Avainsana-arkisto: Helsingin Sanomat

Kulttuurijournalismin kulta-ajan paha poika

Hannu Harju: Kajava: pelätty, parjattu, palvottu. Siltala 2023.

Jukka Kajava (1943–2005) oli vuosikymmenien ajan Suomen tunnetuin teatteri- ja televisiokriitikko.

Kajava: pelätty, parjattu, palvottu on Kajavan kollegan, Teatteri-lehden toimitussihteerin sekä Tammi-kustantamon kustannuspäällikön Hannu Harjun kirjoittama tarkka, antoisa ja viihdyttävä teos. Hannu Harju toimi aikoinaan Kajavan työtoverina Helsingin Sanomien teatteritoimituksessa ja yritti jo 2000-luvun alussa saada Kajavaa suostumaan elämäkertakirjan tekoon. Siitä ei silloin tullut mitään, sillä päähenkilö kieltäytyi kohteliaasti, mutta asioita pantiin varmasti muistiin odottamaan parempaa ajankohtaa.

Harju on haastatellut kirjaa varten Kajavan läheisiä ja työtovereita sekä suomalaisia teatterintekijöitä. Hän on myös käynyt läpi laajan kirjallisen aineiston, esimerkiksi 15000 lehtikirjoitusta.

Oulussa syntynyt ja varttunut Jukka Kajava kiinnostui teatterista jo lapsena ja kävi esityksissä äitinsä kanssa. Lukiossa hän oli jo täysin teatterifriikki, mikä heijastui hänen ainekirjoituksiinsakin. Hän oli aktiivinen Oulun teinikunnan jäsen ja kirjoitti teatterista Oulun Teiniin. Vastaavia Teini-lehtiä ilmestyi Suomen eri kaupungeissa 1950–1960-luvun vaihteessa.

Armeijan jälkeen Kajava alkoi avustaa Kaleva-lehteä elokuva-arvioilla ja muutettuaan Helsinkiin opiskelemaan suomen kieltä ja draamakirjallisuutta ryhtyi kirjoittamaan Ylioppilaslehteen Helsingin teatteritarjonnasta. Helsingin Sanomiin hän löysi tiensä 1966 radio- ja tv-arvostelijaksi.

Kajava muisteli myöhemmin: ”Suomi vaihtoi sukupolvea 1960-luvun puolivälissä. Satuin kuulumaan siihen joukkoon: Kalle Holmberg ja Jouko Turkka opiskelivat samaan aikaan teatteritiedettä yliopistossa. Meidän sukupolvemme tie oli helppo: ennen kuin olimme yskäisseetkään, olimme jo pitkällä tekemässä ja määrittelemässä suomalaista kulttuuria.”

Mutta Kajava ei vain ollut oikeassa paikassa oikeaan aikaan, vaan hän oli ilmiömäisen lahjakas kirjoittaja, tyyliniekka, jonka muotoilemia mielipiteitä luettiin nautiskellen ääneen, ihmeteltiin, kauhisteltiin ja odotettiin. Hän alkoi saada nimeä nopeasti jo 1960-luvulla toimiessaan Hesarin tv- ja radiotoimittajana.

Jos Kajava haukkui televisio-ohjelman, se kannatti ehdottomasti katsoa, sanottiin. Hän oli aluksi piukea korkeakultturelli, mutta pehmensi vuosien saatossa otettaan. Kajavahan seurasi ja kommentoi tarkkaan lopulta jopa Kauniit ja rohkeat -sarjaa. Lastenkulttuuria hän puolusti kuin leijona, vaatien yhä uudelleen lapsille parempaa katsottavaa televisioon ja vanhempia valvomaan laatua.

Vakituisen paikan Helsingin Sanomien teatterikriitikkona hän sai 1978 Sole Uexküllin kuoleman jälkeen. Samana vuonna alkoi ilmestyä Kanavalla-palsta, jossa oli Kajavan naama ja nimi.

