Kulttuurijournalismin kulta-ajan paha poika

Hannu Harju: Kajava: pelätty, parjattu, palvottu. Siltala 2023.

Jukka Kajava (1943–2005) oli vuosikymmenien ajan Suomen tunnetuin teatteri- ja televisiokriitikko.

Kajava: pelätty, parjattu, palvottu on Kajavan kollegan, Teatteri-lehden toimitussihteerin sekä Tammi-kustantamon kustannuspäällikön Hannu Harjun kirjoittama tarkka, antoisa ja viihdyttävä teos. Hannu Harju toimi aikoinaan Kajavan työtoverina Helsingin Sanomien teatteritoimituksessa ja yritti jo 2000-luvun alussa saada Kajavaa suostumaan elämäkertakirjan tekoon. Siitä ei silloin tullut mitään, sillä päähenkilö kieltäytyi kohteliaasti, mutta asioita pantiin varmasti muistiin odottamaan parempaa ajankohtaa.

Harju on haastatellut kirjaa varten Kajavan läheisiä ja työtovereita sekä suomalaisia teatterintekijöitä. Hän on myös käynyt läpi laajan kirjallisen aineiston, esimerkiksi 15000 lehtikirjoitusta.

Oulussa syntynyt ja varttunut Jukka Kajava kiinnostui teatterista jo lapsena ja kävi esityksissä äitinsä kanssa. Lukiossa hän oli jo täysin teatterifriikki, mikä heijastui hänen ainekirjoituksiinsakin. Hän oli aktiivinen Oulun teinikunnan jäsen ja kirjoitti teatterista Oulun Teiniin. Vastaavia Teini-lehtiä ilmestyi Suomen eri kaupungeissa 1950–1960-luvun vaihteessa.

Armeijan jälkeen Kajava alkoi avustaa Kaleva-lehteä elokuva-arvioilla ja muutettuaan Helsinkiin opiskelemaan suomen kieltä ja draamakirjallisuutta ryhtyi kirjoittamaan Ylioppilaslehteen Helsingin teatteritarjonnasta. Helsingin Sanomiin hän löysi tiensä 1966 radio- ja tv-arvostelijaksi.

Kajava muisteli myöhemmin: ”Suomi vaihtoi sukupolvea 1960-luvun puolivälissä. Satuin kuulumaan siihen joukkoon: Kalle Holmberg ja Jouko Turkka opiskelivat samaan aikaan teatteritiedettä yliopistossa. Meidän sukupolvemme tie oli helppo: ennen kuin olimme yskäisseetkään, olimme jo pitkällä tekemässä ja määrittelemässä suomalaista kulttuuria.”

Mutta Kajava ei vain ollut oikeassa paikassa oikeaan aikaan, vaan hän oli ilmiömäisen lahjakas kirjoittaja, tyyliniekka, jonka muotoilemia mielipiteitä luettiin nautiskellen ääneen, ihmeteltiin, kauhisteltiin ja odotettiin. Hän alkoi saada nimeä nopeasti jo 1960-luvulla toimiessaan Hesarin tv- ja radiotoimittajana.

Jos Kajava haukkui televisio-ohjelman, se kannatti ehdottomasti katsoa, sanottiin. Hän oli aluksi piukea korkeakultturelli, mutta pehmensi vuosien saatossa otettaan. Kajavahan seurasi ja kommentoi tarkkaan lopulta jopa Kauniit ja rohkeat -sarjaa. Lastenkulttuuria hän puolusti kuin leijona, vaatien yhä uudelleen lapsille parempaa katsottavaa televisioon ja vanhempia valvomaan laatua.

Vakituisen paikan Helsingin Sanomien teatterikriitikkona hän sai 1978 Sole Uexküllin kuoleman jälkeen. Samana vuonna alkoi ilmestyä Kanavalla-palsta, jossa oli Kajavan naama ja nimi.

Kajavan mahti ja menestys osui kulttuurijournalismin kulta-aikaan, jolloin taidearvioita kirjoitettiin ja julkaistiin paitsi pääkaupunkiseudun lehdissä myös maakunnissa. Minä Taina Salakka-Kontunen sain myös maistaa tuota kulta-aikaa Etelä-Suomen Sanomissa musiikista vastaavana kulttuuritoimittajana 1992–2002. Kollegani teatterin saralla oli Riitta Wikström (1944–2003), tunnetun teatterikriitikon, Viipuri-muistelmistaankin kuuluisan Katri Veltheimin (1918–2011), o.s. Paavolainen, tytär. Kirjallisuudesta ja kuvataiteesta vastasi Jouko Tallimäki.

Siis kolme kulttuuritoimittajaa maakuntalehdessä Lahdessa! Ja Kajava oli nimi, joka nousi ESS:n kulttuuritoimituksessakin säännöllisesti esiin.

Kun Jukka Kajava alkusyksystä 2002 lyttäsi Lahden kaupunginteatterin suurella näyttämöllä esitetyn Yön sisar -musikaalin Helsingin Sanomissa otsikolla Unien harakanpesässä, juttelimme tietysti asiasta ESS:n kulttuuritoimituksessa. Wikströmin Riitalta löytyi ymmärrystä: ”Jotain naisten unimaailman juttuja! Eihän Jukka sellaista jaksa.”

Yön sisaren tekijät pahoittivat Kajavan arvostelusta mielensä ja olivat sitä mieltä, että kaikki, koko ”kriitikkokuoro” Kajavan johdolla olivat heidät haukkuneet. Sehän ei pitänyt paikkaansa; muun muassa minä kirjoitin myönteiseen sävyyn. Minä puolestani pahoitin mieleni siitä, että mielipiteeni ja varsin näyttävä juttu maakunnan ykköslehdessä ei tuntunut painavan mitään. Mutta kuten Kajava-kirjassa todetaan, suurikaan joukko maakuntien myönteisiä kirjoituksia ei kompensoinut Jukka Kajavan moitteita.

Kajavalle laatu oli kaikki kaikessa. Hän oli tinkimätön eikähän laatutietoisuudessa ole mitään pahaa, varsinkin jos ihminen on kriitikko, mutta ikävä kyllä Kajavalla oli pahantuulisuutensa, oikkunsa ja päähänpinttymänsä, jotka saattoivat tehdä hänen teksteistään teräviä giljotiineja. Hänellä oli suosikkeja, joskus oikukkaasti. Kirjassa miesnäyttelijät tuovat esiin tätä puolta. Kajava suhtautui myös ihmeen innostuneesti ja arvostaen Jouko Turkkaan. Looginen selitys on, että Kajava tarvitsi Turkkaa oman ideologiansa pönkittämiseen, haki tältä tukea omalle teatterinäkemykselleen.

