustelu eettisestä yritystoiminnasta sekä yritysten yhteiskunnallisesta vastuusta kiihtyi sotien jälkeen. Howard Bowenin kirjaa Social Responsibility of the Businessman vuodelta 1953 pidetään ensimmäisenä järjestelmällisenä yleisesityksenä aiheesta. Carl Kaysen loi sielukkaan yrityksen (soulful corporation) käsitteen. Hänen mukaansa yritysjohto ei ole enää vain omistajien voitontavoittelun välikappaleena vaan koki olevansa vastuussa omistajien lisäksi myös työntekijöille, asiakkaille, ympäröivälle yhteiskunnalle sekä luonnollisesti yritykselle itselleen.

1960-luvulla kansalaisliikkeiden piiristä nousi voimakasta kritiikkiä. Epäoikeudenmukaisiksi miellettyjen valtarakenteiden kritiikin eräs kohde oli yritysvalta. Yhdysvalloissa 1960-luvun kansalaisoikeusliike vaikutti siihen, että Richard Nixonin johtama hallitus puuttui 1970-luvun alussa yritysten toimintaan. Se antoi lukuisia säädöksiä, jotka käsittelivät ympäristöä, työturvallisuutta ja kuluttajansuojaa.

Kirjan kolmannessa osassa Kapitalismi ja demokratia Teivo Teivainen tekee arvion tulevaisuuden näkymistä. Kirjan kirjoittamisen eräänä motiivina oli se, että kritiikin lisäksi hän halusi tarkastella uusia näköaloja demokraattisen muutoksen mahdollisuuksiin. Yritysvallan nykykritiikistä Teivainen löytää samankaltaisuutta 1960-1970 -luvuilla voimistuneen feminismin kanssa. Feministit auttoivat romuttamaan väitteitä ydinperheestä valtasuhteista vapaana tilana. Tämä politisointi oli yhtenä syynä siihen, että valtasuhteita alettiin säädellä laeilla.

”Vaikka yritysvallan kritiikki ei ole ollut yhtä tuloksellista, myös talouden väittäminen epäpoliittiseksi on nykyisin aiempaa vähemmän uskottavaa. Vielä parikymmentä vuotta sitten yksittäinen tietotekniikkayritys olisi voinut nykyistä helpommin väistää kritiikin lapsiorjien käyttämisestä sen tarvitsemien metallien kaivamiseen. Ajatus, että yrityksen vastuu rajautuu taloudellisen voiton tavoitteluun, oli silloin voimakkaampi. Nyt samanlainen väistöliike olisi yritykselle maineenhallinnallisesti hankalampaa. Juuri tähän hankaluuteen yritysvastuu vastaa. Juuri tässä hankaluudessa on se ideologinen umpikuja, jonka puhkaiseminen voi avata demokraattisia näköaloja.”

Teivainen on onnistunut pakkaamaan pieneen kirjaan hämmästyttävän määrä kiinnostavaa asiaa. Pelkälle maininnalle jäävät:

• YK:n yritykset valvoa liikeyrityksiä
• Esimerkkejä vastuuraportoinnista: Stora Enson palkinto ja Keskon prioriteetit
• Fazer-konsernin epäonnistunut vastuukampanja vuonna 2012
• Vastuupuhe maailmalla: Intian hindufilosofeista islamilaiseen pankkitoimintaan
• Voivatko yhtiöt olla henkilöitä, joilla on kansalaisoikeudet?

Tommi

Oma lähtökohtani kuitenkin on, että talouden jättäminen demokratiapohdintojen ulkopuolelle merkitsee ihmisten vapauden ja itsemääräämisoikeuden kannalta haitallista rajausta. Tämä ei tietenkään tarkoita, että kaikki talouteen liittyvät asiat tulisi saattaa demokraattisten komiteoiden tai jatkuvan enemmistöpäätöksenteon alaiseksi toiminnaksi. Se tarkoittaa sitä, että taloutta ei voi esimerkiksi näkymättömään käteen viittavilla mahtikäskyillä pyhittää demokratian ulottumattomissa olevaksi alueeksi.

Teivo Teivainen

---

Näin naapurissa: vaikene tai valehtele

Mihail Šiškin : Sota vai rauha : kirjoituksia Venäjästä ja lännestä (suomentanut Sirpa Hietanen. WSOY, 2023)

”Venäjä-nimistä oikeusvaltiota tai valtiota ylipäätään ei oikeastaan ole olemassa. Näemme pelkästään länsimaisia tarkkailijoita varten kyhätyn kulissin. On kyse mafiasta, järjestäytyneestä rikollisesta valtarakenteesta, joka käyttää hyväkseen valtiollisia mekanismeja. Nürnbergin oikeudenkäynneissä Neuvostoliiton syyttäjäviranomainen ilmaisi asian selvin sanoin:
’Nämä rikolliset ovat vallanneet valtiovallan ja tehneet valtiosta rikollisen toimiensa välineen.’
Juuri niin tapahtuu nykyään Venäjällä.”

Etsin pitkään sopivaa sanaa kuvaamaan Mihail Šiškinin tyyliä kirjan esseissä. En keksinyt. Lähinnä tuli mieleen vertaus: hän kirjoittaa kuin korkeaoktaanisella spriillä käyvä lihamylly. Myllyyn heitetään koko nyky-Venäjä, sitten Šiškin painaa nappia ja esittelee lukijalle tuloksen. Kun kaunokirjallisista teoksista moninkertaisesti palkittu kirjailija laittaa osaamisensa peliin, on jälki hurjaa.

”Venäjän historia osoittaa, miten valtio sukupolvien ajan johdonmukaisesti eliminoi järjestelmään sopeutumattomat ihmiset tai ajoi heidät maanpakoon. Loput asukkaista kehittivät venäläisen eloonjäämisen taidon. Joka yritti nostaa päänsä, teloitettiin. Oli terveellisempää pysyä hiljaa ja nuolla vallan saappaita.”
…
”Venäjällä vallan perusta ja sen ainut ja riittävä oikeuslähde on puhdas väkivalta. Valta voi kohdella meitä kaikkia aivan mielensä mukaan. Väestö on miehitysvallan armoilla. Murhatun runoilijan Osip Mandelštamin leski Nadežda Mandelštam sanoi kerran:
’Me elämme kuin kylläisen ihmissyöjän keittiönhyllyllä.'”

Mihail Šiškin syntyi Neuvostoliitossa, Moskovassa ja muutti 1995 Sveitsiin, jonka kansalaisuuden hän sai. Moskovassa hän oli työskennellyt nuorisolehden toimittajana kolme vuotta. Sitten hän oli opettanut saksaa ja englantia koulussa. Kirjassa käy muuten ilmi, että saksa oli Mihailin kouluaikana inhokkiaine. Voitettujen fasistien kieli. Jos oppilas ei suoriutunut riittävän hyvin muissa kielissä, hänet siirrettiin saksan ryhmään. Mihail oli erinomainen oppilas. Äiti vain sattui olemaan koulun rehtori. Hän pelkäsi joutuvansa syytetyksi siitä, että suosii poikaansa ja pakotti tämän opiskelemaan saksaa. Keino tepsi, syytettä ei tullut. Myöhemmin äidin harkintakyky petti. Hän salli järjestää kaksi vuotta aiemmin kuolleen Vladimir Vysotskin lauluihin perustuvan iltatilaisuuden koululla. Kantelu. Potkut. Syöpä. Šiškin kutoo yhteiskunnalliseen syytekirjelmäänsä vastaavia muistoja perheensä ja omasta elämästään niin Venäjällä kuin entisessä NL:ssa ja tulos on vangitsevan kiehtova.

Ja sitten nämä pelkistykset. Läpi koko kirjan tekstissä löytyy lauseita, jotka onnistuvat tiivistämään käsiteltyä aihetta erinomaisesti.

”Putin on oire, ei sairaus.”

”Synnyttävätkö diktatuuri ja diktaattori orjien populaation vai synnyttääkö orjien populaatio diktatuurin ja diktaattorin?”

”Passiivisena pysyminen ja täydellinen aloitekyvyttömyys ovat selviytymiskeinoja ja venäläisen mentaliteetin kultainen sääntö.”

”Me elävä sukupolvi olemme hansikas, historia on käsi.”

Palataan alun mafiaan. Mihail Šiškin huomauttaa, että Venäjällä ei ole muista maista tuttua mafiaa, siis itsenäistä järjestöä joka toimisi hallituksen ohella. Costa nostra on valtio. Valtion rakenteet ovat Venäjän mafia. ”Kun Venäjän uusi eliitti esittäytyi Jeltsinin aikakaudella, näyttämölle nousivat venäläisten pikkukaupunkien huijarit ja kelmit. Maan johtoon nousi kriminaalien joukko.”

Kun kriminaalit hallitsevat, vallitsee maassa prisonisaatio, rikollinen alakulttuuri. Kansa on vankina ja vankilamoraalin normatiivinen voima vaikuttaa Šiškinin mukaan nykyvenäläiseen yhteiskuntaan niin vahvasti, että sitä voi pitää sen perustana. Vankila tuntee vain yhden lain – voiman ja väkivallan. Itse asiassa peräti neljäsosa maan asukkaista on joko itse ollut vangittuna tai joku perheenjäsen on joutunut telkien taakse, näin myös Šiškineillä. Isoisä kuoli Siperiassa ja Mihailin veli joutui myös vankilaan. Vankilakokemukset vaikuttavat ihmisten mentaliteettiin ehkäisten tehokkaasti halun minkäänlaiseen vastarintaan.

Eräs selviytymiskeino on korruptio. Sitä vaatii myös vallalla oleva ”vallan vertikaali”, Šiškinin tiivistämänä:
”Alistu ylöspäin, tallo alaspäin.”
Vallan vertikaali toimii omien ehdottomien sääntöjensä mukaan. On ehdottomasti kiellettyä ottaa vastaan enemmän lahjuksia kuin kyseisessä asemassa sopii. On suorastaan anteeksiantamaton rikos ottaa lahjus jakamatta sitä esimiehensä kanssa. Kuitenkin pahinta on olla rehellinen ja lahjomaton – sitä tämä vertikaali ei siedä.

Šiškinin analyysin mukaan vallan vertikaali perustuu ikivanhaan klaanirakenteeseen. Jos klaanin johtaja joutuu epäsuosioon, hän vetää koko joukkonsa mukanaan onnettomuuteen. Sitoutumisesta johtajaan tulee ehdoton: Venäjällä voi omistaa ainoastaan valtaa, ja uskollisuuden menetys johtaa omaisuuden menetykseen.
”Joka menettää hallitsijan luottamuksen, voi menettää myös omaisuutensa, koska se ymmärretään väliaikaiseksi nautintaoikeudeksi. Henkilökohtaisen, esivaltaa kohtaan ilmaistun uskollisuuden järjestelmä on hallintokoneiston vankka selkäranka.”

