Kulttuurijournalismin kulta-ajan paha poika

Hannu Harju: Kajava: pelätty, parjattu, palvottu. Siltala 2023.

Jukka Kajava (1943–2005) oli vuosikymmenien ajan Suomen tunnetuin teatteri- ja televisiokriitikko.

Kajava: pelätty, parjattu, palvottu on Kajavan kollegan, Teatteri-lehden toimitussihteerin sekä Tammi-kustantamon kustannuspäällikön Hannu Harjun kirjoittama tarkka, antoisa ja viihdyttävä teos. Hannu Harju toimi aikoinaan Kajavan työtoverina Helsingin Sanomien teatteritoimituksessa ja yritti jo 2000-luvun alussa saada Kajavaa suostumaan elämäkertakirjan tekoon. Siitä ei silloin tullut mitään, sillä päähenkilö kieltäytyi kohteliaasti, mutta asioita pantiin varmasti muistiin odottamaan parempaa ajankohtaa.

Harju on haastatellut kirjaa varten Kajavan läheisiä ja työtovereita sekä suomalaisia teatterintekijöitä. Hän on myös käynyt läpi laajan kirjallisen aineiston, esimerkiksi 15000 lehtikirjoitusta.

Oulussa syntynyt ja varttunut Jukka Kajava kiinnostui teatterista jo lapsena ja kävi esityksissä äitinsä kanssa. Lukiossa hän oli jo täysin teatterifriikki, mikä heijastui hänen ainekirjoituksiinsakin. Hän oli aktiivinen Oulun teinikunnan jäsen ja kirjoitti teatterista Oulun Teiniin. Vastaavia Teini-lehtiä ilmestyi Suomen eri kaupungeissa 1950–1960-luvun vaihteessa.

Armeijan jälkeen Kajava alkoi avustaa Kaleva-lehteä elokuva-arvioilla ja muutettuaan Helsinkiin opiskelemaan suomen kieltä ja draamakirjallisuutta ryhtyi kirjoittamaan Ylioppilaslehteen Helsingin teatteritarjonnasta. Helsingin Sanomiin hän löysi tiensä 1966 radio- ja tv-arvostelijaksi.

Kajava muisteli myöhemmin: ”Suomi vaihtoi sukupolvea 1960-luvun puolivälissä. Satuin kuulumaan siihen joukkoon: Kalle Holmberg ja Jouko Turkka opiskelivat samaan aikaan teatteritiedettä yliopistossa. Meidän sukupolvemme tie oli helppo: ennen kuin olimme yskäisseetkään, olimme jo pitkällä tekemässä ja määrittelemässä suomalaista kulttuuria.”

Mutta Kajava ei vain ollut oikeassa paikassa oikeaan aikaan, vaan hän oli ilmiömäisen lahjakas kirjoittaja, tyyliniekka, jonka muotoilemia mielipiteitä luettiin nautiskellen ääneen, ihmeteltiin, kauhisteltiin ja odotettiin. Hän alkoi saada nimeä nopeasti jo 1960-luvulla toimiessaan Hesarin tv- ja radiotoimittajana.

Jos Kajava haukkui televisio-ohjelman, se kannatti ehdottomasti katsoa, sanottiin. Hän oli aluksi piukea korkeakultturelli, mutta pehmensi vuosien saatossa otettaan. Kajavahan seurasi ja kommentoi tarkkaan lopulta jopa Kauniit ja rohkeat -sarjaa. Lastenkulttuuria hän puolusti kuin leijona, vaatien yhä uudelleen lapsille parempaa katsottavaa televisioon ja vanhempia valvomaan laatua.

Vakituisen paikan Helsingin Sanomien teatterikriitikkona hän sai 1978 Sole Uexküllin kuoleman jälkeen. Samana vuonna alkoi ilmestyä Kanavalla-palsta, jossa oli Kajavan naama ja nimi.