Mikä siis oli Kajavan teatterifilosofia: teatterin pitää tavoitella jotain merkityksellistä, pyrkiä rehellisyyteen, edustaa humanismia ja haluta avata katsojien silmät ennen käsittelemättömille aiheille.

Vaikka Kajava tunnettiin tv-aiheisista kirjoituksistaan, niin teatteri oli hänelle rakkain laji, ja hän kertoi saapuvansa näytäntöön aina toiveikkaana ja innoissaan, etukenossa istuen; jos hän sitten pettyi, hän vetäytyi taaksepäin. Niinpä Q-teatterissa oli sanonta: ”Jos nahkahousut narahtavat katsomossa, tulee huono kritiikki.”

Kajavan palkka oli huomattavan suuri, päätoimittajatasoinen, nykyrahassa 150000 euroa vuodessa. Niin suuri oli hänen henkilöbrändinsä markkina-arvo lehdelle. Helsingin Sanomissa oli toinenkin monumentaalinen taidekriitikko, musiikkiarvostelija Seppo Heikinheimo. Emerituspäätoimittaja Janne Virkkunen toteaa Hannu Harjun kirjassa, että vahvat nimet, brändit, tekevät lehdestä vahvemman. ”Heidän juttujaan odotettiin eikä heidän kanssaan tarvitse olla samaa mieltä.”

Teksteissään Kajava saattoi ilmaista suoranaisen suuttumuksensa jopa julmasti, ja kirjassa pääsevät ääneen nekin, joiden elämää kritiikki järkytti. Kajavan inhokiksi joutuminen saattoi tärvellä näyttelijän uran. Teatterintekijät kävivät välillä taistoon koettuaan joutuneensa kohtuuttoman kritiikin uhriksi. Järjestettiin keskustelutilaisuuksia, paneeleita ilman Kajavaa, mutta keskustelu kääntyi aina Kajavaan.

Kajavan ura Helsingin Sanomissa kesti lähes 40 vuotta, ja hän sai enemmän palautetta,  muun muassa lukijapostia, kuin kukaan muu lehden toimittaja.

Eihän tällaista enää ole, sillä ankarien, yhden median ylituomareiden aika on ohi. Se päättyi viimeistään sosiaalisen median vallattua mediakentän. Mielipiteet hajoavat biljoonaksi sirpaleeksi.

Se mikä ehkä Kajavan aikalaisille jäi joskus peittoon, oli hänen vahva toiveensa ja halunsa päästä ohjaamaan teatteria. Hän ohjasikin, mutta olisi halunnut tehdä sitä enemmän. Kajavan ohjauksia olivat muun muassa Cabaret Intimiteatterissa 1977, Runar ja Kyllikki Intimiteatterissa 1980, Maaria Blomma Intimiteatterissa 1981, Peacock-teatterin esitykset 1980-luvulla, ooppera Manon Lescaut Tampereella 1999 ja Ditt livs historia Svenska Teaternissa 2001.

Kaksoisrooli kriitikkona ja ohjaajana arvelutti monia teatterintekijöitä ja aiheutti polemiikkia. Kajava itse hämmästeli tätä, sillä hänen mielestään laaja-alaisuus tekemisessä olisi kaikkien etu.

Kirjaan kootut Kajavan valitut sanomiset ovat aivan vastustamattomia, olkoonkin että niiden kohteeksi joutuneet eivät taatusti ole olleet riemuissaan.

”Näyttelijät ja kertoja artikuloivat repliikkinsä huolekkaasti, mutta heidän yhteistyönsä ei johtanut mihinkään ihmistä muistuttavaan.”

”Jukka Linkolan musiikki melskaa montussa kuin siellä olisi niittokoneiden keväthuolto käynnissä.”

”Väliin näyttämö muistuttaa liikennepoliisien koulutustilaisuutta.”

”Intohimo on kauravelliä, murhe kermaviiliä, kosto tikkukaramellia. Ja erotiikka – pelkkää kihnaamista.”

Kajava oli tyyliniekka myös pukeutumisessaan. Hän oli homoseksuaali ja ohjaaja Antti Einari Halosen pitkäaikainen kumppani. Hän pysyi kaapissa, kuten sanonta kuuluu.  Kirjassa suhtaudutaan tähän asiaan hienovaraisesti.

Kajavalle oli tärkeätä päästä teatteriesityksiin ulkomaille. Niistä hän sai uusia virikkeitä ja avarampaa perspektiiviä. Berliinin Theatertreffen-tapahtumassa hän oli jokakeväinen vieras. Vuoden 2005 Theatertreffen jäi hänen viimeisekseen; hän kuoli hotellissa Berliinissä sairauskohtaukseen toukokuussa 2005. Hänellä oli keuhkoahtauma ja sydämen vajaatoiminta. Ennen matkaa hän kävi lääkärissä huonovointisuuden takia, ja lääkäri kehotti olemaan matkustamatta, mutta Kajava ei kyennyt luopumaan Theatertreffenistä.

Hannu Harju analysoi kiinnostavasti Kajavan tyylikeinoja, kuten me- ja he-muotojen käyttöä, kysymysmuotoa ja adjektiivien käyttöä. Kirja ilahduttaa näillä makupaloilla.

Minulle, entiselle maakuntalehden kulttuuritoimittajalle, Kajava oli kiinnostavaa luettavaa. Se palautti mieleeni, että minäkin sain olla osa kulttuurijournalismin kulta-aikaa, sitä, että kulttuuri todella sai näkyvyyttä ja asiantuntijuutta mediassa.

