Tatiana de Rosnay : Nimeni on Sarah (suomentanut Irmeli Ruuska. Bazar, 2014. 2. painos, ensimmäinen painos julkaistu nimellä Avain, WSOY 2008)
"Kun kirjoitin romaania Nimeni on Sarah, en olisi ikinä uskonut, miten tyystin se mullistaisi elämäni.
Heinäkuu 2001. Rue Nélaton, Pariisi. Menin ensimmäistä kertaa Vélodrome d'Hiverin ratsian tapahtumapaikalle. Minun piti saada nähdä tuo katu. Oli kuuma ja painostava ilma niin kuin sinä synkkänä torstaina vuonna 1942. Monien ikäpolveni ranskalaisten tavoin en tiennyt ratsiasta paljonkaan. En tuntenut sen kammottavia yksityiskohtia.
En tiennyt, että Ranskan viranomaiset olivat pidättäneet neljätuhatta lasta, enimmäkseen ranskalaisia, ja sulkeneet heidät tänne vanhempiensa kanssa epäinhimillisiin oloihin.
En tiennyt, että Ranskan poliisi muutamaa päivää myöhemmin riistäisi nuo 2-12 vuotiaat lapset pois vanhemmiltaan.
En tiennyt, että nuo lapset lähtisivät ranskalaisissa junissa yksin kohti kuolemanleirejä ja että yksikään heistä ei palaisi."
Tatiana de Rosnayn kirja näyttää millaisia seurauksia piilotettu trauma tai vuosikymmeniä kestänyt selvittämättömän salaisuus voivat saada aikaan niin yksilöiden, perheiden kuin valtionkin kohdalla. Aikatasoja on kaksi. Toinen on nykyaikaan, 2000-luvun alkuun sijoittuva, jonka kertoja on amerikkalais-ranskalainen toimittaja Julia Jarmond. Toinen on 1942 käynnistyvä kertomus kymmenvuotiaasta Sarah Starzynskistä, Pariisissa puolanjuutalaiseen pakolaisperheeseen syntyneestä tytöstä. Kirjan alkupuolella kuvataan tapahtumia vuorotellen kummankin näkökulmasta. 1950-luvulla Sarahin jäljet häviävät ja kerronta keskittyy toimittaja Jarmondin Sarahia koskevaan selvitystyöhön.
Kirjan alussa Julia Jarmond sai päätoimittajalta tehtäväkseen kirjoittaa artikkeli amerikkalaiseen viikkolehteen lehteen Seine Scenes. Julia oli ollut lehdessä töissä kuusi vuotta. Hän oli vähän yli 40 ja asunut Pariisissa jo 25 vuotta. Hän oli naimisissa arkkitehti Bertrand Tézacin kanssa ja heillä oli 11-vuotias tytär Zoë. Artikkelin aihe oli Vél d'Hivin lähestyvä 60-vuotispäivä. 16.7.1942 tuhansia juutalaisia teljettiin velodromille odottamaan kuljetusta keskitysleiriin. Ranskalaiset poliisit eivät ainoastaan täyttäneet saksalaisten vaatimuksia luovutettavien määristä, he halusivat ylittää ne. Päätoimittaja Joshua ei halunnut nyyhkytarinaa tapahtuneesta. Ei tunteilua, vaan faktoja ja todistajanlausuntoja. "Ja vetoavia kunnon kuvia". Hän myös varoitti tehtävän vaikeudesta. Ranskalaiset eivät mielellään puhu Vichyn hallituksen aikaisista tapahtumista. Tämän toimittaja Jarmond sai useaan otteeseen havaita.
"'Leirikö?' hän sanoi. 'Haluatte siis tietää, missä se leiri oli?'
Nyökkäsimme.
'Eipä siitä ennen ole kyselty', hän mutisi. Hän nyki korista pilkistäviä purjoja ja vältteli katsetta.
'Tiedättekö, missä se oli?' minä intin.
Mies yskähti.
'Tottakai minä tiedän. Olen asunut täällä ikäni. Penskana en tiennyt mikä leiri se oli. Ei siitä puhuttu. Oltiin kuin sitä ei olisikaan. Tiedettiinhän me, että se liittyi jotenkin juutalaisiin, mutta ei siitä kyselty. Ei uskallettu. Kukaan ei ollut tietääkseen.'
'Onko leiristä jäänyt mitään erityistä mieleen?' minä kysyin.