Kajavan mahti ja menestys osui kulttuurijournalismin kulta-aikaan, jolloin taidearvioita kirjoitettiin ja julkaistiin paitsi pääkaupunkiseudun lehdissä myös maakunnissa. Minä Taina Salakka-Kontunen sain myös maistaa tuota kulta-aikaa Etelä-Suomen Sanomissa musiikista vastaavana kulttuuritoimittajana 1992–2002. Kollegani teatterin saralla oli Riitta Wikström (1944–2003), tunnetun teatterikriitikon, Viipuri-muistelmistaankin kuuluisan Katri Veltheimin (1918–2011), o.s. Paavolainen, tytär. Kirjallisuudesta ja kuvataiteesta vastasi Jouko Tallimäki.

Siis kolme kulttuuritoimittajaa maakuntalehdessä Lahdessa! Ja Kajava oli nimi, joka nousi ESS:n kulttuuritoimituksessakin säännöllisesti esiin.

Kun Jukka Kajava alkusyksystä 2002 lyttäsi Lahden kaupunginteatterin suurella näyttämöllä esitetyn Yön sisar -musikaalin Helsingin Sanomissa otsikolla Unien harakanpesässä, juttelimme tietysti asiasta ESS:n kulttuuritoimituksessa. Wikströmin Riitalta löytyi ymmärrystä: ”Jotain naisten unimaailman juttuja! Eihän Jukka sellaista jaksa.”

Yön sisaren tekijät pahoittivat Kajavan arvostelusta mielensä ja olivat sitä mieltä, että kaikki, koko ”kriitikkokuoro” Kajavan johdolla olivat heidät haukkuneet. Sehän ei pitänyt paikkaansa; muun muassa minä kirjoitin myönteiseen sävyyn. Minä puolestani pahoitin mieleni siitä, että mielipiteeni ja varsin näyttävä juttu maakunnan ykköslehdessä ei tuntunut painavan mitään. Mutta kuten Kajava-kirjassa todetaan, suurikaan joukko maakuntien myönteisiä kirjoituksia ei kompensoinut Jukka Kajavan moitteita.

Kajavalle laatu oli kaikki kaikessa. Hän oli tinkimätön eikähän laatutietoisuudessa ole mitään pahaa, varsinkin jos ihminen on kriitikko, mutta ikävä kyllä Kajavalla oli pahantuulisuutensa, oikkunsa ja päähänpinttymänsä, jotka saattoivat tehdä hänen teksteistään teräviä giljotiineja. Hänellä oli suosikkeja, joskus oikukkaasti. Kirjassa miesnäyttelijät tuovat esiin tätä puolta. Kajava suhtautui myös ihmeen innostuneesti ja arvostaen Jouko Turkkaan. Looginen selitys on, että Kajava tarvitsi Turkkaa oman ideologiansa pönkittämiseen, haki tältä tukea omalle teatterinäkemykselleen.

Mikä siis oli Kajavan teatterifilosofia: teatterin pitää tavoitella jotain merkityksellistä, pyrkiä rehellisyyteen, edustaa humanismia ja haluta avata katsojien silmät ennen käsittelemättömille aiheille.

Vaikka Kajava tunnettiin tv-aiheisista kirjoituksistaan, niin teatteri oli hänelle rakkain laji, ja hän kertoi saapuvansa näytäntöön aina toiveikkaana ja innoissaan, etukenossa istuen; jos hän sitten pettyi, hän vetäytyi taaksepäin. Niinpä Q-teatterissa oli sanonta: ”Jos nahkahousut narahtavat katsomossa, tulee huono kritiikki.”

Kajavan palkka oli huomattavan suuri, päätoimittajatasoinen, nykyrahassa 150000 euroa vuodessa. Niin suuri oli hänen henkilöbrändinsä markkina-arvo lehdelle. Helsingin Sanomissa oli toinenkin monumentaalinen taidekriitikko, musiikkiarvostelija Seppo Heikinheimo. Emerituspäätoimittaja Janne Virkkunen toteaa Hannu Harjun kirjassa, että vahvat nimet, brändit, tekevät lehdestä vahvemman. ”Heidän juttujaan odotettiin eikä heidän kanssaan tarvitse olla samaa mieltä.”

