Avainsana-arkisto: 1980-luku

Vastauksia murheellisten kirjeisiin konnilta

Keigo Higashino: Namiyan puodin ihmeet (suomentanut Raisa Porrasmaa. Punainen Silakka, 2022)

- - - - - - - -
   "Hei Atsuya. Mitä jos otettaisiin taksi? Pienen matkan päässä on isompi katu. Siellä luultavasti kulkee vapaita takseja."
   Atsuya tuhahti.
   "Jos epäilyttävän oloinen mieskolmikko ottaa taksin keskellä yötä tällaisessa paikassa, tapaus jää takuuvarmasti kuljettajan mieleen. Ja jos siitä seuraa meitä selvästi muistuttavien tunnistuskuvien julkaiseminen, sen pituinen se."
   "Mutta kyyläisikö kuski niin tarkasti?"
   "Entä jos kyyläisikin? Tai jospa ratissa sattuisi olemaan sellainen tyyppi, joka kykenee painamaan kasvot mieleensä yhdellä vilkaisulla?"
   Kōhei asteli hetken ääneti ja pyysi sitten hiljaa anteeksi.
   "Eipä mitään. Nyt suu suppuun ja tossua toisen eteen."
   Kolmikko lähti kulkemaan ympäröivää seutua korkeammalla levittäytyvän asuinalueen poikki. Kello oli kaksi yöllä. Ympärillä kohosi toisiaan muistuttavia taloja, lähes kaikki ikkunat olivat pimeinä. Huolettomaksi ei kuitenkaan sopinut heittäytyä. Jos he tulisivat jutelleeksi liian kovaäänisesti, joku saattaisi kuulla ja ilmoittaa poliisille keskellä yötä kadulla kuljeskelleista epäilyttävistä miekkosista. Atsuya toivoi poliisin uskovan, että rikolliset olivat paenneet paikalta autolla. Se toki edellytti, ettei varastettua Toyotaa heti löydettäisi.
   Tie nousi loivaa mäkeä, ja heidän kuljettuaan hetken rinne tuntui jyrkkenevän samalla kun ympäröivät asuintalot alkoivat harveta.
   "Onko vielä pitkä matka?" Kōhei kysyi huohottaen.
   "Melkein perillä", Shōta vastasi.
   Hän todellakin pysähtyi miltei heti erään talon eteen.
   Rakennus ei ollut kovin suuri, mutta siihen mahtui ilmeisesti sekä pieni puoti että asuintilat, jotka olivat puurakenteisella, perinteiseen japanilaiseen tyyliin rakennetulla puolella. Vain noin kolmen ja puolen metrin levyisen myymälätilan ovea ja näyteikkunaa suojaava metallinen sermi oli kiinni. Siinä oli postiluukku, jossa ei lukenut mitään. Ulkorakennuksessa talon vieressä oli ilmeisesti varasto ja autotalli.
   "Tämäkö se on?" Atsuya kysyi.
- - - - - - - -

Kyllä, piilopaikka, Namiyan sekatavarakauppa. Kolme pikkurikollista oli tehnyt onnistuneen murtokeikan japanilaisessa pikkukaupungissa. Pakoauton hajottua tarkoitus oli piileskellä talossa yön yli. Aamulla kun töihin lähtijät tungeksivat rautatieasemalle, he ajattelivat sekoittua ihmisvilinään ja hävitä huomaamatta seudulta. Sitten asiat alkoivat mennä todella outoon suuntaan. Aivan viaton tuo lähes huomaamaton, nimetön postiluukku ei ollut...

Hylätyssä kaupassa aikaa tappavat pikkukonnat kuulivat yllättäen postiluukun rapsahtavan. Kirje oli osoitettu kaupan pitäjälle. Jo kirjeen avaamisen oikeutuksesta käyty pitkähkö väittely osoitti, että rosvot eivät todellakaan olleet kovaksikeitettyjä elämäntaparikollisia. Se miten he sitten vaivoja säästämättä paneutuivat vastaamaan kirjeen eriskummalliseen pyyntöön vahvisti lukijan havainnon. Omien mahdollisuuksiensa rajoissa he todellakin halusivat auttaa hankalaan tilanteeseen joutunutta lähimmäistä.

Kirjan tapahtumat edustavat maagista realismia, omalla viehättävällä japanilaisella tavalla. Pienen alkuhämmingin jälkeen konnat nimittäin hyväksyvät, että ihmeet kuuluvat puodissa sen päiväjärjestykseen. Tai oikeastaan yöjärjestykseen. Käy ilmi, että aika kaupan sisällä kuluu aivan merkilliseen tahtiin Sitten alkaa saapua lisää kirjeitä, ja rosvojen kirjeenvaihto on kohta täydessä käynnissä. 