'Oltiin jotain viidentoista korvilla', mies muisteli. 'Kesällä -42 asemalta tuli laumoittain juutalaisia, ne kulkivat tätä katua. Tästä näin.' Miehen koukistunut sormi osoitti leveää katua, jolla me seisoimme. 'Avenue de la Garea myöten. Hirveä määrä juutalaisia. Ja yhtenä päivänä kuului meteliä. Kauhea mekkala. Meidän väki asui aika kaukana leiristä. Mutta kuului se meillekin. Pauhu kiiri koko kaupungin yli. Sitä kesti kaiken päivää. Kuulin, miten meidän väki puhui naapureiden kanssa. Äidit oli kuulemma erotettu lapsistaan siellä leirillä. Mitä varten? Ei me tiedetty. Näin, miten joukko juutalaisnaisia marssi asemalle. Tai eivät ne marssineet. Hoippuivat vain itkien tietä myöten poliisien komennuksessa.'
Miehen katse lipui taas kadulle hänen muistellessaan tapausta. Sitten hän murahti ja tarttui taas koriinsa.
'Yhtenä päivänä leiri oli tyhjä', hän sanoi. 'Ajattelin, että juutalaiset olivat lähteneet. En minä tiennyt minne. Heitin sen mielestäni. Niin me kaikki. Ei siitä puhuta. Ei sitä haluta muistaa. Osa täkäläisistä ei edes tiedä.'"
Artikkeli tuli valmiiksi, mutta aihe ei jättänyt Juliaa rauhaan. Kävi ilmi, että Tézacin perhe oli hyötynyt monien muiden pariisilaisten tavoin asunnon aikaisempien asukkaiden karkotuksesta. Taloudellisen hyödyn lisäksi perhe oli kokenut järkytyksen, jonka he halusivat visusti piilottaa. Salaisuuksien verhon vähitellen raottuessa tapahtumien keskipakoisvoimat alkoivat repiä rikki kirjan henkilösuhteita.
Tatiana de Rosnay käyttää varmasti omia kokemuksia toimituksellisesta työstä. Hän kirjoittaa itsekin ranskalaisiin aikakauslehtiin kirjailijantyönsä ohella. Hän on syntynyt 1961 Ranskassa mutta muuttanut jo lapsena Yhdysvaltoihin ja opiskellut Englannissa. Lisäksi hänen perhetaustansa on hyvin kosmopoliittinen. Perheellä on ranskalais-englantilais-venäläiset juuret. Mahdollisesti hän kuvaa omia ulkopuolisuuden tunteitaan päähenkilönsä Julienin suulla:
"Opin, että muut ranskalaiset haukkuvat pariisilaisia 'koirankuonolaisiksi' lorun Parisien, tête de chien mukaan. Pariisilaiset eivät selvästikään herätä heissä ihastusta. Kukaan ei rakasta Pariisia niin kuin aito pariisilainen. Kukaan ei ylpeile kotikaupungillaan niin kuin aito pariisilainen. Kukaan ei ole puoliksikaan niin pöyhkeä, koppava, omahyväinen ja samalla vastustamaton. Mietin, miksi minä rakastin Pariisia niin suuresti. Ehkä siksi, että se ei antautunut minulle. Se häälyi kutkuttavan lähellä, mutta muistutti, mikä on paikkani. Olin amerikkalainen. Olisin aina amerikkalainen. L'Américaine."
Parasta kirjassa ovatkin mielestäni paikkojen tarkat kuvaukset sekä nykyaikaisen uranaisen pohdinnat ja hänen tekemänsä suuret ratkaisut elämässään. Dialogi toimii niin hyvin, ettei tarvitse ihmetellä, että tämä kirja on kääntynyt elokuvaksi. Paikoin teksti tuntuu hiukan liiankin sujuvalta. Pieni rosoisuus olisi tehnyt kirjasta suurenmoisen. Nyt se kyllä koskettaa, sillä aihe on todella järkyttävä.
"Kirjaa ei ollut helppo saada julkaistuksi, sillä olin kaiken kukkuraksi kirjoittanut sen äidinkielelläni. Minun oli ollut pakko turvautua englanninkieliseen 'minääni' kuvatessani näitä Ranskan synkkää menneisyyttä käsitteleviä tapahtumia. Viiteen vuoteen kukaan ei huolinut käsikirjoitustani. Menneisyys häiritsi. Aihe häiritsi. ...
