Neukkumahdin murenemisen todistaja

Timo Laine: Torakoita ja panssarivaunuja : silminnäkijänä hajoavassa neuvostoimperiumissa. Tammi 2014.

”Jokainen, joka asuu muurin vieressä, haluaa tietää, mitä on sen toisella puolella.” Timo Laine, kielitieteilijä, varttui Kuusamossa ja alkoi nuorena kiinnostua ”muurintakaisesta” maailmasta. Kouluikäisenä hän pohti talvisotaa ja Suomeen hyökänneitä venäläisiä. Myöhemmin hän ymmärsi, miten propagandarummutus toimii: siten, että toistetaan ja toistetaan valheita.

”Rauhantahtoisen ja demokraattisen maan kimppuun on paljon helpompi hyökätä, jos ei usko, että maa on rauhantahtoinen ja demokraattinen. Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, venäläiset olivat omasta mielestään hyvällä asialla. Heidän tehtävänsä oli auttaa Suomen kansaa vapautumaan porvarillisen riistäjähallituksen sorrosta.” Yllätyksenä tuli myös vastustajan eli Suomen puolustustahto, venäläiset kun kuvittelivat, että Suomi oli jo vallankumouksen kynnyksellä ja vain odotti neuvostojoukkojen tuloa.

Vuonna 1968 syntyneenä Timo Laine ei kokenut voimakkainta koulujen politisoitumisen aikaa, mutta asioista kiinnostuneena joutui tekemisiin kotoisten kommunistien kanssa. Puheet sorretusta työläisistä eivät kuitenkaan menneet läpi. Laineen mielestä suomalaisten työläisten olisi pitänyt ennen muuta auttaa oikeasti huonoissa oloissa eläviä, kuten kehitysmaiden köyhiä.

Kielten opiskelijana Laineella oli vahva tarve päästä itsekseen liikkumaan reaalisosialismin maihin mahdollisimman laajasti ja ottaa itse selvää asioista, stipendiaattina ja/tai työssä käyden. Hän opiskeli Oulun yliopistossa ja Tarton yliopistossa. Laineen matkat ulottuivat 1980–1990-luvuilla Tšekkoslovakiaan, Unkariin ja Romaniaan.

”Itä-Euroopassa elettiin 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa hyvin mielenkiintoista aikaa. Oli hienoa seurata, kuinka kansakunnat löytävät itsensä ja ottavat tulevaisuuden omiin käsiinsä. Jokaisessa maassa muutokset tapahtuivat omalla tavallaan, mutta kehityksen suunta oli kaikkialla sama.”

Laine näki Liettuan Vilnan televisiotornin valtauksen 1991 ja pian sen jälkeen hän todisti omin silmin Tallinnan televisiotornin valtauksen. Hän ymmärsi vasta jälkikäteen tapahtumasta videoita nähtyään, miten lähellä tilanteen kärjistyminen verenvuodatukseksi oli ollut ja millaisessa vaarassa hän oli itse ollut. Joka tapauksessa elettiin kuin ihmeiden aikaa. Berliinin muuri murtui, Viro itsenäistyi.

Suomen presidentin Mauno Koiviston epäröinti Viron suvereniteetin tunnustamisessa pilasi maamme maineen Virossa vuosiksi, varmaan joissakin piireissä ikiajoiksi. Suomen linja ei olennaisesti poikennut muiden länsimaiden linjasta, mutta Koivisto oli se, joka alkoi ääneen neuvoa Baltian maita, kehottaen näitä pidättyvyyteen.

Paksusta kirjasta anekdootteineen ja tarinoineen voi poimia tähän esittelyyn vain pienen raapaisun. Tässä tuokiokuva moskovalaisen ravintolan ”palvelusta” 1990-luvulta. Tilanne käynnistyy havainnolla, että tarjoilijat istuvat keskenään seurustelemassa yhdessä pöydässä ilmeisesti toivoen, että asiakkaita ei tulisikaan heitä häiritsemään.

