Eric-Emmanuel Schmitt : Nooan lapsi (suomentanut Marja Haapio. Like, 2005)
”Haluat varmaan tietää, kumpi uskonto on aito, Joseph. Ei kumpikaan! Uskonto ei ole aito eikä väärä, siinä vain ehdotetaan tiettyä tapaa elää.”
”Kuinka minä voin kunnioittaa uskontoja, elleivät ne ole aitoja?”
”Jos kunnioitat vain totuutta, et kunnioita kovinkaan kummoista asiaa. 2 + 2 = 4, siinä on kunnioituksesi ainoa kohde. Kun suljet sen pois, törmäät pakostakin kaikkeen epävarmaan: tunteisiin, normeihin, arvoihin, valintoihin, jotka kaikki ovat hauraita ja häilyviä rakennelmia. Kaukana matematiikasta. Kunnioitus ei kohdistu siihen mikä on todistettua vaan siihen mitä on ehdotettu.”
Eric-Emmanuel Schmittin (s. 1960) väitöskirja käsitteli olemassaolon syvintä luonnetta. Noin kolmenkymmenen iässä hän jätti yliopistouran ja ryhtyi kirjailijaksi. Hän käsittelee kirjoissaan samaa aihetta etenkin sarjassa Le cycle de l’invisible, Näkymättömän sykli. Tämä pienoisromaani kuuluu sarjaan, jossa on ilmestynyt myös esimerkiksi Herra Ibrahim ja Koraanin kukkaset. Niissä kirjoittaja pohtii eri uskontojen välistä vuoropuhelua ja niiden tarjoamia elämänarvoja.
Nooan lapsen näyttämö on toisen maailmansodan aikainen Belgia. Kertoja on juutalaispoika Joseph Bernstein, joka kirjan alussa oli noin kahdeksanvuotias. Saksalaismiehityksen alettua hän joutui eroon vanhemmistaan, jolloin roomalaiskatolinen pappi isä Pons majoitti hänet sisäoppilaitoksena toimineeseen kouluunsa. Koulussa piileskelee paljon muitakin juutalaispoikia. Joseph oli koulussa miehityksen päättymiseen asti eli melkein kolme vuotta.
Lapsikertojan käyttö etäännyttää jossain määrin sodan traagisuutta. Huomio keskittyy enemmän pojan ikävään ja havaintoihin koulusta sekä muista oppilaista. Kirjan alussa on täpäriä pelastumisia ratsioista ja tutustutaan kiinnostaviin henkilöihin kuten kylän apteekkariin, joka tekee pojalle väärennetyn henkilötodistuksen. Koska poika joutui katolilaisessa koulussa osallistumaan ahkerasti jumalanpalveluksiin ja oli herkkä niiden vaikutteille, voi tekijä luontevasti käsitellä uskontoihin liittyviä kysymyksiä.
Isä Pons ei halunnut käännyttää poikia, vaan päinvastoin tahtoi ylläpitää heidän vakaumustaan. Hän oli rakentanut käyttämättömän kappelinsa kryptaan eräänlaisen synagogan, jonne oli koonnut juutalaisia kirjoituskääröjä, äänilevyjä ja muuta materiaalia. Isä Pons mietiskeli iltaisin juutalaisten kirjojen parissa ja opetteli hepreaa. Joseph ihaili isä Ponsia niin paljon, että ilmoitti haluavansa kääntyä roomalaiskatolilaiseksi. Isä Pons torjui lähes kauhistuneena moisen ajatuksen. Hänestä Josephin piti päinvastoin säilyttä uskonsa ja perehtyä juutalaisuuteen tarkemmin. Sitä varten he alkoivat yhdessä opiskella hepreaakin. Isä Ponsin suunnitelma oli, että
”Jos tulva jatkuu eikä maailmaan jää yhtään hepreaa puhuvaa juutalaista, voin opettaa sitä sinulle. Ja sinä välität taitosi eteenpäin.”
Keskusteluissa erääksi keskeiseksi teemaksi nousi kuuliaisuus. Isä Pons oli alkanut miettiä, onko juutalaisen uskonnon korostama kunnioitus tärkeämpää kuin kristittyjen edellyttämä rakkaus. Jeesuksen oppi toisen posken kääntämisestä Hitlerille tuntui aivan mahdottomalta. Voiko siis rakkaus olla velvollisuus? Hän ei uskonut, että sydäntään voi käskeä. Siksi kunnioitus jatkuvana velvoitteena tuntui edes jotenkin mahdolliselta.
Schmitt ennakoi isä Ponsin oppien kautta 1960-luvulla jälleen vahvistunutta teologista suuntausta, jonka mukaan jumala on vetäytynyt maailman asioiden järjestelystä. ”Ihmiset tekevät pahaa toisilleen eikä Jumala sekaannu siihen.” Hän tarkensi, että jumala loi ihmiset vapaiksi ja on siten tehnyt tehtävänsä. Nyt meillä on vastuu itsestämme ja teoistamme. Auschwitzin kokemusten jälkeen eräs kysymys vaati vastausta: Miksei kaikkivaltias halunnut puuttua asiaan?
Käytännössä kunnioituksen vaatimus konkretisoituu kirjassa, kun Josephin vanhemmat palasivat hakemaan poikaansa sodan jälkeen. Etäisyys vanhempiin oli sodan kokemusten ja iän kartuttua kasvanut eikä yhteyden rakentaminen käynyt kivuttomasti. Olisin suonut, että kirjassa olisi vähän laveammin käsitelty vankeudesta palaavien ja muiden jälleenrakentamista aloittelevien vanhempien ajatuksia.
Kirjan loppukohtaus tapahtuu nykyhetken Israelissa. Joseph oli tullut tapaamaan ystäväänsä tämän maatilalle. Rudy, hänen ystävänsä kouluajoilta piti oikeutettuna jopa Israelin kaikkein sotaisimpiakin toimia. Joseph tuki Israelia, mutta oli sitä mieltä, että myös palestiinalaisten oikeudet oli otettava huomioon. He ohittivat palestiinalaistalon, jonka israelilaiset tankit olivat murskanneet kostotoimena erään palestiinalaisen tekemän itsemurhaiskun takia. Kaksi nuorten poikien joukkiota tappeli keskenään raunioissa. Humaanit opit sisäistänyt Joseph sai sillä kertaa tappelun loppumaan.
Kirjan isä Ponsilla on todellinen esikuva. Hän oli kappalainen Joseph André Namurin Johannes Kastajan seurakunnasta. Joseph André (1908-1973) teki seurakuntansa nuorisokeskuksesta turvapaikan juutalaislapsille, jotka olivat vaarassa joutua keskitysleireille. Keskuksesta lapset toimitettiin nopeasti eteenpäin suojelua tarjoaviin perheisiin tai uskonnollisiin laitoksiin. André joutui useasti Gestapon kuulusteluihin, mutta hänen toimintansa ei paljastunut, vaan jatkui sodan loppuun asti. Hän sai toiminnastaan Israelin valtion myöntämän ”kansojen oikeamielisten” arvonimen. Sotien jälkeen Joseph Andrén toiminta vainottujen ja syrjäytettyjen hyväksi jatkui hänen kuolemaansa asti Chateau de Bomelin vastaanottokeskuksessa, jonka hän oli perustanut.
Tommi
Tainan ja Tommin aarrearkku 