"En kirjoittanut romaania Nimeni on Sarah tuomitakseni ketään. Kirjoitin sen siksi, että ihmiset muistaisivat ne kauheudet, joita tapahtui kahdenkymmen minuutin kävelymatkan päässä kodistani, kotikaupungissani ja -maassani, seitsemänkymmentä vuotta sitten."
Hepreaksi: Zakhor, al tichkah.
Muista, älä unohda.
Tommi
Felix Kersten : Himmlerin henkilääkärinä : muistelmia Kolmannesta Valtakunnasta vv. 1939-1945 (suomennos ruotsinkielisestä painoksesta. Nide Oy, 1947)
Arto Koskinen : Kuka oli Felix Kersten? (dokumenttielokuva 1998) sekä Tapaus Felix Kersten : Himmlerin suomalaisen hierojan arvoitus (podcast-sarja 2019)
Felix Kersten:
"Kun minut kutsuttiin Himmlerin päämajaan, minulla aina oli mukanani luettelo natsien vainojen uhreista, avunpyyntöjä, joita oli tullut eri maista, myöskin Saksasta. Sitten odottelin sopivaa tilaisuutta esittääkseni toivomuksiani - ne koskivat joko jonkun vangin vapauttamista keskitysleiriltä, pidätysten estämistä, oikeuskäyntien lykkäämistä tai kuolemantuomion peruuttamista. Vähitellen minusta tuli täysverinen diplomaatti, käytin hyväkseni hänen turhamaisuuttaan, hyödyin hänen sentimentalisuudestaan tai kateudestaan, vuoroin pyysin, vuoroin liehittelin. Opin näyttelemään, odottamaan aikaani ja olemaan varovainen."
Virolaissyntyinen, Suomen kansalaisuuden 1920 saanut Felix Kersten kertoo kirjassaan, että Heinrich Himmler "poti hermostollisia vatsavaivoja". Ne olivat niin pahoja, että hänen oli ajoittain pysyttävä vuoteenomana. Himmler oli tullut Kerstenin potilaaksi ennen sotaa vuonna 1939. Hän koki saavansa Kerstenin fysikaalisista hoidoista niin suurta helpotusta, että halusi tämän pysyvän vakituisesti saatavilla Berliinin lähistöllä ja seuraavan häntä ulkomaanmatkoillakin. Felix Kersten käytti hoitosuhdetta hyväkseen ja auttoi pyyteettömästi hätään joutuneita Saksan ja muiden maiden kansalaisia.
Omien sanojensa mukaan Felix Kersten pelasti kymmeniätuhansia ihmisiä kuolemasta. Lisäksi hän esti koko Hollannin väestön (8,2 miljoonaa) pakkosiirron valloitettuun Puolaan. Kersten saikin 1950 Hollannin korkeimman huomionosoituksen, Orania-Nassaun kunniamerkin ja hollantilaiset ehdottivat häntä neljä kertaa Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi. 1955 Felix Kersten anoi Ruotsin passia ja hän sai lapsineen Ruotsin kansalaisuuden takautuvasti vuodesta 1953 lähtien ansioidensa perusteella.
Felix Kersten:
"Lukuunottamatta niitä harvoja - heitä, jotka olivat lähinnä Himmleriä - voin liioittelematta sanoa, että koko esikunta vihasi minua sydämensä pohjasta. Olinhan ulkomaalainen, olin kieltäytynyt SS:n jäsenyydestä ja asetakkia kantamasta, enkä ollut suostunut ottamaan vastaan minkäänlaista arvonimeä. Olin 'merkillinen'. Minua epäiltiin englantilaisten asiamieheksi. Epäiltiin, että tahdoin murhata Himmlerin. Minua kartettiin. Minua ympäröi näkymätön muuri."
Vihattu ulkomaalainen, joka tunkeutuu Gestapon ytimeen ja saa johtavat natsit toimimaan täysin vakaumustaan vastaan. Tämä kuulostaa melkein liian hyvältä ollakseen totta. Dokumentaristi Arto Koskinen:
"Felix Kerstenin tarina tipahti syliini 90-luvun puolivälillä, kun ystäväni näytti minulle Ultra-lehden artikkelia 'Felix Kersten — Suomen unohdettu lahja ihmiskunnalle'. Suhtauduin juttuun varauksella, sillä kyseinen lehti on tunnettu rajatietoaiheista. Kun kävi ilmi, että Kersten oli todellinen henkilö, kiinnostuin."
