Avainsana-arkisto: Suosalmi Kerttu-Kaarina

Tämän tahtoisin nähdä

Suosalmi, Kerttu-Kaarina: Satahampaiset : kaksi näytelmää (Gummerus 1981)

Lahdessa syntynyt, Hollolassa kuollut ja ikänsä Päijät-Hämeessä asunut Kerttu-Kaarina Suosalmi (1921-2001) niitti mainetta sekä prosaistina että näytelmäkirjailijana. Proosatuotannosta muistetaan etenkin Hyvin toimeentulevat ihmiset (1969), Rakas rouva (1979), Onnen metsämies (1982) ja Ihana on Altyn-Köl (1988). Teemoina ovat ihmisen halu parempaan, imagoasiat sekä ihmisen ja ympäröivän yhteisön jännite.

Aarrearkun tämänkertainen kirja sisältää Suosalmen näytelmät Satahampaiset eli vyötiäisten perhe-elämää ja Vanha morsian.

Satahampaiset voitti Kuopion näytelmäkilpailun vuonna 1980, ja sitä esitettiin Kuopion, Lahden ja Helsingin kaupunginteattereissa vuosina 1982-1983. Vanha morsian pyöri Suomen Kansallisteatterissa, Tampereen Teatterissa ja Kotkan kaupunginteatterissa vuosina 1978-1980.

Heti Satahampaisten alussa jännitteet ovat huipussaan. Kustaa, lepsu idealistinen pastori ja hänen pyrkyrivaimonsa Mia aikovat järjestää Kustaan äidin, talossa asuvan Mamman holhouksenalaiseksi, jotta talo ja tontti päästään myymään hyvään hintaan. 1980-luvun kulutusjuhlan ja rakennusbuumin kaikki merkit ovat jo näkyvissä. Mia ja Kustaa järjestävät talossa pienet kestit kaupungin silmäätekeville pehmittääkseen nämä myönteisiksi tuleville tonttikaupoille – kunhan Mamma saataisiin pois olohuoneesta pyörimästä, omaan kammariinsa nukkumaan.

MAMMA  Minä olen liian vanha ihminen pitämään puoliani ja talo on iso ja tontti on iso ja se on keskellä kaupunkia nyt. Bertilin eläessä oltiin kuin maalla. Bertilillä oli hevosia, ne söivät tuolla apilaniityllä. Ja tuolla metsässä vanha Seppälä teki meille halot. Mutta Bertil kuoli. Syntien takia Jumala otti minulta miehen ennen aikojaan.

MIA  Ennen aikojaan! Pian olis ollut kahdeksankymmentä.

MAMMA  Ja minut jätettiin. Jumala suo siunaustaan myös pitkän iän muodossa.

MIA  Just niin. Tehän olette Jumalan silmä ja korva, miten se teidät tappaisi.

MAMMA  Minä nousen taivaaseen tulisissa vaunuissa niin kuin Elia.

MIA  Asia on kyllä niin, että ette te olisi täällä tullut enää yksin toimeen. Kakstoista huonetta. Kuka niissä asuu ja kuka niitä siivoo. Hyvä kun jaksatte kävellä retuuttaa olohuoneen ja oman kamarinne väliä.

MAMMA  Budoaari tämä oli. Minä sanon tätä budoaariksi.

MIA  Sanokaa ihan vaikka miksi. Mutta laittakaa itsenne nyt yökuntoon, kun te kumminkin tarvitte apua.

KUSTAA  Jospa lopetetaan tämä tähän, Mia. Annetaan mamman olla rauhassa.

Satahampaisten satiirisena esitysohjeena on ”modernin balladin tapaan” ja vielä sitaatti vyötiäisistä Iso Tietosanakirja -ensyklopediasta: ”Hampaita runsaasti (jopa 100), mutta ne ovat heikot ja kiilteettömät.” Rinnastus on osuva, pienillä hampailla nakerretaan ilkeästi, ei tehdä ehkä isoa tuhoa heti, mutta pikku hiljaa.