Kirjassa kuvataan viiden ihmisen elämän käännekohtia. Episodiromaanin vähitellen avautuva juonirakenne tuntuu kuitenkin koko ajan vyyhtiytyvän yhä pahemmin. Ja kiinnostavammin. Kaikkien henkilöiden kohtalot sivuavat osittain toisiaan ja liittyvät jopa rosvojen omiin elämänvaiheisiin. Kaupan lisäksi muuan lastenkoti  ilmestyy kertomukseen yhä useammin. Keigo Higashino pitää paletin niin taitavasti koossa, että kun aloin lukea kirjaa se oli pakko saada loppuun yhdellä istumalla. Selkeänä ja nopealukuisena tekstinä se onnistuu, ehkä liiankin vauhdikkaasti. Yksityiskohtia sujahti lukiessa varmasti ohi, mutta olin löytävinäni japanilaiselle yhteiskunnalle ominaisia piirteitä: vanhusten asema, heikko sosiaaliturva, 1980-luvun huikea talouskasvu ja sen seuraukset, naisten asema työelämässä, nuorten itsenäistymiseen liittyvät ongelmat ym.

Raisa Porrasmaan käännös on jälleen ilmavaa ja moitteetonta. Eräässä haastattelussa (kirjavinkit.fi) hän kertoo laajemmmin työstään. Episodimaisuus tai katkelmallisuus on japanilaiselle kirjallisuudelle tyypillistä. Romaanit mielletään usein jatkokertomuksiksi (rensaku) ja lyhyet muodot ovat suosittuja. Romaaneja julkaistaan Japanissa edelleen jatkokertomuksina lehdissä. Hiromi Kawakamin Sensein salkku (arvio blogissa) on sekin jatkokertomus. Porrasmaa havaitsi käännöksiä tehdessään esimerkiksi sellaista itsestäänselvyyksien toistelua, jonka katsoi parhaaksi karsia.

Takaisin tämän kirjan pariin. Kirjeisiin vastaavat murtovarkaat huomasivat vähitellen löytävänsä uusia piirteitä itsestään. Toisia auttaessa he kokivat ensimmäistä kertaa tekevänsä jotain merkityksellistä. He tunsivat myös tulevansa kuulluiksi ja saavansa aitoa arvostusta. Kaikkitietävää kertojaa ei oikeastaan tarvita, kun päähenkilöistä on jo tehty sellaisia. Heille asetetaan välillä melkoisia ongelmia ratkottavaksi. Mitenkähän itse osaisi vastata muusikonurasta haaveilevalle henkilölle, jonka tietäisi kohta kuolevan tulipalossa hänen pelastaessaan pientä lasta? Tai nuorelle naiselle joka haluaa taloudellista riippumattomuutta ja on sitä saavuttaakseen aikeissa lähteä ilotyttöbisneksiin.

Kirjan keskeinen viesti on se, että vaikka kysyjä voi tuntea olevansa umpikujassa elämässä, niin hänellä itsellään voi jo olla vastaukset keskeisimpiin kysymyksiinsä. Kirja saa kauniin loogisen (?) päätöksen, kun kaupassa olleet rosvot kohtaavat henkilön, jota he ovat kirjeillään auttaneet. He saavat lopuksi myös henkilökohtaisen viestin peräti Yūji Namiyalta, yli 30 vuotta sitten kuolleelta kaupan omistajalta. Juuri hän alkoi kirjoittaa vastauskirjeitä tuntemattomien asiakkaiden ongelmiin:

   "Karttasi on vielä tyhjä paperi. Haluaisit päättää määränpääsi, mutta et edes tiedä, missä tiet kulkevat. Jos kartta on vain tyhjä paperi, ollaan tietenkin pulassa. Kuka tahansa hämmentyy siitä.
   Mutta kokeilepa toisenlaista ajattelutapaa. Koska paperi on tyhjä, siihen voi piirtää minkä tahansa kartan. Kaikki on sinun varassasi. Olet täysin vapaa, mahdollisuuksia on loputtomiin, ja sehän on upeaa. Usko itseesi, rukoilen sydämestäni, että kuljet elämäsi halki vailla katumusta."


Tommi



Huumori, tuo kavala mielipiteenmuokkaaja

Wladimir Kaminer : Marssimusiikkia : romaani (suomentanut Hannu Väisänen. Karisto Oy, 2002)

Seuraavassa kolme parikymppistä moskovalaisnuorta on lähtenyt esittämään musiikkiaan 1980-luvun Neuvostoliitossa:

"Matkamme ensimmäinen kohde oli Kiova. Katzman oli kerran asunutkin siellä ja tunsi kaupungin hyvin. Mammutti käytti kaksipäiväisen junamatkan valistaakseen meitä terveellisistä elintavoista. Ohi vilistävät pienet ukrainalaiskylät vaikuttivat surullisilta ja köyhiltä. Kaikkialla missä juna pysähtyi, näkymät olivat samat: puolialastomia lapsia, jotka yrittivät tappaa äärimmäisen laihaa vuohta; miehiä, jotka istuskelivat puulaatikolla ja joivat viiniä suurista vihreistä litranpulloista; vanhoja naisia, jotka raahasivat täysiä ämpäreitä. Jokaisessa asemakioskissa näkyi sama valikoima: nahistuneita omenoita, kahdenlaisia savukkeita ilman filtteriä ja kasa vanhoja lehtiä. Ja joka kerran tusinat mummot ympäröivät junan ja möivät itse tehtyjä lihapullia lämpimien kuoriperunoiden kera. Otimme Katzmanin kanssa tuon tuostakin maistiaisia. Mammutti ei vannoutuneena vegetaarina voinut sietää näkyä, eikä hänellä muutenkaan ollut luottamusta Ukrainan kansaan.
   "Ette arvaakaan, mitä kaikkea noissa lihapullissa on", hän valisti meitä, "vanhukset ovat kukaties vääntäneet lastenlapsensa lihamyllystä tai laittaneet sekaan rottia."
   "Ukrainalaislapset ovat mukavan pulleita, lisäksi he syövät paljon hedelmiä, joten luulisi heidän maistuvan hyvältä", Katzman vastasi."

Kirjan tekijä Wladimir Kaminer syntyi Moskovassa 1967. Kun rautaesirippu hävisi, hän lähti monen ikätoverinsa tavoin länteen vapauteen. Tuolloin vielä olemassa ollut DDR tarjosi Neuvostoliiton juutalaisille oleskelulupia, ja Kaminerit käyttivät mahdollisuutta hyväkseen. Tämä "luova monilahjakkuus" ihastui Berliinin eloisaan viihdeskeneen ja juurtui nopeasti sinne. Kahvila Burgerissa hän alkoi järjestää Russendisko-iltoja. Kymmenessä vuodessa hän oli oppinut saksaa niin hyvin, että saattoi kirjoittaa samannimisen esikoisteoksensa, kertomuskokoelman, joka suomennettiin nimellä Ryssändisko (2005). Tuo kirja sinkosi hänet välittömästi kuuluisuuteen Saksassa.

Esikoiskirja, oma radio-ohjelma, esiintymiset ja säännölliset lehtikirjoitukset lisäsivät "Saksan oman venäläisen kultapojan" suosiota. Termi on lainattu Ulla Hakasen artikkelista 2000-luvun venäläinen Berliini (Idäntutkimus 3/2003), jossa hän esittelee Wladimir Kaminerin varhaistuotantoa. Esikoista seurasi muutama muu kertomuskokoelma ja niiden jälkeen tämä hänen ensimmäinen "romaaninsa". Lainausmerkit siksi, koska kirjan seitsemän kappaletta muodostavat vain ajallisen jatkumon. Seitsemässä kappaleessa kuvataan päähenkilön luovimista erilaisten instituutioiden marginaaleissa niitä hyväksikäyttäen. Muuta isoa linjaa, puhumattakaan henkilöiden suhteista tai heidän kehittymisestään, saa tästä tarinakokoelmasta turhaan etsiä. Sen sijaan Kaminer tarjoilee esimerkkejä hajoavan neuvostoimperiumin merkillisyyksistä sekä tapaamistaan passiivisista toisinajattelijoista sekä hipeistä, rockareista ja muista erikoisista tyypeistä.

Kirjan minäkertoja ammentaa selvästi faktoja Kaminerin omasta elämäkerrasta: päivälleen sama syntymäaika, perhe ja vanhempien koulutus täsmäävät, samoin omat teatterialan opinnot. Kaminerin kirjan suhde todellisuuteen sekä oikeastaan koko kirjan tarkoitus jää hämäräksi. Stern-lehden haastattelussa  27.7.2007 Kaminer julistaa, että kirjoittajan tulee olla aikansa kronikoitsija. Kaikki muu olisi petosta kirjallisuutta kohtaan. Valitettavasti tähän mennessä oli jo syntynyt kuva pidäkkeettömästä satuilijasta, joten tuskin hän tuossa haastattelussakaan totta puhuu. Hänestä kertomuksessa tärkeintä on pelkästään se, että se tavoittaa lukijan. Silloin paino tulee väkisinkin sanalle viihdyttää eikä analysoida. Kun tätä kirjaa kaiken lisäksi mainostetaan veijariromaanina, niin kuinka paljon tekstiin voi silloin ylipäätään luottaa?

"Koulussa intohimoni jutunkertomiseen kehittyi entisestäänkin. Esiinnyin mielelläni taululla olipa sitten kyseessä kemia tai historia, maantieto tai eläinoppi - paitsi että kaavioni osoittautuivat keksityiksi, alkuaineita ei useimmiten ollut olemassakaan ja kaikki tiedot oli sekoitettu keskenään. Siitäkin huolimatta luokan johtajatar nimesi minut poliittiseksi informaattoriksi. Minun oli nyt joka viikko leikattava kaikista mahdollisista lehdistä tärkeimmät uutiset ja referoitava ne luokkatovereilleni. Tein kokeiluja. Otin vanhoja lehtiä ja kokosin uutisohjelman, joka oli todellista ajankohtaisempi ja jännittävämpi. Kukaan ei huomannut mitään. Luokkatoverit ottivat suuresti ihastuneina vastaan poliittiset esitelmäni. Kutakuinkin noihin aikoihin minulle selvisi, kuinka ohut todellisuuden ja kuvitelman välinen raja monesti on."