Taina

Lause kuin siveltimen veto

Tove Jansson: Nukkekaappi ja muita kertomuksia (suomentanut Eila Pennanen. WSOY, 1980)


   "Heitin viltinräsyjä kynnykselle ja luuttusin pois pahimmat. Frans istui ja tärisi ja sanoi: Kuinka on mahdollista että ihminen voi palella niin kamalasti vaikka tämä on trooppista sadetta? Lähetin hänet ylös vaihtamaan jotakin kuivaa päälleen ja kun hän tuli takaisin hän sai kahvia. Minulla oli yhtä ja toista järjestettävää. Hetken kuluttua näin että hän istui ja kirjoitti taas vihkoonsa. Kysyin oliko hän kirjailija tai jotain sinnepäin.
   Ei, hän sanoi, kirjoitan vain muistiin, siis että muistaisin oikein. Kun kerron lapsille ja sillä lailla.
   Onko sinulla lapsia?
   Ei, hän sanoi. Mutta eihän sitä koskaan voi tietää. Kuules tätä: Eräänä joulukuun yönä lähellä aamunsarastusta alkoivat pitkät talvisateet ja tulivat yli meren ja yli Hilon. Hän vaikeni ja katseli minua.
   Aivan, minä sanoin. Yöllä se alkoi. Ei ole lomaonnea.
   Hilo, sanoi hän. Kotikaipuusta rakennettu kaupunki. Japanilaisia taloja ja arizonalaisia taloja, puhdasta villiä länttä. Ja kauhistuttavan leveitä katuja, surullisen leveitä katuja. Miksi teillä on niin paljon sähköjohtoja? Niitä riippuu kaikkialla. Ja minä selitin että se johtui enkeleistä, ne tarvitsivat sähköä. Eikö hän ollut nähnyt meidän joulukoristelujamme?
   Kyllä, sanoi Frans. Peltienkeleitä ja peltihibiskuksia, se on hyvin kiintoisaa. Miksi teillä on ananas joulukuusen latvassa?
   Kirjoita muistiin, sanoin minä, kirjoita näin: Heillä on aina ollut ananas joulukuusen latvassa.
   Olenko ollut epäkohtelias? Frans kysyy.
   Et, sanoin minä. Juo nyt kahvisi ennen kuin jäähtyy."

Frans, turisti, oli saapunut Hiloon Havaijille ja vuokrannut huoneen baarin yläkerrasta. Pian baarin omistajalle selvisi, että pään lisäksi eksyneen oloisen reppureissaajan talouskin oli vähän sekaisin. Lyhyt vierailu venähti ja lopulta siivousintoinen Frans sai työluvan puhtaanapitolaitokselta. Baari alkoi täyttyä Fransin tuomista simpukankuorista ja suhde vakiintui:

"Vähitellen totuin täysin siihen että valehtelin hänelle kun hän tarvitsi sitä. Hänkin petti kyllä minua hiukan ajan oloon mutta me otimme sen lähinnä pelinä."

Tove Janssonin Nukkekaappiin sisältyy kaksitoista lyhyehköä novellia. Kertomus Hilosta, Havaijilta on niistä yksi. Ennen kirjan julkaisemista hän ja kustantaja Åke Runnquista pohtivat keskinäisissä kirjeissä kuinka ihailijat mahtavat suhtautua näiden kertomusten "kylmään teräkseen". Tove Jansson toivoi lämpimästi kokoelman "kovaksikeitetyn asenteen" kauhistuttavan ainakin joitakin lukijoita. No, ihan niin kylmää ja kovaa materiaalia nykylukija ei näistä sentään löydä. Onhan kokoelman julkaisemisesta jo kohta 45 vuotta ja kaikenlaista on painokoneista ehtinyt sen jälkeen valua. Eikä muumikirjojen luoja selvästikään voi päästää tilannetta kiristymään aivan äärimmilleen aikuisillekaan tarkoitetuissa tarinoissa. Komeetan pyrstö voi pyyhkäistä läheltä, mutta yleensä lukija saa lopuksi huokaista helpotuksesta.

Siksi olikin kiinnostavaa verrata kirjan versioita Ylen Areenassa oleviin kahteen lyhyeen elokuvaan, jotka perustuat tämän kirjan kertomuksiin. Klaus Härön elokuva Päärooli vuodelta 2005 poistuu Areenasta 6.12.2022. Se on alkuperäiseen verrattuna terävämpi ja kylmempi. Elokuvan loppuratkaisu on lähes vastakkainen ja merkittävästi surullisempi. Saara Cantellin Suuri matka 2005 on puolestaan uskollinen kirjan versioon nähden. Areenassa kirjan kertomuksia ruotsiksi löytyy myös Tove Janssonin lukemana.

Selkeys, avoimuus sekä eräänlainen nöyryys on kuvaavaa Tove Janssonin ihmiskuvauksessa. Aikuista ja lempeää. Päähenkilöt kuuluvat usein eräänlaiseen "etuoikeutettuun kepeyden ja sulokkuuden klaaniin". Jotkut ovat lainanneet, vaihtaneet tai suorastaan varastaneet toistensa partnereita ja olivat siksi kehittyneet suvaitsevaisiksi ilman paatosta mutta samalla menettäen rakkauden hupien luonnollisen arkuuden ja viehätyksen (Kukkaislapsi). He ovat usein taiteilijoita tai käsityöammattilaisia, jotka voivat joskus uppoutua käsillä olevaan tehtävään niin, että läheiset kärsivät siitä. Jotkut hahmot eivät tunnu saavan kunnolla otetta elämästään. Hapuileva etsintä ja kaipaus voivat paljastaa ihmisen pimeän puolen, mikäli ne johtavat turhautumiseen ja pettymykseen. Onneksi etsijöillä yleensä on tukena selkeäjärkisiä kumppaneita osoittamaan tietä eteenpäin. Aivan luontevasti Tove Jansson kuvaa myös samaa sukupuolta olevien suhteita. Christer Kihlmanin ohella häntä pidetäänkin suomalaisen gay-kirjallisuuden eräänä pioneerina.

Seuraavassa yli 30-vuotias Rosa miettii suhdettaan iäkkääseen äitiinsä:
   "Rosa puristi huulensa yhteen. Hän ei nähnyt tyhjää sunnuntaista katua, hän näki sisäänpäin ja taaksepäin siihen sekavaan aikaan jolloin äiti yhtäkkiä ei enää tahtonutkaan määrätä eikä ottaa vastuuta. Oli kuin kaikki olisi menettänyt perustansa, ei ollut mitään mihin olisi turvautunut. Äiti vain väisteli, ei tahtonut päättää, ei antaa neuvoja ja jos häntä painosti hän nipisti suunsa kiinni ja meni ulos huoneesta. Sinä tiedät itse parhaiten, hän sanoi. Tai: Ei sitä niin varmaan tiedä... Tai ei sanonut mitään, vaihtoi keskustelunaihetta. Se ei ollut hänen kaltaistaan, se oli pelottavaa."