Kajavan mahti ja menestys osui kulttuurijournalismin kulta-aikaan, jolloin taidearvioita kirjoitettiin ja julkaistiin paitsi pääkaupunkiseudun lehdissä myös maakunnissa. Minä Taina Salakka-Kontunen sain myös maistaa tuota kulta-aikaa Etelä-Suomen Sanomissa musiikista vastaavana kulttuuritoimittajana 1992–2002. Kollegani teatterin saralla oli Riitta Wikström (1944–2003), tunnetun teatterikriitikon, Viipuri-muistelmistaankin kuuluisan Katri Veltheimin (1918–2011), o.s. Paavolainen, tytär. Kirjallisuudesta ja kuvataiteesta vastasi Jouko Tallimäki.

Siis kolme kulttuuritoimittajaa maakuntalehdessä Lahdessa! Ja Kajava oli nimi, joka nousi ESS:n kulttuuritoimituksessakin säännöllisesti esiin.

Kun Jukka Kajava alkusyksystä 2002 lyttäsi Lahden kaupunginteatterin suurella näyttämöllä esitetyn Yön sisar -musikaalin Helsingin Sanomissa otsikolla Unien harakanpesässä, juttelimme tietysti asiasta ESS:n kulttuuritoimituksessa. Wikströmin Riitalta löytyi ymmärrystä: ”Jotain naisten unimaailman juttuja! Eihän Jukka sellaista jaksa.”

Yön sisaren tekijät pahoittivat Kajavan arvostelusta mielensä ja olivat sitä mieltä, että kaikki, koko ”kriitikkokuoro” Kajavan johdolla olivat heidät haukkuneet. Sehän ei pitänyt paikkaansa; muun muassa minä kirjoitin myönteiseen sävyyn. Minä puolestani pahoitin mieleni siitä, että mielipiteeni ja varsin näyttävä juttu maakunnan ykköslehdessä ei tuntunut painavan mitään. Mutta kuten Kajava-kirjassa todetaan, suurikaan joukko maakuntien myönteisiä kirjoituksia ei kompensoinut Jukka Kajavan moitteita.

Kajavalle laatu oli kaikki kaikessa. Hän oli tinkimätön eikähän laatutietoisuudessa ole mitään pahaa, varsinkin jos ihminen on kriitikko, mutta ikävä kyllä Kajavalla oli pahantuulisuutensa, oikkunsa ja päähänpinttymänsä, jotka saattoivat tehdä hänen teksteistään teräviä giljotiineja. Hänellä oli suosikkeja, joskus oikukkaasti. Kirjassa miesnäyttelijät tuovat esiin tätä puolta. Kajava suhtautui myös ihmeen innostuneesti ja arvostaen Jouko Turkkaan. Looginen selitys on, että Kajava tarvitsi Turkkaa oman ideologiansa pönkittämiseen, haki tältä tukea omalle teatterinäkemykselleen.

Mikä siis oli Kajavan teatterifilosofia: teatterin pitää tavoitella jotain merkityksellistä, pyrkiä rehellisyyteen, edustaa humanismia ja haluta avata katsojien silmät ennen käsittelemättömille aiheille.

Vaikka Kajava tunnettiin tv-aiheisista kirjoituksistaan, niin teatteri oli hänelle rakkain laji, ja hän kertoi saapuvansa näytäntöön aina toiveikkaana ja innoissaan, etukenossa istuen; jos hän sitten pettyi, hän vetäytyi taaksepäin. Niinpä Q-teatterissa oli sanonta: ”Jos nahkahousut narahtavat katsomossa, tulee huono kritiikki.”

Kajavan palkka oli huomattavan suuri, päätoimittajatasoinen, nykyrahassa 150000 euroa vuodessa. Niin suuri oli hänen henkilöbrändinsä markkina-arvo lehdelle. Helsingin Sanomissa oli toinenkin monumentaalinen taidekriitikko, musiikkiarvostelija Seppo Heikinheimo. Emerituspäätoimittaja Janne Virkkunen toteaa Hannu Harjun kirjassa, että vahvat nimet, brändit, tekevät lehdestä vahvemman. ”Heidän juttujaan odotettiin eikä heidän kanssaan tarvitse olla samaa mieltä.”