Tämä taas johtaa siihen, että eliitti piilottaa omaisuuttaan länteen. Täällä se nauttii lain suojaa. Mihail Hodorkovskin Jukos-konsernin tuhon myötä sai koko maailma nähdä, että Venäjällä ei ole yksityisomaisuutta eikä riippumatonta tuomioistuinta. Nämä kaksi peruskiveä vaaditaan, jotta tyypillinen markkinatalous voi ylipäätään toimia. Tavalliset kansalaiset elävätkin kuin viimeistä päivää eikä säästöjä kannata kerätä. Koskaan ei voi tietää, milloin rahat takavarikoidaan tai muuttuvat arvottomiksi. Asunnosta voi tulla häätö koska tahansa.

Venäjällä yhteiskunnan sosiaaliset tikapuut toimivat kuin keskiajalla: ”everstin pojasta ei voi tulla kenraalia, koska kenraalilla on oma poika”. Tällä tavoin on Venäjälle syntynyt jälleen kerran historiasta tuttu perinnöllinen valtionaristokratia. Kaikilla ylemmillä virkamiehillä näyttää olevan yllättävän lahjakkaita lapsia, jotka pääsevät hienoihin päiväkoteihin ja joiden koulutie vie siitä lähtien erilaisiin huipputehtäviin.

Länsimaisesta näkökulmasta Venäjän kansan sopeutuminen surkeisiin elinolosuhteisiinsa tuntuu oudolta. Miten he sietävät tuollaista hallintoa? Šiškinin mukaan se on eloonjäämisstrategian tärkein ydin:
”Joka taipuu, ei taitu!”
Kansalaiset ovat kautta historian oppineet, että kaikki, niin hyvä kuin paha, tulee ylhäältä. Itse ei kannata yrittää mitään, kaikki päätetään ja hoidetaan muualta. Tällaisessa ympäristössä ei kansalaisyhteiskuntaa kehitetä, Šiškin arvelee. Tällä tavalla orjat katsovat alhaalta ylös. Heidän on pitänyt tottua vallan oikkuihin ja niinpä he antavat vallanpitäjien toimia mielensä mukaan.

Orjan keino: Pako rinnakkaistodellisuuteen eli televisiota ja viinaa. Niitä kuluu ja ne ovat Venäjällä taattu keino ratkoa kaikki ratkaisemattomat ongelmat. Hallitsija pitää yllä imperiumiaan propagandan avulla ja sotimalla.
”Imperiumi elää sodista. Voitot pidentävät sen elinkaarta.”
Kansalaisten nöyryytyksen tunteen kääntöpuolelta löytyy isänmaallisuus. Nöyryytetty hakee hyvitystä kärsimykselleen. Orja ylvästelee isäntänsä rikkaudella ja vallalla. Televisiokatsojia hivelee, kun heille muistutetaan maailmanluokan kulttuurihenkilöistä, jotka ovat venäläisiä. Meikäläisiä! Ei muisteta heitä, jotka tapettiin tai karkotettiin, ja että jäljellejääneet loivat suurteoksia valtiosta huolimatta.

Lännessä onkin etsitty selitystä venäläisten hämmästyttävälle sitkolle. Sen täytyy olla länsimaiselle järjelle käsittämätön ja arvoituksellinen venäläinen sielu, joka saa voimansa sakraalista ja salatusta. Venäläisiä tuollainen pohdiskelu yleensä imartelee. Vasili Grossman pelkisti asian kielletyssä romaanissaan Kaikki virtaa (1961):
”Venäjän arvoituksen ratkojien on aika ymmärtää, että yksinomaan tuhatvuotinen orjuus on luonut venäläistä sielua koskevan mystiikan.”

Tästä päästään historian osuuteen. Mihail Šiškin esittelee vauhdikkaasti koko Venäjän historian alkaen Kiovan Rusista ja kristinuskon tulosta Dnjeprin rannoille. Kultaisen ordan aika oli kauheaa. Mutta ei sen takia, että mongolit (tataarit) olisivat sortaneet venäläisiä, vaan he tekivät sen itse. Mongolit eivät halunneet miehittää maata, vaan luovuttivat hallinnon venäläisille ruhtinaille. Heidän tehtävänä oli koota verot ja sen he totisesti tekivät ja julmasti. Šiškinin mukaan tuolta ajalta on peräisin venäläisten hallitsijoiden näkemys kansasta hyväksikäytettävänä materiaalina ja suorastaan orjina.

Mihail Šiškin käsittelee esityksessään lisäksi
— kirkkoslaavin vaikutusta, joka aikanaan supisti suotuisien vaikutteiden leviämistä latinaa käyttävistä muista maista
— Pietari Suuren ns. ”eurooppalaistumista” 1700-luvulla: kutsuttiin vierastyöläisiä kehittämään tekniikkaa, mutta tulikin ihmisiä, jotka toivat mukanaan tuoreita yhteiskunnallisia aatteita, jotka tarttuivat
— Ukrainan sodan näkymiä: länsi lopulta perääntyy uhkailun ja kiristyksen kovetessa
— Sveitsiin siirrettyjä rikollisin keinoin hankittuja oligarkkien rahoja, jotka hänestä pitäisi ehdottomasti takavarikoida
— venäläisten teknisen osaamisen tasoa, esimerkkinä Sergei Korlojov ja avaruusraketit (Šiškin: syvänmerensateliitit koska ne eivät oikein pysy radallaan)
— ekokatastrofia Venäjällä: ”Maa tekee ekologista itsemurhaa tuskin tietoisena koko asiasta.”
— suuren kuolleisuuden perimmäisiä syitä
jne

Mihail Šiškin päättää kirjan toiveikkaissa merkeissä. Demokratian on jossakin vaiheessa pakko voittaa. Se on hänestä luonnon laki. Esimerkkinä hän kertoo nuorista, jotka uskaltavat esittää vastalauseensa seurauksista välittämättä. Nyt heitä on vähän, mutta heitä on pakko tulla lisää. Oman vastalauseensä Šiškin julkaisi 2013 avoimessa kirjeessä federaation lehdistö- ja media-agentuurille. Hänet oli kutsuttu osallistumaan New Yorkin kirjamessuille Venäjän virallisen kirjailijadelegaation edustajana. Hän kirjoitti (ote):

”Minun Venäjäni ei voi olla maa, jossa on vallassa rikollinen ja korruptoitunut hallitus, jossa valtio on kriminaalien hierarkia, jossa vaaleista on tullut farssi, jossa tuomioistuin palvelee vallanpitäjiä eikä lakia, jossa on poliittisia vankeja, jossa valtion televisiosta on tullut vallan huora ja jossa vallananastajat säätävät kasoittain mielettömiä lakeja, jotka vievät yhteiskunnan takaisin keskiajalle. En voi enkä halua olla tätä Venäjää edustavan virallisen venäläisen delegaation jäsen.”

Tommi

Verot valtion maksettavaksi!

Tommi Uschanov : Suuri kaalihuijaus : kirjoituksia yhteiskunnallisesta tietämättömyydestä (Teos, 2010)

”Tämä kirja sai osittain alkunsa halustani tutkia tahattomasti syntyviä vääriä uskomuksia yhteiskunnasta yhtä laajasti kuin Paastela tarkastelee tahallaan synnytettyjä vääriä uskomuksia – halusta kirjoittaa Valheen ja politiikan rinnalle Tietämättömyys ja politiikka. Täysin oikeudenmukaisessa maailmassa Paastela ja hänen oivallinen teoksensa olisivat huomattavasti suuremman klassikon asemassa kuin ovat.”

Olen Uschanovin kanssa samaa mieltä. Jukka Paastelan kirjan esittelin jo blogissamme [Se on vale!]. Katsotaan onnistuuko kaima tavoitteessaan, kun hän ottaa vesurin käteen ja johdattaa retkikunnan poliittisen järjettömyyden ryteikköön. Matkalla tulee vastaan ihmisjoukkoihin syvälle levinneitä yhteiskunnallisia uskomuksia, jotka suosiosta huolimatta eivät pidä paikkaansa; väistellään julkisuudessa esitettyjä epätosia väitteitä; kierretään kaukaa emotionaalisesti houkuttelevia ja psykologisesti palkitsevia harhaan johtavia ajatustottumuksia sekä muita vaaroja.

Jossakin matkan varrella herää ajatus, että kansalaisten tiedon taso on niin matala, että tyhmyyden paino luhistaa yhteiskunnan. Tommi Uschanov esittelee tietämättömyystutkijoita, jotka pelkäävät pommin jo tikittävän. Hän on itse sitä mieltä, että pommi on jo räjähtänyt. Se tapahtui siinä vaiheessa, kun yleinen ja yhtäläinen äänioikeus säädettiin.

Vaikka Tommi Uschanovin mukaan Suomessa on yhteiskunnalliselta tietämykseltään täysiä tolvanoita, niin eräissä suhteissa asiat ovat meillä kansainvälisesti vertaillen paremmalla tolalla. Yhdysvalloissa on toistuvasti päädytty tulokseen, että noin kolmannes kansasta ei ymmärrä politiikasta käytännössä yhtään mitään. Suomessa vastaavalla tavalla laskien pahasti tietämättömiä on 14 %. Suomella on siis suhteellisen paljon menetettävää, jos ajattelu alkaa veltostua. Sekin kannusti Uschanovia tämän kirjan tekoon.

Tosin eivät luvut suomalaisiakaan suorastaan mairittele. Tekijä kertoo Turun yliopiston tutkimuksesta vuodelta 2008, hieman alle vuosi vuoden 2007 eduskuntavaalien jälkeen. Niissä vaaleissa SDP putosi oppositioon. 27 % vastaajista piti sitä edelleen hallituspuolueena. Jopa SDP:tä vaaleissa ääneistäneistä kuvitteli samoin. Lähes vastaavia virhearvioita tekivät vihreiden ja perussuomalaisten kannattajat. Epäilyttävän moni myös ilmoitti äänestäneensä vaaleissa. Uschanov onkin kriittinen kansalaisten keskuudessa tehtävien kyselyjen suhteen. Hän toivoo, että niihin liitettäisiin täydentäviä kysymyksiä, joista nähtäisiin miten perillä vastaajat ylipäätään kysytyistä asioista ovat.

Uschanov huomauttaa, että demokratian vahvuus on se, että se ei ole sisältö- vaan muotokysymys. Demokratia merkitsee, että kaikki ihmiset hyväksytään täysivaltaisiksi kansalaisiksi ja tasa-arvoisiksi päätöksentekijöiksi. Heidän arvonsa ja uskomuksensa voivat olla joskus perusteettomia ja virheellisiä, mutta kokonaisuus toimii silti.

