Hyvä tarina hinnalla millä hyvänsä

Anna Maria Mäki: Uudessa valossa. Teos 2024.

”Joo, hyvä nostaa tässä esiin tuo identiteettipolitiikka. Identiteetti kun ei ole nykyään pelkästään ihmistä määrittävä osa, vaan se on myös ihmisen arvoa määrittävä osa. Kun sulla on hyvä tarina takana, sä pääset etenemään. Mutta jos se tarina ei olekaan sitä mitä sä haluat tai kestät, sulla on hirveä työ pyrkiä rakentamaan uusi tarina. Tarinaan sopimattomat osat rikkoo sitä tarinaa, tärkeintä olisi rakentaa ehjä, selkeä ja kaunis onnistumiskertomus elämästään. Mutta kun totuus on kuitenkin se, että me ollaan tärisevä kasa lihaa joka toimii epäjohdonmukaisesti ja kokee epäonnistumisia, niin päälle liimattu kestohymy ei paljon lohduta. Niin mikä se olikaan se sun kysymys?”

Uudessa valossa -romaanin päähenkilö Iiris Lindeman siinä vastailee kysymyksiin podcast-haastattelussa. Iiris on kolmikymppinen helsinkiläinen hyvinvointibloggari, instaaja ja somevaikuttaja. Kuten podcastvastauksesta edellä ilmenee, hän on joutunut pohtimaan kaikkialle tunkevan imagonrakennuksen ja kuvainpalvonnan seurauksia.

Nuoret ja nuorehkot ihmiset vertailevat omia saavutuksiaan ikätovereihinsa ja ahdistuvat. Miten maailma menikin tällaiseksi, kysyn minä. Ihminen panee itsensä, olemuksena ja persoonansa peliin somessa, saa luokattoman ala-arvoista palautetta osakseen, ja kaikesta pitäisi vain selviytyä voittajana. Niin, ja tahkota rahaa.

Iiriskin pyrkii kaupallistamaan bloginsa. Some koukuttaa paitsi seuraajansa myös tekijänsä. Iiris tuntee onnen hetkiä toimiessaan, tuntee olevansa osa suurta positiivisuutta ja tuovansa seuraajilleen aidosti jotakin hyvää. Mutta paniikkikohtaukset vaanivat, ja tietty lääkeliuska on aina oltava saatavilla.

Voiko väittää olevansa hyvinvointibloggaaja, jos on ”niin järjettömän paska olo ja onneton elämä”?

Tuhdin 350-sivuisen romaanin suuri teema on imagon rakentaminen. Iiriksen äiti Helena on ollut maineikas motivaatiopuhuja ja kirjailija, joka on innostanut ihmisjoukkoja toteuttamaan unelmiaan. Äidin yllättävän kuoleman jälkeen Iiris löytää jäämistön tavaroiden seasta käsikirjoituksen, jossa äiti näyttää kertovan omakohtaisia kokemuksiaan perhe-elämästä ja valmentajanurastaan. Löytö on yllättävä ja järkyttävä.

”Kyllä se oli äidin tekstiä. Äiti puhui rajan tuolta puolen. Äiti oli kuollut mutta kuitenkin läsnä, se eli kirjaimina valkoisella paperilla. Se puhui. Yhä edelleen se puhui. Se ei ikinä lakkaa puhumasta, ei. Mutta pahinta oli kuitenkin tyyli jolla äiti kirjoitti itsestään, niin kuin se olisi jotenkin epävarma. Sitä äiti ei ollut koskaan ollut, miksi se sitten poseerasi semmoisessa asennossa?”

Anna Maria Mäki kehittelee kertomusta mestarin ottein. Jännite pysyy herpautumatta, kun romaanissa vuorottelevat Helenan kirjoittamat jaksot, Iiriksen reaktiot teksteihin ja Iiriksen elämän eteneminen. Iiris kokee äitinsä vaatineen tyttäreltään vain menestymistä, ja Iiris on valmiiksi kyllästynyt menestyksen ihannointiin, mutta kun yliopisto-opinnot takkuavat, niin hohdokas ”influensserin” ura alkaa houkutella.

Niinpä Iiris ponnistelee tullakseen menestyvämmäksi hyvinvointi-somevaikuttajaksi. Kirjassa on somemaailmasta mehevän hauskoja ja surkuhupaisia kuvauksia, kuten instalive-sessio, jossa Iiris leipoo gluteenitonta focacciaa ja yrittää säilyttää positiivisen vireensä alatyylisten chat-kommenttien ilmestyessä, tai somevaikuttajien tapaaminen, jossa muka otetaan epäkohtia esille mutta oikeasti tärkeintä on kestohymy.

Kirjailija tosin huomauttaa teoksen jälkisanoissa: ”Somevaikuttajat joita tämän teoksen tiimoilta lähestyin, eivät vastanneet yhteydenottooni, joten kaikki sometoiminta on omaa kuvitelmaani.”

Imagoteemaan kytkeytyy toinen tärkeä teema, suhde äitiin, sukupolvien jatkumo ja äitien ja tyttärien ketju. Äidin kirjoituksia läpikäydessään Iiris pyrkii ottamaan selvää äidistään. Kuka Helena oikeastaan oli? Äiti todellakin näyttäytyy uudessa valossa. Helenan käsikirjoitukseen kohdistuu kaupallistakin mielenkiintoa. Seuraa yllätyksellisiä tapahtumia, jotka avaavat tietä kohti haudantakaista sovintoa, ja Iiris punnitsee myös omia tavoitteittaan ja uraansa uudelleen. En kerro juonesta enempää.

Iiriksen hermojaraastavasta selvittelytyöstä mieleeni tulee Anja Kaurasen romaani Ihon aika, jossa aikuinen tytär saa äidin kuoleman jälkeen selville asioita. Kaurasen minäkertoja päätyy tiedostamaan, että hän oli lopulta vain ”pikkutekijä äidin elämässä”.

Uudessa valossa liikkuu nuorten ja nuorehkojen urbaanien menestyjien Helsingissä. Kahvia, teetä ja vihersmoothieta kuluu, joogataan, tavataan trendikkäissä paikoissa, kotibileissä ja taidenäyttelyissä. Kuvataide on hieno elementti. Se on Iiriksen oman mielenkiinnon kohde ja uudenlaisen luovuuden lähtökohta.

Anna Maria Mäen romaani on mielenkiintoisella tavalla sekä kepeän lennokas että ajankohtainen ja syvällinen. Kirjassa on paljon henkilöitä ja runsaasti luontevanoloista dialogia. Nautin lukemisesta.

Mäki on julkaissut aiemmin muun muassa novellikokoelman Suljetun paikan lumo (2005) ja romaanin Äänenkantama (2021).

Taina

Berliiniläinen piikkimosaiikki

Annett Gröschner: Vappuaatto. Suomentanut Jukka-Pekka Pajunen. WSOY 2013.

Mitä teit vappuaattona? kysyi kirjailija Annett Gröschner joukkotiedotusvälineissä berliiniläisiltä ja rakensi saamiensa vastausten pohjalta tämän romaanin. Vappuaatto sijoittuu vuoteen 2002, kiinnostavaan vaiheeseen, jolloin Saksojen yhdistymisestä ei ollut kulunut kuin reilut kymmenen vuotta ja liitoskohdat olivat yhä selvästi näkyvissä. Jos ne ikinä täysin häviävätkään.

Vappuaatto on tuhti yhdenpäivänromaani, joka seuraa pirstaleisesti parinkymmenen henkilön polkuja, tapahtumia ja mietteitä vappuaattona. Henkilöitä ovat koditon rasta Alex, rikollisille poluille ajautunut Annja (jonka irvokas salaisuus on pakastearkkuun jäädytetty isäukko), kolme turkkilaista kovisroolin omaksunutta koulutyttöä, työttömäksi jäänyt nelikymppinen Katrin, muistinsa menettävä vanha rouva ja hänen hoitokotiystävänsä, vähäosaisten lasten kanssa Sisyfoksen työtään puurtava opettajatar, chattilinjalta naisia bongaileva duunari…

Ihmeellisesti Gröschner sommittelee piikikkään mosaiikkinsa. Tapahtumien edetessä tarinanpätkiä yhdistävät paikat, tapahtumat ja esineetkin, kuten varastettu polkupyörä, väärennetyt paperit tai Erick Honeckerin bunkkerista vohkittu retrokahvinkeitin. Ylipäätään kirjassa on rikollisuutta huomattavasti, tämä on pienituloisten ihmisten ja alamaailman brechtiläinen ja alfreddöblinläinen blues, jossa yksilöt sinnittelevät kuka milläkin keinoin.

Kirjaa voi lukea yhteiskuntakriittisenä kannanottona; sen sävy on kuitenkin karnevalistisen viihdyttävä hipoen paikoin groteskin rajoja. Berliini-friikeille opus on ehdoton, sillä se vilisee tunnistettavia paikkoja, berliiniläistä pinnanmuodostusta, katuja, aukioita ja muita maamerkkejä.

Minusta kiinnostavinta antia silti oli entisen DDR:n, Itä-Berliinin törmäily ”uuteen normaaliin”. DDR:n väestä jotkut ovat tiukoilla vapailla työmarkkinoilla. Entiset Stasi-virkailijat saattaa tavata tärkeilevinä työvoimabyrokraatteina, ja perheen sisällä käydään itä-länsi-otteluita jalkapallon merkeissä.

Ihailen Gröschnerin kykyä esitellä hyvin erilaisia ihmisiä heidän aidontuntuisilla äänillään. Hän kykenee kertojana samastumaan koko henkilögalleriaansa murkkuikäisistä tytöistä vihaisiin vanhoihin rouviin ja raavaisiin duunareihin.

