Hannu Harju: Kajava: pelätty, parjattu, palvottu. Siltala 2023.
Jukka Kajava (1943–2005) oli vuosikymmenien ajan Suomen tunnetuin teatteri- ja televisiokriitikko.
Kajava: pelätty, parjattu, palvottu on Kajavan kollegan, Teatteri-lehden toimitussihteerin sekä Tammi-kustantamon kustannuspäällikön Hannu Harjun kirjoittama tarkka, antoisa ja viihdyttävä teos. Hannu Harju toimi aikoinaan Kajavan työtoverina Helsingin Sanomien teatteritoimituksessa ja yritti jo 2000-luvun alussa saada Kajavaa suostumaan elämäkertakirjan tekoon. Siitä ei silloin tullut mitään, sillä päähenkilö kieltäytyi kohteliaasti, mutta asioita pantiin varmasti muistiin odottamaan parempaa ajankohtaa.
Harju on haastatellut kirjaa varten Kajavan läheisiä ja työtovereita sekä suomalaisia teatterintekijöitä. Hän on myös käynyt läpi laajan kirjallisen aineiston, esimerkiksi 15000 lehtikirjoitusta.
Oulussa syntynyt ja varttunut Jukka Kajava kiinnostui teatterista jo lapsena ja kävi esityksissä äitinsä kanssa. Lukiossa hän oli jo täysin teatterifriikki, mikä heijastui hänen ainekirjoituksiinsakin. Hän oli aktiivinen Oulun teinikunnan jäsen ja kirjoitti teatterista Oulun Teiniin. Vastaavia Teini-lehtiä ilmestyi Suomen eri kaupungeissa 1950–1960-luvun vaihteessa.
Armeijan jälkeen Kajava alkoi avustaa Kaleva-lehteä elokuva-arvioilla ja muutettuaan Helsinkiin opiskelemaan suomen kieltä ja draamakirjallisuutta ryhtyi kirjoittamaan Ylioppilaslehteen Helsingin teatteritarjonnasta. Helsingin Sanomiin hän löysi tiensä 1966 radio- ja tv-arvostelijaksi.
Kajava muisteli myöhemmin: ”Suomi vaihtoi sukupolvea 1960-luvun puolivälissä. Satuin kuulumaan siihen joukkoon: Kalle Holmberg ja Jouko Turkka opiskelivat samaan aikaan teatteritiedettä yliopistossa. Meidän sukupolvemme tie oli helppo: ennen kuin olimme yskäisseetkään, olimme jo pitkällä tekemässä ja määrittelemässä suomalaista kulttuuria.”
Mutta Kajava ei vain ollut oikeassa paikassa oikeaan aikaan, vaan hän oli ilmiömäisen lahjakas kirjoittaja, tyyliniekka, jonka muotoilemia mielipiteitä luettiin nautiskellen ääneen, ihmeteltiin, kauhisteltiin ja odotettiin. Hän alkoi saada nimeä nopeasti jo 1960-luvulla toimiessaan Hesarin tv- ja radiotoimittajana.
Jos Kajava haukkui televisio-ohjelman, se kannatti ehdottomasti katsoa, sanottiin. Hän oli aluksi piukea korkeakultturelli, mutta pehmensi vuosien saatossa otettaan. Kajavahan seurasi ja kommentoi tarkkaan lopulta jopa Kauniit ja rohkeat -sarjaa. Lastenkulttuuria hän puolusti kuin leijona, vaatien yhä uudelleen lapsille parempaa katsottavaa televisioon ja vanhempia valvomaan laatua.
Vakituisen paikan Helsingin Sanomien teatterikriitikkona hän sai 1978 Sole Uexküllin kuoleman jälkeen. Samana vuonna alkoi ilmestyä Kanavalla-palsta, jossa oli Kajavan naama ja nimi.