Jo tuolloin Neuvostoliiton koululaitoksessa näemmä kasvoi influenssereita ja harrastettiin valeuutisia. Eipä ihme, että ne toimivat nykyään niin hyvin. Lähdetään siis siitä, että tämäkin kirja on pääasiassa sepitettä: "Ei korkeakirjallisuutta, vaan silkkaa rock'n rollia" kuten Kaminer itse kirjan takakansitekstin mukaan sanoo. Kirjan tarinat eivät vain tahdo saada ilmaa alleen, komppi laahaa. Ne ovat häiritsevän lähellä todellisia tapahtumia. Otetaan vaikka tapaus Mathias Rust. 

Kaminerin minäkertoja suoritti parhaillaan asepalvelusta Moskovan lähistöllä sen kolmannessa puolustusrenkaassa, "Belka-rakettikompleksissa". Siihen kuului neljä upseeria (Juoppo, Homo, Karrieristi sekä Koomikko), kolmekymmentä sotilasta, tutka ja kolme rakettia. Tehtävä oli seurata tutkakuvaa ja ampua alas lähestyvä kohde. Romaanissa Rust "teki kokonaisen viikon kanssamme mitä halusi". Lopulta Rust lensi suoraan ilmatorjuntayksikön yli ja sotilaat ainoastaan seurasivat katseella. Päivystäjänä ollut Karrieristi ilmoitti asiasta ohjesäännön mukaan eteenpäin. Kirjan mukaan tapahtuneen seurauksena ilmatorjuntavoimien marsalkka Arhipov ampui itsensä ja siitä seurasi ketjureaktio, sarja muitakin itsemurhia aina esikuntaupseeriin saakka. Nykytietämys Venäjän armeijan käytännöistä ja kulttuurista häiritsee tekstiin eläytymistä täysin. Onko edes huumorin varjolla kuviteltavissa, että ylimmät esimiehet tekisivät itsemurhan ja varsinaiset syylliset jäisivät tyystin vaille seuraamuksia?

Vaan eihän tähän totena pitänytkään suhtautua. Koska juttu ei kuitenkaan ollut minusta edes hauska, niin ilonpilaaja-minä vaati tarkistaa netistä, mitä Rustin lennosta siellä tiedetään. Lento Neuvostoliiton ilmatilassa kesti vain neljä ja puoli tuntia. Rustin koneen siivet olivat vaarassa jäätyä ja hän joutui pudottautumaan välillä alas, jolloin hän hävisi tutkasta. NL:n ilmapuolustuksen alueita oli juuri järjestelty uudelleen ja tiedonkulussa niiden välillä oli kitkaa. Edellisenä päivänä oli lisäksi tapahtunut lento-onnettomuus. Ilmassa oli runsaasti liikennettä ja koska monet siviililentäjät eivät aina muistaneet heille annettua turvakoodia, ilmavalvonta merkitsi eräässä vaiheessa kaikki havaitut koneet omiksi. Muuten ilmatorjunta olisi voinut alkaa ampua omia. Itsemurhia ei tapahtunut. Pari ylintä komentajaa siirrettiin eläkkeelle ja Gorbatšov sai hyvän syyn poistaa suuren joukon muita perestroikaa vastustavia korkeita upseereita. Pelkkä faktakin voi olla kiinnostavaa.

Ukrainalaisten lisäksi Kaminerin suhde muihinkin neuvostokansoihin vaikuttaa kirjassa arveluttavan alentuvalta. Latvia on kuulemma aina ollut huumefanaatikkoja houkutteleva paikka, sillä heidän kansallinen keittiönsä käyttää miltei joka paikassa unikonsiemeniä. Siksi siellä on laajoja unikkoviljelmiä, joita talonpojat talojensa katoilta kiväärit kourassa öisin vartioivat. "Armenian perseennussijat" ja "Azerbaidžanin kullinimijät" käyvät välittömästi toistensa kimppuun ja mieluimmin aseistettuina kohdatessaan toisensa. Rikkaat tadžikit etsivät Afganistanista sijaisalokkaan, joka käy heidän poikansa puolesta Venäjän armeijan. Kasakit sentään ovat avoimia ja naiiveja ja heidän kanssaan voi ystävystyä.

Voi olla pelkkää kuvittelua, mutta rehellisimmillään Kaminer tuntuu minusta olevan aivan kirjan lopussa, kun hän on matkalla uuteen kotimaahansa Saksaan. Hän lukee junassa samanaikaisesti useampia asemalta ostamiaan kirjoja:

   "Vanha vanki, joka oli viettänyt jo yli kaksikymmentä vuotta kaltereiden takana, varoitteli uutta vankisukupolvea kolmesta asiasta, joita leirissä ei saanut tehdä: "Sinulla ei saa olla koskaan mitään odotuksia, pelkoja tai kysymyksiä. Vain silloin jäät henkiin", hän sanoi - Solšenitsynin kirjassa.
   Katselin ikkunasta. Valko-Venäjän metsät ulottuivat lähelle rataa. "Mitä sankempi metsä, sitä paksummat partisaanit", meillä sanottiin armeijassa. Olin ensi kertaa ylittämäisilläni kotimaani rajat. En pystynyt parhaalla tahdollanikaan noudattamaan vanhan vangin viisautta: minulla oli suuret odotukset, paljon kysymyksiä ja myös hieman pelkoa."