”Kello 15.00

Micha Trepte katkaisee Stuttgarter Platzilla autokoululta kaasun

Micha Trepte kiirehtii ratavallin viertä kohti Stuttgarter Platzia. ’Nauti tänään punaista’, hän lukee eräästä mainostaulusta. Wilthener Goldkrone. Juoko joku muka nykyään tuollaista moskaa? Micha Trepten työtoveri on usein, Michan mielestä liiankin usein, kertonut energiakombinaatin 70-luvun joulujuhlista, joiden Goldkrone-orgioiden jälkeen porttivahti johdatti heidät Schönhauser Alleen suuntaan, jotta he eivät olisi erehdyksessä lähteneet muurille päin ja pilanneet energiakombinaatin mainetta. Kerran joku oli nimittäin juhlien jälkeen leikannut johdot, joista muurin valonheittäjät saivat virran. Kyseessä oli tihutyö, ja tekijä löydettiin ja tuomittiin vankeuteen. Siitä asti kombinaattia epäiltiin. ’UUTUUS nyt myös punaviinin makuisena.’ Heike on aina ihmetellyt, miksi DDR:stä on säilynyt nimenomaan kaikki kamaluudet kuten kova vessapaperi, Nukkumatti, Trabant, Schlagerin suklaajäljitelmä jossa ei ollut kaakaota ja Wilthener Goldkrone, joita kaikkia markkinoitiin lauseella ’Kotiseudun tuotteita’. Ei voisi vähempää kiinnostaa.”

Kuva: Pixabay

Maailman kuuluisin yhdenpäivänromaani lienee James Joycen Odysseus. Suomalaisia tunnettuja esimerkkejä ovat Sirpa Kähkösen Lakanasiivet, Leena Landerin Tummien perhosten koti, Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani, Joel Lehtosen Putkinotko ja Volter Kilven Alastalon salissa.

Artikkeli julkaistu ensimmäisen kerran 30.4.2021.

Taina

Kissa, Kirjailija ja kadonneet sanat

Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia. Otava 2023.

Tämä merkillinen romaani kertoo taivaasta tipahtaneesta Kissasta, jolla on tehtävä: tutkia 2000-lukulaista Kirjailijaa. Jokin menee kuitenkin vikaan – vaikka ehkä sekin on korkeamman voiman tahto –  ja Kissa joutuu pohjolan perukoille 1900-luvun alkuun. Siellä kohtaavat Eeva ja Mahte markkinoilla, rakastuvat ja avioituvat. Leipä on niukkaa, ja sisällissota jakaa yhteisöä ilkeästi. Rakkaus kuitenkin kestää.

Kissa on ajassa irrallaan vähän kuin Vonnegutin Billy Pilgrim ja tömähtää Kirjailijan elämään vaikealla hetkellä. Kirjailija on keski-ikäinen nainen, menestyskirjailija Helsingin arvoalueelta. Hän on miesasioissa vähän hukassa, hullaantuu kustantamon merkittävään herraan, eikähän siitä hyvää seuraa. Kirjailija saa keskenmenon ja menettää kirjoittamiskykynsä, mikä Kirjailijalle ymmärrettävästi on ehkä kuolemaa kamalampi kohtalo. Kirjailija alkaa etsiä vastauksia menneisyydestään, sieltä Eevan ja Mahten maisemista.

Onneksi sanat palaavat, ja ”paranemisen” hetki onkin hieno.

Hauskinta kirjassa ovat Kissan osuudet. Kissahan on vanha sielu, maailmaan useita kertoja tempaistu, nähnyt koko ihmiskunnan kehityksen. Nyt hänen täytyy siis suorittaa Kirjailijan kanssa jokin tehtävä, jota hän ei aluksi edes tarkasti tiedä. Sen hän tietää, että ihmiset eivät ole helppoja olentoja.

”On minua varoitettu. Ihminen on siitä kimurantti kohde, että tätä on hankala hallita. Se on itsepäinen eikä kuuntele. Se luulee olevansa luomakunnan herra. Se ei lajina tyydy kohtaloonsa, jonka olisi pitänyt kaiken järjen mukaan olla kurja ja kuoloisa jo vuosimiljoonia sitten. Ihminen on kömpelö, epäkäytännöllinen eliö, inhan paljasnahkainen ilman turkin häveliästä suojaa. Sen lantio on sopeutunut huonosti synnytyksiin ja sen aivot kuluttavat aivan liikaa rasvaa ja proteiinia. Ihminen haluaa itse tehdä päätöksiä ja luulee pärjäävänsä, vaikka ryssii melkein kaiken mihin ryhtyy. Katsokaapa vain mitä maapallolle tällä hetkellä tapahtuu! Se kärvistyy ja tuhoutuu ja ainoastaan yhden sikiämisvimmaisen, tyhmän ja kiukkuisen lajikkeen vuoksi. Ihminen on naurettava kapistus, luonnoton loinen, Luojan lepopäivän tyhjä keksintö, joka jostain syystä aiheuttaa harmia ja epävirettä universumin aalloilla.”

Aikatasoissa liikutaan Eevan ja Mahten sekä Kirjailijan miljöiden välillä. Yhdistävä tekijä on Kissa, joka kosmisesta vanhasieluisuudestaan huolimatta käyttäytyy aivan oikean kissankin tavoin. Kerrontaa sävyttävät myös Eevan päiväkirjamerkinnät ja Mahten kirjeet. Vasemmistoaatteen elähdyttämät syrjäseutujen miehet lähtevät itärajan taakse etsimään parempaa elämää, ja heidän kohtalonsa ovat vaihtelevat. Sisällissodan laannuttua on taas yritettävä aloittaa jokin normaali elämä.

Eevan päiväkirjasta 1945: ”Kylmä kevät. Mie seisoin siinä oman kojin raunioila ja katoin Mahten kumaruutta, ja silloin kävi ensi kertaa mielessä epäilys, että onko tässä mithän järkiä ja onko turhaa kaikki ollut vainen. Että tänne on tultu, Perukkaan, viimesille rajamaille, villin äärelle, ja koetettu jotakin rakentaa. Vaan aina kun on jotaki kasaan saatu, on joku tullu ja sen pistänyt poroksi palamaan. Nuin vain, meiltä kysymäti.”

Katja Kettu, monin palkinnoin palkittu ja yli 20 kielelle käännetty tunnustettu tekijä,  kirjoittaa jälleen maagisen realistisella otteella ja verevin vedoin. Hänen aiemmista romaaneistaan on jo tuttua fyysisyys, kaihtelematon lihallinen energia. Ihminen hengittää ja aistii luontoa ja korkeampaa voimaa.  Pohjan perukoilla sanoilla parannetaan ja loitsitaan, yrttihauteita keitellään. Ihmiset vihaavat ja rakastavat väkevästi, on katalaa anoppia ja narsistista komeljanttarimiestä, eikä äideillä ja tyttärillä, anopeilla ja miniöillä ole koskaan ihan yksinkertaista.

Kettu pohtii kiinnostavasti ihmistä menneiden sukupolvien jatkumona. Esi-isistä on jäljellä yksi kehnohko otos:

”Siinä seisovat minun esi-isäni ja -äitini, vastavalossa, jalat hieman maasta kohonneina, kuin valmiina taivaisiin, katsovat omituisen poissaolevina ja samaan aikaan epäluuloisina tulevaisuuteen, tuntemattomaan kameramieheen, johonkuhun syrjäkylillä kiertelevään kuvamaakariin. Vedos on epäonnistunut, hirret kuultavat päälle valottuneiden hahmojen lävitse. Silti se on säästetty. Jotakin ylimaallista tuossa kuvassa on. On kuin nämä ihmiset seisoisivat puoliksi toisilmaisissa, ja mieleeni tulevat runoilija Edgar Allan Poen sanat: ’Rajat, jotka erottavat elämän kuolemasta, ovat parhaimmillaan varjoisia ja epämääräisiä. Kuka sanoo, missä yksi loppuu ja mistä toinen alkaa?’ ”

Kirjailija on kirjoittamassa ”Porvarin pojan muistelmia”. Hanke ei edisty sujuvasti. Kustantamo vaatii ”kaiken kirjoittamista uudelleen”. Korjauksia tehdään, eikä sitten Kirjailija saa yhteyttä kustantamoon. Käsikirjoitus menee painoon muodossa, jota Kirjailija ei ole lopullisesti hyväksynyt.

”Porvarin pojan muistelmista” tulee mieleen Katja Ketun kirjoittama Ismo Alanko -elämäkerta, ja prosessin jotkin piirteet muistuttavat Ketun kertomusta kustantamossa kokemastaan kiusaamisesta, mutta koska tämä on fiktiivinen romaani, en ala arvuutella, mitä on tosielämässä tapahtunut ja mitä ei.

Aikatasolta toiselle siirtyilevä 350-sivuinen Erään kissan tutkimuksia pitää otteessaan. Eevan ja Mahten vaiheista halusi ottaa selvää loppuun saakka sekä siitä, miten he kytkeytyvät Kirjailijaan. Kunnioitan Ketun persoonallista, värikylläistä tyyliä pohjoisen murteineen. Ihmettelin, miksen ollut tämän ihastuneempi. Ehkä se johtui julkisuudessa olleista kiusaamisasioista ja kustantamon puolusteluista; kun ne työntyivät lukukokemukseen, se tuntui häiritsevältä.

Nyt kun on käynyt ilmi että palturia kirjoitelleet toimittajat ovat saaneet huomattavia journalistipalkintoja, olen yhä vain allergisempi totuuden ja kuvitellun sekoitelmille. Haluan kirjoitetuissa teksteissä mieltää fiktion fiktiona ja tosiasiat tosiasioina.

Muuten, Franz Kafkalla on 1920-luvulla kirjoitettu novelli Erään koiran tutkimuksia (Forschungen eines Hundes), mutta se ei muistuta Ketun romaania mitenkään.

Taina

Kirjoituksia lähiökeittiön pöydän äärestä

Mathias Rosenlund: Vaskivuorentie 20. Suomentanut Ulrika Enckell. Schildts & Söderströms 2013.

Mathias Rosenlund: Kuohukuja 5. Suomentanut Taija Mård. Schildts & Söderströms 2015.

Mathias Rosenlund (s. 1981 Tukholmassa) ponkaisi tietoisuuteen vuonna 2013 esikoisromaanillaan Kopparbergsvägen 20, joka ilmestyi hetimiten myös suomeksi nimellä Vaskivuorentie 20. Sitä seurasi jo kahden vuoden päästä Kuohukuja 5 (alkuteos Svallgränden 5). Esikoisteos oli muun muassa Runeberg-palkintoehdokkaana.