Teksteissään Kajava saattoi ilmaista suoranaisen suuttumuksensa jopa julmasti, ja kirjassa pääsevät ääneen nekin, joiden elämää kritiikki järkytti. Kajavan inhokiksi joutuminen saattoi tärvellä näyttelijän uran. Teatterintekijät kävivät välillä taistoon koettuaan joutuneensa kohtuuttoman kritiikin uhriksi. Järjestettiin keskustelutilaisuuksia, paneeleita ilman Kajavaa, mutta keskustelu kääntyi aina Kajavaan.

Kajavan ura Helsingin Sanomissa kesti lähes 40 vuotta, ja hän sai enemmän palautetta,  muun muassa lukijapostia, kuin kukaan muu lehden toimittaja.

Eihän tällaista enää ole, sillä ankarien, yhden median ylituomareiden aika on ohi. Se päättyi viimeistään sosiaalisen median vallattua mediakentän. Mielipiteet hajoavat biljoonaksi sirpaleeksi.

Se mikä ehkä Kajavan aikalaisille jäi joskus peittoon, oli hänen vahva toiveensa ja halunsa päästä ohjaamaan teatteria. Hän ohjasikin, mutta olisi halunnut tehdä sitä enemmän. Kajavan ohjauksia olivat muun muassa Cabaret Intimiteatterissa 1977, Runar ja Kyllikki Intimiteatterissa 1980, Maaria Blomma Intimiteatterissa 1981, Peacock-teatterin esitykset 1980-luvulla, ooppera Manon Lescaut Tampereella 1999 ja Ditt livs historia Svenska Teaternissa 2001.

Kaksoisrooli kriitikkona ja ohjaajana arvelutti monia teatterintekijöitä ja aiheutti polemiikkia. Kajava itse hämmästeli tätä, sillä hänen mielestään laaja-alaisuus tekemisessä olisi kaikkien etu.

Kirjaan kootut Kajavan valitut sanomiset ovat aivan vastustamattomia, olkoonkin että niiden kohteeksi joutuneet eivät taatusti ole olleet riemuissaan.

”Näyttelijät ja kertoja artikuloivat repliikkinsä huolekkaasti, mutta heidän yhteistyönsä ei johtanut mihinkään ihmistä muistuttavaan.”

”Jukka Linkolan musiikki melskaa montussa kuin siellä olisi niittokoneiden keväthuolto käynnissä.”

”Väliin näyttämö muistuttaa liikennepoliisien koulutustilaisuutta.”

”Intohimo on kauravelliä, murhe kermaviiliä, kosto tikkukaramellia. Ja erotiikka – pelkkää kihnaamista.”

Kajava oli tyyliniekka myös pukeutumisessaan. Hän oli homoseksuaali ja ohjaaja Antti Einari Halosen pitkäaikainen kumppani. Hän pysyi kaapissa, kuten sanonta kuuluu.  Kirjassa suhtaudutaan tähän asiaan hienovaraisesti.

Kajavalle oli tärkeätä päästä teatteriesityksiin ulkomaille. Niistä hän sai uusia virikkeitä ja avarampaa perspektiiviä. Berliinin Theatertreffen-tapahtumassa hän oli jokakeväinen vieras. Vuoden 2005 Theatertreffen jäi hänen viimeisekseen; hän kuoli hotellissa Berliinissä sairauskohtaukseen toukokuussa 2005. Hänellä oli keuhkoahtauma ja sydämen vajaatoiminta. Ennen matkaa hän kävi lääkärissä huonovointisuuden takia, ja lääkäri kehotti olemaan matkustamatta, mutta Kajava ei kyennyt luopumaan Theatertreffenistä.

Hannu Harju analysoi kiinnostavasti Kajavan tyylikeinoja, kuten me- ja he-muotojen käyttöä, kysymysmuotoa ja adjektiivien käyttöä. Kirja ilahduttaa näillä makupaloilla.

Minulle, entiselle maakuntalehden kulttuuritoimittajalle, Kajava oli kiinnostavaa luettavaa. Se palautti mieleeni, että minäkin sain olla osa kulttuurijournalismin kulta-aikaa, sitä, että kulttuuri todella sai näkyvyyttä ja asiantuntijuutta mediassa.