Kertomuksissa olen löytävinäni kaikuja muumikirjojen maailmasta sekä Tove Janssonin omista kokemuksista. Olen varma, että tämän White Ladyn ravintolan olen nähnyt jossakin:
   "Ravintola oli pienellä saarella sataman keskellä, omituinen puusta rakennettu paviljonki jossa oli suippoja torneja ja korkeita ylettömän runsaasti koristeltuja ikkunoita. Nyt hämärässä oli kalpeanharmaa rakennus hyvin kaunis ja surumielinen. Ellinor sanoi että se oli kuin unohdettu uni tummien puiden keskellä." 
Portaat olivat leveät ja katto tavattoman korkealla. Tornirakennelman alla risteili puupalkkikuvio. Ravintolassa oli tyhjää, sillä kausi oli lopuillaan. Ilta oli lämmin ja kuistin koko pituudelta olivat ikkunat auki. Sumu leijaili sisään tyhjien pöytien yli. Kolme kenties kuudenkymmenen korvilla olevaa rouvaa istuutui kuistin toiseen päähän...

Kertomuksessa Sarjakuvapiirtäjä saa kurkistaa sanomalehden hektiseen ja pakkotahtiseen työhön. Suorituspaine ja lukijoiden vaatimukset ovat törmäyskurssilla luovuuden kanssa. Ovatko sarjojen piirtäjät olleet sekapäisiä alusta asti vai johtuuko se nimenomaan sarjojen piirtämisestä? Allington kesti neljä viisi vuotta, kun hän piirsi Blubbyä. Niin, ja minkä ihmeen luovuuden?
   "Niiden silmistä se johtui, sanoi Allington kääntymättä. Niiden sarjakuvasilmistä. Samat idioottimaiset pyöreät silmät koko ajan. Hämmästys, pelko, ihastus ja niin edelleen, eihän tarvitse muuta kuin siirtää pupillia ja hiukan kulmakarvaa, ja ihmiset luulevat sitä taidoksi, ajatella että saa esiin niin paljon niin vähällä. Ja itse asiassa ne ovat koko ajan saman näköisiä. Mutta niiden täytyy tehdä aina jotakin uutta. Koko ajan."

Käsi pystyyn: tuntuiko muuallakin omantunnon pistos? Ehkä siksi Muumilaakson marraskuu (arvio blogissa) teki aikanaan niin syvän vaikutuksen minuun. Tuntui kuin muumien piirtäjä olisi lopussa. Hänen täytyi vain jättää heille jäähyväiset.
En ihmettele enää miksi Tove Jansson on niin suosittu Japanissa. Oma käsitykseni Tove Janssonin myöhemmästä tuotannosta alkoi muuttua tämän kirjan perusteella.


Tommi

Huumori, tuo kavala mielipiteenmuokkaaja

Wladimir Kaminer : Marssimusiikkia : romaani (suomentanut Hannu Väisänen. Karisto Oy, 2002)

Seuraavassa kolme parikymppistä moskovalaisnuorta on lähtenyt esittämään musiikkiaan 1980-luvun Neuvostoliitossa:

"Matkamme ensimmäinen kohde oli Kiova. Katzman oli kerran asunutkin siellä ja tunsi kaupungin hyvin. Mammutti käytti kaksipäiväisen junamatkan valistaakseen meitä terveellisistä elintavoista. Ohi vilistävät pienet ukrainalaiskylät vaikuttivat surullisilta ja köyhiltä. Kaikkialla missä juna pysähtyi, näkymät olivat samat: puolialastomia lapsia, jotka yrittivät tappaa äärimmäisen laihaa vuohta; miehiä, jotka istuskelivat puulaatikolla ja joivat viiniä suurista vihreistä litranpulloista; vanhoja naisia, jotka raahasivat täysiä ämpäreitä. Jokaisessa asemakioskissa näkyi sama valikoima: nahistuneita omenoita, kahdenlaisia savukkeita ilman filtteriä ja kasa vanhoja lehtiä. Ja joka kerran tusinat mummot ympäröivät junan ja möivät itse tehtyjä lihapullia lämpimien kuoriperunoiden kera. Otimme Katzmanin kanssa tuon tuostakin maistiaisia. Mammutti ei vannoutuneena vegetaarina voinut sietää näkyä, eikä hänellä muutenkaan ollut luottamusta Ukrainan kansaan.
   "Ette arvaakaan, mitä kaikkea noissa lihapullissa on", hän valisti meitä, "vanhukset ovat kukaties vääntäneet lastenlapsensa lihamyllystä tai laittaneet sekaan rottia."
   "Ukrainalaislapset ovat mukavan pulleita, lisäksi he syövät paljon hedelmiä, joten luulisi heidän maistuvan hyvältä", Katzman vastasi."

Kirjan tekijä Wladimir Kaminer syntyi Moskovassa 1967. Kun rautaesirippu hävisi, hän lähti monen ikätoverinsa tavoin länteen vapauteen. Tuolloin vielä olemassa ollut DDR tarjosi Neuvostoliiton juutalaisille oleskelulupia, ja Kaminerit käyttivät mahdollisuutta hyväkseen. Tämä "luova monilahjakkuus" ihastui Berliinin eloisaan viihdeskeneen ja juurtui nopeasti sinne. Kahvila Burgerissa hän alkoi järjestää Russendisko-iltoja. Kymmenessä vuodessa hän oli oppinut saksaa niin hyvin, että saattoi kirjoittaa samannimisen esikoisteoksensa, kertomuskokoelman, joka suomennettiin nimellä Ryssändisko (2005). Tuo kirja sinkosi hänet välittömästi kuuluisuuteen Saksassa.