Mestarillisesti Suosalmi paljastaa päähenkilöiden mädännäisestä perhe-elämästä palan kerrallaan. Siellä on alkoholismia, insestiä, täydellistä välinpitämättömyyttä, rahanhimoa ja moninkertaista petturuutta. Perhesuhteissa on sen sortin luuranko kaapissa, että vanhat draaman mestaritkin pyörivät haudoissaan: rouva on tehnyt lapsen sekä miehensä että appiukkonsa kanssa!

Katsoja tajuaa, että ”satahampaisuuden” uhreja ovat perheen lapset, jotka tapahtuma-aikana ovat jo aikuisia. Martti opiskelee, Marjut on näyttelijä. Martti on kyyninen kapinoitsija, joka ottaa yhteen niin isänsä kuin äitinsäkin kanssa. Hän vihaa yleistä ajanhenkeä ja isänsä hurskastelevaa humanismia ja puoluepyrkyryyttä, äiti taas ei voi sietää lastensa ”velttoutta”. Marjutilla on vakava trauma lapsuudesta sekä huume- ja alkoholiongelma.

Perheen liepeillä pyörii Laaksonen, teatterin ketku vaikuttaja, joka pitää otteessaan sekä äitiä että tytärtä täysin häikäilemättä omaa etuaan tavoitellen. Voi sanoa, että Mia-äidin ja Laaksosen hahmoissa ruumiillistuu kahdeksankymmentäluvun nousukauden ahneus ja rahanhimo.

Kuulostaa karmivalta ja sitä se toki onkin, mutta ankea näytelmä tämä ei ole, sillä Suosalmi on kirjoittanut kevennykseksi ilahduttavaa komiikkaa. Näytelmä on tragikomediaa parhaimmillaan. Huumorin puolelle mennään väkisinkin idealistisen Kustaan pitäessä palopuheitaan, samoin kun Mamma reagoi milloin mihinkin ympäristön ärsykkeeseen.

KUSTAA  Kuka nyt kuolemasta puhuu!

MAMMA  Sinä ja Mia puhutte. Harva se ilta te sanotte toisillenne, että sitten kun mamma kuolee, sitten kun mamma kuolee… minä näen miltä te näytätte, te olette niin iloisia, te aivan hypähtelette, kun talo on teidän ja damastiliinat ja kirkkokyntteliköt, tuskin ehditte minut hautaan panna, niin kiire teillä on toteuttaa suunnitelmanne.

KUSTAA Mamma puhuu nyt oikein pahasti.

MIA  Eikö huonettanne siivota, ettekö saa kahta lämmintä ateriaa päivässä, puhtautta, palvelua…

MAMMA  Jos sinulla miniä olisi uskallusta, sinä myrkyttäisit minut, eikä kukaan aavistaisi, mikä minut tappoi. Mutta pelkuriraukka sinä olet, niin kuin Gustavkin, täällä sinä komentelet, olet muka mahtava, mutta ei se voimaa ole, et sinä ole vahva. Ensimmäinen tuuli sinut kaataa… onko se tuuli nyt luoteesta, Gustav, minusta tuntuu, että ikkunasta vetää? (s. 31)

Näytelmän lopussa saadaan sentään valonpilkahdus, se tulee lastenlasten Mammaansa kohtaan tuntemasta aidosta rakkaudesta.

————————-

Vanha morsian sijoittuu Suomen väkivaltaiselle 1930-luvulle, muilutusten ja mustapaitojen aikoihin. Asemapäällikkö Ivar on mennyt uusiin naimisiin. Ensimmäinen vaimo Synnöve on kuollut ja jättänyt Ivarille kaksi lasta, Uljaksen ja Päivikin. Kolmas lapsi on kuollut. Uusi vaimo on ”vanha morsian”, 36-vuotias Ester, opettajatar.

Mehevästi Suosalmi, itsekin asemapäällikön tytär, kuvailee 1930-luvun maalaispaikkakunnan asemapäällikön virka-asuntoa, johon Ester tulee melkein kuin kuokkavieras, valmiiksi kalustettuun. ”Ja minä täällä elävien ja kuolleiden armoilla, kaikki puremassa, yksin nuo tavarat tuossa kuin krokotiilit, louskuttamassa minulle leukojaan!”