Kajavan mahti ja menestys osui kulttuurijournalismin kulta-aikaan, jolloin taidearvioita kirjoitettiin ja julkaistiin paitsi pääkaupunkiseudun lehdissä myös maakunnissa. Minä Taina Salakka-Kontunen sain myös maistaa tuota kulta-aikaa Etelä-Suomen Sanomissa musiikista vastaavana kulttuuritoimittajana 1992–2002. Kollegani teatterin saralla oli Riitta Wikström (1944–2003), tunnetun teatterikriitikon, Viipuri-muistelmistaankin kuuluisan Katri Veltheimin (1918–2011), o.s. Paavolainen, tytär. Kirjallisuudesta ja kuvataiteesta vastasi Jouko Tallimäki.
Siis kolme kulttuuritoimittajaa maakuntalehdessä Lahdessa! Ja Kajava oli nimi, joka nousi ESS:n kulttuuritoimituksessakin säännöllisesti esiin.
Kun Jukka Kajava alkusyksystä 2002 lyttäsi Lahden kaupunginteatterin suurella näyttämöllä esitetyn Yön sisar -musikaalin Helsingin Sanomissa otsikolla Unien harakanpesässä, juttelimme tietysti asiasta ESS:n kulttuuritoimituksessa. Wikströmin Riitalta löytyi ymmärrystä: ”Jotain naisten unimaailman juttuja! Eihän Jukka sellaista jaksa.”
Yön sisaren tekijät pahoittivat Kajavan arvostelusta mielensä ja olivat sitä mieltä, että kaikki, koko ”kriitikkokuoro” Kajavan johdolla olivat heidät haukkuneet. Sehän ei pitänyt paikkaansa; muun muassa minä kirjoitin myönteiseen sävyyn. Minä puolestani pahoitin mieleni siitä, että mielipiteeni ja varsin näyttävä juttu maakunnan ykköslehdessä ei tuntunut painavan mitään. Mutta kuten Kajava-kirjassa todetaan, suurikaan joukko maakuntien myönteisiä kirjoituksia ei kompensoinut Jukka Kajavan moitteita.
Kajavalle laatu oli kaikki kaikessa. Hän oli tinkimätön eikähän laatutietoisuudessa ole mitään pahaa, varsinkin jos ihminen on kriitikko, mutta ikävä kyllä Kajavalla oli pahantuulisuutensa, oikkunsa ja päähänpinttymänsä, jotka saattoivat tehdä hänen teksteistään teräviä giljotiineja. Hänellä oli suosikkeja, joskus oikukkaasti. Kirjassa miesnäyttelijät tuovat esiin tätä puolta. Kajava suhtautui myös ihmeen innostuneesti ja arvostaen Jouko Turkkaan. Looginen selitys on, että Kajava tarvitsi Turkkaa oman ideologiansa pönkittämiseen, haki tältä tukea omalle teatterinäkemykselleen.
Mikä siis oli Kajavan teatterifilosofia: teatterin pitää tavoitella jotain merkityksellistä, pyrkiä rehellisyyteen, edustaa humanismia ja haluta avata katsojien silmät ennen käsittelemättömille aiheille.
Vaikka Kajava tunnettiin tv-aiheisista kirjoituksistaan, niin teatteri oli hänelle rakkain laji, ja hän kertoi saapuvansa näytäntöön aina toiveikkaana ja innoissaan, etukenossa istuen; jos hän sitten pettyi, hän vetäytyi taaksepäin. Niinpä Q-teatterissa oli sanonta: ”Jos nahkahousut narahtavat katsomossa, tulee huono kritiikki.”
Kajavan palkka oli huomattavan suuri, päätoimittajatasoinen, nykyrahassa 150000 euroa vuodessa. Niin suuri oli hänen henkilöbrändinsä markkina-arvo lehdelle. Helsingin Sanomissa oli toinenkin monumentaalinen taidekriitikko, musiikkiarvostelija Seppo Heikinheimo. Emerituspäätoimittaja Janne Virkkunen toteaa Hannu Harjun kirjassa, että vahvat nimet, brändit, tekevät lehdestä vahvemman. ”Heidän juttujaan odotettiin eikä heidän kanssaan tarvitse olla samaa mieltä.”