Teksteissään Kajava saattoi ilmaista suoranaisen suuttumuksensa jopa julmasti, ja kirjassa pääsevät ääneen nekin, joiden elämää kritiikki järkytti. Kajavan inhokiksi joutuminen saattoi tärvellä näyttelijän uran. Teatterintekijät kävivät välillä taistoon koettuaan joutuneensa kohtuuttoman kritiikin uhriksi. Järjestettiin keskustelutilaisuuksia, paneeleita ilman Kajavaa, mutta keskustelu kääntyi aina Kajavaan.

Kajavan ura Helsingin Sanomissa kesti lähes 40 vuotta, ja hän sai enemmän palautetta,  muun muassa lukijapostia, kuin kukaan muu lehden toimittaja.

Eihän tällaista enää ole, sillä ankarien, yhden median ylituomareiden aika on ohi. Se päättyi viimeistään sosiaalisen median vallattua mediakentän. Mielipiteet hajoavat biljoonaksi sirpaleeksi.

Se mikä ehkä Kajavan aikalaisille jäi joskus peittoon, oli hänen vahva toiveensa ja halunsa päästä ohjaamaan teatteria. Hän ohjasikin, mutta olisi halunnut tehdä sitä enemmän. Kajavan ohjauksia olivat muun muassa Cabaret Intimiteatterissa 1977, Runar ja Kyllikki Intimiteatterissa 1980, Maaria Blomma Intimiteatterissa 1981, Peacock-teatterin esitykset 1980-luvulla, ooppera Manon Lescaut Tampereella 1999 ja Ditt livs historia Svenska Teaternissa 2001.

Kaksoisrooli kriitikkona ja ohjaajana arvelutti monia teatterintekijöitä ja aiheutti polemiikkia. Kajava itse hämmästeli tätä, sillä hänen mielestään laaja-alaisuus tekemisessä olisi kaikkien etu.

Kirjaan kootut Kajavan valitut sanomiset ovat aivan vastustamattomia, olkoonkin että niiden kohteeksi joutuneet eivät taatusti ole olleet riemuissaan.

”Näyttelijät ja kertoja artikuloivat repliikkinsä huolekkaasti, mutta heidän yhteistyönsä ei johtanut mihinkään ihmistä muistuttavaan.”

”Jukka Linkolan musiikki melskaa montussa kuin siellä olisi niittokoneiden keväthuolto käynnissä.”

”Väliin näyttämö muistuttaa liikennepoliisien koulutustilaisuutta.”

”Intohimo on kauravelliä, murhe kermaviiliä, kosto tikkukaramellia. Ja erotiikka – pelkkää kihnaamista.”

Kajava oli tyyliniekka myös pukeutumisessaan. Hän oli homoseksuaali ja ohjaaja Antti Einari Halosen pitkäaikainen kumppani. Hän pysyi kaapissa, kuten sanonta kuuluu.  Kirjassa suhtaudutaan tähän asiaan hienovaraisesti.

Kajavalle oli tärkeätä päästä teatteriesityksiin ulkomaille. Niistä hän sai uusia virikkeitä ja avarampaa perspektiiviä. Berliinin Theatertreffen-tapahtumassa hän oli jokakeväinen vieras. Vuoden 2005 Theatertreffen jäi hänen viimeisekseen; hän kuoli hotellissa Berliinissä sairauskohtaukseen toukokuussa 2005. Hänellä oli keuhkoahtauma ja sydämen vajaatoiminta. Ennen matkaa hän kävi lääkärissä huonovointisuuden takia, ja lääkäri kehotti olemaan matkustamatta, mutta Kajava ei kyennyt luopumaan Theatertreffenistä.

Hannu Harju analysoi kiinnostavasti Kajavan tyylikeinoja, kuten me- ja he-muotojen käyttöä, kysymysmuotoa ja adjektiivien käyttöä. Kirja ilahduttaa näillä makupaloilla.

Minulle, entiselle maakuntalehden kulttuuritoimittajalle, Kajava oli kiinnostavaa luettavaa. Se palautti mieleeni, että minäkin sain olla osa kulttuurijournalismin kulta-aikaa, sitä, että kulttuuri todella sai näkyvyyttä ja asiantuntijuutta mediassa.

Taina

S. Saarikoski ja sotapropaganda

Saarikoski, Saska: Poikkeustilassa : koronapäiväkirja. HS-kirjat 2020.

