Anna-Lena Laurén : Kuinka kallis vapaus : värivallankumouksista Georgiassa, Ukrainassa ja Kirgisiassa (suomentanut Liisa Ryömä. Teos, 2013)
Demokratian rakentaminen on kivuliasta, Anna-Lena Laurén kirjoittaa.
”Se on kivuliasta entisissä neuvostotasavalloissa. Se on kivuliasta arabimaissa. Kun me länsimaalaiset ihmettelemme, miksi se kestää niin kauan, miksi takaiskuja täytyy tulla niin usein, kuinka nuo eivät herran tähden tajua miten demokratia toimii, niin juuri me itse olemme ymmärtäneet todellisuutta väärin. Demokratian toteuttaminen ei ole suoralinjainen, looginen, tehokas prosessi. Se on pitkä rivi yrityksiä ja epäonnistumisia, ja sen keskellä olija saa harvoin todellista kokonaiskuvaa.”
Kun Neuvostoliitto romahti, 15 maata vapautui ikeestä. Laurénin mielestä vapautumisesta ei oikeastaan voi puhua. Monet noista maista siirtyivät nopeasti uudenlaiseen autoritarismiin. Baltian maita lukuun ottamatta demokratisoitumisprosessi ei päässyt alkamaan entisissä neuvostovaltioissa. Tuli suljettuja yksipuoluejärjestelmiä (Valko-Venäjä, Turkmenistan). Toisissa valtiojohto yritti toteuttaa eräitä uudistuksia, mutta yhteiskunnissa rehotti edelleen korruptio ja valtaapitävä kerros kahmi itselleen etuja sekä nimitti sukulaisia ja ystäviä korkeisiin virkoihin (Ukraina, Moldova). Täysautoritaarinen malli vallitsi Kaukasian maissa (poikkeuksena Kirgisia). Vapautta odottaneet ja köyhtyneet kansalaiset olivat pettyneitä. Periaatteessa demokratia olisi hyvä, mutta kun sitä ei voi syödä. Alettiin toivoa kommunismin paluuta.
Länsimaissa kehitystä seurattiin levottomana kunnes 2000-luvun alussa tapahtui kummia. Sarja vallankumouksia alkoi Georgiasta (2003). Sitä seurasivat Ukraina (2004) ja vielä Kirgisiakin (2005). Laurén korostaa, että mikään näistä ”värivallankumouksista” ei ollut yksiselitteisesti demokraattinen vallanvaihto. Etenkin Kirgisiassa kyseessä oli lähinnä vallankaappaus. Totta on sekin, että näitä hankkeita rahoittivat osittain amerikkalaiset järjestöt, esimerkiksi Soros-säätiö. Tämän vuoksi etenkin Putinin porukoille nämä vallankumoukset ovat punainen vaate. Heistä nämä olivat Washingtonista ohjattuja ”ulkomaisten agenttien” masinoimia kaappauksia, joita laajat kansanjoukot eivät tukeneet. Amerikkalaisten ja eurooppalaisten säätiöiden apurahat käytettiin lähinnä vallankumousten perusrakenteiden luomiseen. Esimerkiksi nuorisojärjestöt järjestivät niiden avulla katuteatteritapahtumia. Missään tapauksessa yksistään ne eivät olisi saaneet satojatuhansia ihmisiä toreille ja parlamenttitalojen ympärille painostamaan hallituksia vaihtoon.
Kymmenen vuotta myöhemmin Laurén lähti tutustumaan näihin maihin. Hän selvittää kirjassa mikä meni pieleen. Miksi näistä hyvistä aluista huolimatta palattiin lähes samanlaisiin entisiin käytätöihin, korruptioon, keskinäiseen vihanpitoon ja omien ryhmäkuntaisten etujen ajamiseen. Kirjan kolme osaa, yksi jokaista maata kohti, avaavat historiallisia ja poliittisia näkökulmia kyseisten maiden osittain samanlaiseen kohtaloon.
Kirjan suurin ansio on kuitenkin mielestäni Anna-Lena Laurénin kyky mennä lähelle ihmistä. Hän osaa luoda luottamuksellisen suhteen haastateltavaan ja välittää yksittäisen ihmisen näkökulman kuhunkin käsiteltävään ongelmaan on se sitten etninen (morsiamenryöstö), poliittinen (kotiseudulleen palaavat karkotetut) tai taloudellinen (lahjonta, korruptio, toimimaton infrastruktuuri). Hän kirjoittaa järjellä ja tunteella, kriittisesti ja lämpimästi samassa lauseessa. Hänen kohdalla journalistipalkinnot ovat löytäneet oikeaan osoitteeseen. Esimerkkinä henkilökuva Kirgisiasta:
”Žamal puhuu vivahteikasta ja mehukasta venäjää, jossa ei ole vieraan korostuksen häivääkään. Hänen ulkomuotonsa – tukeva, voimakas hahmo yllä värikäs kirjava huivi, villatakki, villahame, musta nahkajakku ja lämpimät, käytännölliset talvisaappaat, tuo mieleeni sekoituksen omasta isoäitivainajasta ja Harley Davidson -prätkäilijästä.
Entisessä Neuvostoliitossa tällaisiin naisiin törmää tuon tuosta. He ovat aivan erityistä lajia. Eivät pelkää mitään. Yhteiskunnat romahtavat heidän ympärillään ja miehet kuolevat sydänkohtaukseen ja alkoholismiin, mutta he seisovat kuin kallio, järkähtämättä. He kyntävät eteenpäin kuin jäämurtajat irtolohkareiden seassa, tekevät vuorotyötä, hoitavat kodin, lapset, lapsenlapset, kannattelevat yhteisöjä hartioillaan ahdistumatta, valittamatta, miettimättä hetkeäkään etteivät selviäisi siitä mistä pitää.
Heitä katsoessani mieleeni tulee säe runoilijalta jota he eivät ole koskaan lukeneet, hän on suomenruotsalainen Solveig von Schoultz:
Luuletko nujertavasi minut, elämä?”
Tainan ja Tommin aarrearkku 