Vaskivuorentie 20 kertoo lähiöelämästä Vantaan Myyrmäessä, nuoresta perheestä, jossa on kaksi pientä lasta ja äidillä paha mielenhäiriö. Nuori isä Mathias luovii pätkätöiden ja opintojen kesken koettaen hankkia perheelle elantoa, kun perheen äiti makaa masentuneena sängyssä. Sosiaaliviranomaisten kanssa käydään vääntöä siitä, millaisia tukia Mathias opiskelijana voi saada. Viranomaisasiointi saa paikoin kafkamaisia piirteitä.

Kirjan minäkertoja Mathias koettaa pitää kiinni unelmastaan: opiskella akateeminen ammatti, päinvastoin kuin hänen omat vanhempansa ja veljensä. Lapsuusperheen kaikki miehet ovat duunareita ja/tai autonkuljettajia, ja Mathias saa kuulla pilkkaa neitimäisistä kirjallisista harrastuksistaan. Luokkanousun toiveeseen kytkeytyy kiinteästi kirjoittaminen, ja romaani onkin vaikuttava kuvaus kirjailijaidentiteetin muovautumisesta.

Siellä hän kirjoittaa, Mathias Myyrmäestä, lähiöasunnon keittiön pöydän ääressä. Miksi?

• ihminen voi ”tulla päivä päivältä lähemmäksi sitä joksi on tarkoitettu, olosuhteista riippumatta”
• ”jotta lapseni ja lapsenlapseni eivät joutuisi elämään oman lapsuuteni varjossa, köyhyyden pimeässä varjossa”
• hän haluaa kirjoittaa kerrankin oman näkemyksensä mukaisesti
• ”kirjoittamisen avulla kokemukseni ovat saaneet muodon. Kirjoitan mielipuolisuuden taltuttamiseksi, kutsuakseni maailmaa sen oikeilla nimillä: hirvittävä, karmaiseva, suurenmoinen.”

Mathias pohtii päättäjien pyörittämää tyhjää mantraa, jonka mukaan kaikki työ on arvokasta ja kannattavaa. Hän näkee sekä omassa elämässään että lähipiirissään, että köyhän työ ei todellakaan aina kannata. Mathiaksen äiti on niin sisukas, että kouluttautuu työn ohella lähihoitajaksi. Töitä kyllä riittää, mutta palkkaus on niin huono, että mitään ei jää säästöön.

Köyhyyden sukupolvisen kierteen katkaiseminen on Mathiakselle kaikki kaikessa. Hän palaa toistuvasti miettimään näitä kohtalonkuvioita. Hän itse on pohjimmiltaan se pieni poika Tukholmassa isojen kerrostalojen varjoissa ja tajuaa omien lastensa juoksevan samalla tavoin rumien lähiötalojen keskellä. Erona vain on, että Myyrmäessä on vielä levottomampaa kuin Mathiaksen Tukholmassa; narkit ja alkkikset pyörivät talojen lähellä, huumeruiskuja pitää varoa, somalit pitävät puukkotappelua heidän parvekkeensa alla, kun vauva nukkuu päiväuniaan parvekkeella. Jos köyhyyteen liittyy sairautta – kuten hänen omassa perheessään – selviytymisen yhtälö on vielä haastavampi.

Selvittääkseen historiaansa Mathias matkustaa Tukholmaan ja vierailee lapsuuslähiössään. Siellä on jotain tuttua, jotain uutta, jotain käsittämätöntä ja paljon ankeaa. Hienosti kuvattu ”pyhiinvaellus”, joka lässähtää banaaliksi, on yksi teoksen  kohokohtia.

Kirja on kuin sotahuuto, eloonjäämisen kirahdus, epätoivon ulvahdus, mutta se on paljon enemmän; kauniilla kielellä kirjoitettu rujon lyyrinen siveltimenveto. Se on myös yhteiskunnallinen kannanotto, hätähuuto murenevan hyvinvointivaltion puolesta. Teos ilmestyi reilut kymmenen vuotta sitten, nyt lähestymme 2020-luvun puoliväliä, mutta kirja ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan yhtään.

”Tämä koskee ihmisiä. Tämä koskee yhteiskuntaa. Tämä koskee kaikkia, jotka kutsuvat itseään ihmisiksi. C on pohtinut itsemurhaa ja tästä elämästä luopumista paljolti sen takia, että hän kokee olevansa epäonnistunut. Yhteiskunta luo paineita. Pitää suorittaa. Pitää olla tietynlainen. Pitää järjestää lapsille harrastuksia, pitää ostaa heille uusia polkupyöriä ja auttaa heitä saamaan kaikki se, mitä ympäröivä yhteiskunta olettaa iloisten ja onnellisten lasten omistavan, ja tulemaan sellaisiksi, millaisia ympäröivä yhteiskunta olettaa iloisten ja onnellisten lasten olevan. Pitää olla loppututkinto, hyvät arvosanat ja tuloja, ansaita, kuluttaa. Ei pidä olla niin ylipainoinen kuin C nykyään, ei pidä olla niin avosydäminen ja impulsiivinen kuin C on silloin kun hän voi hyvin ja jaksaa liikkua ihmisten ilmoilla. Tapahtuu yhteentörmäyksiä. Odotukset törmäävät todellisuuteen. Tulee epäonnistunut olo.”

Jatko-osa Kuohukuja 5 syventää perhehistorian teemoja ja nostaa esiin etenkin pikkuveli Christianin, jonka itsetuhoisuus pakottaa Mathiaksen tutkimaan omia motiivejaan, auttamista ja auttamatta jättämistä. Mathias oivaltaa olleensa ja yhä vieläkin olevansa perheen tunnollinen palvelija ja suorittaja. On välttämätöntä tehdä rehellisesti tiliä itsensä kanssa, jotta voi nähdä kaikki ne rakenteet, jotka tilanteisiin ovat vaikuttaneet. Kirjoittamisen eetos jatkuu yhä vahvana.

”Kirjoittaessani tunsin, että saatoin yhä enemmän olla ihminen, jolla risaisten olosuhteiden sijasta ovat johtotähtinään tahto ja intohimo.”

Luokkanousu ei tapahdu noin vain.

”Ja juuri toisen opiskeluvuoden alussa, kun nämä tunteet taas vaihteeksi tulivat vastaani, koin jälleen vian olevan minussa itsessäni. Aivan kuten olin ennen lukiossa kokenut, että alemmuudentunne oli oma vikani, koin nyt yliopistossa, että oli oma vikani, ellen ymmärtänyt kaikkea, ehtinyt lukea kaikkea, tuntenut riittäväni enkä pystynyt vallitsevassa perhetilanteessa suorittamaan niin paljon kuin olisin halunnut. En myöskään päässyt itsepintaisesta kuvitelmasta, että paikkani oli muita alempana.”

Hän pinnistelee kuroakseen sivistyksen aukot kiinni, samoin hän pinnistelee kotona kannatellakseen perhe-elämää, vaikka perheeseen pesiytynyt vakava masennus on toivoton kilpakumppani. Aina on muita, jotka jo ”pelkällä olemassaolollaan” tuntuvat huomauttavan, että Mathiaksen panos ei vain riitä. On ymmärrettävä itse asetettujen vaatimusten kohtuuttomuus, muu ei auta. Näistä pohdinnoista moni muukin saa paitsi pohtimisen aihetta myös toivoa.

Kaksi lähiökirjaa ovat ehjiä, vahvoja ja mieleenjääviä. Rosenlundin tyyli ja ajatus on orwellmaisen kirkas ja silti runollinen. Tulee vaikutelma, että kirjailija kuvailee asiat ja ihmiset juuri kuin hän ne näkee ja kokee. Kaikenlainen ylitulkinta, teeskentely ja imagopelleily loistavat poissaolollaan.

Kielikuvat, kuten kertoja makaamassa aaltojen armoilla myrkyllisellä rannalla, jäävät mieleen. Kaikki se kärsimys, sairaus, epävarmuus, ja toisaalta lähimpien rakkaus ja arvokkuudesta hullun lailla kiinnipitäminen muovaavat yhdessä kauniin timantin.

Kun köyhyyskeskustelua käytiin Suomessa Rosenlundin kirjojen ilmestyttyä 2010-luvulla, niin kirjailijaa kritisoitiin. Jos perhe saa 2000 euroa tukia, perhe ei voi olla köyhä. Paheksuttiin myös rahojen käyttämistä tupakkaan ja kulttuuriin.

Oletteko huomanneet tämän tympeän piirteen suomalaisessa köyhyyskeskustelussa, joka toistuu aina, kun aletaan puhua vähävaraisuudesta ja pienen budjetin käyttämisestä; ihmiset tietävät paremmin, mihin, miten ja milloin köyhän pitäisi rahansa käyttää. On myös tosi helppo möläyttää, että jokin tietty rahasumma on ”paljon”, kun tosiasiassa ei voi tietää, millaisia velkoja on näkymättömissä, odottamassa maksamista.

Kyllä keskustelua käytiin oikeistakin asioista eli siitä, miten yhteiskunnan turvaverkot toimivat (tai eivät toimi).

Mathias Rosenlundilta on ilmestynyt myös Det luktar inte. En antologi on pengar och ångest vuonna 2012; Vardagshjälte 2013 sekä fiktiivinen romaani Theo 2021.

Taina

Nuo yksinäiset naiset kerrostaloasunnoissaan

Hanna Weselius: Nimetön: Nanette Kottaraisen muotokuva. WSOY 2023.

Jos antaisimme teoksille tähtiä yhdestä viiteen, tämä romaani saisi täydet viisi.

Kirjailija Hanna Weselius, valokuvataiteen yliopistonlehtori, kertoo teoksen saaneen alkusysäyksensä Suomen Kuvalehden vuonna 2018 ilmestyneestä artikkelista Ovessa lukee Karvonen. Artikkeli selvitti, mitä tapahtuu, kun lähiomaiseton ja sukulaiseton ihminen kuolee. Weseliusta jäivät mietityttämään kerrostalojen vanhat yksinäiset naiset.

Nimetön-romaani päähenkilö on kerrostalon 4. kerroksen asunnon yksineläjä, nimeltään Nanette Kottarainen, iältään 90+. Hän havahtuu ajan hurjaan kiitoon ja päättää, että hänen päiväkirjamerkintöjään yhdeksältä vuosikymmeneltä olisi syytä kirjoittaa puhtaaksi. Hän palkkaa urakkaa tekemään Leilan. Nanette valitsee huolellisesti, mitkä tekstit käsitellään, eikä Leilalla ole lupa tehdä omin päin mitään muutoksia. Joihinkin teksteihin Nanette lisää ulkoasuun liittyviä tarkennuksia tyyliin Leila, kursiiviin!