Esikoiskirja, oma radio-ohjelma, esiintymiset ja säännölliset lehtikirjoitukset lisäsivät "Saksan oman venäläisen kultapojan" suosiota. Termi on lainattu Ulla Hakasen artikkelista 2000-luvun venäläinen Berliini (Idäntutkimus 3/2003), jossa hän esittelee Wladimir Kaminerin varhaistuotantoa. Esikoista seurasi muutama muu kertomuskokoelma ja niiden jälkeen tämä hänen ensimmäinen "romaaninsa". Lainausmerkit siksi, koska kirjan seitsemän kappaletta muodostavat vain ajallisen jatkumon. Seitsemässä kappaleessa kuvataan päähenkilön luovimista erilaisten instituutioiden marginaaleissa niitä hyväksikäyttäen. Muuta isoa linjaa, puhumattakaan henkilöiden suhteista tai heidän kehittymisestään, saa tästä tarinakokoelmasta turhaan etsiä. Sen sijaan Kaminer tarjoilee esimerkkejä hajoavan neuvostoimperiumin merkillisyyksistä sekä tapaamistaan passiivisista toisinajattelijoista sekä hipeistä, rockareista ja muista erikoisista tyypeistä.

Kirjan minäkertoja ammentaa selvästi faktoja Kaminerin omasta elämäkerrasta: päivälleen sama syntymäaika, perhe ja vanhempien koulutus täsmäävät, samoin omat teatterialan opinnot. Kaminerin kirjan suhde todellisuuteen sekä oikeastaan koko kirjan tarkoitus jää hämäräksi. Stern-lehden haastattelussa  27.7.2007 Kaminer julistaa, että kirjoittajan tulee olla aikansa kronikoitsija. Kaikki muu olisi petosta kirjallisuutta kohtaan. Valitettavasti tähän mennessä oli jo syntynyt kuva pidäkkeettömästä satuilijasta, joten tuskin hän tuossa haastattelussakaan totta puhuu. Hänestä kertomuksessa tärkeintä on pelkästään se, että se tavoittaa lukijan. Silloin paino tulee väkisinkin sanalle viihdyttää eikä analysoida. Kun tätä kirjaa kaiken lisäksi mainostetaan veijariromaanina, niin kuinka paljon tekstiin voi silloin ylipäätään luottaa?

"Koulussa intohimoni jutunkertomiseen kehittyi entisestäänkin. Esiinnyin mielelläni taululla olipa sitten kyseessä kemia tai historia, maantieto tai eläinoppi - paitsi että kaavioni osoittautuivat keksityiksi, alkuaineita ei useimmiten ollut olemassakaan ja kaikki tiedot oli sekoitettu keskenään. Siitäkin huolimatta luokan johtajatar nimesi minut poliittiseksi informaattoriksi. Minun oli nyt joka viikko leikattava kaikista mahdollisista lehdistä tärkeimmät uutiset ja referoitava ne luokkatovereilleni. Tein kokeiluja. Otin vanhoja lehtiä ja kokosin uutisohjelman, joka oli todellista ajankohtaisempi ja jännittävämpi. Kukaan ei huomannut mitään. Luokkatoverit ottivat suuresti ihastuneina vastaan poliittiset esitelmäni. Kutakuinkin noihin aikoihin minulle selvisi, kuinka ohut todellisuuden ja kuvitelman välinen raja monesti on."

Jo tuolloin Neuvostoliiton koululaitoksessa näemmä kasvoi influenssereita ja harrastettiin valeuutisia. Eipä ihme, että ne toimivat nykyään niin hyvin. Lähdetään siis siitä, että tämäkin kirja on pääasiassa sepitettä: "Ei korkeakirjallisuutta, vaan silkkaa rock'n rollia" kuten Kaminer itse kirjan takakansitekstin mukaan sanoo. Kirjan tarinat eivät vain tahdo saada ilmaa alleen, komppi laahaa. Ne ovat häiritsevän lähellä todellisia tapahtumia. Otetaan vaikka tapaus Mathias Rust. 

Kaminerin minäkertoja suoritti parhaillaan asepalvelusta Moskovan lähistöllä sen kolmannessa puolustusrenkaassa, "Belka-rakettikompleksissa". Siihen kuului neljä upseeria (Juoppo, Homo, Karrieristi sekä Koomikko), kolmekymmentä sotilasta, tutka ja kolme rakettia. Tehtävä oli seurata tutkakuvaa ja ampua alas lähestyvä kohde. Romaanissa Rust "teki kokonaisen viikon kanssamme mitä halusi". Lopulta Rust lensi suoraan ilmatorjuntayksikön yli ja sotilaat ainoastaan seurasivat katseella. Päivystäjänä ollut Karrieristi ilmoitti asiasta ohjesäännön mukaan eteenpäin. Kirjan mukaan tapahtuneen seurauksena ilmatorjuntavoimien marsalkka Arhipov ampui itsensä ja siitä seurasi ketjureaktio, sarja muitakin itsemurhia aina esikuntaupseeriin saakka. Nykytietämys Venäjän armeijan käytännöistä ja kulttuurista häiritsee tekstiin eläytymistä täysin. Onko edes huumorin varjolla kuviteltavissa, että ylimmät esimiehet tekisivät itsemurhan ja varsinaiset syylliset jäisivät tyystin vaille seuraamuksia?

Vaan eihän tähän totena pitänytkään suhtautua. Koska juttu ei kuitenkaan ollut minusta edes hauska, niin ilonpilaaja-minä vaati tarkistaa netistä, mitä Rustin lennosta siellä tiedetään. Lento Neuvostoliiton ilmatilassa kesti vain neljä ja puoli tuntia. Rustin koneen siivet olivat vaarassa jäätyä ja hän joutui pudottautumaan välillä alas, jolloin hän hävisi tutkasta. NL:n ilmapuolustuksen alueita oli juuri järjestelty uudelleen ja tiedonkulussa niiden välillä oli kitkaa. Edellisenä päivänä oli lisäksi tapahtunut lento-onnettomuus. Ilmassa oli runsaasti liikennettä ja koska monet siviililentäjät eivät aina muistaneet heille annettua turvakoodia, ilmavalvonta merkitsi eräässä vaiheessa kaikki havaitut koneet omiksi. Muuten ilmatorjunta olisi voinut alkaa ampua omia. Itsemurhia ei tapahtunut. Pari ylintä komentajaa siirrettiin eläkkeelle ja Gorbatšov sai hyvän syyn poistaa suuren joukon muita perestroikaa vastustavia korkeita upseereita. Pelkkä faktakin voi olla kiinnostavaa.