Myyntilukujen valossa saksalaisiin tällainen Kaminerin musta huumori ja sarkasmi tuntuu uppoavan. Olen ymmärtänyt, että joissakin piireissä myös savolaisten huumorintajua kuulutaan epäiltävän. Siksi luen Kuopion kaupunginkirjaston aineistovastaavan ansioksi sen, että hän ei usko kirjan keräävän tulevaisuudessa kovin laajaa lukijajoukkoa provinssissamme. Löysin kirjan nimittäin kirjaston poistohyllystä. Kun tarkistin kokoelmatilanteen, niin kirjasto ei ollut jättänyt jäljelle yhtään kappaletta edes varastoonsa. Tuskin olisin itsekään välittänyt tätä kokonaan lukea, mutta kun silmiin sattui tuo alun onneton kuvaus ukrainalaisista. Plus se, että Ylen Aamu-tv:ssä sotilasasiantutija oli juuri käynyt läpi Venäjän esittämät väitteet sodan käymiseksi Ukrainassa: ensin piti poistaa Ukrainan johdosta huumeita käyttävät piripäät, sitten piti puhdistaa maa natsismista. Nyt käydään muslimitsetseenien rinnalla pyhää sotaa satanismia vastaan. Niin että mikähän mahtaa olla syntilistan seuraava johdonmukainen ismi...?


Tommi

Nulikka ja sen eno

Petri Tamminen: Enon opetukset. Otava 2006.

Suomalainen maalaistalo vuonna 1981. Suku viettää kesää kuten aina: tikanheittoa, radion kuuntelua, pienkoneiden rassaamista, kotiaskareita. Isoisä tekee kuitenkin kuolemaa kamarissa, ja yhtäkkiä setien ja tätien välillä puhkeaa riita. Tämä riita on erilainen kuin totunnaiset nahistelut, ja kirjan minäkertoja, teini-ikäinen Jussi tajuaa ilmassa väreilevät muutokset enteet.

”- – – mutta nyt isoisä oli kuolemassa ja tädit riitelivät ja minä pelkäsin, että minä menettäisin sen kaiken, isoäidinkin. Tiesin että sellaista tapahtuu, olin minäkin nähnyt tyhjiä taloja ja pusikoituneita peltoja ja autioita pihoja, joiden synkkiä syreenipensaita sade piiskasi.

Niin paljon minä pelkäsin, etten ymmärtänyt, että se mitä meille nyt tapahtui, tapahtui kaikkialla, että mitään niin surkeaa me emme keksisi, etteivät toiset olisi sitä jo keksineet.”

Jussin, enon ja Myrskyn matka kaupunkiin ostamaan isoisälle ruumisarkkua kuuluu suomalaisen kaunokirjallisuuden elämää suurempiin jaksoihin. Miesten ystävyys, jossa Jussi pyörii vähän ulkojäsenenä, kesäinen päivä, kiireettömyys ja kaiken höysteenä satuhäät, jossa prinssi ja prinsessa saavat toisensa (Charlesin ja Dianan häät 1981). Baareissa televisiot ovat päällä ja asiakaspalvelijat muissa maailmoissa. Miehinen hölmöily, kun arkku on saatu kotimatkalle. Itsehän se tietysti pitää kuljettaa.

Jussi on surullisen hahmon ritari, yksinäinen poika, joka on ottanut kymmenen vuotta vanhemman enonsa idolikseen. Kirjan kolmessa osassa ‒ 1981, 1994 ja 2005 ‒ pojannulkki kasvaa aikuiseksi perheelliseksi mieheksi, mutta ei ole oikein sovussa itsensä ja ympäristönsä kanssa. Edelleen hän ihannoi enoaan ja lähteekin tämän luo viikonloppureissulle kalastamaan. Se ei kuitenkaan ole miesten kalareissu, sillä paikalla on myös kaksi naista. Eno ja Myrsky yhdessä osaavat lähestyä naisia tavalla, joka on Jussille käsittämätöntä lahjakkuutta. Hän on aina vain kuin poikanulikka eikä ihailussaan ymmärrä, että itse asiassa enon naisjutut ovat arveluttavia ja ihmissuhteet sotkuisia.

Enolla on kunnianhimoa, hän yrittelee studiovalokuvaajana ja pohtii täydellisen valon ja täydellisen ilmeen vangitsemista. Enon ”kehitys” kulkee silti vääjäämätöntä kulkuaan.

Jussi elättelee ajatusta, että enon kanssa on tapahtumaisillaan jotakin, joka auttaa Jussia pääsemään eroon itsestään ja tylsyydestään. Tutussa talossa, tutussa pihapiirissä nostalgia nostaa välillä päätään kuin lohduttaen.