Helsingin Sanomien toimittaja, nykyinen pääkirjoitustoimituksen esimies Saska Saarikoski aloitti maaliskuussa 2020, korona-ajan alkaessa, projektin Poikkeustilassa. Hän julkaisi kyseisen otsikon alla joka päivä Hesarin verkkosivuilla ajankohtaisen kolumnin. Projekti päättyi kahta kuukautta ja 60 kolumnia myöhemmin.

Juttuja luettiin paljon, joitakin lähes 100.000 kertaa. Samaan aikaan Saarikoski piti henkilökohtaista päiväkirjaa, kuten hän on pitänyt nuoresta saakka. Tässä Poikkeustilassa-kirjassa kolumnit ja päiväkirjamerkinnät vuorottelevat, ja vuoropuhelu todella toimii.  

Päiväkirjamerkinnöissään Saarikoski kommentoi uutistapahtumia, mutta myös arkielämäänsä ihmissuhteineen sekä erilaisia journalistisia prosesseja. Loistavan kirjoittajan teksti kulkee sekä viihdyttävästi että koskettavasti.

Päiväkirjamerkintä 28.3.: ”Tunnelma on kuin pyörremyrskyn lähestyessä. Täytetään ruokakaapit, pannaan vettä ämpäreihin, naulataan ikkunaluukut kiinni. Myrskyn pitäisi olla pahimmillaan 5–6 viikon kuluttua. Silloin nähdään, riittääkö hoitopaikkoja ja hengityskoneita. Varmaan tästä selvitään, Suomessa ainakin. Mutta millaisessa maailmassa elämme, kun pöly on laskeutunut? Luulen, että tästä alkaa uusi aika. Ei tietenkään yhdellä iskulla, mutta vähitellen, niin että jälkeenpäin voidaan sanoa: koronasta se alkoi. Uudet asiat nousevat esille. Uudet ihmiset ottavat niistä vastuun. He löytävät uusia ratkaisuja, toivottavasti löytävät. Sillä tämä maailma on rikki.” (s. 61)

Kirja palauttaa mieleen kevään ilmiöitä. Vessapaperin hamstraus, maskisekoilu, seniorien määrääminen kotiarestiin, Uudenmaan eristäminen, työnteon siirtyminen kotiin, lasten etäkoulu eli kotikoulu, lohtusyöminen. Sisustustavaroiden, huonekasvien, puutarhataimien, harrastusvälineiden myynti, kalastusbuumi, ulkoilubuumi. Business Finlandin jakamat oudot koronatuet.

Huhtikuussa 2020 markkinoille ilmestyy tiettävästi ensimmäinen korona-ajan kirja, Paolo Giordanon 78-sivuinen Tartunnan aikaan. Samoihin aikoihin Helsingin Sanomat päättää, että Poikkeustilassa-tekstit julkaistaan myös kirjana loppukesällä.

Koska Poikkeustilassa-projekti vaatii kunnon teksti viikon joka ikisenä päivänä, Saarikoski kyselee välillä neuvoja ja ideoita ”Facebook-kuplaltaan”, joka pursuaa journalismin, tieteen ja taiteen merkkihenkilöitä. Päiväkirjalleen hän tunnustaa hiipivän uupumuksen, mutta aina löytyy jokin uusi näkökulma, joka auttaa jatkamaan. Hän saa virikkeitä myös eliitin ulkopuolelta, verkkojutun palautteiden kautta.

Muuan rouva vetoaa Saarikoskea tekemään jutun epäsiisteistä, epähygieenisistä miehistä, jotka pärskeillään ja likaisilla käsillään vaarantavat uudessa koronatilanteessa muidenkin kuin itsensä terveyden. Myöhemmin syntyy jopa jatkojuttu siten, että Saarikoski antaa suunvuoron alkuperäiselle epäsiistille pärskijälle.

Kauhea korona tuottaa kuin tuottaakin myös asioita, joille voi ainakin hymyillä, joskus jopa nauraa. Myös komiikan tekemistä, koomikoiden roolia käsitellään kirjassa.