”Selitystä ei kaipaa se, miten voimme tietämättömyyden valossa olettaa demokraattisen yhteiskunnan toimivan, vaan täsmälleen päinvastoin se, että yhteiskunta tästä tietämättömyydestä huolimatta toimii silmin nähden hyvin.”

Poliitikot, toimittajat ja politiikan tutkijat keskustelevat julkisuudessa lähinnä keskenään. Uschanovin mukaan he yleistävät oman politiikkasuhteensa koskemaan kaikkia äänestäjiä. He kuvittelevat, että useimmat ihmiset ovat paljon valveutuneempia kuin he todellisuudessa ovat. Nukkuvien puolueen olemassaoloa selitetään helposti sillä, että äänestäjät eivät tiedä tarpeeksi, jotta he voisivat valita eri puolueiden kesken.

”Poliittisen psykologian tulosten mukaan myöskään monet niistä, jotka äänestävät, eivät välttämättä tiedä riittävästi pystyäkseen valitsemaan – he äänestävät kuitenkin, koska eivät yksinkertaisesti tiedä edes sitä, etteivät tiedä.”

Tuo Dunning-Kruger -ilmiö on itse itseään ylläpitävä ketju. Lisäksi eräs masentava poliittisen psykologian tutkimustuloksista osoittaa, että ne, joiden uskomukset pitävät kaikkein huonoimmin paikkansa, ovat niiden paikkansapitävyydestä usein kaikkein varmimpia. Asiatiedoilla tuota tietämättömyyden muuria on hankala murtaa Uschanov toteaa. Hän toivoo lehtiin tehokkaampaa faktantarkistusta, jolla puolitotuuksien ja pötypuheen leviämistä voitaisiin hillitä. Lisäksi hän on havainnut yleisössä tietynlaista asiantuntijavihaa.

”Systemaattisen analyyttisen lähestymistavan omaksuvia ihmisiä pidetään usein pöyhkeinä ja ylimielisinä. Mutta se, mikä on jonkin asian todellinen laita, ei riipu siitä, miten muut suhtautuvat niihin, jotka tietävät sen todellisen laidan. Se, että ihminen ajattelee omilla aivoillaan ja uskaltaa ajatella itse, on tätä nykyä länsimaissa noussut itsestään selvän tuntuiseksi ihanteeksi, johon ei koskaan liitetä mitään tarkentavia reunaehtoja. Sosiaaliset normit rohkaisevat ihmisiä olemaan kriittisiä paitsi sellaisten asioiden suhteen, joista heillä on hyvä tietämys, myös sellaisten asioiden suhteen, joista he eivät tiedä edes niin paljon, että tietäisivät, millainen suhtautuminen niihin ylipäänsä on kriittistä ja millainen taas epäkriittistä.”

Uschanovin mukaan asiantuntijuus ei ole nykyään kovin mediaseksikästä. Sitaatti Sami Borgilta: ”Järkevät vastaukset ovat usein niin ehdollisia, että toimittajat eivät oikein pidä niistä.” Siksi ääneen päästetään heitä, jotka laukovat raflaavia, repäiseviä ja täysin paikkansapitämättömiä väitteitä. Yhdysvaltojen ulkopolitiikan asiantuntijoina esiintyvien todellista osaamista on verrattu heidän saamaansa medianäkyvyyteen eräässä tutkimuksessa. Tulos on jossain määrin masentava. Kaikkein eniten äänessä ovat ne, jotka tietävät asioista keskimääräistä vähemmän. ”Nimekkyys sekoitetaan pätevyyteen.”

Internetin ala-arvoista yhteiskunnallista keskustelukulttuuria sivutaan lyhyesti. Uschanov toteaa, että kirjoittajien kyky kääntää mikä tahansa keskustelu omaan suosikkipakkomielteeseen on rajaton. Jos teema on kukkien kastelu, niin kohta siinäkin kirjoitetaan ilmastonmuutoksesta, somaleista ja talvisodasta. ”Samat väitteet, jotka on kumottu jo kymmeniä kertoja, nousevat yhä uudestaan haudoista kuin mitkäkin zombiet.”

Ei yllätä, että Uschanov noteeraa poliitikkojen arvostuksen putoamisen muutamassa vuosikymmenessä. 2010 tehdyssä kyselyssä ministeri sijoittui hiukan parturin ja vartijan alapuolelle, ja kansanedustaja oli lehdenjakajan ja teurastajan seurassa. Uschanov arvelee, että politiikkaa sinänsä ei inhota historiallisessa vertailussa kovin voimakkaasti. Kuitenkin jokainen yksittäinen puolue ja myös lähes jokainen yksittäinen poliitikko herättää torjuntareaktioita. Hänen tulkintansa mukaan ihmiset välittävät politiikasta, mutta mielleyhtymät ja tunnereaktiot ovat muuttuneet aiempaan verrattuna yksipuolisesti kielteisiksi.

Tommi Uschanovin kirjassa on kolme jaksoa. Kun ensin on käsitelty ”Yhteiskunnallinen tietämättömyys” ja ”Pettymys politiikkaan”, päästään ”Suureen kaalihuijaukseen”. Suuri kaalihuijaus voisi olla nimeltään myös Suuri kananmunahuijaus, ankanmunahuijaus, soijapapuhuijaus, sumutorvihuijaus tai miksei EU:n kurkunkäyryyshuijaus. Kaikki samanlaisia huhuina laajalle levinneitä harhoja. Alkuperäinen on mainio, mutta valitettavasti sen verran monipolvinen, ettei se enää mahdu annettuun merkkirajaan.

Tommi Uschanov päättää kirjansa lievästi toiveikkaissa merkeissä. Ihmisten paikkansapitämättömät uskomukset asioista ovat vinoutuneita. Ne kallistuvat enemmän yltiöpessimistiseen suuntaan. Asioiden luullaan olevan yhteiskunnassa huonommin ja menevän koko ajan huonompaan suuntaan, kun ne voivat jopa parantua. Totuus tahtoo yleensä olla julkinen ja aika tylsä. Uschanov kirjoittaa, että ne, jotka kärsivät ylenpalttisesta synkkyydestä ja pessimismistä, voivat usein onnitella itseään realismista ja selvänäköisyydestä. Tuo asenne on kuitenkin samanlaista epäkypsää todellisuuspakoa kuin yltiöoptimistinenkin näkökulma maailmaan.

Kaikki positiivinen ja ilahduttava maailmassa ei ole pelkkää harhaa. Uschanovin mielestä kokemattomuus aiheuttaa taipumuksen ajatella, että koko ihmisen maailma lyijykynistä leikkikenttiin on heijastus salaisesta hyvän ja pahan taistelusta. Pikkuisen lisää jäitä hattuun. Tommi Uschanov muistuttaa Matti Mäkelän sanoin, että maailma ei ole lopultakaan kovin dramaattinen paikka. Se on kuin Kouvola tai Hamina puoli neljä lauantaina iltapäivällä.

Sen kaltaista maailmaa saattaa epäilemättä hallita hiukan vähäisemmälläkin järjellä.

Tommi

Miksi Venäjällä ei kaivata demokratiaa

Kalle Kniivilä : Putinin väkeä : Venäjän hiljainen enemmistö (Into, 2016)

Šumerlja, 30 000 asukasta, 600 kilometriä Moskovasta itään. Seuraavassa toimittaja Kalle Kniivilä tutustuu paikkakunnan urheilutaloon. Talo avattiin juuri parlamenttivaalien alla 2007, ja sitä esiteltiin valtapuolue Yhtenäisen Venäjän lahjana šumerljalaisille. ”Kampanjointia veronmaksajien omilla rahoilla, selvähän se.”
…
”Brehov kaivaa esille tilastot ja näyttää, että urheilutalossa oli edellisenä vuonna 97 000 kävijää. Se tarkoittaa sitä, että jokainen Šumerljan asukas kävi täällä keskimäärin kolme kertaa vuoden aikana.
Urheilutalo on yksinkertainen rakennus, mutta näkyvä todiste siitä, että valtio todellakin tekee jotakin kansalaistensa hyväksi ja että talous on taas paremmassa jamassa. Siksi on myös tärkeää näyttää kaikille, että kunnia urheilutalosta kuuluu valtapuolueelle.
Tällaista rakennusta ei olisi voitu saada aikaan 90-luvulla. Silloin ei ylipäätään rakennettu mitään, muistelee Valeri Brehov. Hän oli silloin kahdenkymmenenviiden ja töissä ajoneuvotehtaalla, kuten monet muutkin Šumerljassa. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeiset vuodet eivät ole mukavaa mietittävää.
– Silloin saattoi mennä puoli vuottakin ilman että palkkaa maksettiin. Meillä oli tehtaalla yksi mies, joka oli täysin epätoivoissaan, koska ei pystynyt elättämään perhettään. Hän tappoi lopulta itsensä. Minä lähdin Moskovaan ja yritin tienata vähän rahaa ostamalla ja myymällä tavaroita, niin silloin tehtiin. Nyt on toiset ajat, kaikilla on ruokaa pöydässä. Putin on pannut maan oikealle kurssille. Ei ihmisiä saa jättää ihan oman onnensa nojaan, niin kuin 90-luvulla tehtiin.”

Kalle Kniivilä on Malmössä ilmestyvän Sydsvenska Dagbaldetin toimittaja, jonka erikoisalana on Venäjä. Kniivilä opiskeli venäjää Leningradin yliopistossa ja Itä-Euroopan tutkimusta Lundin yliopistossa. Tämän kirjan lisäksi hän on kirjoittanut muitakin Venäjän viime aikojen tapahtumia valaisevia kiitettyjä teoksia. Tämä sai Kanava-palkinnon. Ja syystäkin.

Kalle Kniivilä kirjoittaa, että autoritaarinen yhteiskuntajärjestys tarvitsee kolme tukipilaria: rahan, valheet ja väkivallan. Jos talous on kunnossa, valheita ja väkivaltaa tarvitaan vähemmän. Riittää kun alamaiset saadaan uskomaan, että vain nykyjohto on tae elintason jatkuvalle nousulle. Kaaos ja köyhyys seuraavat, jos tapahtuu muutoksia.

1990-luvun katastrofivuosien jälkeen Venäjän talous ja ihmisten elintaso kasvoi huimasti öljyn maailmanmarkkinahinnan nousun takia. Kun öljyn hinta romahti ja Venäjä aloitti sotilasoperaatiot Ukrainassa, venäläisten reaalitulot lähtivät tuntuvasti alenemaan. Oli siis nojattava tukevammin kahteen muuhun pilariin.