”Ikkunasta näkyi takapihan pajukko. Kun seisoin hiljaa, saatoin kuvitella selkäni taakse keskipäivän aurinkoisen salin, 70-luvun tuoksut, valon väreilyn matolla. Hohtavan valkoiset lautaset tuvan pöydällä ja tuvassa leijuvan perunoiden pesun hajun. Tuvan ikkuna oli auki, pihalla seisoi autoja, autoradiossa soi Autio hiekkaranta. Lähdettiin enon kanssa uimaan, pyörä tärisi alamäessä, männynjuuret tuntuivat paljaissa jalkapohjissa.”

Enon opetukset on hieno kuvaus ulkopuolisuudesta, tuskallisesta itsetarkkailusta, rooleista vieraantumisesta ja sosiaalisista odotuksista. Jussi tarvitsisi oikea-aikaista palautetta käyttäytymisestään ja tekemisistään. Hän olisi nuorena tarvinnut rohkaisua omana itsenään, arvokkaana olemiseen. Kun sitä ei tule, hän haahuilee tilanteesta toiseen, vahtii ilmeitään ja arvelee olevansa ujo ja tylsä.

Hän on niin kuutamolla, että avioerokin tulee hänelle täytenä yllätyksenä. Yksinäisyydessään hän katsoo holtittomasti televisiota ja mieltyy jostakin syystä säätiedotuksiin. ”Ainoa mieltäni rauhoittavat ohjelma oli säätiedotus. Arvelin sen johtuvan kartasta. Minusta oli mukava saada kokonaiskäsitys tapahtumista. Toivoin että olisi enemmän säätiedotuksen kaltaisia ohjelmia, joissa joku seisoisi kartan edessä ja kertoisi minulle miten asiat ovat.”

Kirjan hauska teema ovat kuninkaalliset häät. Vuonna 1981 Charles ja Diana saavat sydämet väräjämään, vuonna 2005 Charles nai Camillan. Jussi ymmärtää Charlesin hakevan ”kohtuutta ja mielenrauhaa”.

”Tunsin itsekin jotakin ilon kaltaista näiden kahden aikuisen ihmisen käytännöllisyyden äärellä. Jos Charlesin ja Dianan häitä oli pidetty satuna, tämä vihkiminen tuntui nyt julistavan kohtuuden ja armon sanomaa. Minulle tuli hyvä olo, kun huomasin, että tämä avioliitto, jota monet pitivät merkkinä aikamme omituisuudesta, saattoi olla merkki sen tervejärkisyydestä, harhattomuudesta.”

Enon opetukset oli syystäkin kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana vuonna 2006. Palkituksi tuli sinä vuonna Kjell Westön Där vi en gång gått (Missä kuljimme kerran), hieno kirja sekin, joka päätyi myös teatterinäyttämöille. Enon opetuksista Yle teki kaksiosaisen elokuvan.

Taina

Tämän tahtoisin nähdä

Suosalmi, Kerttu-Kaarina: Satahampaiset : kaksi näytelmää (Gummerus 1981)

Lahdessa syntynyt, Hollolassa kuollut ja ikänsä Päijät-Hämeessä asunut Kerttu-Kaarina Suosalmi (1921-2001) niitti mainetta sekä prosaistina että näytelmäkirjailijana. Proosatuotannosta muistetaan etenkin Hyvin toimeentulevat ihmiset (1969), Rakas rouva (1979), Onnen metsämies (1982) ja Ihana on Altyn-Köl (1988). Teemoina ovat ihmisen halu parempaan, imagoasiat sekä ihmisen ja ympäröivän yhteisön jännite.

Aarrearkun tämänkertainen kirja sisältää Suosalmen näytelmät Satahampaiset eli vyötiäisten perhe-elämää ja Vanha morsian.

Satahampaiset voitti Kuopion näytelmäkilpailun vuonna 1980, ja sitä esitettiin Kuopion, Lahden ja Helsingin kaupunginteattereissa vuosina 1982-1983. Vanha morsian pyöri Suomen Kansallisteatterissa, Tampereen Teatterissa ja Kotkan kaupunginteatterissa vuosina 1978-1980.

Heti Satahampaisten alussa jännitteet ovat huipussaan. Kustaa, lepsu idealistinen pastori ja hänen pyrkyrivaimonsa Mia aikovat järjestää Kustaan äidin, talossa asuvan Mamman holhouksenalaiseksi, jotta talo ja tontti päästään myymään hyvään hintaan. 1980-luvun kulutusjuhlan ja rakennusbuumin kaikki merkit ovat jo näkyvissä. Mia ja Kustaa järjestävät talossa pienet kestit kaupungin silmäätekeville pehmittääkseen nämä myönteisiksi tuleville tonttikaupoille – kunhan Mamma saataisiin pois olohuoneesta pyörimästä, omaan kammariinsa nukkumaan.