Arto Koskinen luki muistelmat ja tutustui Kersteniin tarkemmin. Hän alkoi ihmetellä, miksei kukaan ole kertonut aiemmin tästä miehestä. Oliko kyseessä suomalaisuuden dilemma: joku meikäläinen tekee sankaritekoja, jotka jäävät historian hämärään, ja sitten joku muu vie kunnian. Siksi hän halusi tehdä dokumenttielokuvan Kerstenistä. Kuka oli Felix Kersten? valmistui vuonna 1998. (Yle Areenassa)
Kun Arto Koskinen oli perehtynyt tarkemmin asiakirjoihin, hän joutui hämmennyksiin. Totta on se, että Felix Kersten oli Himmlerin henkilääkäri, ja hänen hierojan sormissaan oli voimaa. Mutta muuten hänen elämänsä vaikutti yhdeltä suurelta arvoitukselta. Haastatellut asiantuntijat antoivat ristiriitaisia arvioita paljonko kertomuksessa oli lopultakin totta.
Koskinen huomasi, että Felix Kersten oli tuottanut suuren määrän valheellista materiaalia ja dokumentteja. Kirjoittamiensa muistelmien eri kieliversioissa saattaa samasta aiheesta olla erilaisia versioita. Hän vertaili dokumenttien päivämääriä toisiinsa sekä vastaavia tapahtumia muistelmissa. Taustalle punoutuneen valheen kuvio alkoi hämärästi hahmottua: "Jos haluaa valehdella, on oltava hyvä työssään, sillä muuten jää yksityiskohtia, joista kyhäelmä alkaa paljastua. Näin on käynyt Felix Kerstenillekin."
Arto Koskisen mielestä avoimia kysymyksiä oli jäänyt ilmaan liian paljon. Jatkotutkimuksien jälkeen Arto Koskinen teki Kerstenistä 12-osaisen podcast-sarjan 2019 "Tapaus Felix Kersten : Himmlerin suomalaisen hierojan arvoitus". (Yle Areenassa tämäkin)
Koskisen työryhmä löysi mm. Felix Kerstenin SS-kortin. Sen mukaan Kersten oli liittynyt SS:ään helmikuussa 1941. Seuraavana vuonna Kersten myös kirjoitti kirjeen Suomen ulkoministeri Wittingille ja kysyi vastustaako hallitus, jos hän ottaa vastaan upseerin arvon SS:ssä ja Himmlerin esittämän aseman. Kerstenin lääkärikortissa on niin ikään merkinnät kuulumisesta kansallissosialisteihin ja SS:ään. Lisäksi siellä Kersten on kiinnostavasti merkitty Saksan kansalaiseksi. Mitä ilmeisimmin Kersten toimi vakoilupäällikkö Schellenbergin alaisuudessa Sicherheitsdienstissä. Schellenberg oli tuolloin Kolmannen valtakunnan vaikutusvaltaisin tiedustelu-upseeri.
Tiedot Felix Kerstenin elämästä ennen Suomeen tuloa ovat myös ristiriitaisia. Hän sanoi opiskelleensa Jenfeldin maanviljelyskoulussa Holsteinissa, jonka jälkeen oli toiminut tilanhoitajana. Jenfeldissä ei tuollaista koulua ollut. Sen sijaan siellä oli ongelmanuorille tarkoitettu kasvatuslaitos, jossa maanviljelystäkin opetettiin. Suomeen tultua hän esitti armeijassa ällistyttävän palvelustodistuksen. Lukuisten taistelujen ja haavoittumisten lisäksi hän oli saanut peräti lentäjän koulutuksen ja osallistunut Lontoon pommituksiin. Ei liene kovinkaan yllättävää, kun Suomen armeija kohta joutui erottamaan hänet palveluksesta, syynä jälleen kerran eräs asiakirjaväärennys.