”Aluksi minusta yritettiin päästä eroon ilmoittamalla, että palvelumaksu on tässä ravintolassa kaksikymmentä prosenttia. Sen osoitin vääräksi löytämällä ruokalistasta toisenlaisen tiedon. Kun aloin tehdä tilausta, sain kuulla, että kaikki halvat ruuat olivat loppuneet. Tarjoilijan palattua omaan pöytäänsä kävelin suoraan keittiöön, jossa kerrottiin, että kaikkea ruokalistaan merkittyä oli kyllä saatavilla.

Ilmoitettuani aterian jälkeen tarjoilijalle, että laskussa on virhe, hän alkoi huutaa minulle kuuntelematta lainkaan, mitä yritin sanoa. Halusin vain, että nainen lisäisi laskuun virvoitusjuomapullon, jonka hän oli unohtanut.”

Virhe korjattiin. Ravintolasta poistuessaanLaine havaitsi, että työpäivänsä jo lopettaneet työntekijät lähtivät kotiin käsissään verkkokassit ja muovipussit täynnä lihaa ja vihanneksia. ”Työpaikalta varastaminen oli Venäjällä pikemminkin sääntö kuin poikkeus, mutta ravintolaväen saaliit herättivät varmasti kateutta tavallisten kansalaisten keskuudessa.”

Neuvosto-Virossa taas oli tavallista, että ravintola oli suljettu milloin mistäkin syystä: vaheaeg eli väliaika, tai siivouspäivä, inventaario tai remontti. Asiakkaita käännytettiin ulko-ovelta, jotta he eivät häiritsisi henkilökunnan rauhaa. Sisäänpääsystä saatettiin myös ulkomaalaiselta periä mielivaltainen pääsymaksu.

Laine kävi Latviassa, Liettuassa, Venäjällä, Valko-Venäjällä, Ukrainassa, Moldovassa, Armeniassa, Azerbaidzanissa, Kazakstanissa, Uzbekistanissa, Tadzikistanissa ja Kiinassa. Kun Neuvostoliitossa alkoi vallankaappaus 19.8.1991, Laine oli liikkeellä Latviassa ja Tallinnassa. Hän oli Tartossa vaihto-opiskelijana silloin, kun Viron talous romahti, talvella 1991–1992.

Kirjastossa itsekin työskennelleenä kirjastofriikkinä minua tietysti kiinnosti kuvaus Tarton yliopiston kirjaston toiminnasta.

”Yliopiston kirjastossa asiointi oli hidasta ja hankalaa. Ensin täytyi jättää ulkovaatteet ja laukku naulakkoon, jonka edessä oli usein jonoa. Sitten näytettiin kirjastokorttia päivystyspöydän takana istuneelle naiselle. Vasta sen jälkeen oli mahdollista nousta portaita pitkin itse kirjastoon.

Valitettavasti tie kirjallisuuden pariin ei ollut auki vielä siinäkään vaiheessa. Kirjojen sijaan edessä oli suuri pahvikorttiarkisto, josta asiakkaan täytyi osata löytää häntä kiinnostavat teokset. Tilattavien kirjojen tiedot kirjoitettiin paperilapuille, jotka annettiin kirjastonhoitajalle.

Koska kirjojen hakeminen varastosta oli hidas prosessi, tilattuja teoksia sai tulla noutamaan vasta parin tunnin päästä. Tavallisesti lähdin pois ja tulin uudestaan seuraavana päivänä. Hankalinta oli se, ettei kirjaa nähnyt etukäteen. Vähäisten kortistotietojen perusteella oli mahdotonta tietää, millainen teos oli kyseessä. Usein tiesin heti kirjan saatuani, etten tarvitse sitä.

Ennen internetin aikakautta kirjasto oli kaiken tiedon koti. Siksi oli ikävää, että Tarton yliopiston kirjasto jätti niin masentavan ja tehottoman vaikutelman.” Ongelmia oli myös itse rakennuksessa; vajaa kymmenen vuotta vanhan talon katto vuoti vettä.