MAMMA  Minä olen liian vanha ihminen pitämään puoliani ja talo on iso ja tontti on iso ja se on keskellä kaupunkia nyt. Bertilin eläessä oltiin kuin maalla. Bertilillä oli hevosia, ne söivät tuolla apilaniityllä. Ja tuolla metsässä vanha Seppälä teki meille halot. Mutta Bertil kuoli. Syntien takia Jumala otti minulta miehen ennen aikojaan.

MIA  Ennen aikojaan! Pian olis ollut kahdeksankymmentä.

MAMMA  Ja minut jätettiin. Jumala suo siunaustaan myös pitkän iän muodossa.

MIA  Just niin. Tehän olette Jumalan silmä ja korva, miten se teidät tappaisi.

MAMMA  Minä nousen taivaaseen tulisissa vaunuissa niin kuin Elia.

MIA  Asia on kyllä niin, että ette te olisi täällä tullut enää yksin toimeen. Kakstoista huonetta. Kuka niissä asuu ja kuka niitä siivoo. Hyvä kun jaksatte kävellä retuuttaa olohuoneen ja oman kamarinne väliä.

MAMMA  Budoaari tämä oli. Minä sanon tätä budoaariksi.

MIA  Sanokaa ihan vaikka miksi. Mutta laittakaa itsenne nyt yökuntoon, kun te kumminkin tarvitte apua.

KUSTAA  Jospa lopetetaan tämä tähän, Mia. Annetaan mamman olla rauhassa.

Satahampaisten satiirisena esitysohjeena on ”modernin balladin tapaan” ja vielä sitaatti vyötiäisistä Iso Tietosanakirja -ensyklopediasta: ”Hampaita runsaasti (jopa 100), mutta ne ovat heikot ja kiilteettömät.” Rinnastus on osuva, pienillä hampailla nakerretaan ilkeästi, ei tehdä ehkä isoa tuhoa heti, mutta pikku hiljaa.

Mestarillisesti Suosalmi paljastaa päähenkilöiden mädännäisestä perhe-elämästä palan kerrallaan. Siellä on alkoholismia, insestiä, täydellistä välinpitämättömyyttä, rahanhimoa ja moninkertaista petturuutta. Perhesuhteissa on sen sortin luuranko kaapissa, että vanhat draaman mestaritkin pyörivät haudoissaan: rouva on tehnyt lapsen sekä miehensä että appiukkonsa kanssa!

Katsoja tajuaa, että ”satahampaisuuden” uhreja ovat perheen lapset, jotka tapahtuma-aikana ovat jo aikuisia. Martti opiskelee, Marjut on näyttelijä. Martti on kyyninen kapinoitsija, joka ottaa yhteen niin isänsä kuin äitinsäkin kanssa. Hän vihaa yleistä ajanhenkeä ja isänsä hurskastelevaa humanismia ja puoluepyrkyryyttä, äiti taas ei voi sietää lastensa ”velttoutta”. Marjutilla on vakava trauma lapsuudesta sekä huume- ja alkoholiongelma.

Perheen liepeillä pyörii Laaksonen, teatterin ketku vaikuttaja, joka pitää otteessaan sekä äitiä että tytärtä täysin häikäilemättä omaa etuaan tavoitellen. Voi sanoa, että Mia-äidin ja Laaksosen hahmoissa ruumiillistuu kahdeksankymmentäluvun nousukauden ahneus ja rahanhimo.

Kuulostaa karmivalta ja sitä se toki onkin, mutta ankea näytelmä tämä ei ole, sillä Suosalmi on kirjoittanut kevennykseksi ilahduttavaa komiikkaa. Näytelmä on tragikomediaa parhaimmillaan. Huumorin puolelle mennään väkisinkin idealistisen Kustaan pitäessä palopuheitaan, samoin kun Mamma reagoi milloin mihinkin ympäristön ärsykkeeseen.

KUSTAA  Kuka nyt kuolemasta puhuu!

MAMMA  Sinä ja Mia puhutte. Harva se ilta te sanotte toisillenne, että sitten kun mamma kuolee, sitten kun mamma kuolee… minä näen miltä te näytätte, te olette niin iloisia, te aivan hypähtelette, kun talo on teidän ja damastiliinat ja kirkkokyntteliköt, tuskin ehditte minut hautaan panna, niin kiire teillä on toteuttaa suunnitelmanne.

KUSTAA Mamma puhuu nyt oikein pahasti.

MIA  Eikö huonettanne siivota, ettekö saa kahta lämmintä ateriaa päivässä, puhtautta, palvelua…

MAMMA  Jos sinulla miniä olisi uskallusta, sinä myrkyttäisit minut, eikä kukaan aavistaisi, mikä minut tappoi. Mutta pelkuriraukka sinä olet, niin kuin Gustavkin, täällä sinä komentelet, olet muka mahtava, mutta ei se voimaa ole, et sinä ole vahva. Ensimmäinen tuuli sinut kaataa… onko se tuuli nyt luoteesta, Gustav, minusta tuntuu, että ikkunasta vetää? (s. 31)

Näytelmän lopussa saadaan sentään valonpilkahdus, se tulee lastenlasten Mammaansa kohtaan tuntemasta aidosta rakkaudesta.