Armeijan jälkeen Kersten kertoi opiskelleensa hierontaa ja lääketiedettä Helsingin yliopistossa. Arto Koskinen ei löytänyt mitään vahvistusta tälle väitteelle. Eikä aiemmin mainitusta massiivisesta hollantilaisten siirtosuunnitelmasta sodan kuluessa. Kersten kertoo lukeneensa peräti Hitlerin potilaskertomuksen ja referoi sitä pitkälti kirjassa. Eräs Koskisen haastatelluista pitää kirjan tätä osuutta mielikuvituksen tuotteena
Muistelmissa mainitut lukuisat onnistuneet vangittujen vapautusoperaatiot on kuitattu merkillisen ylimalkaisesti. Kerstenin mukaan tapauksia on liian paljon, jotta niitä kaikkia voi tai kannattaa kertoa. Lisäksi hän kertomansa perusteella joutui jättämään huomattavan paljon aineistoa Saksaan, kun sai Himmleriltä luvan siirtyä pysyvästi Tukholmaan sodan lähetessä loppua. Merkittävä osa muistelmissa esitellyistä kirjeistä onkin päivätty jaksolle 1944-45. Lukijalle alkaa herätä epäilys, että koko kirja voi olla eräänlainen irtiottoyritys synkästä menneisyydestä, jossa oma toiminta yritetään saada parempaan valoon.
Dokumenttielokuvan valmistumisen jälkeen Arto Koskinen sai tiedon, että Kerstenin oikea identiteettikin on kyseenalainen. Erich Neuss oli aivan varma siitä, että Himmlerin hieroja oli saksalainen Felix Huberti. Neuss oli ollut Hubertin hyvä ystävänsä. Huberti oli ollut jäsenenä Freikorps-yksikössä, ja heidän ryhmänsä oli murhannut kommunistisen matruusin. Sen jälkeen Huberti oli paennut Saksasta. Ei ole mahdotonta, että Hubert, lääkintävääpeli oli ehkä ottanut erään kuolleen virolaisen henkilöllisyyden.
Arto Koskisen mielestä Felix Kersten ei ole vain hahmo menneisyydestä. Hän edustaa monia toisen maailmansodan aaveita, jotka ovat läsnä tämän päivän politiikassa. Kansallissosialismi, fasismi ja rotuopit eivät olleet eivätkä edelleenkään ole pienen ihmisryhmän päähänpisto. Kyse on jälleen kerran koko ihmiskunnasta.
Arto Koskinen:
"Minulle Felix Kersten, tai alun perin Felix Huberti, mikäli joskus näin osoitetaan, oli ihminen, joka yritti tasapainoilla noiden valtavien voimien välissä ja elämällään esitti ihmiskunnalle kysymyksen: Voiko samaan aikaan kaveerata sekä hyvyyden että pahuuden kanssa? Olla yhtä aikaa sekä ystävä että vihollinen?"
Eine sehr komplizierte Geschichte!
Tommi
Iréne Némirovsky : David Golder (suomentanut Anna-Maija Viitanen. Gummerus, 2006)
"Golder heilutti kättään hermostuneesti edessään yrittäen häätää pois sakeaa savua, joka tunki suuhun. Hän katseli vastapäätä lukevan miehen kulmikkaita, kuoppaposkisia kasvoja, joiden kalpeudesta huulten aukko erottui mustana reikänä ja jotka välillä tuntuivat menettävän ääriviivansa ja sulautuvan puoliksi savuun.
Ilmassa tuntui väkevän mahorkan, ja hien lemu.
Nämä kymmenen miestä olivat edellisillasta asti yrittäneet päästä yksimielisyyteen sopimuksen lopullisesta sanamuodosta. Ja sitä ennen oli neuvoteltu neljä ja puoli kuukautta.
Golder katsoi rannekelloaan, mutta se oli pysähtynyt. Hän vilkaisi ikkunaan. Likaisten ruutujen läpi näkyi aurinko joka kohosi Moskovan ylle. Elokuinen aamu oli hyvin kaunis, mutta siinä oli jo alkusyksyn auringonnousujen kirpeää kuulautta."
Vakavan sydänkohtauksen kokenut ja kuolemansairas liikemies David Golder on lähtenyt kotoaan Pariisista viimeiseksi jäävälle liikematkalle 1920-luvulla. Lääkärin ehdottomista varoituksista piittaamatta hän yrittää neuvotella Neuvostoliiton viranomaisten kanssa öljykenttien käyttöoikeuksista. Matkalle lähtiessään hän on vararikossa kaikilla mahdollisilla tavoilla. Hänen pitkäaikainen yhtiökumppaninsa teki itsemurhan koska Golder ei enää halunnut lainata tälle lisää rahaa. Kohtalokas sairaus ajoi hänet itsensä konkurssiin eikä suinkaan ensimmäistä kertaa. Sen lisäksi Golderin perhe-elämä on kaaoksessa. Hän tietää huikentelevaisen vaimonsa rakastajista. Lisäksi hän on juuri kuullut, että tämä viimeisin rakastaja onkin perheen tyttären oikea isä. Mikäli neuvottelut onnistuvat, Golderin jätepaperiksi muuttuneet osakkeet öljy-yhtiössä kävisivät suunnattoman arvokkaiksi. Niiden tulojen ansiosta Golder pystyisi turvaamaan järkyttävän huikentelevaisen tytäroletetun lapsensa tulevaisuuden oman kuolemansa jälkeen.