Ukrainalaisten lisäksi Kaminerin suhde muihinkin neuvostokansoihin vaikuttaa kirjassa arveluttavan alentuvalta. Latvia on kuulemma aina ollut huumefanaatikkoja houkutteleva paikka, sillä heidän kansallinen keittiönsä käyttää miltei joka paikassa unikonsiemeniä. Siksi siellä on laajoja unikkoviljelmiä, joita talonpojat talojensa katoilta kiväärit kourassa öisin vartioivat. "Armenian perseennussijat" ja "Azerbaidžanin kullinimijät" käyvät välittömästi toistensa kimppuun ja mieluimmin aseistettuina kohdatessaan toisensa. Rikkaat tadžikit etsivät Afganistanista sijaisalokkaan, joka käy heidän poikansa puolesta Venäjän armeijan. Kasakit sentään ovat avoimia ja naiiveja ja heidän kanssaan voi ystävystyä.

Voi olla pelkkää kuvittelua, mutta rehellisimmillään Kaminer tuntuu minusta olevan aivan kirjan lopussa, kun hän on matkalla uuteen kotimaahansa Saksaan. Hän lukee junassa samanaikaisesti useampia asemalta ostamiaan kirjoja:

   "Vanha vanki, joka oli viettänyt jo yli kaksikymmentä vuotta kaltereiden takana, varoitteli uutta vankisukupolvea kolmesta asiasta, joita leirissä ei saanut tehdä: "Sinulla ei saa olla koskaan mitään odotuksia, pelkoja tai kysymyksiä. Vain silloin jäät henkiin", hän sanoi - Solšenitsynin kirjassa.
   Katselin ikkunasta. Valko-Venäjän metsät ulottuivat lähelle rataa. "Mitä sankempi metsä, sitä paksummat partisaanit", meillä sanottiin armeijassa. Olin ensi kertaa ylittämäisilläni kotimaani rajat. En pystynyt parhaalla tahdollanikaan noudattamaan vanhan vangin viisautta: minulla oli suuret odotukset, paljon kysymyksiä ja myös hieman pelkoa."

Myyntilukujen valossa saksalaisiin tällainen Kaminerin musta huumori ja sarkasmi tuntuu uppoavan. Olen ymmärtänyt, että joissakin piireissä myös savolaisten huumorintajua kuulutaan epäiltävän. Siksi luen Kuopion kaupunginkirjaston aineistovastaavan ansioksi sen, että hän ei usko kirjan keräävän tulevaisuudessa kovin laajaa lukijajoukkoa provinssissamme. Löysin kirjan nimittäin kirjaston poistohyllystä. Kun tarkistin kokoelmatilanteen, niin kirjasto ei ollut jättänyt jäljelle yhtään kappaletta edes varastoonsa. Tuskin olisin itsekään välittänyt tätä kokonaan lukea, mutta kun silmiin sattui tuo alun onneton kuvaus ukrainalaisista. Plus se, että Ylen Aamu-tv:ssä sotilasasiantutija oli juuri käynyt läpi Venäjän esittämät väitteet sodan käymiseksi Ukrainassa: ensin piti poistaa Ukrainan johdosta huumeita käyttävät piripäät, sitten piti puhdistaa maa natsismista. Nyt käydään muslimitsetseenien rinnalla pyhää sotaa satanismia vastaan. Niin että mikähän mahtaa olla syntilistan seuraava johdonmukainen ismi...?


Tommi

Puuskissa jopa 35 m/s

Margaret Atwood: Noidan sikiö : Shakespearen Myrsky omin sanoin (Johnny Kniga, 2019. Suomentanut Kristiina Drews)

Atwoodin kirjan ensimmäinen motto paljastaa mistä on kyse:

Varmaa on, että se joka hautoo kostoa, pitää vereslihalla omat haavansa, jotka muutoin parantuisivat ja tervehtyisivät.
Sir Francis Bacon: On revenge

Tulehdusvaaran lisäksi koston kanssa on muutenkin syytä olla varovainen. Kungfutsen sanoin: ”Ennen kuin lähdet kostoretkelle, kaiva kaksi hautaa.” Näin synkäksi meno ei kirjassa muutu, vaikka erittäin harkitusta kostosta on kyse. Tällainen kirja voi syntyä vain rakkaudesta sen aiheeseen ja huolellisesta taustatyöstä. Kaiken lisäksi tekijällä on pitänyt olla hauskaa tätä kirjoittaessaan. Meno on niin railakasta ja kepeää. Juonen kuljetuksessa ja keskusteluissa näkyvät myös Atwoodin kokemukset tv-sarjojen ja elokuvien parissa.

Felix, kuuluisa näyttelijä ja ohjaaja, potkaistaan tylysti rakkaan teatterifestivaalinsa johdosta. Se on ollut hänelle entistäkin tärkeämpi henkireikä sen jälkeen kun hänen vaimonsa ja pieni tyttärensä olivat kuolleet. Tuolloin Felix oli sukeltanut Myrskyn maailmaan ja yrittänyt paeta todellisuutta. Sen mitä tytär ei voinut oikeassa elämässä saada, sen hän yrittäisi luoda taiteensa kautta:

”Felix päätti rakentaa otolliset puitteet tälle uudelleensyntyvälle Mirandalle, jonka hän halusi puhaltaa henkiin. Hän ylittäisi itsensä näyttelijänä ja ohjaajana. Hän rikkoisi kaikki rajat, hän vääntäisi todellisuuden mutkalle. Noissa hänen muinaisissa ponnistuksissa oli ollut kuumeista epätoivoa – mutta eikö parhaan taiteen ytimessä aina asukin epätoivo? Eikö se aina olekin haaste Kuolemalle? Uhmakas keskisormi kuilun partaalla?”

Nyt haave oli lyöty murskaksi: produktio peruutetaan. Tony, tuo kieroutunut kusipää, macchiavellilainen perseennuolija, jonka tehtävä oli koota rahoittajia festivaalille ja edustaa ja kirjoittaa tukihakemuksia ja selvityksiä, oli puhunut festivaalin hallituksen pyörryksiin. Hänestä tulee festivaalin uusi johtaja. Tonyn mukaan Felix oli menettämässä parhaan teränsä. Tai todellisuudentajunsa. Hänen mielenterveytensä muka horjuu.