Teksteissään Kajava saattoi ilmaista suoranaisen suuttumuksensa jopa julmasti, ja kirjassa pääsevät ääneen nekin, joiden elämää kritiikki järkytti. Kajavan inhokiksi joutuminen saattoi tärvellä näyttelijän uran. Teatterintekijät kävivät välillä taistoon koettuaan joutuneensa kohtuuttoman kritiikin uhriksi. Järjestettiin keskustelutilaisuuksia, paneeleita ilman Kajavaa, mutta keskustelu kääntyi aina Kajavaan.
Kajavan ura Helsingin Sanomissa kesti lähes 40 vuotta, ja hän sai enemmän palautetta, muun muassa lukijapostia, kuin kukaan muu lehden toimittaja.
Eihän tällaista enää ole, sillä ankarien, yhden median ylituomareiden aika on ohi. Se päättyi viimeistään sosiaalisen median vallattua mediakentän. Mielipiteet hajoavat biljoonaksi sirpaleeksi.
Se mikä ehkä Kajavan aikalaisille jäi joskus peittoon, oli hänen vahva toiveensa ja halunsa päästä ohjaamaan teatteria. Hän ohjasikin, mutta olisi halunnut tehdä sitä enemmän. Kajavan ohjauksia olivat muun muassa Cabaret Intimiteatterissa 1977, Runar ja Kyllikki Intimiteatterissa 1980, Maaria Blomma Intimiteatterissa 1981, Peacock-teatterin esitykset 1980-luvulla, ooppera Manon Lescaut Tampereella 1999 ja Ditt livs historia Svenska Teaternissa 2001.
Kaksoisrooli kriitikkona ja ohjaajana arvelutti monia teatterintekijöitä ja aiheutti polemiikkia. Kajava itse hämmästeli tätä, sillä hänen mielestään laaja-alaisuus tekemisessä olisi kaikkien etu.
Kirjaan kootut Kajavan valitut sanomiset ovat aivan vastustamattomia, olkoonkin että niiden kohteeksi joutuneet eivät taatusti ole olleet riemuissaan.
”Näyttelijät ja kertoja artikuloivat repliikkinsä huolekkaasti, mutta heidän yhteistyönsä ei johtanut mihinkään ihmistä muistuttavaan.”
”Jukka Linkolan musiikki melskaa montussa kuin siellä olisi niittokoneiden keväthuolto käynnissä.”
”Väliin näyttämö muistuttaa liikennepoliisien koulutustilaisuutta.”
”Intohimo on kauravelliä, murhe kermaviiliä, kosto tikkukaramellia. Ja erotiikka – pelkkää kihnaamista.”
Kajava oli tyyliniekka myös pukeutumisessaan. Hän oli homoseksuaali ja ohjaaja Antti Einari Halosen pitkäaikainen kumppani. Hän pysyi kaapissa, kuten sanonta kuuluu. Kirjassa suhtaudutaan tähän asiaan hienovaraisesti.
Kajavalle oli tärkeätä päästä teatteriesityksiin ulkomaille. Niistä hän sai uusia virikkeitä ja avarampaa perspektiiviä. Berliinin Theatertreffen-tapahtumassa hän oli jokakeväinen vieras. Vuoden 2005 Theatertreffen jäi hänen viimeisekseen; hän kuoli hotellissa Berliinissä sairauskohtaukseen toukokuussa 2005. Hänellä oli keuhkoahtauma ja sydämen vajaatoiminta. Ennen matkaa hän kävi lääkärissä huonovointisuuden takia, ja lääkäri kehotti olemaan matkustamatta, mutta Kajava ei kyennyt luopumaan Theatertreffenistä.
Hannu Harju analysoi kiinnostavasti Kajavan tyylikeinoja, kuten me- ja he-muotojen käyttöä, kysymysmuotoa ja adjektiivien käyttöä. Kirja ilahduttaa näillä makupaloilla.
Minulle, entiselle maakuntalehden kulttuuritoimittajalle, Kajava oli kiinnostavaa luettavaa. Se palautti mieleeni, että minäkin sain olla osa kulttuurijournalismin kulta-aikaa, sitä, että kulttuuri todella sai näkyvyyttä ja asiantuntijuutta mediassa.
Taina
Tainan ja Tommin aarrearkku 