Mitä mieltä on asettaa itsensä ilmeiseen hengenvaaraan, etenkin kun Golder itsekin myöntää koko jutun olevan hänelle jo täysin merkityksetön? David Golder haluaa täyttää siten "velvollisuutensa, kuten jokaisen kunnon juutalaisen osana on täällä maan päällä". Hän toimii kuten ystävänsä Soifer, joka myös kuoli ypöyksin. Soifer ei saanut seppelettäkään haudalleen, jonka häntä vihaavat omaiset hankkivat hänelle Pariisin halvimmalta hautausmaalta. Soifer vihasi samoin heitä, mutta jätti silti heille perinnöksi yli 30 miljoonaa (frangia, ilmeisesti, kirja ilmestyi alunperin 1929).
Iréne Némirovskyn David Golder oli ilmestyessään sensaatio Ranskassa. Kustantajan edustajien hämmennys vain kasvoi, kun he saivat selville alunperin nimimerkin suojassa kirjoittaneen tekijän henkilöllisyyden. Iréne Némirovsky oli tämän esikoisteoksensa ilmestyessä vasta 26-vuotias. Kun lukee vaikka Wikipediasta hänen taustastaan ja kokemuksista, kypsä ja asiantunteva teksti ei enää kovasti hämmästytä. Pankkiiri-isän tytär on varmasti kuullut kotonaan esimerkiksi erinäisiä liikeneuvotteluihin liittyviä seikkoja:
"'Neuvostoliiton valtio myöntää Tübingen Petroleumille toimiluvan alueeseen, joka käsittää 50 prosenttia Teiskin alueen ja niin sanotun Arundgisin tasangon välillä olevista öljykentistä, jotka on kuvattu Tübingen Petroleum Oy:n edustajan esittämässä muistiossa joulukuun 2. päivältä 1925. Kukin näin luovutettu öljykenttä on muodoltaan suorakulmio, laajuudeltaan korkeintaan 40 desjatiinaa, ilman yhteisiä rajoja...'
Golder liikahti.
'Voisitteko toistaa viimeisen pykälän?' hän pyysi ja nipisti suunsa kiinni.
'Kukin näin luovutettu öljykenttä...'
Ihan kuin arvelinkin, Golder ajatteli tuskastuneena, tuosta ei ollut aikaisemmin puhetta... Ujuttavat toisen puolen kiusaksi viime hetkellä mukaan moniselitteisiä artikloitaan, joilla ei tunnu olevan erityistä merkitystä... että voivat sitten niihin vedoten purkaa sopimuksen kun ensimmäiset maksut on suoritettu... Tekivät kuulemma saman tempun Amrumille..."
Voi arvella, että Iréne Némirovskyn perhetausta tuntuu muutenkin kirjassa. Némirovskyn perhe oli niinikään juutalainen ja hekin joutuivat emigroitumaan Ukrainasta Pariisiin kirjan päähenkilön tavoin. Némirovskyt asuivat pakomatkallaan Suomessakin vuoden verran 1917 tienoilla. Niistä kokemuksista Iréne Némirovsky on kirjoittanut muutamassa novellissa. Irénen suhde omaan äitiinsä oli jokseenkin ongelmallinen, ja se voi selittää osaltaan tämän kirjan kireitä henkilösuhteita.
Vaimo Gloria Golderille tytär Joycestä:
"Luuletko sinä että täällä eletään ilmaiseksi? Ensinnäkin sinun Joycesi! Mokoma hyväkäs! Raha polttaa sormia... Ja tiedätkö mitä tyttö vastaa, kun uskallan vähänkin huomauttaa? 'Dad maksaa.' Ja hänelle rahaa tosiaan riittää! Minua tässä vain ei lasketa miksikään. ... Mutta muistatko, että kun olit sairas, kuolemaisillasi, hän meni illalla tanssimaan... Minulla sentään oli sen verran häpyä, että jäin luoksesi... Entäs hän? Hän tanssii sinäkin päivänä kun sinut haudataan, sinä typerys! Niin, hän se vasta sinua rakastaakin..."