Taina

Verot valtion maksettavaksi!

Tommi Uschanov : Suuri kaalihuijaus : kirjoituksia yhteiskunnallisesta tietämättömyydestä (Teos, 2010)

”Tämä kirja sai osittain alkunsa halustani tutkia tahattomasti syntyviä vääriä uskomuksia yhteiskunnasta yhtä laajasti kuin Paastela tarkastelee tahallaan synnytettyjä vääriä uskomuksia – halusta kirjoittaa Valheen ja politiikan rinnalle Tietämättömyys ja politiikka. Täysin oikeudenmukaisessa maailmassa Paastela ja hänen oivallinen teoksensa olisivat huomattavasti suuremman klassikon asemassa kuin ovat.”

Olen Uschanovin kanssa samaa mieltä. Jukka Paastelan kirjan esittelin jo blogissamme [Se on vale!]. Katsotaan onnistuuko kaima tavoitteessaan, kun hän ottaa vesurin käteen ja johdattaa retkikunnan poliittisen järjettömyyden ryteikköön. Matkalla tulee vastaan ihmisjoukkoihin syvälle levinneitä yhteiskunnallisia uskomuksia, jotka suosiosta huolimatta eivät pidä paikkaansa; väistellään julkisuudessa esitettyjä epätosia väitteitä; kierretään kaukaa emotionaalisesti houkuttelevia ja psykologisesti palkitsevia harhaan johtavia ajatustottumuksia sekä muita vaaroja.

Jossakin matkan varrella herää ajatus, että kansalaisten tiedon taso on niin matala, että tyhmyyden paino luhistaa yhteiskunnan. Tommi Uschanov esittelee tietämättömyystutkijoita, jotka pelkäävät pommin jo tikittävän. Hän on itse sitä mieltä, että pommi on jo räjähtänyt. Se tapahtui siinä vaiheessa, kun yleinen ja yhtäläinen äänioikeus säädettiin.

Vaikka Tommi Uschanovin mukaan Suomessa on yhteiskunnalliselta tietämykseltään täysiä tolvanoita, niin eräissä suhteissa asiat ovat meillä kansainvälisesti vertaillen paremmalla tolalla. Yhdysvalloissa on toistuvasti päädytty tulokseen, että noin kolmannes kansasta ei ymmärrä politiikasta käytännössä yhtään mitään. Suomessa vastaavalla tavalla laskien pahasti tietämättömiä on 14 %. Suomella on siis suhteellisen paljon menetettävää, jos ajattelu alkaa veltostua. Sekin kannusti Uschanovia tämän kirjan tekoon.

Tosin eivät luvut suomalaisiakaan suorastaan mairittele. Tekijä kertoo Turun yliopiston tutkimuksesta vuodelta 2008, hieman alle vuosi vuoden 2007 eduskuntavaalien jälkeen. Niissä vaaleissa SDP putosi oppositioon. 27 % vastaajista piti sitä edelleen hallituspuolueena. Jopa SDP:tä vaaleissa ääneistäneistä kuvitteli samoin. Lähes vastaavia virhearvioita tekivät vihreiden ja perussuomalaisten kannattajat. Epäilyttävän moni myös ilmoitti äänestäneensä vaaleissa. Uschanov onkin kriittinen kansalaisten keskuudessa tehtävien kyselyjen suhteen. Hän toivoo, että niihin liitettäisiin täydentäviä kysymyksiä, joista nähtäisiin miten perillä vastaajat ylipäätään kysytyistä asioista ovat.

Uschanov huomauttaa, että demokratian vahvuus on se, että se ei ole sisältö- vaan muotokysymys. Demokratia merkitsee, että kaikki ihmiset hyväksytään täysivaltaisiksi kansalaisiksi ja tasa-arvoisiksi päätöksentekijöiksi. Heidän arvonsa ja uskomuksensa voivat olla joskus perusteettomia ja virheellisiä, mutta kokonaisuus toimii silti.