Näin lukija pääsee hiljalleen Nanetten maailmaan. Lapsuudestaan ja varhaisnuoruudestaan hän ei kerro mitään, vaan merkinnät alkavat siitä, kun hän 18-vuotiaana (vuonna 1948) saapuu Helsinkiin Felix-herran taloudenhoitajaksi. Luonnollisesti Nanette kirjoittaa yhä kaiken aikaa, joten kirjoituksissa kuvaillaan myös kotiapuna käyvää Muhammedia sekä kerrostalon muuta elämää, ja menneisyys lomittuu nykyisyyteen.

Kehyskertomuksessa Leila kertoo kahvilassa Nanettesta ja puhtaaksikirjoittamisesta naiselle, joka myös liittyy vähitellen paljastuvaan juonikuvioon. Kahvilatilanteet ja puhtaaksikirjoitetut jaksot eri vuosikymmeniltä vuorottelevat. Luvut ovat lyhyehköjä, ja kuten Outi Hytönen toteaa kirja-arviossaan Suomen Kuvalehdessä 37/2023, ”jokainen [luku] on helmi nauhassa, jokainen palkitsee lukijan erikseen”. Paremmin ei sitä voi sanoa.

Nanette on Felixin palveluksessa voinut hankkia kielitaitoa ja sivistystä. Hän muistelee käyntejään maailman taidegallerioissa, joissa hänen katseensa fokusoituu etenkin Goyan ja Picasson maalauksiin ja etsauksiin. Nanettea askarruttaa paitsi tapa, jolla arvostetut mestarit kuvaavat naista, myös heidän sota-aiheiset teoksensa. Kuvataiteen lisäksi Nanette kuluttaa jazzmusiikkia ja tekee selkoa useiden naislaulajien urasta ja esiintymisistä sekä niihin liittyvistä omista muistoistaan.

Hänen kolmas intohimonsa kohde ovat valokuvat ja videot. Nanetten kaupassakäyntiapulainen Muhammed auttaa etsimään ja katsomaan Ukrainan sodasta someen päätyneitä videoita, ja Nanette itse on valokuvannut uhkarohkeasti kiipeillen muun muassa puluja (ollen silloin iältään ”vain” 60+). Itsekin hän muistuttaa lintua sitä enemmän, mitä vanhemmaksi hän tulee.

Vuosikymmenet Felixiä palvellut Nanette uskaltaa nyt vanhana naisena sanoa suoraan, mitä ajattelee miehistä sekä ”lopun ajan patriarkaatista”, joka ”pullistelee kuin kuoleva rupikonna”. Sekä itse Felixistä, joka Nanetten arvion mukaan oli ”pehmeä ja hellämielinen, sellainen, ettei hän olisi ikinä saanut mitään, jollei kaikkea olisi annettu hänelle”.

Vaikka Nanette (vihdoinkin) puhuu suunsa puhtaaksi, niin pohjimmiltaan hän on nöyrä:

”Asiahan on niin, että minä olen koko elämäni ollut kiitollinen eri ihmisille kaikesta siitä hyvästä, mitä olen saanut osakseni. Ja koko ikäni olen kummastellut ihmisiä, jotka eivät ole kiitollisia vaan olettavat, että kaikki hyvä lankeaa heille itsestään. He hymyilevät kuin pienet jumalat ja vaikenevat kaikista vähänkin hankalista asioista. Heitä riittää, kumma kyllä, vaikka mitään järkeä heidän ajattelussaan ei ole. Päinvastoin: jokaista heidän eteensä saamaansa onnen ja menestyksen murusta kohti jostain näkymättömästä loukosta löytyy aina joukko ihmisiä ja eläimiä, jonka ansiota kaikki on. Tämä on itsestään selvää jokaiselle rätti kourassa syntyneelle.”

Nanette Kottarainen on käytännöllinen tahtoihminen, joka näkee aina, mitä on tehtävä, ja tekee sen. Hänellä ei ole illuusioita siitä, kenellä on todellinen valta, ketkä maailmaa pyörittävät. Vanhana hän miettii erilaisia järjestyksiä, tiedostaen että hänen omansa on vain yksi lukemattomista. Voi täyttää tilan ”pelkällä käytännöllisellä periksiantamattomuudella”.

Tämä älykkään, lahjomattoman, iäkkään ja perheettömän naisen muotokuva on kiinnostava ja yllättävän hauskakin. Hanna Weselius, valokuvataiteen akateeminen tutkija, osaa havainnollistaa ja pukea sanoiksi kuvia verrattomasti. Ne jäävät mieleen. Ihmissuhteiden ympärille punoutuva juoni taas puntaroi hyväksikäyttämistä, uskoutumista, naisten ystävyyttä sekä sitä, miksi joskus on pakko hylätä. Jäin pohtimaan pitkäksi aikaa.

Myös sodanvastainen teema nousee vahvasti esiin. Nanette on kokenut lapsena yhden sodan eikä halua muistella sitä. Uudet sodat ja sotavarustelu tuntuvat tökkäävän häntä kipeään hermoon, Trinity-pommi ja saksalaisten ”Kriegstheater” sekä uudemman ajan Bosnian, Tshetshenian ja Ukrainan sodat. Varsinkin Ukrainan sodasta tarjolla on liikaakin katseltavaa kenelle tahansa.

”Katson kuolleen sotilaan reisiä ja sääriä, ne ovat hyvin nuoren ihmisen pulleat, voimakkaat jalat. Sukissa on värikkäitä kuvioita, niiden aiheesta en sentään pääse aivan selville, mutta ne voivat hyvin olla sellaiset Happy Socksit, joita Muhammedkin käyttää. Sellaiset itse asiassa odottavat Muhammedia myös hänen pikku joulupaketissaan, jonka minä olen sitonut kierrätyspaperinarulla.”

Kirjasta löytää suorastaan aforismeja: ”… se, mitä toiset ihmiset haluavat, kiinnostaa ihmisiä aina enemmän kuin vastaukset mihinkään muihin kysymyksiin”. ”En voi lakata hämmästelemästä sitä, miten tilanteesta riippuen mistä tahansa joukosta asioita voidaan sanoa, että ne liittyvät kaikki toisiinsa kokonaan tai että ne eivät liity toisiinsa millään tavalla.” ”Ihmiset, jotka kirjoittavat, yrittävät piiloutua mutta haluavat paljastua, haluavat piiloutua mutta yrittävät paljastua.”

Nimetön: Nanette Kottaraisen muotokuva on elegantti, hallittu ja tyylikäs. Nanetten uskottavuutta lisää hänen käyttämänsä kieli; flunssan sijaan hän puhuu lentsusta ja puuvillan sijaan pumpulikankaasta. Ja vaikka ideataso rönsyää herkullisesti moneen suuntaan, kaikki pysyy kontrolloituna. Mestariteos, ehdoton Finlandia-palkintoehdokas, ellei jopa voittaja.

Suosittelen kaikille hyvän uuden kirjallisuuden ystäville. Hanna Weselius on aktiivinen kirjoittaja, jolta on ilmestynyt muun muassa romaanit Alma! (2016) ja Sateenkaariportaat (2021).

[Huomautus 12.11.2023. Nimetön: Nanette Kottaraisen muotokuva ei tullut valituksi ehdolle Finlandia-kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Linkki Ylen juttuun vuoden 2023 kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaista.]

Taina

Perunkirjoitusta henkien keskellä

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa : väärässä olemisen historia. Siltala 2023.

Tämä kirja pureutuu sukutraumoihin, punikkipuolen kansalaissodassa valinneiden koviin kohtaloihin, ”väärässä olemiseen” ja kaiken sen sukupolvesta toiseen jatkuvaan vaikutukseen.

Liikkeelle lähdetään äidin kuolemasta ja siitä tiedosta, että ammoin hankittuun hautapaikkaan mahtuukin uusilla hautauskäytännöillä jopa 36 uurnaa. Se hermostuttaa kertojaa, joka kokee olevansa vastuussa kaikesta. Hyvissä ajoin hankittu hautapaikka on ollut äidille tärkeä, ja sen menettämistä on pelätty. Paljon menettäneet pelkäävät uusiakin menetyksiä.

36 uurnaa toimii maagisen realismin tavoin. Minäkertoja alkaa tehdä eräänlaista pesänselvitystä tai perunkirjoitusta henkien keskellä, apurinaan Tuonen tytti. Äidin lisäksi tuohon maagiseen paikkaan saapuu muitakin suvun kuolleita. Kertoja käy läpi isovanhempien vaiheet ja äidin vaiheet, peilaten näihin omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan. On esineitä, jotka otetaan esiin yksi kerrallaan ja jotka kantavat merkityksiä.

Sävy on milloin vakavan juhlava, milloin metsäisen salaperäinen, milloin leikittelevä ja jopa loruileva. Kielen rikkautta arvostavalle 36 uurnaa on oikea makupala kaikkine murresanoineen. Kaiken kaikkiaan tuntuu että Kähkönen antaa mennä rennosti, käyttäen kaikkea kielellistä ja tarinankertojan taidokkuuttaan, ja lopputulos on luovuuden juhlaa.

Se mikä tekee romaanista niin sydäntäraastavan, on rakkaus, joka huokuu minäkertojasta kohti henkilöitään. Kertoja ei kaunistele esivanhempien ja vanhempien rötöksiä, väkivaltaa, juopottelua ja rakkaudettomuutta. Mutta hän ymmärtää, mistä kaikki paha on kummunnut.

Ihmiset ovat olleet hermoiltaan rikkirevittyjä, jopa monet sodat kokeneita, eikä yhteiskunta ole katsonut hyvällä ”punikkeja”. On syntynyt epäterve itseriittoisuus: itse pitää pärjätä vaikka pää kainalossa eikä sympatiapisteitä ole jaeltu muillekaan. ”Mitäs tuota itket, toiset on paljon kovempiakin kokeneet.” Sukulaisia lähti ihannoituun Neuvostoliittoon kokemaan pettymykset ja kovat kohtalot. Silti ihannointi jatkui, jääräpäisesti pidettiin kiinni omasta idealismista.

