Avainsana-arkisto: Euroopan Unioni

Eurooppa tarvitsee puolustajia

Vapiseva Eurooppa : mitä seuraa eurooppalaisen politiikan kaaoksesta. Toim. Antti Ronkainen ja Juri Mykkänen. Vastapaino 2019.

Tämä oli vasta alkua: vuonna 2019 Eurooppa toipui eurokriisistä, vuoden 2015 pakolaiskriisistä ja vuoden 2016 brexitistä. Vapiseva Eurooppa -kirjan esipuheessa todetaan kriisien kärjistäneen entisestään Euroopassa vallinneita vastakkainasetteluja. Niitä olivat, ja ovat, pohjoisen ja etelän taloudellisen yhteisvastuun jännitteet sekä toisaalta läntisen ja itäisen Euroopan ihanteiden vastakohtaisuus liberaalin demokratian ja nurkkakuntaisen kansallismielisyyden välillä.

Kirja sisältää yhdeksän asiantuntijaesseetä teemoinaan muun muassa pakolaiskysymys, EU:n itäisten jäsenvaltioiden demokratiaongelmat, populismin nousu, eurooppalaisen sosiaalidemokratian kriisi sekä eurovaluutan asema.

Euroopan unionin ongelma tuntuu olleen liiallinen kohteliaisuus ja luottavaisuus. Kun Venäjä otti haltuunsa Krimin niemimaan vuonna 2014, EU reagoi pakotteilla, jotka olivat yhteisölle radikaaleja, mutta eivät johtaneet toivottuun tulokseen. Juha Jokela kirjoittaa EU:n ulkopolitiikkaa käsittelevässä esseessään: ”EU:n kyky asettaa tuntuvia talouspakotteita naapurisuurvaltaa ja keskeistä kauppakumppania kohtaan on merkittävä poliittisen yhtenäisyyden ja voiman osoitus, erityisesti kun huomioidaan jäsenvaltioiden eriävät Venäjä-näkemykset. Venäjän vastapakotteista ja painostuksesta huolimatta EU:n asettamat pakotteet ovat myös pysyneet voimassa vuodesta 2014 lähtien. Niiden uusimista tarkastellaan kaksi kertaa vuodessa.”

Nyt (heinäkuussa 2022) tiedämme, että Krim oli vasta alkua. Venäjä yrittää saada haltuunsa yhä lisää alueita kadehtimaltaan Ukrainalta ja aloitti siksi hyökkäyssodan viisi kuukautta sitten. EU:n keskeinen kauppakumppani Venäjä kiristää maakaasulla etenkin Saksaa, jonka vanhakantaisille rakenteille sekä teollisuudessa että ihmisasumuksissa kaasu on elintärkeä, ja näistä kamppailusta Suomikin saa osansa kaasua toimittavan Uniper-yhtiön takia.

Euroopan unionia ja rahaliittoa on yhä vaikeampi hallita sen omien arvojen, ihanteiden ja sääntöjen mukaan. Kuten olemme nähneet, jotkin valtiot pompsahtavat toistuvasti otsikoihin uhmatessaan EU:n pelisääntöjä. Itsevaltainen johtajuus on monien kansalaisten mieleen. Katalin Miklóssy, itäisen Euroopan poliittisen historian yliopistotutkija, toteaa itäisten maiden haastavan lännen edustaman demokratian, markkinaliberalismin, yksilöllisyyden ja ihmisoikeusperiaatteet.

”Alati voimistuva kansalliskonservatiivinen trendi sopii hyvin yhteen – –  konservatiivisen oikeusvaltiokäsityksen mukaisen tiukasti keskitetyn valtion ideaalin kanssa. Kansalaisistaan huolehtiva valtio henkilöityy vahvan johtajan ihanteeseen. Tällaisia vahvoja johtajia tarvitaan kansakuntien kohdatessa ’kriisejä’, joiksi voidaan nimittää lähes mikä tahansa kansainvälinen tai kansallinen ongelmatilanne. Kriisit eivät anna tilaa demokraattiselle prosessille eli julkiselle keskustelulle ja konsensuksen saavuttamiselle, koska ne vievät liikaa aikaa ja ovat siten tehottomia ratkaisemaan ongelmia. Näin kriisejä voidaan hyödyntää yhtenä keinona vaatia laajaa toimintavapautta johtajille ja valtaeliitille.”