”Selitystä ei kaipaa se, miten voimme tietämättömyyden valossa olettaa demokraattisen yhteiskunnan toimivan, vaan täsmälleen päinvastoin se, että yhteiskunta tästä tietämättömyydestä huolimatta toimii silmin nähden hyvin.”

Poliitikot, toimittajat ja politiikan tutkijat keskustelevat julkisuudessa lähinnä keskenään. Uschanovin mukaan he yleistävät oman politiikkasuhteensa koskemaan kaikkia äänestäjiä. He kuvittelevat, että useimmat ihmiset ovat paljon valveutuneempia kuin he todellisuudessa ovat. Nukkuvien puolueen olemassaoloa selitetään helposti sillä, että äänestäjät eivät tiedä tarpeeksi, jotta he voisivat valita eri puolueiden kesken.

”Poliittisen psykologian tulosten mukaan myöskään monet niistä, jotka äänestävät, eivät välttämättä tiedä riittävästi pystyäkseen valitsemaan – he äänestävät kuitenkin, koska eivät yksinkertaisesti tiedä edes sitä, etteivät tiedä.”

Tuo Dunning-Kruger -ilmiö on itse itseään ylläpitävä ketju. Lisäksi eräs masentava poliittisen psykologian tutkimustuloksista osoittaa, että ne, joiden uskomukset pitävät kaikkein huonoimmin paikkansa, ovat niiden paikkansapitävyydestä usein kaikkein varmimpia. Asiatiedoilla tuota tietämättömyyden muuria on hankala murtaa Uschanov toteaa. Hän toivoo lehtiin tehokkaampaa faktantarkistusta, jolla puolitotuuksien ja pötypuheen leviämistä voitaisiin hillitä. Lisäksi hän on havainnut yleisössä tietynlaista asiantuntijavihaa.

”Systemaattisen analyyttisen lähestymistavan omaksuvia ihmisiä pidetään usein pöyhkeinä ja ylimielisinä. Mutta se, mikä on jonkin asian todellinen laita, ei riipu siitä, miten muut suhtautuvat niihin, jotka tietävät sen todellisen laidan. Se, että ihminen ajattelee omilla aivoillaan ja uskaltaa ajatella itse, on tätä nykyä länsimaissa noussut itsestään selvän tuntuiseksi ihanteeksi, johon ei koskaan liitetä mitään tarkentavia reunaehtoja. Sosiaaliset normit rohkaisevat ihmisiä olemaan kriittisiä paitsi sellaisten asioiden suhteen, joista heillä on hyvä tietämys, myös sellaisten asioiden suhteen, joista he eivät tiedä edes niin paljon, että tietäisivät, millainen suhtautuminen niihin ylipäänsä on kriittistä ja millainen taas epäkriittistä.”

Uschanovin mukaan asiantuntijuus ei ole nykyään kovin mediaseksikästä. Sitaatti Sami Borgilta: ”Järkevät vastaukset ovat usein niin ehdollisia, että toimittajat eivät oikein pidä niistä.” Siksi ääneen päästetään heitä, jotka laukovat raflaavia, repäiseviä ja täysin paikkansapitämättömiä väitteitä. Yhdysvaltojen ulkopolitiikan asiantuntijoina esiintyvien todellista osaamista on verrattu heidän saamaansa medianäkyvyyteen eräässä tutkimuksessa. Tulos on jossain määrin masentava. Kaikkein eniten äänessä ovat ne, jotka tietävät asioista keskimääräistä vähemmän. ”Nimekkyys sekoitetaan pätevyyteen.”

Internetin ala-arvoista yhteiskunnallista keskustelukulttuuria sivutaan lyhyesti. Uschanov toteaa, että kirjoittajien kyky kääntää mikä tahansa keskustelu omaan suosikkipakkomielteeseen on rajaton. Jos teema on kukkien kastelu, niin kohta siinäkin kirjoitetaan ilmastonmuutoksesta, somaleista ja talvisodasta. ”Samat väitteet, jotka on kumottu jo kymmeniä kertoja, nousevat yhä uudestaan haudoista kuin mitkäkin zombiet.”