Nyt propaganda korostaa Venäjän suuruutta ja maailmanlaajuisen suurvalta-aseman palauttamista, jolla vallanpitäjät perustelevat legitimiteettiään. Elinolojen parantuminen 2000-luvulla kuvataan ennen kaikkea Putinin ansioksi ja viime aikojen ongelmat Venäjälle vihamielisten ulkovaltojen syyksi. Väkivallan ruuvia kiristetään jatkuvasti. Mielenosoittajia ja nettiaktivisteja on tuomittu pitkiin vankeusrangaistuksiin. ”Varmemmaksi vakuudeksi turvallisuusjoukoille annettiin oikeus tarpeen vaatiessa ampua suoraan väkijoukkoon.”

Vuosien 2011-12 suuret mielenosoitukset heilauttivat vähän Putinin valtaistuinta. Hän ymmärsi, että hyvinvoiva, koulutettu ja kansainvälistynyt keskiluokka haluaa enemmän ja on kyllästynyt peukaloituihin vaaleihin ja rukattuun perustuslakiin. Tuo lakiuudistus varmisti Putinin pysyvän vallassa vuoteen 2024 asti. Keskiluokka heräsi vaatimaan paremmin toimivaa valtiota.

Putin ymmärsi, ettei voi olla koko kansan presidentti ja siksi hän kääntyi hiljaisen enemmistön puoleen. Pussy Riot -ryhmää vastaan käyty absurdi oikeudenkäynti oli lähtölaukaus prosessissa, jossa vallanpitäjät solmivat liiton ortodoksisen kirkon vanhoillisten voimien kanssa. Liberaali oppositio sai kerettiläisen roolin. Heidät leimattiin kansan silmissä ateisteiksi ja satanisteiksi, ”jotka tanssivat lännen houkuttelevien sävelten tahtiin Pyhän Venäjän alttarilla”.

Tällaisesta lähtöasetelmasta Kalle Kniivilä lähtee matkalle selvittämään, mistä Vladimir Putinin vankka suosio johtuu ja millainen on venäläinen ajatusmaailma 2010-luvulla. Kniivilä muistuttaa, että samoin kuin Suomessa, eivät Venäjälläkään useimmat ihmiset politiikasta juuri piittaa. Kunhan yhteiskunta toimii jotakuinkin hyvin eikä elämä ainakaan pahene. Tuon syrjäseutujen venäläisten hiljaisen enemmistön tuella Putin säilyttää valtansa. Kniivilä antaa heidän kertoa itse kirjassaan.

Viesti on yksiselitteinen:

”Vakaus on kuin taikasana, jota toistelevat lähes kaikki Venäjällä tapaamani ihmiset. Osasyynä on sanan ’vakaus’ keskeinen asema valtion propagandassa. Tarkoituksenahan on jatkuvasti muistuttaa venäläisiä siitä, miten huonosti asiat olivat ennen kuin Putin pelasti maan.”

Kalle Kniivilä täydentää eloisasti kirjoitettuja haastatteluja tarvittavilla taustatiedoilla. Autotehtaan tuotantolinjojen muutoksien yhteydessä saadaan katsaus suunnitelmatalouden liikkeenjohdollisiin periaatteisiin. Kriisivuosien inflaatiot ja palkanmaksu tavaroina saavat konkreettisia esimerkkejä. Kniivilä kartoittaa myös taloudelle aivan keskeisen öljyteollisuuden tulevaisuudennäkymiä. Lukija saa kuin vaivihkaa kattavan käsityksen suuren maan tehokkaasti hukatuista mahdollisuuksista.

Kirjan lopussa Kalle Kniivilä on jo tuskastunut kyynisiin ihmisiin, jotka väittävät, että kaikki poliitikot ajattelevat vain omaa parastaan. Hän pohtii Venäjän tulevaisuuden suuntia professori Vladimir Gelmanin kanssa. Lisäksi hän tapaa iäkkään ihmisoikeusaktivistin, Andrei Saharovin ystävän, Ljudmila Aleksejevan sekä opposition listoilta kaupunginosavaltuustoon päässeen toimittaja Vera Kitšanovan.

Kirja ilmestyi muutama vuosi sitten ja tilanne on tuosta jo muuttunut. Ljudmila Aleksejeva oli vielä toiveikas: kansalaisyhteiskunta vahvistuu, sillä se on pystynyt kehittymään jopa uskomattoman vaikeissa oloissa aiemminkin. ”Ja me kehitymme yhä.”

Professori Gelman antaa neljä vaihtoehto, joista hiipivä demokratisointi on eräs mahdollisuus. Valtakoneiston romahdusta ei voi myöskään täysin sulkea pois. Kuitenkin todennäköisempää on, että mikään ei muutu ja kehitys alkaa lamaantua, kun talous sakkaa. Silloin on kuria entisestään kiristettävä. Sortotoimet tarttuvat pelkästään poliittisen tyytymättömyyden oireisiin, mutta eivät sen syihin. Lisäksi ne aiheuttavat vielä enemmän kustannuksia, sillä turvallisuuskoneiston lojaalisuus on ehdottomasti varmistettava.

Nuori Vera Kitšanova (22 v.) on surullinen päätepiste tälle tarinalle. Hänen ystäväpiirissään Moskovassa ei juuri ole nuoria, joiden mielestä asiat ovat hyvin. Monet heistäkään eivät ole kiinnostuneita politiikasta ja eräät aikovat muuttaa maasta.

” – Minun äitini kävi lopulta äänestämässä Navalnyia pormestarinvaalissa, mutta ei hän ymmärtänyt, mitä merkitystä sillä on, hän teki sen vain ilahduttaakseen minua.
Täälläkin, Venäjän poliittisesti aktiivisimmassa kaupungissa, useimmat ovat sitä mieltä, ettei äänestäminen kannata, koska se ei kuitenkaan muuta mitään.
” – Vaalien alla jaoimme kadulla Navalnyin lentolehtisiä. Jotkut ohikulkijat pysähtyivät puhumaan ja sanoivat, että meistä näkyy, että me todella välitämme ja että se on hienoa. Ja sitten he sanoivat, etteivät silti aio äänestää, koska mikään ei muutu ja kaikki on ennalta päätetty. Toiset taas sanovat, ettei kannata yrittää muuttaa mitään, koska asiat voivat silloin mennä pieleen. Mitä tuollaiselle voi tehdä?”

Myös Vera Kitšanova tuli 2014 tulokseen, että hänen työnsä Venäjällä ei tuota tulosta. Tammikuussa 2015 hän muutti Ukrainaan.

Miksi Venäjällä ei kaivata demokratiaa?

Kalle Kniivilän kirjaan valitsema motto eräästä haastattelusta tiivistää monen näkemyksen:

Jos alkoholistilla on lapsia, ne saavat tehdä ihan mitä lystäävät. Kunnon vanhemmat kasvattavat lapsiaan, ja niillä lapsilla ei ole yhtä paljon vapautta.
Toisen vanhemman nimi on Jeltsin, ja toisen Putin.

Juri Baranov, 55-vuotias hitsari

Tommi

Kuolevan tutkijan koskettava unelma

Timo Honkela : Rauhankone : tekoälytutkijan testamentti (toimittaja Jani Kaaro. Gaudeamus, 2017)

Kun kansainvälisen tason huippututkija saa tiedon sairastavansa aivosyöpää ja elinaikaa on jäljellä korkeintaan vuosi, niin häneltä voi tyystin mennä halu tutkia tai kirjoittaa enää yhtään mitään. Timo Honkelalta ei. Tämä paikoin jäätävän stoalaisesti tekstinsä sanellut mies, jolta toisesta silmästä oli jo näkökin mennyt sairauden takia, valitsi loppuajan teemakseen tekoälyn käytön maailmanrauhan edistämiseksi. Rauhankone on luonnos maailmanrauhasta. Sain kirjan luettua tällä viikolla, kun sitä sivuavat uutiset olivat näyttävästi esillä. Nobelin rauhanpalkinnon saanut presidentti Martti Ahtisaari haudattiin. Toisaalla taas The Beatles nostettiin haudasta tekoälyn avulla alkuperäisessä kokoonpanossaan, kun yhtyeen uusi kappale julkaistiin.

”Kieli esitetään usein kaikille samaa kieltä puhuville yhteisenä vuorovaikutuksen ja maailman hahmottamisen työkaluna. Näin yksinkertainen asia ei valitettavasti ole. Mitä enemmän olemme oppineet kielestä, sitä monimutkaisemmaksi järjestelmäksi se on osoittautunut. Kielelliset merkitykset eivät tule automaattisesti sanojen mukana, vaan yksittäisten sanojen merkitykset opitaan kokemuksen kautta. Koska ihmisten kokemukset ovat erilaisia, myös sanojen merkitykset voivat vaihdella ihmisestä toiseen saman kielen sisällä.”

Kyllä, luet todellakin kirjaa tekoälystä. Timo Honkela on erinomainen sillanrakentaja humanististen tieteiden ja tietotekniikan välille. Hän syntyi 1962 Kalajoella ja valmistui Oulun yliopistosta 1989. Honkelasta ei tullut kapeasti erikoistunutta tutkijaa, vaan hän liikkui tieteen eri alueilla sujuvasti. 1980-luvulta alkaen
hän tutki kieliteknologiaa, koneoppimista, neuroverkkoja ja tekoälyä. CV:stä löytyy TKK ja Aalto-yliopisto, Taideteollinen korkeakoulu, Helsingin yliopisto, Kansalliskirjaston Digitointikeskus… Kirjassa on Timo Honkelan taustasta johtuen paljon asiaa kielestä, kielentutkimuksesta ja merkityksenannon eroista, mikä ilahduttaa varmasti humanistisesti suuntautunutta lukijaa. Sen lisäksi kirjasta löytyy huomioita tekoälytutkimuksen suomalaisista tutkijoista ja sen historiasta.

Kolmisenkymmentä vuotta kieltä, merkityksiä ja koneoppimista johti Timo Honkelan suureen oivallukseen: oppiva kone, joka ei sorru tunteilemaan, voi olla sovitteleva linkki tunteidensa heittelemien ihmisten välillä. Kielten merkitykset ja kulttuurierot tunnistava tekoäly voi kertoa, mitä toinen henkilö perimmältään tarkoittaa. Ensiksi tarvitaan kuitenkin käännösohjelmia. Samsung ehti juuri ilmoittaa, että sen ensi vuoden (2024) huippumalliin sellainen tulee.

(Galaxy S24 pitää sisällään AI Live Translate Call -ominaisuuden. Käyttäjillä on silloin kääntäjä aina saatavilla tarpeen vaatiessa. Ominaisuus on integroituna Samsungin omaan puhelinsovellukseen, joten erillisiä kolmannen osapuolen sovelluksia ei tarvita. Ääni- ja tekstikäännökset näkyvät reaaliajassa ja yhtiön mukaan ominaisuuden käyttö on yhtä yksinkertaista kuin tekstityksien laittaminen päälle TV-ohjelmaa katsottaessa.)