Itäisissä demokratioissa, kuten Bulgariassa, saatetaan jopa suhtautua EU:hun kuten aikoinaan Neuvostoliittoon: vastenmielisenä käskyttäjänä, jonka määräyksistä piittaamattomuus on maan tapa.

Jouko Jokisalo arvioi kirjoittaessaan äärioikeiston noususta, että nykyinen meno vaarantaa yhden EU:n alkuperäisistä tavoitteista, nimittäin fasismin ja rasismin torjumisen. Menossa on vaarallinen kehitys ”kohti sosiaalisen putoamisen, prekarisaation ja polarisoitumisen yhteiskuntaa”. Siirrytään epävarmuuteen ja päämäärättömyyteen. Merkillepantavaa on sekin, että enää ei päde vanha ajatus demokratian ja kapitalismin kytkystä toisiinsa. Italialainen filosofi Antonio Gramsci puhui ”hirviöiden aikakaudesta”, jolloin vanha kuolee eikä uusi ole vielä syntynyt; nousee vaarallisia yhteiskunnallisia sairausilmiöitä. Näihin voidaan lukea autoritaarisen kapitalismin voimistuminen Venäjällä, Kiinassa, Turkissa, Itävallassa, Italiassa, Unkarissa ja Puolassa.

Euroopan ja EU:n tilannetta ei erityisesti helpota alueen perinteinen monimuotoisuus. Kuten Emilia Palonen ja Tuija Saresma toteavat, eurooppalaisten arvojen määrittely on haastavaa, kun maanosassa ”puhutaan yli kahtasataa kieltä, tullaan hyvin erilaisista kulttuuripiireistä, tunnustetaan eri uskontoja ja näytetäänkin monenlaisilta”.

Ivan Krastev kirjoittaa pakolaisongelmasta, joka koettelee koko EU:n ajatusrakennelmaa. Siirtolaisia ja pakolaisia on nyt liikkeellä kymmenin miljoonin. ”Euroopan ulkorajan ylittäminen on houkuttelevampaa kuin mikään utopia.” Vanhojen siirtomaavaltojen alusmaiden väki ynnä Lähi-idän väki vaatii suojelua Euroopassa (toisen maailmansodan jälkeiseen tilanteeseen laaditun ja auttamatta vanhentuneen YK:n pakolaissopimuksen perusteella), mutta ei välttämättä tahdo omaksua meille tärkeitä periaatteita, kuten monimuotoisuutta, suvaitsevaisuutta ja  keskustelua.

Puhutaan lopuksi vielä euroalueesta ja Euroopan taloudesta. Sen suhteen Timo Miettinen, ansioitunut ja tv:stäkin tuttu asiantuntija esittää Vapiseva Eurooppa -kirjassa kolme mahdollista tulevaisuuden skenaariota.

1) Syvenevä integraatio, joka voisi tarkoittaa budjettiohjauksen tiivistämistä ja velkajärjestelymekanismin luomista. (Koronapandemian nimissä tapahtunut yhteinen velanotto, ”elpymisväline” edustanee tätä.) 2) Stagnaatio eli pysähtyneisyys. Euroalue jää peruspiirteissään nykyisen kaltaiseksi, kriisimaiden pankeissa oleville valtionlainoille ei tehdä mitään, ja seuraavan kriisin iskiessä Euroopan keskuspankki tulee jälleen elvyttämään.  3) Purkamisen skenaario. Maat ovat enemmän vastuussa omasta finanssipolitiikastaan. Jotkin maat voivat luikahtaa ulos eurosta tai jopa koko euroalue hajota.