”Sinä äiti synnyit punikin pennuksi. Sinun soluihin on tällainen koodi iskostunut. Ne ovat humisseet omia aikojaan, lähetelleet viestejään, ottaneet vastaan järjettömiä käskyjä, aikaansa sopimattomia. Vanha tieto huutaa ja mellastaa meissä, toimii maan alla, vaikenee merkitsevästi, ei vastaa kun kysytään, kysyy kun kysytään, huutaa megafoniin vieraita sanoja, joita on toteltava, kysymättä. – – Minä en ole katkera kohtaloista, minä suren niitä syvästi. Suren niitä oppeja, joiden mukaan ihmisten parhaat tarkoitukset saadaan käännettyä heitä vastaan ja joiden avulla heidät häväistään ja murskataan. Suren liian suurta idealismia, joka lapsiin istutetaan vastustuskyvyttömänä ja joka altistaa heidät Kantajuudelle.

Ja kyllä, äiti, Neuvostoliittoa minä syytän enkä ihaile.”

Suvun perinnäistotuudet, jotka yleensä ovat tylyjä, kammottavia ja latistavia, ilmaistaan ”kovin, koukkuisin kirjaimin”, fraktuuralla.

Tuonen tytin ohjatessa perunkirjoitus”seremoniaa” kertoja ja hänen Riitta-äitinsä tyhjentävät mustaherukkamehumaljoja ja syövät pullaelttaa. Asioita käsitellään myös Riitan nuoruudenpäiväkirjojen pohjalta. Sieltä selviää muun muassa, miten pahan liikenneonnettomuuden jälkeen vammat ikään kuin unohdettiin ja jätettiin toipilas outojen käytös- ja mielialahäiriöidensä kanssa pärjäilemään.

Myös naiseksi kasvaminen 1950-luvun väkivaltaisessa, seksistisessä ja naisvihamielisessä Suomessa on tärkeä teema. Millaista oli murrosikäisenä kaikkien halventavien kommenttien ristitulessa. Keho on aina vääränlainen, milloinkaan et välty katseilta ja arvostelulta. ”Kaikki nämä lihan vihat, äitini rakas.”

Ja sitten on myös epätoivotun lapsen ongelma: kun tietää syntyneensä häiritsemään suuren ja mahtavan vanhempansa elämää. Ja jos on huonoa tuuria (kuten kirjan esivanhemmilla ja vanhemmilla), tämäkin trauma voi toistua sukupolvesta toiseen. Myös kertoja on ollut epätoivottu ja hänelle on kerrottu, miten hän ”pilasi” äitinsä nuoruuden. Äiti tosin ei ollut teiniäiti eikä lapsimorsian, vaan 23-vuotias, mutta silti: pilalla mikä pilalla.

”Ei-toivottu lapsi sisäistää tunteen kelpaamattomuudestaan ja huonoudestaan. Häntä ei ole kukaan halunnut tähän maailmaan. Hän aiheuttaa pelkällä olemassaolollaan pahaa niille, joita rakastaa ja joiden rakkautta toivoo osakseen. Tällaiseen ihmiseen piirtyy perusarkuus ja vimmainen näyttämisen halu. Vielä te näette minut! Ei-toivotun on vaikea oppia puolustamaan itseään; hänhän on huono, miksei siis häntä saisi haukkua, repiä, sysiä ja työntää pois. Miksei hän olisi syypää kaikkeen, hänhän on.”

Kun viimeinen malja on tyhjennetty, on äidin vihdoin määrä lähteä. Mutta loppu yllättääkin lukijan. Se täytyy kokea itse, enkä paljasta tässä, mitä tapahtuu.

Romaanin sulkemisen jälkeisessä surussani mietin: meidän on ymmärrettävä tämäkin puoli suomalaista historiaa ja yhteiskuntaa. Millaiset arvet kansalaissota jätti ja miten ne kipuilevat 2020-luvullakin. Yhä vielä saatetaan jossakin kirjallisessa matineassa hyökätä kirjailijan käsittelemiä ”väärässä olijoita” vastaan ja riekkua, että mitäs läksivät, mitäs intoilivat.

Lopulta syntyy sovinto. Se on tehtävä itsensä kanssa. ”En enää pakene sinua, äiti. Mutta en anna sinun enää myöskään käyttää hiljaisuuden valtaa, raivosi valtaa, hätäsi ja yksinäisyytesi valtaa. Minä olen pitänyt kipeänäni sinun kipeäsi tähän saakka. Nyt me yhdessä viemme ne pois.”

Keski-ikäinen kertoja kohtaa kuolleen äitinsä niin, että kumpikin ovat pikkutyttöjä, ystävyksiä, rakastettuja, terveesti itsetuntoisia. En voinut sitä itkemättä lukea.

Sirpa Kähkönen on aiemmissa romaaneissaankin käsitellyt punaisia morsiamia ja Tammisaaren vankileirin kauhuja, muun muassa. 36 uurnaa yhdistää aiemmat teemat omakohtaiseen, omassa ruumiissa koettuun syvään, kipeään totuuteen. Ihmisiä verrataankin monin paikoin puihin, puhutaan rihmastoista, solujen muistista. Äly saa väistyä, kun ruumis puhuu.

Taina

Ja kaikki rakkaus on suojaa surua vastaan

Elina Hirvonen: Rakkauksien lokikirja : romaani. WSOY 2023.

Rakkauksien lokikirja ulottuu vuodesta 2019 vuoteen 2022 jakautuen luvuiksi, joiden alussa ilmoitetaan lokikirjan tavoin aika, sääolot ja kulkeminen. Jäsentely on tyylikäs ja toimiva. Noiden vuosien aikana Hirvonen elää elämäänsä enimmäkseen kotonaan Helsingissä, ymmärrettävistä syistä. Korona-ajan kuvauksena kirja on vavahduttava: miten rakas Helsinki muuttuu torsoksi aavekaupungiksi, jonka asukkaat joko häviävät näkyvistä tai muuttuvat valjuiksi. ”Ihmiset ovat palanneet kaupunkiin varovaisempina kuin ennen, etäisyyksiä ja yskänpuuskia tarkkaillen.”

Hirvonen kertoo nuoruutensa kuolemankaipuusta sekä siitä, miten elämänhalu voittaa. Hän kamppailee masennuksen kanssa, kirjoittaa velvoittavia listoja asioista, joilla mieliala paranee. Korona pakottaa perumaan odotetun matkan Madridiin. Onneksi on internet, joka mahdollistaa yhteydenpidon ympäri maailmaa. Oma perhe ja pikkulapsiarki auttaa keskittymään hetkeen.

Notkeasti ja elegantisti soljuva teksti sisältää muistelua nuoruudesta, vaikeasta teini-iästä, jota väritti Hirvosen veljen psyykkinen sairaus, sekä kapinavuosista punk-vaatteineen ja mielenosoituksineen. Maailmanparantaja haluaisi edelleen jotenkin poistaa kärsimyksen, auttaa, tasoittaa tietä ja luoda tasa-arvoa.

”Ajattelen, että katseen kääntäminen pois muiden kärsimyksestä on yksi julmimmista asioita, joita ihminen joutuu tekemään. Uskon, että muiden elollisten olentojen kärsimyksen sivuuttaminen vaikuttaa meihin riippumatta siitä, onko kyse niistä, jotka miellämme omiksemme, vai niistä, jotka miellämme ´muiksi´.”

Elina Hirvonen (s. 1975) on kirjailija, toimittaja ja dokumenttiohjaaja. Hän on elokuvaprojekteissaan liikkunut muun muassa Afrikassa sekä työskennellyt afganistanilaisten kanssa. Palkittuja romaaneja Että hän muistaisi saman (2005) ja Kauimpana kuolemasta (2010) on käännetty useille kielille. Hän on julkaissut kuusi lastenkirjaa ja tänä vuonna myös Katri Helenan elämäkerran.

Rakkauksien lokikirjaa voisi pitää kunnianosoituksena Hirvosen ystäville ja yhteistyökumppaneille eri puolilla maailmaa. Kirjailija muistelee asumistaan Sambiassa sekä työskentelyään Afganistanissa, pitäen yhteyttä ystäviinsä. Ja koska kyse on rakkauksista, lukija saa tutustua moniin erilaisiin rakkaustarinoihin, niihinkin joissa ei yritetä omistaa vaan päästetään irti, rakkauden nimissä.

Hirvonen pohtii kiinnostavasti myös rakkaudettomuuden jättämiä jälkiä, kuten itsesuojelun puutetta.

”Terapeuttini puhuu tutusta hajusta. Hän sanoo, että ihmisillä, joiden läheisiin suhteisiin on liittynyt käsittelemätöntä kipua, on tapana rakastua kiihkeimmin ihmisiin, jotka pystyvät satuttamaan heitä.

Tutkimuksista tiedämme, että ihmisiä, joita on satutettu eniten, satutetaan herkimmin uudelleen. Turvattomina kasvaneet lapset joutuvat muita lapsia useammin rikosten uhreiksi. Henkisen tai fyysisen väkivallan keskellä kasvaneet päätyvät jä jäävät muita todennäköisemmin väkivaltaisiin suhteisiin, koska tutut kokemukset tuntuvat turvallisilta silloinkin, kun ne ovat kaikkein vaarallisimpia.”

Parisataasivuisen kirjan sisältö on painokas, mahtuuhan siihen muun muassa koronapandemia liikkumisrajoituksineen, Afganistanin jättäminen Talebanin vallan alle elokuussa 2021 sekä Venäjän hyökkäys Ukrainaan helmikuussa 2022. Afganistanista Hirvonen yrittää kansainvälisten kontaktiensa avulla pelastaa edes yhden perheen, mikä dramaattisten vaiheiden jälkeen onnistuukin.

Afganistanin sisarten jättäminen Talebanin valtaan on Hirvoselle liki sietämätöntä. Toivoa tulee kirjoista: vaikka nyt kirjat kiellettäisiin, kirjailijoiden jo kirjoittamat sanat elävät ja vaikuttavat. Se on kaunis ja lupaava ajatus. Kirjailijoista puheen ollen, teos muistuttaa esseistiikkaa sisältäen hienoa vuoropuhelua lukuisten kirjallisten lähteiden kanssa. Loppuun on koottu sitaatit askelmerkeiksi kiinnostuneen lukijan lisätutkimuksille. Tämän kirjoituksen otsikko, Ja kaikki rakkaus on suojaa surua vastaan, on Eeva-Liisa Mannerilta.