Kevään kääntyessä kesäksi toiveikkuus viriää. Jospa syksyllä kaikki olisi toisin. Kuten tunnettua, näin ei ikävä kyllä käynyt, vaan korona riehuu yhä ympäri maailmaa. Mutta juuri siinä on Poikkeustilassa-kirjan tekstien voima: kyseisen hetken aikalaistodistuksessa.

”Ne kertovat siitä, mitä me milloinkin tiesimme – tai tunsimme. Myös päivän tunnetila – pelko, ahdistus, vihaisuus, helpotus, kevätilo – näkyy teksteissä. Juuri näitä asioita Yhdysvaltain presidentti Thomas Jefferson varmaan tarkoitti, kun hän puhui journalismista ’historiankirjoituksen ensimmäisenä versiona’.” (s. 254)

Ehkä hyytävintä on verrata keväisiä tilastotietoja tämänhetkisiin lukuihin. Huhtikuun puolivälissä Suomessa oli reilut 3.000 vahvistettua koronatartuntaa ja 59 koronaan kuollutta. Nyt seitsemän kuukautta myöhemmin (15.11.20) Suomessa on kirjattu 19.315 tapausta ja 369 kuollutta. Näin siis Suomessa, jossa tilanne kuitenkin on hoidettu hyvin. Kun keväällä huomioitiin globaalisti miljoonan tartunnan rajakohta, nyt maailman kokonaistartuntojen määrä hipoo 54 miljoonaa, ja koronaan kuolleita on yli 1.310.000.

Yksi kolumni hyllytetään. Lauri-toimituspäällikön mielestä on täysin vastuutonta kertoa lukijoille, että Helsingin Sanomien toimittaja on käynyt pääsiäisenä Hangossa. ”Jos lehteen pannaan sellaista, seuraavaksi kaikki alkavat matkustella holtittomasti ympäriinsä, eikä mistään tule mitään. — tällaisen asian kertominen olisi yhtä vaarallista kuin paljastaa sota-aikana ilmatorjuntatykkien sijainnit. ’Nyt me emme tee normaalia journalismia vaan sotapropagandaa’, Lauri julisti.” (s. 125)

Joten Saarikoski kirjoittaa kolumnin uusiksi poistaen Hangon kokonaan ja lisäten ”vähän pelottelua ja varoittelua, Laurin mieliksi”. Kirjan kiinnostavaa antia ovatkin journalististen prosessien kuvaukset, aiheiden pallottelu, ideoiden puntarointi, tykkäys- ja klikkauspohdinnat.

Kahtiajakoja syntyy, vaikkei kukaan sitä toivokaan: seniori-riskiryhmäläiset vastaan nuorempi väestö, Uusimaa vastaan muu Suomi, kaupunkilaiset ja maalaiset, hyväosaiset ja syrjäytyneet.

Saarikoski havaitsee, miten hyvin asiat ovat hänellä ja hänen perheellään, kun hän perehtyy leukemiaa sairastavan miehen kokemuksiin. Mies on jo viisi vuotta ollut karanteenissa lääkityksensä tuottaman immuniteettikadon takia. Saarikoski kirjoittaa kolumnissaan 16.päivä:

”Korona on mullistanut meidän niin kutsuttua normaalielämää eläneiden ihmisten elämän. Äkkiä me emme lähdekään aamulla työpaikalle. Jos menee ulos, pitää muistaa, että ihmisten kohtaamisesta on tullut vaarallista. Jotkut ovat kuitenkin eläneet tällaista elämää aikaisemminkin. Työttömillä ei ole työpaikkaa, minne mennä. Vammaisille liikkuminen ei ole itsestään selvää. Alentuneesta vastustuskyvystä kärsineiden on aina varottava ihmiskontakteja. Nyt me vierailemme heidän elämässään.” (s. 79)

Muistelen jonkun kirkonmiehen sanoneen, että vertailu on lyhin tie helvettiin; silti  joskus lienee hyväkin vertailla.

Saarikosken ajankohtainen kirja on värikäs, inspiroiva ja yllättävä kuin eteläeurooppalainen tori. Nyt kun torit ovat joko kiinni tai kartettavien listalla, niin kuitenkin niitä voi etänä katsella ja mielikseen muistella.

Taina