Ei yllätä, että Uschanov noteeraa poliitikkojen arvostuksen putoamisen muutamassa vuosikymmenessä. 2010 tehdyssä kyselyssä ministeri sijoittui hiukan parturin ja vartijan alapuolelle, ja kansanedustaja oli lehdenjakajan ja teurastajan seurassa. Uschanov arvelee, että politiikkaa sinänsä ei inhota historiallisessa vertailussa kovin voimakkaasti. Kuitenkin jokainen yksittäinen puolue ja myös lähes jokainen yksittäinen poliitikko herättää torjuntareaktioita. Hänen tulkintansa mukaan ihmiset välittävät politiikasta, mutta mielleyhtymät ja tunnereaktiot ovat muuttuneet aiempaan verrattuna yksipuolisesti kielteisiksi.

Tommi Uschanovin kirjassa on kolme jaksoa. Kun ensin on käsitelty ”Yhteiskunnallinen tietämättömyys” ja ”Pettymys politiikkaan”, päästään ”Suureen kaalihuijaukseen”. Suuri kaalihuijaus voisi olla nimeltään myös Suuri kananmunahuijaus, ankanmunahuijaus, soijapapuhuijaus, sumutorvihuijaus tai miksei EU:n kurkunkäyryyshuijaus. Kaikki samanlaisia huhuina laajalle levinneitä harhoja. Alkuperäinen on mainio, mutta valitettavasti sen verran monipolvinen, ettei se enää mahdu annettuun merkkirajaan.

Tommi Uschanov päättää kirjansa lievästi toiveikkaissa merkeissä. Ihmisten paikkansapitämättömät uskomukset asioista ovat vinoutuneita. Ne kallistuvat enemmän yltiöpessimistiseen suuntaan. Asioiden luullaan olevan yhteiskunnassa huonommin ja menevän koko ajan huonompaan suuntaan, kun ne voivat jopa parantua. Totuus tahtoo yleensä olla julkinen ja aika tylsä. Uschanov kirjoittaa, että ne, jotka kärsivät ylenpalttisesta synkkyydestä ja pessimismistä, voivat usein onnitella itseään realismista ja selvänäköisyydestä. Tuo asenne on kuitenkin samanlaista epäkypsää todellisuuspakoa kuin yltiöoptimistinenkin näkökulma maailmaan.

Kaikki positiivinen ja ilahduttava maailmassa ei ole pelkkää harhaa. Uschanovin mielestä kokemattomuus aiheuttaa taipumuksen ajatella, että koko ihmisen maailma lyijykynistä leikkikenttiin on heijastus salaisesta hyvän ja pahan taistelusta. Pikkuisen lisää jäitä hattuun. Tommi Uschanov muistuttaa Matti Mäkelän sanoin, että maailma ei ole lopultakaan kovin dramaattinen paikka. Se on kuin Kouvola tai Hamina puoli neljä lauantaina iltapäivällä.

Sen kaltaista maailmaa saattaa epäilemättä hallita hiukan vähäisemmälläkin järjellä.

Tommi

10 askelta radikaaliin kristillisyyteen (K-18)

(sisältää: kirosanoja, lapsipornoa, homosuhteita)

Kai Sadinmaa : 10 käskyä kirkolle (Into, 2015)

1. Älä valehtele Jeesuksesta
2. Lopeta jäsenten kosiskelu
3. Julista poliittista evankeliumia
4. Lopeta sijoitusbisnes
5. Lopeta rikkaiden suosiminen
6. Älä kumarra valtaa
7. Luovu tekopyhyydestä
8. Luovu messusta ja muusta magiasta
9. Anna homon rakastaa
10. Älä tee Raamatusta Jumalaa

”On oireellista, että harhaoppisuus liittyy nimenomaan oppiin ei etiikkaan, siihen mitä me toisillemme teemme ja kuinka tätä elämää ylipäänsä elämme. Saat aivan rauhassa pyörittää lähimmäisesi kasvoja kuralätäkössä, mutta auta armias jos väität, että Jeesus sikisi äitinsä kohdussa miehen siittiön hedelmöittäessä Marian munasolun: sinut julistetaan harhaoppiseksi.
Jos olet kirkkoherra, niin saat alistaa, nöyryyttää ja kiusata seurakunnan työntekijöitä mennen tullen ilman mitään seuraamuksia, mutta menetät pappisoikeutesi, jos kehtaat julistaa saarnastuolissa, ettet usko uskontunnustukseen. Opillisuuden ja dogmaattisuuden ylikorostus on tappanut kirkon sosiaalisen vastuun. Uhrimenot ovat ajaneet armahtavaisuuden edelle.”

Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on isoja ongelmia. Monet niistä ratkeaisivat, jos se lukisi tarkasti Kai Sadinmaata. Hän nosti kirjallaan peilin kirkon kasvojen eteen, eikä kuva ole mairitteleva. Pappina Kai Sadinmaa tuntee aiheensa läpikotaisin. Lisäksi hän osaa perustella teologiset väitteensä ja esimerkit kirkkohistoriasta kirkkaasti. Niin kirkkaasti, että tällainen satunnainenkin kirkossa kävijä ne tajuaa. Kirkko vaikeni mieluummin asiasta ja potkaisi myöhemmin rauhanhäiritsijän ulos talosta. Kapinallisten rabbien ja profeettojen kanssa kirkkoisillä onkin aina ollut ongelmia.

Kai Sadinmaa aavisti varmaan, että tällaisella kirjalla hän tuskin saa ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa, ainakaan tässä eliittiä ja yhteiskunnallista valtaa myötäilevässä valtakirkossamme.
”Päätin jossain vaiheessa, että sanon suoraan mitä ajattelen näistä aiheista. Kyllä mieluummin säilytän itsekunnioitukseni ja elän vaikka köyhänä tässä maailmassa kuin menetän itsekunnioitukseni ja saan jonkun eläkeviran kirkosta – ei kiitos.” (Vapaa Ajattelija 2/2016)

Kai Sadinmaa pöllyttää kirkkoa, sen rakenteita, asenteita, sen oppia sekä oppimestareita, kaikkia tasapuolisesti. Hän esimerkiksi esittää millaisiin mahdottomuuksiin joutuu, jos tosiaan haluaa ottaa Raamatun kirjaimellisesti. Kuvaus homokysymyksen yhteydessä käydystä keskustelusta kirkolliskokouksessa ja päättävissä elimissä on… no, masentavaa. Minulle oli uutinen, että kirkolliskokouksessa siedetään noin avointa vihamielisyyttä homoseksuaaleja kohtaan. Samaa sukupuolta olevien parisuhteiden siunaamisesta pelätään olevan lyhyt matka pedofiliaan. Kirkkoherra Marjokorven mukaan jos homoseksuaaliset elämäntavat hyväksytään, pitäisi kai hyväksyä myös ahneus, murhanhimo ja petollisuus. Näin hän Roomalaiskirjettä lukee.

Vanhoillislestadiolaisilla ja muilla konservatiivisilla herätysliikkeillä on vahva asema välillisellä vaalilla valittavassa kirkolliskokouksessa. Monet kirkolliskokousedustajat vastustavat naispappeutta, puhumattakaan samaa sukupuolta olevien parisuhteista. Kai Sadinmaa erotettiin kirkosta, mutta lestadiolaisten epäkristillinen teologia ei ole piispoille ongelma. Kirkossa palvelee monia vanhoillislestadiolaisia pappeja, joiden opin mukaan kukaan muu ei pääse Jumalan valtakuntaan paitsi heidän oman liikkeensä jäsenet.