Kielten väliset käännökset ovat ensimmäinen askel lisätä ihmisten välistä ymmärrystä. Timo Honkela edellyttää tietokoneilta paljon enemmän. Hän arvelee niiden osallistuvan tulevaisuudessa merkitysneuvotteluihin. Honkelan sanoin:
”Merkitysneuvottelut alkavat usein siitä, kun toinen ei täysin ymmärrä, mitä olet sanonut. Hän ehkä kohottaa kulmiaan tai näyttää kysyvältä. Tällöin alamme keskenämme selvittää, mitä sanotuilla tai kirjoitetuilla sanoilla tai pidemmillä tekstikappaleilla oikein tarkoitetaan.”
Honkelan mukaan jo luolamiehet yrittivät varmasti selvittää, mitä kaveri jollakin urahduksella tarkoitti. Kun kieli jatkuvasti moninaistuu ja muuttuu hienojakoisemmaksi järjestelmäksi, niin merkitysneuvottelut tulevat yhä tärkeämmiksi. Tulevaisuudessa merkitysneuvotteleva kone voi auttaa tilanteissa, joissa ihmiset eivät ymmärrä toisiaan sanojen merkitystä koskevien epäselvyyksien takia.

Timo Honkelan visio nojaa koneoppimiseen. Kun tietokone kuuntelee henkilöä ja lukee hänen tekstejään, se oppii yksilöllisen ja kontekstista riippuvan merkityksen, jonka tietty henkilö antaa sanoille ja käsitteille. Jos koneet analysoisivat erilaisia tapoja käyttää kieltä, niiden olisi helppo havaita myös merkitykselliset ristiriidat. Tämä vähentäisi olennaisesti väärinkäsityksiä, mikä puolestaan ehkäisisi konflikteja. Ihmiset eivät käytä kieltä samalla tavalla. Tietty sana tai ilmaisu voi tarkoittaa eri ihmisille eri asioita. Kieli opitaan ihmiselämän aikana tietyssä yhteisössä, kun sitä käytetään ympärillä olevien ihmisten kanssa kommunikoimiseen. Lapsesta lähtien kielen ymmärtämiseen tulee yksilöllisiä eroja.

Timo Honkelan mielestä kriisitilanteiden selvittämisessä koneiden valtava kapasitetti ja niihin talletettu aineisto voi olla avuksi. Vaikeissa neuvottelutilanteessa voidaan löytää mahdollisimman hyvä kompromissi tai peräti kokonaan uudenlainen näkemys ongelmaan. Professori Ap Dijksterhuis on osoittanut, että kykenemme tekemään korkeatasoisia päätelmiä, kun tarkasteltavana on korkeintaan neljä tekijää eli muuttujaa. Luonnontieteellisessä tutkimuksessa näin usein onkin, mutta yhteiskunnallisten kysymysten tarkastelussa tekijöitä on helposti vähintään satoja. Yhteiskunnallisissa kysymyksissä tekijöitä ei myöskään voi jakaa pieniin osasiin ja ratkoa niitä yksi kerrallaan; ilmiöihin on tartuttava kokonaisvaltaisesti eli holistisesti. Tietojärjestelmien monipuolistuessa Honkela uskoo myös optimoivien järjestelmien kehittyvän. Silloin esimerkiksi resurssien entistä järkevämpi jakaminen ja hyödyntäminen on paremmin mahdollista.

”Kun puhutaan rauhasta, ihmisen tahdolla on tärkeä rooli. Ihmisyhteisön toiminta ei ole kuin jokin sääilmiö, jota voi ennustaa. Halumme, toiveemme ja päätöksemme vaikuttavat siihen, mitä maailmassa tapahtuu. Halumme ja tahtomme suuntautuvat moniin eri suuntiin, ja tällaisen järjestelmän mallintaminen on huomattavan monimutkaista.
”Minun ajatukseni on, että tietokoneita hyödyntämällä opimme entistä paremmin ymmärtämään monimutkaisia järjestelmiä ja tämän ymmärryksen pohjalta voimme rakentaa maailman, jossa ihmiset voivat yksilöllisesti järjestää elämänsä tyydyttävämmin ja ihmisryhmät voivat kollektiivisesti löytää parempia keinoja tulla toimeen keskenään.”

Perinteisiä tekoälyjärjestelmiä ohjelmoitaessa ilmiöitä jouduttiin yksinkertaistamaan. Syiden ja seurausten välinen suhde voi vaihdella ajan ja muiden kontekstitekijöiden myötä ja niitä voi olla arvioitua enemmän. Osa jopa ennestään arvaamattomia. Honkela muistuttaa taipumuksestamme liialliseen yksinkertaistamiseen eli mitä päättelemme jostakin asiasta, josta tiedämme vain osan. Muistitilan säästämiseksi muotoilemme usein yksinkertaistavia periaatteita ja sääntöjä. Ne tosin helpottavat ajattelua mutta tarjoavat meille pohjimmiltaan vain oletuksia tai arvauksia.
”Merkittävä epäoikeudenmukaisuuden lähde maailmassa onkin se, että sovellamme näitä yleistettyjä sääntöjä yksilöihin aivan kuin ne olisivat totuuksia.”

Kieli pyrkii yksinkertaistamaan monimutkaista maailmaa. Sen takia yleispäteviä faktoja ja totuuksia maailmasta voidaan sanoa vain niukalti. Asioiden tila riippuu usein olennaisesti siitä, mistä näkökulmasta niitä tarkastellaan. Näkökulman vaihdos on paikallaan, kun haettava ratkaisu perustuu johonkin muuhun kuin mitä aikaisemmin on ajateltu. Honkelan mukaan tekoälyjärjestelmät voivat tulevaisuudessa olla avuksi. Erittäin suurten aineistojen, ns big datan syöttäminen koneille mahdollistaa eräänlaisen keinotekoisen kokemuksen luomisen koneelle. Kun tietokone käy läpi suuria aineistoja, se muodostaa aineistoa koskevista ilmiöistä malleja. Tämä muistuttaa ihmisen oppimista. Sitä matkimalla koneet ovat voineet kehittyä nopeammin kuin aikana, jolloin niitä ohjelmoitiin kirjaamalla niiden muistiin asiantuntijoiden keräämiä tietoja ja sääntöjä.

”En voi kyllin korostaa, että kyse ei ole faktojen keräämisestä suurina määrinä, vaan kokonaisjärjestelmää koskevan ymmärryksen rakentamisessa. Yksittäiset maailmaa koskevat väitelauseet eivät ole riittävä keino kuvata maailman ilmiöitä ja sen tilaa sekä kehitysmahdollisuuksia. Tulevaisuuden mahdollisuudet lepäävät olennaisesti monimutkaisten järjestelmien mallintamisessa kaikkien ihmisten ja tietojärjestelmien yhteistyönä.”

Sivut: 1 2

Kupla kimaltaa, poliittinen kupla kimaltaa

Puolueiden rakenteet ja jäsenistön verkostot / Ilkka Koiranen, Aki Koivula, Arttu Saarinen ja Pekka Räsänen (KAKS – kunnallisalan kehittämissäätiö, 2017)
Tutkimus löytyy kokonaisuudessaan julkaisijan sivulta (PDF-tiedosto>>>)

Taina esitteli joku aika sitten Anu Kantolan ja työryhmän kirjan Kahdeksan kuplan Suomi : yhteiskunnan muutosten syvät tarinat (”Rennot johtajat, tunnolliset sihteerit, vapautta arvostavat yrittäjät”). Tämä teos tarkastelee suurimpien puolueiden jäsenten ”kuplautumista”.

Kirja alkoi vilkkua tutkani näytöllä kevään 2023 eduskuntavaalien jälkeen. Kun hallitusohjelma oli valmistunut, hiukan ihmettelin miten ”suurimmaksi työväenpuolueeksi” jo nimetty Perussuomalaiset on voinut lähteä tuollaiseen työntekijöiden kuritukseen. Kuvittelin noiden puolueiden välillä olevan liian isoja näkemyseroja, kun vaalilupauksetkin vielä hämmensivät mieltä.

Hallituspohjan ei olisi kuitenkaan pitänyt yllättää. Samankaltainen kokoonpano syntyi vuoden 2015 eduskuntavaalien jälkeen. Silloin keskusta toimi kokoomuksen ja perussuomalaisten liimana, nyt sen tehtävän hoitaa RKP. Itse asiassa nuo vaalit antoivat sytykkeen tämän tutkimuksen tekemiseen Turun yliopistossa. Silloin julkisuudessa käytiin keskustelua ”punavihreästä kuplasta”. Keskustelussa kuultiin paikoin voimakkaita painotuksia puolueideologioista ja eri puolueiden kannattajien keskinäisistä suhteista. Eri väestöryhmien välisten rajanylitysten sanottiin vähentyneen.

”’Punavihreää kuplaa’ koskevassa yhteiskunnallisessa keskustelussa ilmeni konkreettisesti ihmisryhmien välisten sosiaalisten kanssakäymisten vähentyminen. Keskustelun voidaankin nähdä kytkeytyvän tutkimuksiin, joiden mukaan suomalaisessa yhteiskunnassa eri ryhmät eivät jaa keskenään enää samoja kokemuksia.”

Tutkimuksen tekijöiden mukaan yhteiskunnan pirstaloituminen on vaikuttanut poliittisten puolueiden välisiin rintamalinjoihin. Kansalaisten etääntyminen toisistaan luo tilaa uudenlaiselle verkostoitumiselle, etenkin uusille puolueille ja puoluepolitiikkaan eri tavoin kiinnittyville poliittisille liikkeille. Kuitenkin verrattain vähän on selvitetty, minkälaisista kansalaisista suomalaiset suurimmat puolueet rakentuvat ja mitä tahoja puolueiden jäsenet edustavat.

Tämä tutkimus on aineistoiltaan ainutlaatuinen myös kansainvälisesti arvioituna. Vastaavaa yli 12 000 puoluejäsenvastaajan vertailuaineistoa ei ole kerätty Suomessa koskaan aikaisemmin. Siinä selvitettiin kuuden suurimman eduskuntapuolueen jäsenrakenteita ja jäsenten sosiaalisia verkostoja. Kysely kohdistettiin Keskustan, Kokoomuksen, Perussuomalaisten, SDP:n, Vihreiden sekä Vasemmistoliiton jäseniin.

Tutkijat kiinnittivät huomion jäsenten yhteiskunnalliseen asemaan, lähiverkostoihin sekä laajempiin yhteiskunnallisesti merkittäviin verkostoihin.Vastauksia etsittiin siihen, missä määrin puolueet ovat samankaltaisia keskenään ja missä suhteessa niiden väliltä on löydettävissä merkittäviä eroja. Lisäksi tekijät esittävät tulkintoja siitä, ovatko joidenkin puolueiden muodostamat kuplat todellisia.