————————-

Vanha morsian sijoittuu Suomen väkivaltaiselle 1930-luvulle, muilutusten ja mustapaitojen aikoihin. Asemapäällikkö Ivar on mennyt uusiin naimisiin. Ensimmäinen vaimo Synnöve on kuollut ja jättänyt Ivarille kaksi lasta, Uljaksen ja Päivikin. Kolmas lapsi on kuollut. Uusi vaimo on ”vanha morsian”, 36-vuotias Ester, opettajatar.

Mehevästi Suosalmi, itsekin asemapäällikön tytär, kuvailee 1930-luvun maalaispaikkakunnan asemapäällikön virka-asuntoa, johon Ester tulee melkein kuin kuokkavieras, valmiiksi kalustettuun. ”Ja minä täällä elävien ja kuolleiden armoilla, kaikki puremassa, yksin nuo tavarat tuossa kuin krokotiilit, louskuttamassa minulle leukojaan!”

Uusperheen isoihin lapsiin Ester ei saa otetta, eikä asiaa auta sukulaisnainen Anna, joka on tehnyt itsestään korvaamattoman taloudenhoitajan eikä mielellään luovuta paikkaansa nuoremmalle naiselle, vaikka ääneen väittääkin muuta. Kuollut Synnöve-äiti on kuin haamuna kummittelemassa riitaisassa taloudessa.

ESTER  Tämän näköinenkö teidän olohuoneenne oli Kauhavalla?

IVAR  Mitä sinä tarkoitat rakkaani?

ESTER  Sitä mitä kysyin. Tämän näköinenkö? Tämän muotoinen? Tämän kokoinen? Olivatko keittiön ja eteisen ovet noin, toinen vasemmassa toinen oikeassa nurkassa?

IVAR  Olivat. Mistä sinä sen arvasit?

ESTER  tauko Se oli helppo arvata.

ANNA  Minä ymmärrän mitä sinä tarkoitat.

ESTER juo lasinsa tyhjäksi  Ai niinkö?

ANNA  Nämä virka-asunnot. Toinen toistensa kaltaiset.

ESTER  Ja rekvisiitta sen mukainen vai?

ANNA  Sinä tarkoitat, että huonekalut on pantu vanhoille paikoilleen, ja niin ne onkin. Minä ne tällä lailla panetin. Paljonko näillä romiskoilla harrastetaan kodinsisustusta, mutta sinulla on vapaat kädet tehdä mitä tahdot.

IVAR  Mutta rakas Anna, siksi täällä tuntuukin niin kotoiselta… tuo kaappi, katso Ester, minun isävainajani teetti sen Norjassa, ajattele, sen suunnitteli eräs norjalainen arkkitehti, minun isäni läheinen ystävä, niin kuin tuon pöydän ja tuolit ruokasalissa, ne ovat kaikki sellaista mukailtua talonpoikaistyyliä, en tiedä, miten sitä nykyisin asiantuntijapiireissä arvosteltaisiin, tunkiolle kai vain, niin kuin kaikki vanha ja funkista tilalle… ja siitä tyylistä minä en ollenkaan pidä, jossakin kahvilassa ehkä, en tiedä… tauko  katso tuota Holmbergin maisemaa Ester, se on aito Holmberg, signeeraus on siinä kuvan alalaidassa, pidätkö sinä siitä?

ESTER  Onhan se kaunis maisema.  yrittää korjata välinpitämätöntä sävyään  Tarkoitan, että se on juuri sellainen, josta minä pidän. Minä en ymmärrä taidetta, mutta tuo on kaunis.

IVAR  Minä ostin sen Synnövelle eräästä näyttelystä häälahjaksi, se on kallis taulu, ainakin sen ajan hintojen mukaan. Päivikki saa sen sitten joskus, kun menee naimisiin.

Yhteistä näille kahdelle näytelmälle on perheenpään, miehen, pehmeys. Kustaata ja Ivaria yhdistää halu väistää konfliktia, he antavat periksi, tarttuvat pulloon, muistelevat menneitä, kääntyvät pois. Naiset heidän ympärillään riitelevät, ovat kiinni hetkessä, vaativat osallistumaan, tekemään ratkaisuja.

Tässäkin näytelmässä kytee isän ja pojan ristiriita, joka on räjähtämäisillään pahaksi yhteenotoksi. Yhteiskunnallisten jännitteiden luoma väkivalta luo todellista uhkaa. Tapahtumia kärjistää myös perheen traumatisoituneen tyttären outo julmuus.

Kaunis kultalanka kudelmassa on Esterin ja Lindan ystävyys, joka kestää vaikeallakin hetkellä. Näytelmän lopussa Esterissä myös tapahtuu huikea henkinen kehitys. Hän voittaa itsensä ja alkaa epäitsekkäästi rakastaa. Hieno näytelmä, mutta ei niin kutkuttava kuin Satahampaiset; sen todella tahtoisin nähdä.

(Taina)