Tytär Joyce Golderille äiti Gloriasta:
"Äiti on paljon turhamaisempi kuin minä, paljon, eikä hän voi edes puolustella sitä, koska on vanha ja ruma, kun taas minä! Minä olen kaunis, enkö olekin, Dad?"
Bellow, Saul : Tartu tilaisuuteen. Suomentanut Pentti Saarikoski (Tammi, 1969)
Tämän täytyy olla toivottomuuden syvin mittauspiste. Nelikymppinen mies, Wilhelm Adler herää sotkuisessa hotellihuoneessa 50-luvun New Yorkissa. Hän näkee peilissä rasittuneet kasvot.
Mitä on tehtävissä, kun peilissä näkyy kuva miehestä, joka elämänsä alkupuolen on tehnyt pelkästään huonoja päätöksiä? Onko vain tyydyttävä asiain tilaan? Onko suunnan muutos mahdollinen? Vai onko lakattava katselemasta peileihin?
Wilhelm kertaa mielessään tähän astisen elämänsä päätökset, jotka kaikki ovat olleet ilmeisen virheellisiä ja jotka ovat johtaneet tähän alennustilaan. Hän on epäonnistunut elokuvanäyttelijä, opintonsa kesken jättänyt työtön myyntiedustaja, hän ei voi viedä vihille katolista naisystäväänsä sillä nykyinen vaimo ei suostu avioeroon, elatusmaksut ovat myöhässä, sillä vaimo ei suostu etsimään töitä vaan haluaa ensin opiskella lisää ja sitten pysyä kotona kahden lapsen kanssa ja vaatii aina vain enemmän rahallista tukea…
Epätoivoissaan mies on antanut viimeiset rahansa epämääräiselle keinottelijalle, joka on sijoittanut ne laardiin elintarvikepörssissä erään Wall Streetin firman laitakaupungin sivukonttorissa, tarvitsematta tallettaa lakisääteistä takuusummaa kokonaisuudessaan. Heillä on kolme varausta, jotka he ostivat neljä päivää sitten hintaan 12.96, ja hinta alkoi heti laskea ja laski yhä. Tämän aamun postissa olisi varmasti kehotus lisätakuun maksamiseksi. Sellainen tuli joka päivä. Kun pörssi tänään avautuu hän tulee näkemään, miten on käynyt.
Lähdin viemään roskia ja pihalla tapasin Perinteentutkijan.
– ”Haluatko kuulla yhden kertomuksen?”, hän kysyi.
– ”Onko se taas niitä kansanperinteen aarteitasi?”
– ”Kyllä, tämä kertoo kuningas Salomon ajasta ja se on opettavainen juttu.”
– ”Montako siinä tällä kertaa kuolee?”
– ”Vain neljä. Sen nimi on
KOLME HYVÄÄ NEUVOA
Lähtipä kerran kolme veljestä Jerusalemiin kuningas Salomon luokse häneltä viisautta oppimaan. Kuningas sanoi heille:
– ”Jääkää luokseni ja teen teistä kaikista viisaita miehiä.”
Kuningas Salomo antoi heille korkeat virat hovissaan. Veljet olivat kuninkaan kaupungissa kaikkiaan kolmetoista vuotta. Eräänä päivänä he keskustelivat keskenään:
– ”Mitä me täällä vielä viivyttelemme? Olemme jättäneet hyvät kotimme ja tulleet tänne viisautta oppimaan. Olemme palvelleet kuningasta kaikki nämä vuodet emmekä ole hyötyneet siitä mitään. Pidetään lomaa ja palataan kotimaahan.”
Niin he astuivat kuningas Salomon eteen ja pyysivät, että he saisivat luvan lähteä tapaamaan omaisiaan, joita he eivät olleet nähneet kolmeentoista vuoteen. Kuningas kutsui rahastonhoitajan paikalle ja pyysi tuomaan kolmesataa kultarahaa. Sitten hän sanoi veljeksille:
– ”Saatte valita: jokainen teistä saa sata kultarahaa tai sitten hän saa minulta kolme arvokasta elämänohjetta.”
Kaikki veljekset olivat sitä mieltä, että he ottavat mieluummin kultarahat. Sitten he lähtivät kotimatkalle.
Tainan ja Tommin aarrearkku 