Kaiken pessimismin jälkeen on hyvä muistaa, että eurooppalaisen integraation saavutukset ovat kiistämättömiä: oikeusvaltiokehitys, vapaa liikkuvuus ja lähialuepolitiikka. Euroopan unionin puolustajia tarvittaisiin aktiivisesti kertomaan näistä asioista, ettei mediassa vellova yksipuolinen viesti värittäisi koko kuvaa.

Taina

Italia: kymmenen kiperää kohtaa

Monti, Anton: Minne menet, Italia? S & S 2019.

Suomalais-italialainen Anton Monti tietää ja tuntee, mistä puhuu ruotiessaan Italian nykytilaa ja historiaa. Aiheet liikkuvat geologiasta viihdemaailman tähtösiin, historian oudoista sodista somekiistoihin ja oliivitarhoista mafian kammioihin. Suosittelen lämpimästi lukemaan itse ja nauttimaan Montin sujuvasta kynästä ja syvällisestä tietämyksestä, jonka tukena on tuhdisti faktatietoa.

Italia on euroalueen kolmanneksi suurin talous Saksan ja Ranskan jälkeen, joten halusimmepa tai emme, sen kehitys vaikuttaa meihinkin.

Tässä tiivistetysti kymmenen kiperää kohtaa saapasmaasta.

1 Monet italialaiset eivät enää luota vallanpitäjiin, ja yhteisöllisyyden tunne on piukassa, paitsi ehkä paikallisen jalkapalloseuran riennoissa.

2 Kansalla on varallisuutta ja huomattavia säästöjä, mutta valtiontalous on velkaantunut.

3 Sillä, missä päin Italiaa varttuu ja asuu, on merkitystä. Maa on ollut iät ja ajat sekä maantieteen että politiikan takia jakautunut, ja osat ovat kehittyneet erilleen toisistaan.

4 Tietty kohtalonuskoinen välinpitämättömyys kuuluu asiaan. Piittaamattomuus vaarasta selitti osittain Genovan moottoritiesillan romahduksen elokuussa 2018, ja tulivuorien vaara-alueille on rakennettu rohkeasti.

5 Väkimäärä vähenee, avioliittojen määrä laskee. Osasyitä ovat miesten halu jatkaa ikuista nuoruutta sekä yleinen nostalgia ja konservatiivisuuden kaipuu.

6 Italialaiset eivät enää luota Euroopan Unioniin ja ovat vihaisia ja pettyneitä myös omiin poliitikkoihinsa. Toisin kuin Ranskassa kansa ei lähde kadulle hillumaan, vaan purkaa pahaa oloaan sosiaalisessa mediassa.

7 Some on auttanut valtaan erikoislaatuisia poliitikkoja, joiden hallinnollinen yhteistyö on hankalaa.

8 Mafia saatiin monin paikoin jo kitketyksi, mutta Calabrian ”Ndrangheta” porskuttaa halliten muun muassa maailmanlaajuista kokaiinikauppaa.

9 Mistään ei olla yhtä mieltä paitsi siitä, että italialainen keittiö on maailman paras.

10 ”Tulevaisuuden Italia on siis täydellinen arvoitus, jota tuskin kukaan – edes maan poliittisessa, taloudellisessa kulttuurisessa johdossa – osaa ratkaista.” (s. 9)

(Taina)

Volk amour defender Europa

Dufva, Lotta: Limbodusa. Otava 2020.

No huh, mikä dystopia! Eurooppa on Eurodef-sotilasdiktatuurin vallassa, kapinat tukahdutetaan ylettömällä väkivallalla, äärikonservatismiin käpertynyt eliitti valvoo omia oikeuksiaan.