”Totuus on”, Tony sanoi, ”että avustusten saaminen edellyttää täysiä katsomoita. Viime aikojen kritiikit ovat olleet…vaihtelevia. Erityisesti viime kaudella.”
”Vaihtelevia?” Felix sanoi. ”Viime kauden kritiikit olivat loistavia!”
”Minä piilotin sinulta ne huonot”, Tony sanoi. ”Niitä oli paljon. Minulla on ne täällä salkussa, jos haluat vilkaista.”
”Miksi helkutissa sinä sen teit?” Felix kysyi. ”Piilotit ne minulta? En minä ole pikkulapsi.”
”Huonot arvostelut saavat sinut huonolle tuulelle”, Tony sanoi. ”Ja sitten sinä kostat sen henkilökunnalle. Se alentaa työmoraalia.”
”Minä en ole ikinä huonolla tuulella!” Felix karjui. Tony ei ollut kuulevinaan.

Sivut: 1 2

Tämän tahtoisin nähdä

Suosalmi, Kerttu-Kaarina: Satahampaiset : kaksi näytelmää (Gummerus 1981)

Lahdessa syntynyt, Hollolassa kuollut ja ikänsä Päijät-Hämeessä asunut Kerttu-Kaarina Suosalmi (1921-2001) niitti mainetta sekä prosaistina että näytelmäkirjailijana. Proosatuotannosta muistetaan etenkin Hyvin toimeentulevat ihmiset (1969), Rakas rouva (1979), Onnen metsämies (1982) ja Ihana on Altyn-Köl (1988). Teemoina ovat ihmisen halu parempaan, imagoasiat sekä ihmisen ja ympäröivän yhteisön jännite.

Aarrearkun tämänkertainen kirja sisältää Suosalmen näytelmät Satahampaiset eli vyötiäisten perhe-elämää ja Vanha morsian.

Satahampaiset voitti Kuopion näytelmäkilpailun vuonna 1980, ja sitä esitettiin Kuopion, Lahden ja Helsingin kaupunginteattereissa vuosina 1982-1983. Vanha morsian pyöri Suomen Kansallisteatterissa, Tampereen Teatterissa ja Kotkan kaupunginteatterissa vuosina 1978-1980.

Heti Satahampaisten alussa jännitteet ovat huipussaan. Kustaa, lepsu idealistinen pastori ja hänen pyrkyrivaimonsa Mia aikovat järjestää Kustaan äidin, talossa asuvan Mamman holhouksenalaiseksi, jotta talo ja tontti päästään myymään hyvään hintaan. 1980-luvun kulutusjuhlan ja rakennusbuumin kaikki merkit ovat jo näkyvissä. Mia ja Kustaa järjestävät talossa pienet kestit kaupungin silmäätekeville pehmittääkseen nämä myönteisiksi tuleville tonttikaupoille – kunhan Mamma saataisiin pois olohuoneesta pyörimästä, omaan kammariinsa nukkumaan.

MAMMA  Minä olen liian vanha ihminen pitämään puoliani ja talo on iso ja tontti on iso ja se on keskellä kaupunkia nyt. Bertilin eläessä oltiin kuin maalla. Bertilillä oli hevosia, ne söivät tuolla apilaniityllä. Ja tuolla metsässä vanha Seppälä teki meille halot. Mutta Bertil kuoli. Syntien takia Jumala otti minulta miehen ennen aikojaan.

MIA  Ennen aikojaan! Pian olis ollut kahdeksankymmentä.

MAMMA  Ja minut jätettiin. Jumala suo siunaustaan myös pitkän iän muodossa.

MIA  Just niin. Tehän olette Jumalan silmä ja korva, miten se teidät tappaisi.

MAMMA  Minä nousen taivaaseen tulisissa vaunuissa niin kuin Elia.

MIA  Asia on kyllä niin, että ette te olisi täällä tullut enää yksin toimeen. Kakstoista huonetta. Kuka niissä asuu ja kuka niitä siivoo. Hyvä kun jaksatte kävellä retuuttaa olohuoneen ja oman kamarinne väliä.

MAMMA  Budoaari tämä oli. Minä sanon tätä budoaariksi.

MIA  Sanokaa ihan vaikka miksi. Mutta laittakaa itsenne nyt yökuntoon, kun te kumminkin tarvitte apua.

KUSTAA  Jospa lopetetaan tämä tähän, Mia. Annetaan mamman olla rauhassa.

Satahampaisten satiirisena esitysohjeena on ”modernin balladin tapaan” ja vielä sitaatti vyötiäisistä Iso Tietosanakirja -ensyklopediasta: ”Hampaita runsaasti (jopa 100), mutta ne ovat heikot ja kiilteettömät.” Rinnastus on osuva, pienillä hampailla nakerretaan ilkeästi, ei tehdä ehkä isoa tuhoa heti, mutta pikku hiljaa.

Mestarillisesti Suosalmi paljastaa päähenkilöiden mädännäisestä perhe-elämästä palan kerrallaan. Siellä on alkoholismia, insestiä, täydellistä välinpitämättömyyttä, rahanhimoa ja moninkertaista petturuutta. Perhesuhteissa on sen sortin luuranko kaapissa, että vanhat draaman mestaritkin pyörivät haudoissaan: rouva on tehnyt lapsen sekä miehensä että appiukkonsa kanssa!

Katsoja tajuaa, että ”satahampaisuuden” uhreja ovat perheen lapset, jotka tapahtuma-aikana ovat jo aikuisia. Martti opiskelee, Marjut on näyttelijä. Martti on kyyninen kapinoitsija, joka ottaa yhteen niin isänsä kuin äitinsäkin kanssa. Hän vihaa yleistä ajanhenkeä ja isänsä hurskastelevaa humanismia ja puoluepyrkyryyttä, äiti taas ei voi sietää lastensa ”velttoutta”. Marjutilla on vakava trauma lapsuudesta sekä huume- ja alkoholiongelma.

Perheen liepeillä pyörii Laaksonen, teatterin ketku vaikuttaja, joka pitää otteessaan sekä äitiä että tytärtä täysin häikäilemättä omaa etuaan tavoitellen. Voi sanoa, että Mia-äidin ja Laaksosen hahmoissa ruumiillistuu kahdeksankymmentäluvun nousukauden ahneus ja rahanhimo.

Kuulostaa karmivalta ja sitä se toki onkin, mutta ankea näytelmä tämä ei ole, sillä Suosalmi on kirjoittanut kevennykseksi ilahduttavaa komiikkaa. Näytelmä on tragikomediaa parhaimmillaan. Huumorin puolelle mennään väkisinkin idealistisen Kustaan pitäessä palopuheitaan, samoin kun Mamma reagoi milloin mihinkin ympäristön ärsykkeeseen.