Timo Laineelle kertyi paitsi valtavasti erilaisia kokemuksia myös omakohtaista näkemystä ja arvokkaita, elämänikäisiä ystävyyssuhteita. Kaikista käytännön hankaluuksista, korruptiosta ja tylyistä virkailijoista huolimatta – niin ja niistä torakoista – hän kiintyi itärajan takaiseen todellisuuteen ja ihmisiin.

Pidän kovasti Timo Laineen viileän tarkkailevasta tyylistä ja arvostan hänen kielenkäyttönsä virheettömyyttä. Teoksen tekstissä yhdistyvät tiedemiehen ja journalistin hyveet. Laine työskentelee ilmeisesti edelleen Tshekissä, Prahassa, Kaarlen yliopistossa opettaen siellä suomen kieltä ja suomalaista kulttuuria.

Kirjan ilmestyessä (2014) Venäjä oli juuri kaapannut haltuunsa Ukrainalta Krimin niemimaan. Laine toteaa: ”Ennusteeni Venäjän lähitulevaisuudelle ei ole hyvä. Maan talousjärjestelmä on jälkeenjäänyt ja täysin raaka-aineviennin varassa. Venäjä tarvitsee laajamittaisia investointeja taloutensa modernisointiin, mutta Kremlin pakkomielle hallita ja valvoa tukahduttaa taloudellisen aktiivisuuden. Menestyäkseen Venäjän täytyy avautua.” 

Laine sanoo Putinin tehneen kaikkensa, jotta venäläiset eivät ymmärtäisi, mitä Ukrainassa tapahtui ihmisten pyrkiessä kohti demokratiaa. ”Ukrainan tapahtumat osoittavat, että tarvittaessa voidaan turvautua myös epiteetteihin fasisti ja terroristi.” Timo Laine arveli Putinin tien johtavan ennen pitkää umpikujaan. Nyt huhtikuussa 2023 tiedämme, että Krim oli alkusoittoa; fasisteiksi, natseiksi ym. nimittely samoin.

Demokratia-sanalla, on, kiitos Putinin ja hänen esikuntansa, monen venäläisen korvissa huono kaiku. Demokratia samastetaan kaaokseen ja anarkiaan. 1990-luvun tapahtumista moni kuulemma ajattelee, että asiat olivat hyvin, kunnes jostain tuli Gorbatshov.

Torakoita ja panssarivaunuja -teoksessa Laine kertoo myös Neuvostoliiton/Venäjän dominoimista alueista, jotka edelleen uhkaavat Euroopan turvallisuutta: Kaliningrad, Transnistria. Tilanne ei taida olla ohi silloinkaan, kun Ukrainan sota joskus päättyy.

Euroopan ja Venäjän yhteistyötä kannattaisi kuitenkin rakentaa. Aivan keskeistä hyville suhteille Timo Laineen mielestä olisi, että Venäjän hallitseva eliitti luopuisi vastakkainasettelusta ja lännen mustamaalaamisesta.

”Eurooppa ja Venäjä ovat taloudelliselta rakenteeltaan hyvin erilaisia kokonaisuuksia. Ne eivät kilpaile samoilla alueilla, vaan täydentävät toisiaan. Koska taloudellinen yhteistyö on hyödyllistä molemmille osapuolille, ei pitäisi olla mitään periaatteellista estettä erinomaisten suhteiden kehittymiselle Euroopan unionin ja Venäjän välille.”

Taina

Eurooppa tarvitsee puolustajia

Vapiseva Eurooppa : mitä seuraa eurooppalaisen politiikan kaaoksesta. Toim. Antti Ronkainen ja Juri Mykkänen. Vastapaino 2019.

Tämä oli vasta alkua: vuonna 2019 Eurooppa toipui eurokriisistä, vuoden 2015 pakolaiskriisistä ja vuoden 2016 brexitistä. Vapiseva Eurooppa -kirjan esipuheessa todetaan kriisien kärjistäneen entisestään Euroopassa vallinneita vastakkainasetteluja. Niitä olivat, ja ovat, pohjoisen ja etelän taloudellisen yhteisvastuun jännitteet sekä toisaalta läntisen ja itäisen Euroopan ihanteiden vastakohtaisuus liberaalin demokratian ja nurkkakuntaisen kansallismielisyyden välillä.