Uusperheen isoihin lapsiin Ester ei saa otetta, eikä asiaa auta sukulaisnainen Anna, joka on tehnyt itsestään korvaamattoman taloudenhoitajan eikä mielellään luovuta paikkaansa nuoremmalle naiselle, vaikka ääneen väittääkin muuta. Kuollut Synnöve-äiti on kuin haamuna kummittelemassa riitaisassa taloudessa.

ESTER  Tämän näköinenkö teidän olohuoneenne oli Kauhavalla?

IVAR  Mitä sinä tarkoitat rakkaani?

ESTER  Sitä mitä kysyin. Tämän näköinenkö? Tämän muotoinen? Tämän kokoinen? Olivatko keittiön ja eteisen ovet noin, toinen vasemmassa toinen oikeassa nurkassa?

IVAR  Olivat. Mistä sinä sen arvasit?

ESTER  tauko Se oli helppo arvata.

ANNA  Minä ymmärrän mitä sinä tarkoitat.

ESTER juo lasinsa tyhjäksi  Ai niinkö?

ANNA  Nämä virka-asunnot. Toinen toistensa kaltaiset.

ESTER  Ja rekvisiitta sen mukainen vai?

ANNA  Sinä tarkoitat, että huonekalut on pantu vanhoille paikoilleen, ja niin ne onkin. Minä ne tällä lailla panetin. Paljonko näillä romiskoilla harrastetaan kodinsisustusta, mutta sinulla on vapaat kädet tehdä mitä tahdot.

IVAR  Mutta rakas Anna, siksi täällä tuntuukin niin kotoiselta… tuo kaappi, katso Ester, minun isävainajani teetti sen Norjassa, ajattele, sen suunnitteli eräs norjalainen arkkitehti, minun isäni läheinen ystävä, niin kuin tuon pöydän ja tuolit ruokasalissa, ne ovat kaikki sellaista mukailtua talonpoikaistyyliä, en tiedä, miten sitä nykyisin asiantuntijapiireissä arvosteltaisiin, tunkiolle kai vain, niin kuin kaikki vanha ja funkista tilalle… ja siitä tyylistä minä en ollenkaan pidä, jossakin kahvilassa ehkä, en tiedä… tauko  katso tuota Holmbergin maisemaa Ester, se on aito Holmberg, signeeraus on siinä kuvan alalaidassa, pidätkö sinä siitä?

ESTER  Onhan se kaunis maisema.  yrittää korjata välinpitämätöntä sävyään  Tarkoitan, että se on juuri sellainen, josta minä pidän. Minä en ymmärrä taidetta, mutta tuo on kaunis.

IVAR  Minä ostin sen Synnövelle eräästä näyttelystä häälahjaksi, se on kallis taulu, ainakin sen ajan hintojen mukaan. Päivikki saa sen sitten joskus, kun menee naimisiin.

Yhteistä näille kahdelle näytelmälle on perheenpään, miehen, pehmeys. Kustaata ja Ivaria yhdistää halu väistää konfliktia, he antavat periksi, tarttuvat pulloon, muistelevat menneitä, kääntyvät pois. Naiset heidän ympärillään riitelevät, ovat kiinni hetkessä, vaativat osallistumaan, tekemään ratkaisuja.

Tässäkin näytelmässä kytee isän ja pojan ristiriita, joka on räjähtämäisillään pahaksi yhteenotoksi. Yhteiskunnallisten jännitteiden luoma väkivalta luo todellista uhkaa. Tapahtumia kärjistää myös perheen traumatisoituneen tyttären outo julmuus.

Kaunis kultalanka kudelmassa on Esterin ja Lindan ystävyys, joka kestää vaikeallakin hetkellä. Näytelmän lopussa Esterissä myös tapahtuu huikea henkinen kehitys. Hän voittaa itsensä ja alkaa epäitsekkäästi rakastaa. Hieno näytelmä, mutta ei niin kutkuttava kuin Satahampaiset; sen todella tahtoisin nähdä.

(Taina)