KUSTAA  Kuka nyt kuolemasta puhuu!

MAMMA  Sinä ja Mia puhutte. Harva se ilta te sanotte toisillenne, että sitten kun mamma kuolee, sitten kun mamma kuolee… minä näen miltä te näytätte, te olette niin iloisia, te aivan hypähtelette, kun talo on teidän ja damastiliinat ja kirkkokyntteliköt, tuskin ehditte minut hautaan panna, niin kiire teillä on toteuttaa suunnitelmanne.

KUSTAA Mamma puhuu nyt oikein pahasti.

MIA  Eikö huonettanne siivota, ettekö saa kahta lämmintä ateriaa päivässä, puhtautta, palvelua…

MAMMA  Jos sinulla miniä olisi uskallusta, sinä myrkyttäisit minut, eikä kukaan aavistaisi, mikä minut tappoi. Mutta pelkuriraukka sinä olet, niin kuin Gustavkin, täällä sinä komentelet, olet muka mahtava, mutta ei se voimaa ole, et sinä ole vahva. Ensimmäinen tuuli sinut kaataa… onko se tuuli nyt luoteesta, Gustav, minusta tuntuu, että ikkunasta vetää? (s. 31)

Näytelmän lopussa saadaan sentään valonpilkahdus, se tulee lastenlasten Mammaansa kohtaan tuntemasta aidosta rakkaudesta.

————————-

Vanha morsian sijoittuu Suomen väkivaltaiselle 1930-luvulle, muilutusten ja mustapaitojen aikoihin. Asemapäällikkö Ivar on mennyt uusiin naimisiin. Ensimmäinen vaimo Synnöve on kuollut ja jättänyt Ivarille kaksi lasta, Uljaksen ja Päivikin. Kolmas lapsi on kuollut. Uusi vaimo on ”vanha morsian”, 36-vuotias Ester, opettajatar.

Mehevästi Suosalmi, itsekin asemapäällikön tytär, kuvailee 1930-luvun maalaispaikkakunnan asemapäällikön virka-asuntoa, johon Ester tulee melkein kuin kuokkavieras, valmiiksi kalustettuun. ”Ja minä täällä elävien ja kuolleiden armoilla, kaikki puremassa, yksin nuo tavarat tuossa kuin krokotiilit, louskuttamassa minulle leukojaan!”

Uusperheen isoihin lapsiin Ester ei saa otetta, eikä asiaa auta sukulaisnainen Anna, joka on tehnyt itsestään korvaamattoman taloudenhoitajan eikä mielellään luovuta paikkaansa nuoremmalle naiselle, vaikka ääneen väittääkin muuta. Kuollut Synnöve-äiti on kuin haamuna kummittelemassa riitaisassa taloudessa.

ESTER  Tämän näköinenkö teidän olohuoneenne oli Kauhavalla?

IVAR  Mitä sinä tarkoitat rakkaani?

ESTER  Sitä mitä kysyin. Tämän näköinenkö? Tämän muotoinen? Tämän kokoinen? Olivatko keittiön ja eteisen ovet noin, toinen vasemmassa toinen oikeassa nurkassa?

IVAR  Olivat. Mistä sinä sen arvasit?

ESTER  tauko Se oli helppo arvata.

ANNA  Minä ymmärrän mitä sinä tarkoitat.

ESTER juo lasinsa tyhjäksi  Ai niinkö?

ANNA  Nämä virka-asunnot. Toinen toistensa kaltaiset.

ESTER  Ja rekvisiitta sen mukainen vai?

ANNA  Sinä tarkoitat, että huonekalut on pantu vanhoille paikoilleen, ja niin ne onkin. Minä ne tällä lailla panetin. Paljonko näillä romiskoilla harrastetaan kodinsisustusta, mutta sinulla on vapaat kädet tehdä mitä tahdot.

IVAR  Mutta rakas Anna, siksi täällä tuntuukin niin kotoiselta… tuo kaappi, katso Ester, minun isävainajani teetti sen Norjassa, ajattele, sen suunnitteli eräs norjalainen arkkitehti, minun isäni läheinen ystävä, niin kuin tuon pöydän ja tuolit ruokasalissa, ne ovat kaikki sellaista mukailtua talonpoikaistyyliä, en tiedä, miten sitä nykyisin asiantuntijapiireissä arvosteltaisiin, tunkiolle kai vain, niin kuin kaikki vanha ja funkista tilalle… ja siitä tyylistä minä en ollenkaan pidä, jossakin kahvilassa ehkä, en tiedä… tauko  katso tuota Holmbergin maisemaa Ester, se on aito Holmberg, signeeraus on siinä kuvan alalaidassa, pidätkö sinä siitä?

ESTER  Onhan se kaunis maisema.  yrittää korjata välinpitämätöntä sävyään  Tarkoitan, että se on juuri sellainen, josta minä pidän. Minä en ymmärrä taidetta, mutta tuo on kaunis.

IVAR  Minä ostin sen Synnövelle eräästä näyttelystä häälahjaksi, se on kallis taulu, ainakin sen ajan hintojen mukaan. Päivikki saa sen sitten joskus, kun menee naimisiin.

Yhteistä näille kahdelle näytelmälle on perheenpään, miehen, pehmeys. Kustaata ja Ivaria yhdistää halu väistää konfliktia, he antavat periksi, tarttuvat pulloon, muistelevat menneitä, kääntyvät pois. Naiset heidän ympärillään riitelevät, ovat kiinni hetkessä, vaativat osallistumaan, tekemään ratkaisuja.

Tässäkin näytelmässä kytee isän ja pojan ristiriita, joka on räjähtämäisillään pahaksi yhteenotoksi. Yhteiskunnallisten jännitteiden luoma väkivalta luo todellista uhkaa. Tapahtumia kärjistää myös perheen traumatisoituneen tyttären outo julmuus.

Kaunis kultalanka kudelmassa on Esterin ja Lindan ystävyys, joka kestää vaikeallakin hetkellä. Näytelmän lopussa Esterissä myös tapahtuu huikea henkinen kehitys. Hän voittaa itsensä ja alkaa epäitsekkäästi rakastaa. Hieno näytelmä, mutta ei niin kutkuttava kuin Satahampaiset; sen todella tahtoisin nähdä.

(Taina)