Kirja sisältää yhdeksän asiantuntijaesseetä teemoinaan muun muassa pakolaiskysymys, EU:n itäisten jäsenvaltioiden demokratiaongelmat, populismin nousu, eurooppalaisen sosiaalidemokratian kriisi sekä eurovaluutan asema.

Euroopan unionin ongelma tuntuu olleen liiallinen kohteliaisuus ja luottavaisuus. Kun Venäjä otti haltuunsa Krimin niemimaan vuonna 2014, EU reagoi pakotteilla, jotka olivat yhteisölle radikaaleja, mutta eivät johtaneet toivottuun tulokseen. Juha Jokela kirjoittaa EU:n ulkopolitiikkaa käsittelevässä esseessään: ”EU:n kyky asettaa tuntuvia talouspakotteita naapurisuurvaltaa ja keskeistä kauppakumppania kohtaan on merkittävä poliittisen yhtenäisyyden ja voiman osoitus, erityisesti kun huomioidaan jäsenvaltioiden eriävät Venäjä-näkemykset. Venäjän vastapakotteista ja painostuksesta huolimatta EU:n asettamat pakotteet ovat myös pysyneet voimassa vuodesta 2014 lähtien. Niiden uusimista tarkastellaan kaksi kertaa vuodessa.”

Nyt (heinäkuussa 2022) tiedämme, että Krim oli vasta alkua. Venäjä yrittää saada haltuunsa yhä lisää alueita kadehtimaltaan Ukrainalta ja aloitti siksi hyökkäyssodan viisi kuukautta sitten. EU:n keskeinen kauppakumppani Venäjä kiristää maakaasulla etenkin Saksaa, jonka vanhakantaisille rakenteille sekä teollisuudessa että ihmisasumuksissa kaasu on elintärkeä, ja näistä kamppailusta Suomikin saa osansa kaasua toimittavan Uniper-yhtiön takia.

Euroopan unionia ja rahaliittoa on yhä vaikeampi hallita sen omien arvojen, ihanteiden ja sääntöjen mukaan. Kuten olemme nähneet, jotkin valtiot pompsahtavat toistuvasti otsikoihin uhmatessaan EU:n pelisääntöjä. Itsevaltainen johtajuus on monien kansalaisten mieleen. Katalin Miklóssy, itäisen Euroopan poliittisen historian yliopistotutkija, toteaa itäisten maiden haastavan lännen edustaman demokratian, markkinaliberalismin, yksilöllisyyden ja ihmisoikeusperiaatteet.

”Alati voimistuva kansalliskonservatiivinen trendi sopii hyvin yhteen – –  konservatiivisen oikeusvaltiokäsityksen mukaisen tiukasti keskitetyn valtion ideaalin kanssa. Kansalaisistaan huolehtiva valtio henkilöityy vahvan johtajan ihanteeseen. Tällaisia vahvoja johtajia tarvitaan kansakuntien kohdatessa ’kriisejä’, joiksi voidaan nimittää lähes mikä tahansa kansainvälinen tai kansallinen ongelmatilanne. Kriisit eivät anna tilaa demokraattiselle prosessille eli julkiselle keskustelulle ja konsensuksen saavuttamiselle, koska ne vievät liikaa aikaa ja ovat siten tehottomia ratkaisemaan ongelmia. Näin kriisejä voidaan hyödyntää yhtenä keinona vaatia laajaa toimintavapautta johtajille ja valtaeliitille.”

Itäisissä demokratioissa, kuten Bulgariassa, saatetaan jopa suhtautua EU:hun kuten aikoinaan Neuvostoliittoon: vastenmielisenä käskyttäjänä, jonka määräyksistä piittaamattomuus on maan tapa.