Lestadiolaiset ovat niin hyviä kirkollisveron maksajia, että heitä on pakko sietää. Lestadiolaisten parissa paljastuneiden pedofiliatapausten käsittely ja ongelman vähättely kirkon johdon taholta on järkyttävää luettavaa. Toinen esimerkki Kai Sadinmaan kirjassa on lestadiolaisten ehkäisykielto. Ihmisoikeusliitto sekä KION, kirkon ihmisoikeuskysymysten neuvottelukunta ottivat ehkäisykieltoon kantaa. Käytäntö todettiin ihmisoikeusloukkaukseksi. Lausunto oli kiusallinen kirkon johdolle eikä asia edennyt. Arkkipiispa Jukka Paarma piti ehkäisyä elämäntapakysymyksenä ja rinnasti sen teatterin, television ja urheilun kaltaisiin asioihin. Hänen mielestään niistä voi kirkossa olla montaa mieltä eivätkä ne ole kirkon yhtenäisyydelle vaaraksi. Ei vaaraksi ehkä kirkon yhtenäisyydelle, mutta entä naisille? Onko heidän kärsimyksensä ja terveyden ja hengen vaarantaminen todellakin rinnastettavissa television katseluun?

2010 kirkolliskokouksessa oli esillä rekisteröityjen parisuhteiden siunaaminen. Esityksen läpiviemiseksi oli konservatiiviedustajat saatava sen taakse. Piispojen ja SRK:n johdon väliset keskustelut eivät ole julkisia. Sadinmaa arvelee, että vanhoillislestadiolaiset suostuivat äänestämään homoparien siunaamisen tai rukoushetken puolesta, kun piispat jättävät jatkossa ehkäisykiellon rauhaan.
”Tähän viittasi kirkolliskokouksen lestadiolaisedustajien jälkikäteen esittämät julkiset anteeksipyynnöt äänestyskäyttäytymisestään.”
Ihmisoikeuksista puhunut KION jäi edelleen riesaksi kirkkohallitukselle. Sen antamia lausuntoja ei jatkossa huomioitu, sen oikeuksia rajoitettiin ja toimintaa alettiin seurata tarkemmin. Siitä tuli keskustelukerho ja se hiipui vähitellen pois. Lopullisesti ihmisoikeuskysymyksistä päästiin eroon, kun kirkkohallituksen johto lakkautti ihmisoikeussihteerin toimen.

Pieni syrjäpolku. Tutkimusprofessori Heikki Hiilamo antaa kaksi uudempaa esimerkkiä kirkon hallinnon kuvioista. Ensimmäinen koskee piispojen toimintaa, kun kirkkolakia muutettiin. Eduskunta ei nähnyt tarpeellisena mainita uskontunnustusta sekä luterilaisia tunnustuskirjoja lakitekstissä. Eivät myöskään asiaa valmistelleet kirkkohallitus ja piispainkokous. Kirkolliskokouksen lakivaliokunta kuitenkin halusi maininnan lakiin. Hiilamo: ”Taustaltaan vanhoillislestadiolainen puheenjohtaja Antti Savela johdatti valiokunnan niukalla äänten enemmistöllä 10-7 vastustamaan eduskunnan tahtoa tunnustuspykälän poistamisesta kirkkolaista.” Piispat säikähtivät konservatiivien reaktiota. He pitivät junttakokouksen ja pyörsivät aikaisemman kantansa. He laittoivat arvovaltansa peliin ja keskeisinä mielipidejohtajina saivat kannalleen kirkolliskokouksen enemmistön. Tunnustuspykälä lisättiin tekstiin.

Toinen Hiilamon esimerkki on diakoniatyöntekijöiden asema kirkossa. Naisvaltaisen pienipalkkaisen työntekijäkunnan asema on heikko. Diakonaattiuudistuksen tarkoituksena on tunnustaa diakonian viranhaltijoiden asema hengellisen työn tekijöinä sekä parantaa heidän vaikutusmahdollisuuksiaan. Uudistusta on valmisteltu liki 30 vuotta. Sen eteneminen on aina pysähtynyt siihen, etteivät papit ja etenkään miesvaltaiset piispat ole halunneet jakaa valtaansa muiden hengellistä työtä tekevien viranhaltijoiden kanssa.

Heikki Hiilamon yhteenveto on karu: ”Kirkon kannalta on hyvä, että jäsenet eivät tiedä näitä asioita.”
Niin, mutta onneksi meillä on Kai Sadinmaa. Sekä Into joka uskaltaa kustantaa tällaista. Palataan sanan ääreen.

Sivut: 1 2