Usein väitetään, että puolueet ovat samankaltaistuneet. Tutkimuksessa löydettiin edelleen intressipohjainen jako puolueiden välillä. Selkeämmin se paikannettiin vanhoihin puolueisiin, kuten keskustaan, kokoomukseen ja sosialidemokraatteihin.

”Uudemmissa puolueissa ei ole yhtä voimakkaita sidoksia taloudelliseen pääomaan tai ammatilliseen asemaan kuin perinteisissä puolueissa, minkä vuoksi esimerkiksi perussuomalaisten intressiryhmiä on
hankalampi tunnistaa vanhoihin puolueisiin verrattuna. Myöskään vihreiden osalta ei ole löydettävissä voimakasta intressiryhmiin samastumista. Perinteisten taloudellisten intressiryhmien sijaan vihreät ovat puolueena voimakkaimmin organisoituneet kulttuuri- ja luontoarvojen puolustajina sekä kulutuskeskeisyyden kritisoijina.”

Politiikassa on 1980-luvulta lähtien korostettu yhä enemmän arvojen merkitystä. Puolueet on perinteisesti sijoitettu sosioekonomisten tekijöiden perusteella vasemmisto-oikeisto-akselin ympärille. Nykyään ehdokkaat kartoitetaan myös sosiokulttuurisesti arvoliberaali-konservatiivi-akselille.

Tutkijat esittelevät mm. Arend Lijphartin jaottelun seitsemästä ristiriitaulottuvuudesta, jotka jäsentävät poliittista järjestelmää :
1) sosioekonominen ulottuvuus,
2) uskonnollinen ulottuvuus,
3) kulttuuris-etninen ulottuvuus,
4) keskusta-periferinen ulottuvuus,
5) hallitsemistavan tukemiseen liittyvä ulottuvuus,
6) ulkopoliittinen ulottuvuus ja
7) materialistisiin ja postmaterialistisiin arvoihin liittyvä ulottuvuus.

”Suomalaisittain erityisen merkittävänä edellä mainituista voidaan pitää edelleen sosioekonomista ristiriitaulottuvuutta, joka erottelee puolueita perinteisellä vasemmisto-oikeisto-akselilla. Suomessa olennainen ulottuvuus on ollut myös keskusta-periferia-ulottuvuus, joka jaottelee puolueita kaupunkialueiden ja maakuntien etujen ajajina. Kuutta suurinta puoluetta tarkasteltaessa merkittävinä voidaan pitää myös Lijphartin jaottelun kolmea viimeisintä ulottuvuutta, jotka ovat korostuneet päivänpolitiikassa ja poliittisissa jaoissa erityisesti kuluvan vuosikymmenen aikana. Esimerkiksi perussuomalaisten kannatuksen kasvu on useissa eri keskusteluissa kytketty näihin ulottuvuuksiin. Eliitin vastustaminen, EU:n kritisoiminen ja perinteisten arvojen vaaliminen kuuluvat puolueen keskeisiin poliittisiin agendoihin.”

Puolueet eivät edusta yksittäisiä ulottuvuuksia. Ne limittyvät eri ulottuvuuksien yli ja muodostavat muiden puolueiden kanssa rintamalinjoja erilaisille ulottuvuuksille. Tutkijoita kiinnosti, miten puolueiden jäsenet ovat yhteydessä muihin puolueisiin: kuinka paljon puoluejäsenet tekevät yhteistyötä muiden puolueiden kanssa, minkä puolueen he kokevat toiseksi tärkeimmäksi oman puolueen jälkeen ja miten jäsenten liikehtivät yli puoluerajojen.

Tarkastelun tuloksena puolueiden suhteista ja sympatioiden suunnasta syntyi kuvio, joka osoitti todeksi kuplateoriat. Punavihreän kuplan vähintään yhtä vahva vastapooli on konservatiivinen kupla.

Kuva: Puolueiden jäsenten kokema läheisyys muihin eduskuntapuolueisiin

Tulosten perusteella ”vajaa viidesosa perussuomalaisten jäsenistä ilmoitti läheisimmäksi toiseksi puolueeksi keskustan ja myös kokoomuslaisista kolmasosa ilmoitti läheisimmäksi toiseksi puolueeksi keskustan. Kokoomuslaiset eivät kuitenkaan osoita korkeaa läheisyyden tunnetta perussuomalaisia kohtaan, kun taas perussuomalaisista merkittävä osa koki kokoomuksen läheiseksi. Kaikkiaan perussuomalaiset näyttäytyvät puolueena, joka ei ole erityisen läheinen muille puolueille. Keskustastakin alle viidesosa kokee perussuomalaiset läheisimmäksi toiseksi puolueeksi. Lisäksi huomionarvoista on, että perussuomalaiset eivät koe itsekään olevansa kovin lähellä muita eduskuntapuolueita. Lähes neljännes perussuomalaisten jäsenistä tuntee toiseksi läheisimmän puolueen tulevan eduskunnan ulkopuolelta.”

Sivut: 1 2

Neukkumahdin murenemisen todistaja

Timo Laine: Torakoita ja panssarivaunuja : silminnäkijänä hajoavassa neuvostoimperiumissa. Tammi 2014.

”Jokainen, joka asuu muurin vieressä, haluaa tietää, mitä on sen toisella puolella.” Timo Laine, kielitieteilijä, varttui Kuusamossa ja alkoi nuorena kiinnostua ”muurintakaisesta” maailmasta. Kouluikäisenä hän pohti talvisotaa ja Suomeen hyökänneitä venäläisiä. Myöhemmin hän ymmärsi, miten propagandarummutus toimii: siten, että toistetaan ja toistetaan valheita.

”Rauhantahtoisen ja demokraattisen maan kimppuun on paljon helpompi hyökätä, jos ei usko, että maa on rauhantahtoinen ja demokraattinen. Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, venäläiset olivat omasta mielestään hyvällä asialla. Heidän tehtävänsä oli auttaa Suomen kansaa vapautumaan porvarillisen riistäjähallituksen sorrosta.” Yllätyksenä tuli myös vastustajan eli Suomen puolustustahto, venäläiset kun kuvittelivat, että Suomi oli jo vallankumouksen kynnyksellä ja vain odotti neuvostojoukkojen tuloa.

Vuonna 1968 syntyneenä Timo Laine ei kokenut voimakkainta koulujen politisoitumisen aikaa, mutta asioista kiinnostuneena joutui tekemisiin kotoisten kommunistien kanssa. Puheet sorretusta työläisistä eivät kuitenkaan menneet läpi. Laineen mielestä suomalaisten työläisten olisi pitänyt ennen muuta auttaa oikeasti huonoissa oloissa eläviä, kuten kehitysmaiden köyhiä.

Kielten opiskelijana Laineella oli vahva tarve päästä itsekseen liikkumaan reaalisosialismin maihin mahdollisimman laajasti ja ottaa itse selvää asioista, stipendiaattina ja/tai työssä käyden. Hän opiskeli Oulun yliopistossa ja Tarton yliopistossa. Laineen matkat ulottuivat 1980–1990-luvuilla Tšekkoslovakiaan, Unkariin ja Romaniaan.

”Itä-Euroopassa elettiin 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa hyvin mielenkiintoista aikaa. Oli hienoa seurata, kuinka kansakunnat löytävät itsensä ja ottavat tulevaisuuden omiin käsiinsä. Jokaisessa maassa muutokset tapahtuivat omalla tavallaan, mutta kehityksen suunta oli kaikkialla sama.”

Laine näki Liettuan Vilnan televisiotornin valtauksen 1991 ja pian sen jälkeen hän todisti omin silmin Tallinnan televisiotornin valtauksen. Hän ymmärsi vasta jälkikäteen tapahtumasta videoita nähtyään, miten lähellä tilanteen kärjistyminen verenvuodatukseksi oli ollut ja millaisessa vaarassa hän oli itse ollut. Joka tapauksessa elettiin kuin ihmeiden aikaa. Berliinin muuri murtui, Viro itsenäistyi.

Suomen presidentin Mauno Koiviston epäröinti Viron suvereniteetin tunnustamisessa pilasi maamme maineen Virossa vuosiksi, varmaan joissakin piireissä ikiajoiksi. Suomen linja ei olennaisesti poikennut muiden länsimaiden linjasta, mutta Koivisto oli se, joka alkoi ääneen neuvoa Baltian maita, kehottaen näitä pidättyvyyteen.

Paksusta kirjasta anekdootteineen ja tarinoineen voi poimia tähän esittelyyn vain pienen raapaisun. Tässä tuokiokuva moskovalaisen ravintolan ”palvelusta” 1990-luvulta. Tilanne käynnistyy havainnolla, että tarjoilijat istuvat keskenään seurustelemassa yhdessä pöydässä ilmeisesti toivoen, että asiakkaita ei tulisikaan heitä häiritsemään.

”Aluksi minusta yritettiin päästä eroon ilmoittamalla, että palvelumaksu on tässä ravintolassa kaksikymmentä prosenttia. Sen osoitin vääräksi löytämällä ruokalistasta toisenlaisen tiedon. Kun aloin tehdä tilausta, sain kuulla, että kaikki halvat ruuat olivat loppuneet. Tarjoilijan palattua omaan pöytäänsä kävelin suoraan keittiöön, jossa kerrottiin, että kaikkea ruokalistaan merkittyä oli kyllä saatavilla.

Ilmoitettuani aterian jälkeen tarjoilijalle, että laskussa on virhe, hän alkoi huutaa minulle kuuntelematta lainkaan, mitä yritin sanoa. Halusin vain, että nainen lisäisi laskuun virvoitusjuomapullon, jonka hän oli unohtanut.”

Virhe korjattiin. Ravintolasta poistuessaanLaine havaitsi, että työpäivänsä jo lopettaneet työntekijät lähtivät kotiin käsissään verkkokassit ja muovipussit täynnä lihaa ja vihanneksia. ”Työpaikalta varastaminen oli Venäjällä pikemminkin sääntö kuin poikkeus, mutta ravintolaväen saaliit herättivät varmasti kateutta tavallisten kansalaisten keskuudessa.”

Neuvosto-Virossa taas oli tavallista, että ravintola oli suljettu milloin mistäkin syystä: vaheaeg eli väliaika, tai siivouspäivä, inventaario tai remontti. Asiakkaita käännytettiin ulko-ovelta, jotta he eivät häiritsisi henkilökunnan rauhaa. Sisäänpääsystä saatettiin myös ulkomaalaiselta periä mielivaltainen pääsymaksu.

Laine kävi Latviassa, Liettuassa, Venäjällä, Valko-Venäjällä, Ukrainassa, Moldovassa, Armeniassa, Azerbaidzanissa, Kazakstanissa, Uzbekistanissa, Tadzikistanissa ja Kiinassa. Kun Neuvostoliitossa alkoi vallankaappaus 19.8.1991, Laine oli liikkeellä Latviassa ja Tallinnassa. Hän oli Tartossa vaihto-opiskelijana silloin, kun Viron talous romahti, talvella 1991–1992.