Jouko Jokisalo arvioi kirjoittaessaan äärioikeiston noususta, että nykyinen meno vaarantaa yhden EU:n alkuperäisistä tavoitteista, nimittäin fasismin ja rasismin torjumisen. Menossa on vaarallinen kehitys ”kohti sosiaalisen putoamisen, prekarisaation ja polarisoitumisen yhteiskuntaa”. Siirrytään epävarmuuteen ja päämäärättömyyteen. Merkillepantavaa on sekin, että enää ei päde vanha ajatus demokratian ja kapitalismin kytkystä toisiinsa. Italialainen filosofi Antonio Gramsci puhui ”hirviöiden aikakaudesta”, jolloin vanha kuolee eikä uusi ole vielä syntynyt; nousee vaarallisia yhteiskunnallisia sairausilmiöitä. Näihin voidaan lukea autoritaarisen kapitalismin voimistuminen Venäjällä, Kiinassa, Turkissa, Itävallassa, Italiassa, Unkarissa ja Puolassa.

Euroopan ja EU:n tilannetta ei erityisesti helpota alueen perinteinen monimuotoisuus. Kuten Emilia Palonen ja Tuija Saresma toteavat, eurooppalaisten arvojen määrittely on haastavaa, kun maanosassa ”puhutaan yli kahtasataa kieltä, tullaan hyvin erilaisista kulttuuripiireistä, tunnustetaan eri uskontoja ja näytetäänkin monenlaisilta”.

Ivan Krastev kirjoittaa pakolaisongelmasta, joka koettelee koko EU:n ajatusrakennelmaa. Siirtolaisia ja pakolaisia on nyt liikkeellä kymmenin miljoonin. ”Euroopan ulkorajan ylittäminen on houkuttelevampaa kuin mikään utopia.” Vanhojen siirtomaavaltojen alusmaiden väki ynnä Lähi-idän väki vaatii suojelua Euroopassa (toisen maailmansodan jälkeiseen tilanteeseen laaditun ja auttamatta vanhentuneen YK:n pakolaissopimuksen perusteella), mutta ei välttämättä tahdo omaksua meille tärkeitä periaatteita, kuten monimuotoisuutta, suvaitsevaisuutta ja  keskustelua.

Puhutaan lopuksi vielä euroalueesta ja Euroopan taloudesta. Sen suhteen Timo Miettinen, ansioitunut ja tv:stäkin tuttu asiantuntija esittää Vapiseva Eurooppa -kirjassa kolme mahdollista tulevaisuuden skenaariota.

1) Syvenevä integraatio, joka voisi tarkoittaa budjettiohjauksen tiivistämistä ja velkajärjestelymekanismin luomista. (Koronapandemian nimissä tapahtunut yhteinen velanotto, ”elpymisväline” edustanee tätä.) 2) Stagnaatio eli pysähtyneisyys. Euroalue jää peruspiirteissään nykyisen kaltaiseksi, kriisimaiden pankeissa oleville valtionlainoille ei tehdä mitään, ja seuraavan kriisin iskiessä Euroopan keskuspankki tulee jälleen elvyttämään.  3) Purkamisen skenaario. Maat ovat enemmän vastuussa omasta finanssipolitiikastaan. Jotkin maat voivat luikahtaa ulos eurosta tai jopa koko euroalue hajota.

Kaiken pessimismin jälkeen on hyvä muistaa, että eurooppalaisen integraation saavutukset ovat kiistämättömiä: oikeusvaltiokehitys, vapaa liikkuvuus ja lähialuepolitiikka. Euroopan unionin puolustajia tarvittaisiin aktiivisesti kertomaan näistä asioista, ettei mediassa vellova yksipuolinen viesti värittäisi koko kuvaa.