Vaikka ei pitäisi yhden osan perusteella verrata, en voi sille mitään, että Rakkauksien lokikirja toi mieleeni Deborah Levyn omaelämäkerrallisen trilogian Mitä en halua tietää (S&S 2021), Elämisen hinta (S&S 2021) ja Omistuskirjoituksia (S&S 2022).

Molemmissa keski-ikäinen, menestynyt naiskirjailija kertoo päivittäisestä elämänmenostaan ja sen lomassa tapaamisista, keskusteluista, puheluista ja viesteistä, muistellen menneisyyden kerrostumia. Rakkautta pohditaan ja naisena olemisen dilemmaa. Molempien työhön kuuluvat työskentelyt kirjailijaresidensseissä eri puolilla maailmaa sekä agenttien ja työryhmien tapailut. Molemmilla on moitteeton ja nautittava tyyli.

Hirvosen trilogia-avauskirjasta päätellen suurin ero on egoismin asteessa. Deborah Levy on juuriltaan eteläafrikkalainen eikä pääse memsahibin mentaliteetista, Hirvonen esiintyy vaatimattomammin, vaikka kyllä hänkin unelmoi omasta kirjallisesta salongista ja Levyn tavoin rakastaa kauniita vaatteita, kenkiä ja hajuvesiä.

Tästä linkistä pääset Levyn trilogian 3. osan arviooni, joka sisältää linkit myös 1. ja 2. osien arvioihin.

Rakkauksien lokikirja avaa romaanien trilogian, jonka kerrotaan saaneen alkunsa kirjoittamisen kriisistä.

”Hirvonen alkoi etsiä uutta tapaa tutkia maailmassa olemista”, kirjankansi paljastaa. ”Se vei hänet tallentamaan tosielämässä käytyjä keskusteluja, dokumentoimaan koettua, nähtyä ja elettyä ja kirjoittamaan tämän kaiken kaunokirjalliseen muotoon.”

Eli suomeksi, kirjailija on palannut juurilleen toimittajan työhön, journalistiseen otteeseen. Mutta voihan sen sanoa noin koukeroisestikin. Joka tapauksessa odotan kiinnostuneena romaanitrilogian seuraavaa eli toista osaa.

Taina

Miki Liukkosen tuskaisa testamentti

Miki Liukkonen: Vierastila. WSOY 2023.

Mitä edes kehtaa kirjoittaa kirjasta, joka on saatettu alkuun ja päätökseen psykiatrisella osastolla Auroran sairaalassa, kuten kustannustoimittaja Samuli Knuuti Vierastilan loppusanoissa kertoo? Mitä julkenee ilmaista, kun tietää, miten Miki Liukkonen kärsi, ja kun tietää, että hän puhui itsemurhasta toistuvasti ja lopulta teki ajatuksesta totta heinäkuussa 2023?

Ja silti: on kehdattava, on uskallettava arvioida tätä Miki Liukkosen (1989–2023) viimeiseksi jäänyttä romaania taideluomuksena, yrittäen nähdä myös sen ohi, että kirjassa mainitaan häiritsevän monta kertaa itsemurha, täältä poistuminen, kaiken loppumisen houkuttavuus jne.

Liukkosen aiemmat romaanit pursuivat pikkutarkkuutta; puhuttiin maksimalismista, joka huipentui hänen edelliseen romaaniinsa, vuonna 2021 ilmestyneeseen Elämä: Esipuhe. Finlandia-ehdokkaana ollut O (2017) edusti samaa linjaa. Niissä oli kerronnan riemua, hivenen pahankurista yksityiskohtien vyörytystä. Vierastilaa on jostakin syystä markkinoitu huumoria sisältävänä teoksena, mitä se ei ole. Muutamat vitsikkyyden pilkahdukset – ”hyödytöntä kuin haudan kaivaminen astmapiipulla”; ”parempaa kuin sacherkakuilla ympäröity lottovoitto” eivät nosta teosta sen synkästä goottilaisesta yöstä.

Kerron ensin, mistä pidin kirjassa: Liukkosen tavasta kuvailla tuoksuja sekä ylikehittyneen hajuaistin omistavaa henkilöä. Ja ajatuksesta kirjoittaa historia tuoksujen pohjalta. Kirja todellakin leyhäilee erilaisia tuoksuja laajalla skaalalla. Meksikon Cancúnissa : ”Kardemumman, hiiltyneen paprikan, chilin, paahteisen hiekan, linnunpaskan, vanhan puun, sokerikylläisen alkoholin, uupumuksen ja valkosipuliröyhtäysten tuoksuja.”

Pidin myös Liukkosen kielellisestä lahjakkuudesta – miten siitä voisikaan olla pitämättä. Mutta.

Varoitus: juonipaljastuksia!

550-sivuinen möhkäle kertoo nuoresta miehestä, keksijästä nimeltä Ren Dawn. Hänen itsetuhoinen elämäntyylinsä vie häntä surkeisiin suhteisiin ja mitä kummallisimpiin paikkoihin. Tapahtumissa on mukana terapeutti, joka saa surmansa, sukupuolenvaihdos-operaatio ja omituinen salaseura. Ren yrittää pitää kiinni ammatti-identiteetistään voimakkaiden itse-epäilysten piinaamana. Hän käy läpi historiaansa, lapsuuttaan, keksijän rooliaan.

WSOY:n markkinoinnista tiedämme, että kustannustoimittajan ehdotuksesta Miki Liukkonen kirjoitti mukaan oman itsensä fiktiivisenä romaanihenkilönä. Alkaa siis minäkerronta, minä tarkkailee Reniä ja tapaa hänet sekä Renin seuraan lyöttäytyneet päihderiippuvaiset / mielisairaat tyypit. Kunnes lopulta selviääkin, että ”minä” ja ”Ren” ovatkin yksi ja sama henkilö!

Kertojat läpikäyvät vuorotellen surkeuttaan, sitä miten he eivät tule ymmärretyiksi, vaikka miten yrittävät. ”Minä” jopa tilittää olleensa suht menestynyt kirjailija, mutta kyllästyneensä kirjallisuuteenkin. Murhaava kyynisyys ja lapsellinen egoismi, näyttämisen halu vuorottelevat. Ne harvat huumorin hetket virkistäisivät lukijaa, jos pohjavire ei olisi niin masentava. Päihdeongelmaisia, deliriumia, huumeita.

Jossain kohdin antisankareiden yksityiskohtaisesti kuvattu kohellus tosin tuo hieman mieleen Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanin, mutta ehei: Rimmisen sankarit ovat kaikessa olemattomuudessaan positiivisia, kun taas Vierastilan porukkaa kohtaan on vaikea tuntea mitään myönteistä.

Kustannustoimittaja Samuli Knuuti kertoo loppusivuilla tämän romaanin synnytystuskista. Viime kirjansa jälkeen Miki Liukkonen halusi kirjoittaa selkeän, tiiviin romaanin ja näki vaivaa asian eteen. Se ei kuitenkaan onnistunut, vaan Vierastila alkoi kehittyä Knuutin vietyä Auroran sairaalaan Martin Amisin kirjan Tiedoksi (1995); sen pohjalta Liukkonen tuotti nopeasti tekstiä, jonka teemana oli pettymys. Alkuun oli päästy, ja Knuutin avulla kirjailija kehitteli käsikirjoitusta eteenpäin.

Kun kirjan sivuilta huokuu eittämätön lahjakkuus ja kielellinen taiturointi, kaikesta huolimatta, niin tuntuu surulliselta, että lopputulema on tällainen ja että kirjaan on jätetty sivukaupalla ilmeisesti ylikierroksilla tuotettua, vaikeasti välittyvää tekstiä. Mikä edes on kirjan teema? Yrititpä miten vain, niin pieleen menee, ja lopulta vihaat kaikkea, eniten itseäsi?  

On vielä yksi ongelma.

Kirjassa on niin runsaasti sivistyssanoja, että ne suorastaan häiritsevät. Jos vielä jotenkin hallitsin prefrontaalisen ohimolohkon, hibernoimisen ja lusidiset hetket, niin jouduin kyllä ymmälleni lukiessani, että nenä on vomeronasaalinen elin, ihmisellä on trisomioita, karjuessaan hän oksentaa suustaan khimairoja tai että päähenkilön elämästä oli tullut ”jonkinlainen atellaanin ja palinodian perverssi ristiriita”. Tai että päähenkilö lojuessaan helteessä hotellihuoneen sängyllä tuo mieleen kulahtaneen swingpjattin.

Esim. seuraavan kappaleen jätänkin suosiolla jollekin mattiklingelle: ”- – olettaisi olevansa se joka ohjaa, hallitsee teknologiaa. Mutta teknologia ja digitalisaation paroksysmaalinen supraventrikulaarinen takykardia ovat eräänlaista järjestelmän hygieniaa, sillä on kyky mukautua omiin joustaviin tarkoitusperiinsä, ja näin se pitää meitä kummallisissa ohjaksissaan. Me haaveilemme kuolemattomuudesta. Se on teknologian lopullinen päämäärä. Biologisen vääjäämättömyyden kumoaminen, kaikkien prosessien, se on sotaa riehaantunutta apoptoosia vastaan. Haaveilemme elämästä mikrosirulle painettuna, numerojonojen kummituksena, ekolalisena hourailuna stratosfäärissä… Emme kuitenkaan tietoisesti.”

En siis ihastunut Vierastilaan. Se ei tarkoita, ettenkö tuntisi kunnioitusta Miki Liukkosen muistoa kohtaan sekä surua liian varhain päättyneestä elämästä. Liukkonen todella yritti uudistaa – ja uudistikin – romaanitaidetta. Hän kirjoitti viisi romaania, kolme runokokoelmaa ja yhden aikuisille tarkoitetun kuvakirjan.

Taina

Sota Helsingissä ja sydämissä

Kjell Westö: Molly & Henry : romaani sotavuosilta. Suomentanut Laura Beck. Otava 2023.