Katastrofin merkit näkyvät kaikkialla. Lampedusan saari on eräänlainen limbopaikka, jonne jumitutaan odottamaan jotakin parempaa, Euroopan ja Afrikan välillä vellovaan ihmissalakuljetukseen osallisina tai muuten vain sivustakatsojina. Kirjankannen luonnehdinta ”Casablanca kohtaa Fight Clubin” on sangen osuva.

Suomessa humanistiopiskelijat myyvät itseään, koska ”kustannustehottomia” aloja varten ei saa kunnon opintolainaa. Mutta nuoret ihmiset kykenevät vielä rakastamaan, ja kaikesta ankeudestaan huolimatta Limbodusa on myös koskettava rakkaustarina Eurodefin entisen sotilaan, Suomalaisen, ja kirjallisuustieteitä opiskelevan Ingridin välillä.

Dystopiat kiinnostavat minua, olenhan kirjoittanut dystopiaromaanin itsekin ja Dufvalla on jopa samoja elementtejä, kuten EU:n sortuminen omaan moninaisuuteensa, valtion harjoittama terveysterrorismi, konservatiivien läpiajamat korotetut lapsilisät heteroperheille, joitakin mainitakseni.

Euroopan alennustila menee Limbodusassa kuitenkin pitemmälle, kun köyhtynyt ja riitautunut Eurooppa joutuu asefirmojen ja palkka-armeijoiden raunioilta syntyneen Eurodef-puolustuskoneiston vallan alle. Eräänlaiset kirjaroviot palavat, kun käyttökieleksi määrätty yleiseuro valtaa alaa.

”Volk choose governements med demokratia. Governements choose Eurodef. Volk choose Eurodef. Volk amour volk, volk amour defender Europa. Kontrol und care” (s. 17).

Tupakointi on lailla kielletty ja viinaa saa määräannoksen kortilla, mutta eniten tavallisia ihmisiä turhauttaa epätasa-arvoisuus. Huumeista haetaan lievitystä. Eliitti huolehtii omistaan ja köyhemmät… niin, he sitten vaikka strippaavat rahoittaakseen esimerkiksi opintonsa.

Tyhjiöillä on taipumus täyttyä ja tyytymättömyydellä löytää kanavat purkautua. Suomalaisesta tulee Ingridin avulla sankari, johon rahvas kiinnittää toiveensa.

”… sinussa voisi olla se muutos, jota maamme kaipaa. Että tämä maa, ja tämä elämä, voisi olla joskus jotain muuta kuin loputonta epävarmuutta tulevaisuudesta, rahattomuutta, ulosottoon kasaantuvia laskuja, leipäjonoja, jotka kiemurtavat Flemarin kulmalta jo Kurviin asti. Jotain muuta kuin konservatiivista arvopolitiikkaa ja samalla pakollisia persevalkaisuja, jotta täyttäisi seksikkyyden normit. Jotain muuta kuin korkeita veroja, joilla ei saa edes ensihoitoa. Sinussa voisi olla muutos ja usko tulevaisuuteen” (s. 11-12).

Somessa alkaa tapahtua, kun Suomalainen ja Ingrid yhdistävät voimansa. Kapinan kierrokset kiihtyvät, eikä polulta ole enää paluuta. Somen voima niin hyvässä kuin pahassa; Limbodusa toden totta heijastelee Lotta Dufvan kiinnostusta internetiin ja mahdottomiin maailmoihin.

Ravisteleva lukuelämys, vaikuttava esikoisromaani. Käsissäsi on visio siitä, miten äärimmilleen ongelmat voisivat ehkä joissakin oloissa kärjistyä, eikä meistä kukaan tahdo sitä. Ongelmille voi vielä tehdä jotakin, jos yhteistä tahtoa löytyy. Soisin etenkin kansanedustajien ja meppien lukevan tämän kirjan.

Ja vielä: Limbodusa on kielellisestikin elämys; kaamean globaalin lihamyllyn pyörintää kuvataan jopa lyyrisesti, kieleltä, murteelta toiselle hypähdellen.

(Taina)