Taina

Vovan Valinnasta vähän käytettyä neukkudemokratiaa

Anna-Lena Laurén : Kuinka kallis vapaus : värivallankumouksista Georgiassa, Ukrainassa ja Kirgisiassa (suomentanut Liisa Ryömä. Teos, 2013)

Demokratian rakentaminen on kivuliasta, Anna-Lena Laurén kirjoittaa.
”Se on kivuliasta entisissä neuvostotasavalloissa. Se on kivuliasta arabimaissa. Kun me länsimaalaiset ihmettelemme, miksi se kestää niin kauan, miksi takaiskuja täytyy tulla niin usein, kuinka nuo eivät herran tähden tajua miten demokratia toimii, niin juuri me itse olemme ymmärtäneet todellisuutta väärin. Demokratian toteuttaminen ei ole suoralinjainen, looginen, tehokas prosessi. Se on pitkä rivi yrityksiä ja epäonnistumisia, ja sen keskellä olija saa harvoin todellista kokonaiskuvaa.”

Kun Neuvostoliitto romahti, 15 maata vapautui ikeestä. Laurénin mielestä vapautumisesta ei oikeastaan voi puhua. Monet noista maista siirtyivät nopeasti uudenlaiseen autoritarismiin. Baltian maita lukuun ottamatta demokratisoitumisprosessi ei päässyt alkamaan entisissä neuvostovaltioissa. Tuli suljettuja yksipuoluejärjestelmiä (Valko-Venäjä, Turkmenistan). Toisissa valtiojohto yritti toteuttaa eräitä uudistuksia, mutta yhteiskunnissa rehotti edelleen korruptio ja valtaapitävä kerros kahmi itselleen etuja sekä nimitti sukulaisia ja ystäviä korkeisiin virkoihin (Ukraina, Moldova). Täysautoritaarinen malli vallitsi Kaukasian maissa (poikkeuksena Kirgisia). Vapautta odottaneet ja köyhtyneet kansalaiset olivat pettyneitä. Periaatteessa demokratia olisi hyvä, mutta kun sitä ei voi syödä. Alettiin toivoa kommunismin paluuta.

Länsimaissa kehitystä seurattiin levottomana kunnes 2000-luvun alussa tapahtui kummia. Sarja vallankumouksia alkoi Georgiasta (2003). Sitä seurasivat Ukraina (2004) ja vielä Kirgisiakin (2005). Laurén korostaa, että mikään näistä ”värivallankumouksista” ei ollut yksiselitteisesti demokraattinen vallanvaihto. Etenkin Kirgisiassa kyseessä oli lähinnä vallankaappaus. Totta on sekin, että näitä hankkeita rahoittivat osittain amerikkalaiset järjestöt, esimerkiksi Soros-säätiö. Tämän vuoksi etenkin Putinin porukoille nämä vallankumoukset ovat punainen vaate. Heistä nämä olivat Washingtonista ohjattuja ”ulkomaisten agenttien” masinoimia kaappauksia, joita laajat kansanjoukot eivät tukeneet. Amerikkalaisten ja eurooppalaisten säätiöiden apurahat käytettiin lähinnä vallankumousten perusrakenteiden luomiseen. Esimerkiksi nuorisojärjestöt järjestivät niiden avulla katuteatteritapahtumia. Missään tapauksessa yksistään ne eivät olisi saaneet satojatuhansia ihmisiä toreille ja parlamenttitalojen ympärille painostamaan hallituksia vaihtoon.

Kymmenen vuotta myöhemmin Laurén lähti tutustumaan näihin maihin. Hän selvittää kirjassa mikä meni pieleen. Miksi näistä hyvistä aluista huolimatta palattiin lähes samanlaisiin entisiin käytätöihin, korruptioon, keskinäiseen vihanpitoon ja omien ryhmäkuntaisten etujen ajamiseen. Kirjan kolme osaa, yksi jokaista maata kohti, avaavat historiallisia ja poliittisia näkökulmia kyseisten maiden osittain samanlaiseen kohtaloon.