Kirjastossa itsekin työskennelleenä kirjastofriikkinä minua tietysti kiinnosti kuvaus Tarton yliopiston kirjaston toiminnasta.

”Yliopiston kirjastossa asiointi oli hidasta ja hankalaa. Ensin täytyi jättää ulkovaatteet ja laukku naulakkoon, jonka edessä oli usein jonoa. Sitten näytettiin kirjastokorttia päivystyspöydän takana istuneelle naiselle. Vasta sen jälkeen oli mahdollista nousta portaita pitkin itse kirjastoon.

Valitettavasti tie kirjallisuuden pariin ei ollut auki vielä siinäkään vaiheessa. Kirjojen sijaan edessä oli suuri pahvikorttiarkisto, josta asiakkaan täytyi osata löytää häntä kiinnostavat teokset. Tilattavien kirjojen tiedot kirjoitettiin paperilapuille, jotka annettiin kirjastonhoitajalle.

Koska kirjojen hakeminen varastosta oli hidas prosessi, tilattuja teoksia sai tulla noutamaan vasta parin tunnin päästä. Tavallisesti lähdin pois ja tulin uudestaan seuraavana päivänä. Hankalinta oli se, ettei kirjaa nähnyt etukäteen. Vähäisten kortistotietojen perusteella oli mahdotonta tietää, millainen teos oli kyseessä. Usein tiesin heti kirjan saatuani, etten tarvitse sitä.

Ennen internetin aikakautta kirjasto oli kaiken tiedon koti. Siksi oli ikävää, että Tarton yliopiston kirjasto jätti niin masentavan ja tehottoman vaikutelman.” Ongelmia oli myös itse rakennuksessa; vajaa kymmenen vuotta vanhan talon katto vuoti vettä.

Timo Laineelle kertyi paitsi valtavasti erilaisia kokemuksia myös omakohtaista näkemystä ja arvokkaita, elämänikäisiä ystävyyssuhteita. Kaikista käytännön hankaluuksista, korruptiosta ja tylyistä virkailijoista huolimatta – niin ja niistä torakoista – hän kiintyi itärajan takaiseen todellisuuteen ja ihmisiin.

Pidän kovasti Timo Laineen viileän tarkkailevasta tyylistä ja arvostan hänen kielenkäyttönsä virheettömyyttä. Teoksen tekstissä yhdistyvät tiedemiehen ja journalistin hyveet. Laine työskentelee ilmeisesti edelleen Tshekissä, Prahassa, Kaarlen yliopistossa opettaen siellä suomen kieltä ja suomalaista kulttuuria.

Kirjan ilmestyessä (2014) Venäjä oli juuri kaapannut haltuunsa Ukrainalta Krimin niemimaan. Laine toteaa: ”Ennusteeni Venäjän lähitulevaisuudelle ei ole hyvä. Maan talousjärjestelmä on jälkeenjäänyt ja täysin raaka-aineviennin varassa. Venäjä tarvitsee laajamittaisia investointeja taloutensa modernisointiin, mutta Kremlin pakkomielle hallita ja valvoa tukahduttaa taloudellisen aktiivisuuden. Menestyäkseen Venäjän täytyy avautua.” 

Laine sanoo Putinin tehneen kaikkensa, jotta venäläiset eivät ymmärtäisi, mitä Ukrainassa tapahtui ihmisten pyrkiessä kohti demokratiaa. ”Ukrainan tapahtumat osoittavat, että tarvittaessa voidaan turvautua myös epiteetteihin fasisti ja terroristi.” Timo Laine arveli Putinin tien johtavan ennen pitkää umpikujaan. Nyt huhtikuussa 2023 tiedämme, että Krim oli alkusoittoa; fasisteiksi, natseiksi ym. nimittely samoin.

Demokratia-sanalla, on, kiitos Putinin ja hänen esikuntansa, monen venäläisen korvissa huono kaiku. Demokratia samastetaan kaaokseen ja anarkiaan. 1990-luvun tapahtumista moni kuulemma ajattelee, että asiat olivat hyvin, kunnes jostain tuli Gorbatshov.

Torakoita ja panssarivaunuja -teoksessa Laine kertoo myös Neuvostoliiton/Venäjän dominoimista alueista, jotka edelleen uhkaavat Euroopan turvallisuutta: Kaliningrad, Transnistria. Tilanne ei taida olla ohi silloinkaan, kun Ukrainan sota joskus päättyy.

Euroopan ja Venäjän yhteistyötä kannattaisi kuitenkin rakentaa. Aivan keskeistä hyville suhteille Timo Laineen mielestä olisi, että Venäjän hallitseva eliitti luopuisi vastakkainasettelusta ja lännen mustamaalaamisesta.

”Eurooppa ja Venäjä ovat taloudelliselta rakenteeltaan hyvin erilaisia kokonaisuuksia. Ne eivät kilpaile samoilla alueilla, vaan täydentävät toisiaan. Koska taloudellinen yhteistyö on hyödyllistä molemmille osapuolille, ei pitäisi olla mitään periaatteellista estettä erinomaisten suhteiden kehittymiselle Euroopan unionin ja Venäjän välille.”

Taina

Eurooppa tarvitsee puolustajia

Vapiseva Eurooppa : mitä seuraa eurooppalaisen politiikan kaaoksesta. Toim. Antti Ronkainen ja Juri Mykkänen. Vastapaino 2019.

Tämä oli vasta alkua: vuonna 2019 Eurooppa toipui eurokriisistä, vuoden 2015 pakolaiskriisistä ja vuoden 2016 brexitistä. Vapiseva Eurooppa -kirjan esipuheessa todetaan kriisien kärjistäneen entisestään Euroopassa vallinneita vastakkainasetteluja. Niitä olivat, ja ovat, pohjoisen ja etelän taloudellisen yhteisvastuun jännitteet sekä toisaalta läntisen ja itäisen Euroopan ihanteiden vastakohtaisuus liberaalin demokratian ja nurkkakuntaisen kansallismielisyyden välillä.

Kirja sisältää yhdeksän asiantuntijaesseetä teemoinaan muun muassa pakolaiskysymys, EU:n itäisten jäsenvaltioiden demokratiaongelmat, populismin nousu, eurooppalaisen sosiaalidemokratian kriisi sekä eurovaluutan asema.

Euroopan unionin ongelma tuntuu olleen liiallinen kohteliaisuus ja luottavaisuus. Kun Venäjä otti haltuunsa Krimin niemimaan vuonna 2014, EU reagoi pakotteilla, jotka olivat yhteisölle radikaaleja, mutta eivät johtaneet toivottuun tulokseen. Juha Jokela kirjoittaa EU:n ulkopolitiikkaa käsittelevässä esseessään: ”EU:n kyky asettaa tuntuvia talouspakotteita naapurisuurvaltaa ja keskeistä kauppakumppania kohtaan on merkittävä poliittisen yhtenäisyyden ja voiman osoitus, erityisesti kun huomioidaan jäsenvaltioiden eriävät Venäjä-näkemykset. Venäjän vastapakotteista ja painostuksesta huolimatta EU:n asettamat pakotteet ovat myös pysyneet voimassa vuodesta 2014 lähtien. Niiden uusimista tarkastellaan kaksi kertaa vuodessa.”

Nyt (heinäkuussa 2022) tiedämme, että Krim oli vasta alkua. Venäjä yrittää saada haltuunsa yhä lisää alueita kadehtimaltaan Ukrainalta ja aloitti siksi hyökkäyssodan viisi kuukautta sitten. EU:n keskeinen kauppakumppani Venäjä kiristää maakaasulla etenkin Saksaa, jonka vanhakantaisille rakenteille sekä teollisuudessa että ihmisasumuksissa kaasu on elintärkeä, ja näistä kamppailusta Suomikin saa osansa kaasua toimittavan Uniper-yhtiön takia.

Euroopan unionia ja rahaliittoa on yhä vaikeampi hallita sen omien arvojen, ihanteiden ja sääntöjen mukaan. Kuten olemme nähneet, jotkin valtiot pompsahtavat toistuvasti otsikoihin uhmatessaan EU:n pelisääntöjä. Itsevaltainen johtajuus on monien kansalaisten mieleen. Katalin Miklóssy, itäisen Euroopan poliittisen historian yliopistotutkija, toteaa itäisten maiden haastavan lännen edustaman demokratian, markkinaliberalismin, yksilöllisyyden ja ihmisoikeusperiaatteet.

”Alati voimistuva kansalliskonservatiivinen trendi sopii hyvin yhteen – –  konservatiivisen oikeusvaltiokäsityksen mukaisen tiukasti keskitetyn valtion ideaalin kanssa. Kansalaisistaan huolehtiva valtio henkilöityy vahvan johtajan ihanteeseen. Tällaisia vahvoja johtajia tarvitaan kansakuntien kohdatessa ’kriisejä’, joiksi voidaan nimittää lähes mikä tahansa kansainvälinen tai kansallinen ongelmatilanne. Kriisit eivät anna tilaa demokraattiselle prosessille eli julkiselle keskustelulle ja konsensuksen saavuttamiselle, koska ne vievät liikaa aikaa ja ovat siten tehottomia ratkaisemaan ongelmia. Näin kriisejä voidaan hyödyntää yhtenä keinona vaatia laajaa toimintavapautta johtajille ja valtaeliitille.”

Itäisissä demokratioissa, kuten Bulgariassa, saatetaan jopa suhtautua EU:hun kuten aikoinaan Neuvostoliittoon: vastenmielisenä käskyttäjänä, jonka määräyksistä piittaamattomuus on maan tapa.

Jouko Jokisalo arvioi kirjoittaessaan äärioikeiston noususta, että nykyinen meno vaarantaa yhden EU:n alkuperäisistä tavoitteista, nimittäin fasismin ja rasismin torjumisen. Menossa on vaarallinen kehitys ”kohti sosiaalisen putoamisen, prekarisaation ja polarisoitumisen yhteiskuntaa”. Siirrytään epävarmuuteen ja päämäärättömyyteen. Merkillepantavaa on sekin, että enää ei päde vanha ajatus demokratian ja kapitalismin kytkystä toisiinsa. Italialainen filosofi Antonio Gramsci puhui ”hirviöiden aikakaudesta”, jolloin vanha kuolee eikä uusi ole vielä syntynyt; nousee vaarallisia yhteiskunnallisia sairausilmiöitä. Näihin voidaan lukea autoritaarisen kapitalismin voimistuminen Venäjällä, Kiinassa, Turkissa, Itävallassa, Italiassa, Unkarissa ja Puolassa.