Kjell Westö teki sen taas, loi laajan, värikkään ja koskettavan romaanin, aiheena tällä kertaa talvisodan sekä jatkosodan alun ajan Helsinki ja helsinkiläiset. Päähenkilöt ovat kolmikymppinen Molly, näyttelijätär, ja nelikymppinen lehtimies Henry. Romaanin alkaessa Molly on Ruotsissa teatterikiertueella, Henry armeijan mukana rintamalla kirjoittamassa sotakuvauksia sanomalehteen.

Molly & Henryn suuri teema on, mitä sota tekee ihmisille. Westö tutkii sitä kiehtovasti. Esimerkiksi, sitä saattaa kaivata rakastettuaan kovasti, mutta kun hänet vihdoin saa kohdata, tapaamiseen sekoittuu kaikki se, mitä erossa ollessa on tapahtunut. Kumpikin on muuttunut ja hämillään. Tarvittaisiin aikaa, mutta kun aikaa ei ehkä ole.

Keskiössä on siis Mollyn ja Henryn suhde, ja päähenkilöiden kautta avautuu näkymiä kunnianhimoisten ammatinharjoittajien maailmaan. Molly toteaa itsekseen, että heidän suhteelleen ei riitä pelkkä rakkaus toisiaan kohtaan; on oltava tekemistä, tavoitteellista sisältöä eli työtä. Romaani kuvaa hykerryttävän kipeästi esiintyvän taiteilijan kateutta toista taiteilijaa kohtaan, journalistin kateutta muita kirjoittajia kohtaan. Kirjoituskilpailulla etsitään ja nostetaan parrasvaloihin uusi sotaromaani, jota lukeva yleisö palvoo. Sellaisen kirjoittajaksi Henrystä ei ole. Hän ahkeroi rintamareportterina, joka on saanut propagandakoulutuksen ja jonka odotetaan kirjoittavan sodasta ”oikein”.

” – – hän oli raportoinut sotaviikkojen aikana yhtä kiivaasti kuin kaikki muutkin, Suomen ja Karjalan asia oli hänenkin asiansa. Ja hän oli melko varma siitä että hänen rakkautensa luontoon oli syvempää kuin Saavalaisen, kosmopoliitin ja dandyn, tai Juseliuksen, akateemikon neljännessä polvessa. Henry ei tarvinnut mystiikkaa voidakseen ilmaista mitä tunsi ylhäällä harjuilla tai alhaalla Laatokan rannoilla. Hän tiesi miten sumu syntyi ja miksi se hälveni. Hän tiesi mitä eläimiä liikkui aarniometsissä ja mitä ei. Ja hän tunnisti melkein jokaisen kuulemansa linnunliverryksen. Mutta hän oli päättänyt: tässä uudessa sodassa, jota monet olivat alkaneet kutsua Kesäsodaksi, hän antaisi maltillisimman puolensa määrätä.”

Mollyn näyttelijäntyö valottaa jo kadonneen ajan ihanteita, teatterin ja elokuvan keskinäistä jännitettä, tähtikulttia. Se, että Henry pyrkii totuudellisuuteen ja Mollyn ammatti taas on pelkkää muuntumista ja tekeytymistä, tuo omat mutkansa matkaan.

Muita teemoja ovat muun muassa arjen pyörittäminen sodan tuomissa poikkeusoloissa, sodassa hermonsa menettäneiden hoitokeinot ja ajan ihanteet, kansalaissodan varjo, miehinen ystävyys, naisten jännitteiset suhteet sekä lasten hankkimisen ihanne / epäihanne.

Westön kertojanote on aiemmista romaaneista tuttu: herkkä, ymmärtävä ja kaunistelematon. Kaikkitietävän kertojan äänellä kuljetaan vuorotellen Mollyn ja Henryn vaiheita. Repliikit soljuvat tekstissä ilman että ne merkittäisiin. Westö läpivalaisee Mollyn oikut, turhamaisuuden ja imagotietoisuuden samoin kuin Henryn jääräpäisyyden ja epätoivoiset yritykset peittää aiempina vuosikymmeninä kertynyt painolasti. Päähenkilöiden ympärillä liikkuu runsas joukko työtovereita, sukulaisia ja ystäviä; välillä minun oli jopa hivenen hankala pysyä kärryillä: Gunnars, Guido, Guss… On tätejä, setiä, vanhempia ja isovanhempia. Heistä kaikista lukee mielellään. Westö noteeraa tarkasti luokkaerot ja niiden vaikutukset ihmisiin.

Se, että Helsinki on Westön romaaneissa yksi päähenkilöistä, on jo klisee, mutta niin se vain on. Jälleen kerran Helsingin valot ja varjot, tuoksut ja tunnelmat vievät mukanaan.

”Oli tullut keskikesä. Kaupunki miellytti Mollyä silloinkin, sen pölyinen uneliaisuus, tyhjät kadut joilla oli vain vähän kulkijoita eikä juuri ollenkaan autoja. Hän oli pitänyt kesän hiljaisuudesta jo silloin kuin oli lapsi ja asui Vladimirinkadulla, vain jokusen kivenheiton päässä Bulevardista ja Erottajasta ja muista kaduista joilla hieno väki asui. Jo silloin hän oli kyllä tiennyt että rauha oli paikallista, että se rajoittui niihin kortteleihin, joissa ihmisillä oli isot asunnot ja niiden lisäksi huvilat, joissa äidit ja lapset ja palvelusväki asuivat koko kesän ja joihin isät matkustivat busseilla tai höyrylaivoilla myöhään iltaisin tai ainakin sunnuntaiksi. Länsisatamassa, Ruoholahdessa tai Sörnäisissä ei ollut mitään sellaista, siellä elämä jatkui kesällä samanlaisena kuin syksyllä ja talvellakin. Siellä tehtiin vuorotyötä ja saatiin niukasti lomaa, siellä miehet etsivät lohtua saunomisesta ja viinasta kun lauantai vihdoin saapui, ja sunnuntaisin heillä oli kurkku kuivana ja kylmä hiki otsalla samoilla kaduilla ja samojen korkeiden tehtaanpiippujen alla kuin arkisinkin.”

Enkä voi vastustaa tapaa, jolla kerrotaan ihmisten arkielämästä, heidän jokapäiväisestä elämänmenostaan, ruuista, juomista, säännöstelyn ajan kotiaterioista ja ravintolan antimista sekä väen liikkumisesta paikasta toiseen. He kävelevät kaduilla, ajavat raitiovaunulla, bussilla ja heinäkärryillä, soutavat jos jonkinlaisilla veneillä ja melovat kajakilla. He himoitsevat tupakkaa ja tanssivat ajan muotitansseja tanssikieltoa uhmaten.

Vain parissa kohdassa tapahtumien kuvailu menee jaaritteluksi, vähän heikomman tyyliseksi osoittelevaksi selittelyksi. Mutta näin ei tapahdu monta kertaa.

Kjell Westö kertoo loppusanoissa etsineensä pitkään tapaa kirjoittaa talvisodasta ja jatkosodan alusta kuvaamatta oman sukunsa historiaa. Hän aloitti työn syksyllä 2020 ja oli puolivälissä urakkaa, kun Venäjä aloitti hyökkäyssodan Ukrainaa vastaan. Tämä antoi Westön mukaan työlle uuden synkän korostuksen. Sodan mielettömyyden pohdintaa on kirjassa paljon, samoin toki aikakauden sotaintoilijoiden paatosta, aihe nousee teemana aina uudestaan esiin.

Juuri tässä tilanteessa, vuonna 2023, Molly & Henry saakin erityisen painoarvon. Kirjan henkilöiden sukupolvihan tahtoi uskoa, että heidän sotansa oli ehdottomasti kaikkien aikojen viimeinen. Voimmeko me 1960-luvulla hyvinvointiin, jatkuvaan kasvuun, tasa-arvoajatuksiin ja optimismiin syntyneiden sukupolvien edustajat reagoida maailmassa nyt vallitsevaan tilanteeseen muuten kuin tyrmistyksellä? Ja itsemme nolon naiiveiksi tuntien: hetken halusimme uskoa, että Venäjästä on ulkopolitiikassaan muuhunkin kuin naapureidensa terrorisointiin ja totalitaarisen kauhun luomiseen.

Yritin olla paljastamatta Molly & Henrystä liikaa, sillä juoniromaaninakin kirja toimii. Teoksessa on muuten joitakin tuttuja juonteita kirjasta Kangastus 38 (joka palkittiin Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnolla). Veikkaan, että Molly & Henry saa jatkoa. Malttaisiko Westö olla tutkimatta, ja kertomatta meillekin, miten Mollyn ja hänen läheistensä elämä jatkuu?

Taina

Kesäpokkari: Normaaleja ihmisiä

Sally Rooney: Normaaleja ihmisiä. Suomentanut Kaijamari Sivill. Otava 2020.

Elämää lukion jälkeen: ”Heidän Carrickleassa elämänsä elämä, johon oli sisältynyt niin paljon draamaa ja merkitystä, loppui noin vain ilman kunnon päätöstä, eikä siihen voisi ikinä palata, ei samalla tavalla.”

Irlantilainen Sally Rooney (s. 20.2.1991) on nimetty muun muassa kulttikirjailijaksi ja Snapchat-sukupolven Salingeriksi. Hän on romaanihenkilöidensä tavoin opiskellut kirjallisuutta Dublinissa Trinity Collegessa.

Rooney läpivalaisee kallisarvoisia nuoruusvuosia, jolloin hapuillaan omien toiveiden, kehittyvän ihmisyyden ja ympäristön vaikutusten muodostamassa oudossa ja alati muovautuvassa maastossa. Kirjailija luo osuvia tuokiokuvia, joissa pienet sattumanvaraiset valinnat avaavatkin äkkiä kokonaisia maailmoja. Se, mitä luulit ikuiseksi, haihtuu johonkin, kasvukivut hellittävät ja kun muutut, olet itse ehkä  hämmästynein siitä, mitä sinulle tapahtuu.