Kirjan suurin ansio on kuitenkin mielestäni Anna-Lena Laurénin kyky mennä lähelle ihmistä. Hän osaa luoda luottamuksellisen suhteen haastateltavaan ja välittää yksittäisen ihmisen näkökulman kuhunkin käsiteltävään ongelmaan on se sitten etninen (morsiamenryöstö), poliittinen (kotiseudulleen palaavat karkotetut) tai taloudellinen (lahjonta, korruptio, toimimaton infrastruktuuri). Hän kirjoittaa järjellä ja tunteella, kriittisesti ja lämpimästi samassa lauseessa. Hänen kohdalla journalistipalkinnot ovat löytäneet oikeaan osoitteeseen. Esimerkkinä henkilökuva Kirgisiasta:

”Žamal puhuu vivahteikasta ja mehukasta venäjää, jossa ei ole vieraan korostuksen häivääkään. Hänen ulkomuotonsa – tukeva, voimakas hahmo yllä värikäs kirjava huivi, villatakki, villahame, musta nahkajakku ja lämpimät, käytännölliset talvisaappaat, tuo mieleeni sekoituksen omasta isoäitivainajasta ja Harley Davidson -prätkäilijästä.
Entisessä Neuvostoliitossa tällaisiin naisiin törmää tuon tuosta. He ovat aivan erityistä lajia. Eivät pelkää mitään. Yhteiskunnat romahtavat heidän ympärillään ja miehet kuolevat sydänkohtaukseen ja alkoholismiin, mutta he seisovat kuin kallio, järkähtämättä. He kyntävät eteenpäin kuin jäämurtajat irtolohkareiden seassa, tekevät vuorotyötä, hoitavat kodin, lapset, lapsenlapset, kannattelevat yhteisöjä hartioillaan ahdistumatta, valittamatta, miettimättä hetkeäkään etteivät selviäisi siitä mistä pitää.
Heitä katsoessani mieleeni tulee säe runoilijalta jota he eivät ole koskaan lukeneet, hän on suomenruotsalainen Solveig von Schoultz:
Luuletko nujertavasi minut, elämä?”

Sivut: 1 2

Se on vale!

Jukka Paastela: Valhe ja politiikka : tutkimus hyveestä ja paheesta yhteiskunnallisessa kanssakäymisessä (Gaudeamus, 1995)

”Valhe on politiikassa – tämä on perustava hypoteesimme – erittäin tavallista; se kuuluu politiikkaan sen välttämättömänä osana. Totuudellisuutta ei politiikan piirissä ole milloinkaan pidetty siihen ipso facto, sellaisenaan kuuluvana hyveenä. Hannah Arendt huomauttaa, että on hyvin yllättävää, kuinka vähän filosofisessa ja poliittisen ajattelun perinteessä on kiinnitetty huomiota valheitten merkitykseen sekä itse poliittisessa toiminnassa sellaisenaan että politiikkaa koskevissa arvostelmissamme.”

Jukka Paastela ottaa tämän haasteen vastaan. Hän perkaa mainiossa esi-trumpilaisessa kirjassa erilaisia valheiden, epätotuuksien ja sumutuksien verkkoja poliittisella areenalla. Hän kysyy, että jos valheet ovat olennainen osa politiikkaa, niin miksi näin on: onko politiikalla jokin sellainen ominaisuus, joka tekee siitä valheille muita elämänalueita otollisemman alueen?

Ihmisten keskinäiselle kanssakäymiselle ovat moninaiset valtasuhteet ominaisia. Kun jollakin on poliittista valtaa, hänellä on mahdollisuus vaikuttaa toisten käyttäytymiseen erilaisia sanktioilla, palkinnoilla tai kiihokkeilla. Politiikassa on myös kyse rajallisten voimavarojen jakamisesta.

”Pysyäkseen pystyssä valta edellyttää, että sen kohteet hyväksyvät sen jonkinasteisesti, ts. vallan on oltava legitiimiä. Tällöin vallanpitäjiä totellaan ja kulloistakin valtajärjestelmää tuetaan; ei siksi, että välttämättä tunnettaisiin erityistä rakkautta vallanpitäjiä tai valtajärjestelmiä kohtaan vaan – varsinkin demokratioissa – siksi, että vaihtoehtoja pidetään olemassa olevaa olotilaa huonompina tai niitä ei lainkaan tunneta.”

Sivut: 1 2