Euroopan ja EU:n tilannetta ei erityisesti helpota alueen perinteinen monimuotoisuus. Kuten Emilia Palonen ja Tuija Saresma toteavat, eurooppalaisten arvojen määrittely on haastavaa, kun maanosassa ”puhutaan yli kahtasataa kieltä, tullaan hyvin erilaisista kulttuuripiireistä, tunnustetaan eri uskontoja ja näytetäänkin monenlaisilta”.

Ivan Krastev kirjoittaa pakolaisongelmasta, joka koettelee koko EU:n ajatusrakennelmaa. Siirtolaisia ja pakolaisia on nyt liikkeellä kymmenin miljoonin. ”Euroopan ulkorajan ylittäminen on houkuttelevampaa kuin mikään utopia.” Vanhojen siirtomaavaltojen alusmaiden väki ynnä Lähi-idän väki vaatii suojelua Euroopassa (toisen maailmansodan jälkeiseen tilanteeseen laaditun ja auttamatta vanhentuneen YK:n pakolaissopimuksen perusteella), mutta ei välttämättä tahdo omaksua meille tärkeitä periaatteita, kuten monimuotoisuutta, suvaitsevaisuutta ja  keskustelua.

Puhutaan lopuksi vielä euroalueesta ja Euroopan taloudesta. Sen suhteen Timo Miettinen, ansioitunut ja tv:stäkin tuttu asiantuntija esittää Vapiseva Eurooppa -kirjassa kolme mahdollista tulevaisuuden skenaariota.

1) Syvenevä integraatio, joka voisi tarkoittaa budjettiohjauksen tiivistämistä ja velkajärjestelymekanismin luomista. (Koronapandemian nimissä tapahtunut yhteinen velanotto, ”elpymisväline” edustanee tätä.) 2) Stagnaatio eli pysähtyneisyys. Euroalue jää peruspiirteissään nykyisen kaltaiseksi, kriisimaiden pankeissa oleville valtionlainoille ei tehdä mitään, ja seuraavan kriisin iskiessä Euroopan keskuspankki tulee jälleen elvyttämään.  3) Purkamisen skenaario. Maat ovat enemmän vastuussa omasta finanssipolitiikastaan. Jotkin maat voivat luikahtaa ulos eurosta tai jopa koko euroalue hajota.

Kaiken pessimismin jälkeen on hyvä muistaa, että eurooppalaisen integraation saavutukset ovat kiistämättömiä: oikeusvaltiokehitys, vapaa liikkuvuus ja lähialuepolitiikka. Euroopan unionin puolustajia tarvittaisiin aktiivisesti kertomaan näistä asioista, ettei mediassa vellova yksipuolinen viesti värittäisi koko kuvaa.

Taina

Vovan Valinnasta vähän käytettyä neukkudemokratiaa

Anna-Lena Laurén : Kuinka kallis vapaus : värivallankumouksista Georgiassa, Ukrainassa ja Kirgisiassa (suomentanut Liisa Ryömä. Teos, 2013)

Demokratian rakentaminen on kivuliasta, Anna-Lena Laurén kirjoittaa.
”Se on kivuliasta entisissä neuvostotasavalloissa. Se on kivuliasta arabimaissa. Kun me länsimaalaiset ihmettelemme, miksi se kestää niin kauan, miksi takaiskuja täytyy tulla niin usein, kuinka nuo eivät herran tähden tajua miten demokratia toimii, niin juuri me itse olemme ymmärtäneet todellisuutta väärin. Demokratian toteuttaminen ei ole suoralinjainen, looginen, tehokas prosessi. Se on pitkä rivi yrityksiä ja epäonnistumisia, ja sen keskellä olija saa harvoin todellista kokonaiskuvaa.”

Kun Neuvostoliitto romahti, 15 maata vapautui ikeestä. Laurénin mielestä vapautumisesta ei oikeastaan voi puhua. Monet noista maista siirtyivät nopeasti uudenlaiseen autoritarismiin. Baltian maita lukuun ottamatta demokratisoitumisprosessi ei päässyt alkamaan entisissä neuvostovaltioissa. Tuli suljettuja yksipuoluejärjestelmiä (Valko-Venäjä, Turkmenistan). Toisissa valtiojohto yritti toteuttaa eräitä uudistuksia, mutta yhteiskunnissa rehotti edelleen korruptio ja valtaapitävä kerros kahmi itselleen etuja sekä nimitti sukulaisia ja ystäviä korkeisiin virkoihin (Ukraina, Moldova). Täysautoritaarinen malli vallitsi Kaukasian maissa (poikkeuksena Kirgisia). Vapautta odottaneet ja köyhtyneet kansalaiset olivat pettyneitä. Periaatteessa demokratia olisi hyvä, mutta kun sitä ei voi syödä. Alettiin toivoa kommunismin paluuta.

Länsimaissa kehitystä seurattiin levottomana kunnes 2000-luvun alussa tapahtui kummia. Sarja vallankumouksia alkoi Georgiasta (2003). Sitä seurasivat Ukraina (2004) ja vielä Kirgisiakin (2005). Laurén korostaa, että mikään näistä ”värivallankumouksista” ei ollut yksiselitteisesti demokraattinen vallanvaihto. Etenkin Kirgisiassa kyseessä oli lähinnä vallankaappaus. Totta on sekin, että näitä hankkeita rahoittivat osittain amerikkalaiset järjestöt, esimerkiksi Soros-säätiö. Tämän vuoksi etenkin Putinin porukoille nämä vallankumoukset ovat punainen vaate. Heistä nämä olivat Washingtonista ohjattuja ”ulkomaisten agenttien” masinoimia kaappauksia, joita laajat kansanjoukot eivät tukeneet. Amerikkalaisten ja eurooppalaisten säätiöiden apurahat käytettiin lähinnä vallankumousten perusrakenteiden luomiseen. Esimerkiksi nuorisojärjestöt järjestivät niiden avulla katuteatteritapahtumia. Missään tapauksessa yksistään ne eivät olisi saaneet satojatuhansia ihmisiä toreille ja parlamenttitalojen ympärille painostamaan hallituksia vaihtoon.

Kymmenen vuotta myöhemmin Laurén lähti tutustumaan näihin maihin. Hän selvittää kirjassa mikä meni pieleen. Miksi näistä hyvistä aluista huolimatta palattiin lähes samanlaisiin entisiin käytätöihin, korruptioon, keskinäiseen vihanpitoon ja omien ryhmäkuntaisten etujen ajamiseen. Kirjan kolme osaa, yksi jokaista maata kohti, avaavat historiallisia ja poliittisia näkökulmia kyseisten maiden osittain samanlaiseen kohtaloon.

Kirjan suurin ansio on kuitenkin mielestäni Anna-Lena Laurénin kyky mennä lähelle ihmistä. Hän osaa luoda luottamuksellisen suhteen haastateltavaan ja välittää yksittäisen ihmisen näkökulman kuhunkin käsiteltävään ongelmaan on se sitten etninen (morsiamenryöstö), poliittinen (kotiseudulleen palaavat karkotetut) tai taloudellinen (lahjonta, korruptio, toimimaton infrastruktuuri). Hän kirjoittaa järjellä ja tunteella, kriittisesti ja lämpimästi samassa lauseessa. Hänen kohdalla journalistipalkinnot ovat löytäneet oikeaan osoitteeseen. Esimerkkinä henkilökuva Kirgisiasta:

”Žamal puhuu vivahteikasta ja mehukasta venäjää, jossa ei ole vieraan korostuksen häivääkään. Hänen ulkomuotonsa – tukeva, voimakas hahmo yllä värikäs kirjava huivi, villatakki, villahame, musta nahkajakku ja lämpimät, käytännölliset talvisaappaat, tuo mieleeni sekoituksen omasta isoäitivainajasta ja Harley Davidson -prätkäilijästä.
Entisessä Neuvostoliitossa tällaisiin naisiin törmää tuon tuosta. He ovat aivan erityistä lajia. Eivät pelkää mitään. Yhteiskunnat romahtavat heidän ympärillään ja miehet kuolevat sydänkohtaukseen ja alkoholismiin, mutta he seisovat kuin kallio, järkähtämättä. He kyntävät eteenpäin kuin jäämurtajat irtolohkareiden seassa, tekevät vuorotyötä, hoitavat kodin, lapset, lapsenlapset, kannattelevat yhteisöjä hartioillaan ahdistumatta, valittamatta, miettimättä hetkeäkään etteivät selviäisi siitä mistä pitää.
Heitä katsoessani mieleeni tulee säe runoilijalta jota he eivät ole koskaan lukeneet, hän on suomenruotsalainen Solveig von Schoultz:
Luuletko nujertavasi minut, elämä?”

Sivut: 1 2

Se on vale!

Jukka Paastela: Valhe ja politiikka : tutkimus hyveestä ja paheesta yhteiskunnallisessa kanssakäymisessä (Gaudeamus, 1995)

”Valhe on politiikassa – tämä on perustava hypoteesimme – erittäin tavallista; se kuuluu politiikkaan sen välttämättömänä osana. Totuudellisuutta ei politiikan piirissä ole milloinkaan pidetty siihen ipso facto, sellaisenaan kuuluvana hyveenä. Hannah Arendt huomauttaa, että on hyvin yllättävää, kuinka vähän filosofisessa ja poliittisen ajattelun perinteessä on kiinnitetty huomiota valheitten merkitykseen sekä itse poliittisessa toiminnassa sellaisenaan että politiikkaa koskevissa arvostelmissamme.”

Jukka Paastela ottaa tämän haasteen vastaan. Hän perkaa mainiossa esi-trumpilaisessa kirjassa erilaisia valheiden, epätotuuksien ja sumutuksien verkkoja poliittisella areenalla. Hän kysyy, että jos valheet ovat olennainen osa politiikkaa, niin miksi näin on: onko politiikalla jokin sellainen ominaisuus, joka tekee siitä valheille muita elämänalueita otollisemman alueen?

Ihmisten keskinäiselle kanssakäymiselle ovat moninaiset valtasuhteet ominaisia. Kun jollakin on poliittista valtaa, hänellä on mahdollisuus vaikuttaa toisten käyttäytymiseen erilaisia sanktioilla, palkinnoilla tai kiihokkeilla. Politiikassa on myös kyse rajallisten voimavarojen jakamisesta.

”Pysyäkseen pystyssä valta edellyttää, että sen kohteet hyväksyvät sen jonkinasteisesti, ts. vallan on oltava legitiimiä. Tällöin vallanpitäjiä totellaan ja kulloistakin valtajärjestelmää tuetaan; ei siksi, että välttämättä tunnettaisiin erityistä rakkautta vallanpitäjiä tai valtajärjestelmiä kohtaan vaan – varsinkin demokratioissa – siksi, että vaihtoehtoja pidetään olemassa olevaa olotilaa huonompina tai niitä ei lainkaan tunneta.”

Sivut: 1 2