Normaaleja ihmisiä seuraa kahden irlantilaisen nuoren, Connellin ja Mariannen, vaiheita noin neljän vuoden ajan 2010-luvulla alkaen syrjäseudun Carricklean kouluista ja päättyen opiskeluvuosiin Dublinissa ja muualla Euroopassa. Kirjan alkaessa Marianne on rikas tyttöraukka, oppiaineissa erinomaisesti menestyvä nörtti mutta sosiaalisesti paarialuokkaa. Vähävaraisessa yksinhuoltajaperheessä varttunut Connell pärjää koulussa hyvin ja on myös komea ja suosittu. Heidän välilleen solmiutuvan suhteen myötä lukija tutustuu päähenkilöiden perheenjäseniin ja tietysti koulussa liikkuvaan kaveripiiriin.

Miten Sally Rooney osaakaan kuvata teinivuosien onnenhetket ja musertavat tappion tunteet, epävarmuuden, kokeilut niin puheissa kuin teoissakin ja suuren draaman väistämättömän latistumisen. Sitä voi huomionhakuisesti todeta, että ”olisi hauska järkyttää ihmisiä”, mutta jossakin vaiheessa oppii myös hiukan varomaan löysiä puheitaan.

Rooney hemmottelee lukijaa kiinnostavalla dialogilla, joka kumpuaa yhtä kiinnostavista kohtaamisista. Dialogi soljuu tekstin lomassa, sitä ei merkein merkitä. Kerrontamuoto on preesens. Tämä luo intiimin vaikutelman ja välittää henkilöiden tunteita tehokkaasti.

”Kun hän ottaa takkiaan naulasta alakerrassa, hänen veljensä Alan tulee olohuoneesta.

Mihin sä olet menossa? Alan kysyy.

Ulos.

Mihin ulos?

Marianne pujottaa kädet takinhihoihin ja asettelee kaulusta. Häntä alkaa hermostuttaa ja hän toivoo, että hänen hiljaisuutensa viestii röyhkeyttä eikä epävarmuutta.

Ulos vaan, kävelylle, hän sanoo.

Alan siirtyy seisomaan oven eteen.

No sen mä tiedän, että kavereita sä et mene tapaamaan, hän sanoo. Kun kavereitahan sulla ei ole.

Ei niin.

Marianne hymyilee levollisesti ja toivoo, että käyttäytymällä alistuneesti hän saa Alanin leppymään ja siirtymään pois ovelta. Mutta Alan sanookin: Mitä varten sä noin teet?

Miten? Marianne kysyy.

Hymyilet tolleen omituisesti.

Alan matkii Mariannea ja vääntää kasvonsa rumaan irvistykseen niin, että hampaat näkyvät. Vaikka hän hymyilee, jäljittelyn voimallisuus ja liioittelu tekevät hänet vihaisen näköiseksi.

Onko kivaa, kun ei ole kavereita? hän kysyy.

Ei.

Marianne ottaa kaksi pientä askelta taaksepäin yhä hymyillen, kääntyy ja lähtee keittiöön, josta pääsee terassinoven kautta puutarhaan. Alan kulkee perässä. Hän tarttuu Mariannea olkavarresta ja nykäisee ovelta takaisin. Marianne tuntee leukapieltensä kiristyvän. Alanin sormet puristavat käsivartta takin läpi.

Etkä sitten mene itkemään tätä äidille, Alan sanoo.”

Teoksen tärkeitä teemoja ovat sosiaalinen eriarvoisuus ja luokkaerot, jotka lienevät Britanniassa syvempään juurtuneet ja vaikuttavammat kuin meillä. Stipendin saaminen yliopistossa sisältää eri merkityksiä opiskelijan taustasta riippuen. Ja vaikka kirja ei ole mikään feministinen manifesti, niin miehen ja naisen eriarvoisuus tulee esiin. Naisen ei edelleenkään, 2010-luvulla, kannattaisi kuvitella, että hänelle sallittaisiin samat vapaudet kuin miehelle. Jos kokeilee, on syytä varautua maksamaan hinta kokeilusta. Se hinta voi olla maineen menetys. Eriarvoisuutta on perheiden sisälläkin.

Henkilöiden kautta otetaan myös kantaa kirjallisuuden asemaan eliitin viihdyttäjänä, valheellisten emotionaalisten tirkistelymatkojen järjestäjänä. Onkin kiinnostavaa seurata, kärjistyykö Rooneyn ote näiden teemojen parissa myöhemmin.

Sally Rooneyn Normal People -kirjaa (2018) edelsi esikoisromaani Conversations With Friends (2017, suomeksi Keskusteluja ystävien kanssa, 2019) ja seurasi Beautiful World, Where Are You (2021, Kaunis maailma, missä olet, suomeksi jo marraskuussa 2021). Kaikki suomennokset ovat Otavan kustantamia. Kaksi ensimmäistä käänsi Kaijamari Sivill ja tuoreimman Cristina Sandu.

Normaaleja ihmisiä on saanut palkintoja, se oli ehdolla jopa Booker-palkinnon saajaksi. Teoksesta on muokattu myös tv-sarja, joka tuli hetimiten ilmestyttyään Yle Areenan ohjelmistoon ja on siellä yhä: Normaaleja ihmisiä | Yle Areena

Kulttikirjailijasta on minulla kokemusta vain tämän kesäpokkarin verran, mutta lukukokemus oli hieno, ravistelevalla tavalla vetoava ja mieleenjäävä. Esimerkiksi: voiko kauniimmin pukea sanoiksi hetken, jolloin tuntee olevansa parhaimmillaan ihanan kumppanin ansiosta?

”Toisinaan hänellä on sellainen tunne, että he ovat kuin taitoluistelijoita, improvisoivat keskustelunsa niin taidokkaasti ja täydellisen synkronoidusti, että se yllättää heidät molemmat. Marianne heittäytyy sulokkaasti ilmaan ja joka kerta, vaikka ei etukäteen tiedäkään miten, Connell ottaa hänestä kopin. Tieto siitä, että he luultavasti rakastelevat vielä ennen nukkumaanmenoa, tekee juttelusta entistä nautinnollisempaa, ja Connell arvelee, että intiimit keskustelut, jotka usein aaltoilevat käsitteellisestä henkilökohtaisuuksiin ja takaisin, saavat myös seksin tuntumaan paremmalta.”

Taina

Lähiön pimeällä puolella

Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo. Like 2019.

Musta trilleri betonibunkkerista jää pitkään mietityttämään. Kirja alkaa eeppisellä katsauksella, joka ulottuu vuosituhansien takaa tähän päivään. Alussa on hiljaisuus ja valo, sitten tulevat kasvit ja eläimet. Vihdoin ilmestyy ihminen. Sitten tapahtuu paljon aivan lyhyessä ajassa. 

Lukijalle referoidaan dokumenttifilmien sisältöä. Luodaan uudenlainen asumalähiö, jossa kaikki osiot ovat kytköksissä toisiinsa. Suureksi kasvanut alue on itseriittoinen monine palveluineen, ei ole edes pakko poistua. Työväen unelman keskiössä on ”koti ja työ, perhe ja yhteisö”. Isä käy tehtaassa töissä, äiti on kotona, lapsia on kaksi, kolme.

Unelma väistyy, seuraavassa dokumentissa puhutaan jo betonihelvetistä ja asfalttiviidakosta. Nuorisojengi räkii ja tupakoi. Lähiö elpyy vielä kasinokauden rakennusbuumin aikana, mutta jo koittaa 1990-luku, lama, häädöt ja huumeet. Palveluja edustaa kantabaari, jossa on topless-tarjoilija.

Alueesta ei enää tehdä dokumenttielokuvia. ”2000-luvulla laman lapset kasvavat täällä aikuisiksi lapsiksi uuteen lamaan. He eivät käy koulussa tai töissä, vaan asuvat äitinsä luona, hakkaavat toisiinsa tatuointeja, käyttävät päihteitä ja kuvaavat väkivaltavideoita nettiin. Ympäristö on henkitoreissaan. Asfaltti on niin roudan repimä, että yhä harvempi edes skeittaa.” 

Kuvaan astuvat kasvottomat kiinteistösijoittajat. Uusi omistaja ostaa ensin suurimman kerrostalon ja lopulta koko lähiön. Tästä käynnistyy Kerrostalo.

Tarinan keskiössä on kolmikymppinen Jessica, alamaailmaan ajautunut äiti, joka lähti lähiöstä jo kerran mutta joutui takaisin. Sitten on joukko muitakin antisankareita. Yksi pitää hengellistä kahvilaa ja julistaa raittiuttaan päivä kerrallaan, moni pyörittää huumekauppaa tai toimii kuriirina. Lähiön ympärille on pystytetty aita, josta pyrkii vanha syrjäytynyt ex-lähiöläinen sisäpuolelle. Nuoren polven nimet, Miko, Jere, Jessica, Vanessa, Jade heijastavat ajankuvaa.  

Vuoden 2019 Finlandia-ehdokkaana ollut Kerrostalo huokuu lähiö-Suomen rappiota ja ylisukupolvista pahaa oloa. Yhteisöllisyys: se on enää sitä, että kuulutaan omaan marginaaliseen porukkaan. Yksi antisankareista, vanhempi Teppo, miettii, että ”kaikilla tuntuu olevan joku porukka”, ovat ne sitten ”teinejä, testopäitä, natseja, narkkareita, hippejä, hiphoppareita, anarkisteja, gangstereja, romaneja, turvapaikanhakijoita tai muita mamuja, turkkilaisia, serbejä, venäläisiä, intialaisia tai somaleja, mitä näitä nyt on”. 

Teppo muistelee kaiholla lähiön alkuaikoja, jolloin elämä maistui eivätkä teinit vetäneet viinaa tai aineita jopa isoäitiensä kanssa. 

Ohuiden seinien läpi kuuluu perheväkivallan ja jengiväkivallan ääniä ja teknojumputusta. Lapset joutuvat kuuntelemaan, kun äiti hankkii elantoa makuuhuoneessa milloin kenenkin kanssa, ja lapset myös hoivaavat päihdevanhempiaan ja hakevat ruuat kaupasta. 

Äidit ja tyttäret kohtaavat päihteiden äärellä ja puhuvat miehistä. Myös Minjan äiti muistelee lähiön kulta-aikoja. ”Mun sukupolven myötä täältä katosi kaikki, mihin kukakin. Mieti nyt omaa ikäluokkaasi, kenellä on isä? Eipä juuri kenelläkään.” Minja myöntää. Äiti ajattelee ääneen, että Minja tulee koska tahansa raskaaksi ”joillekin noista jätkistä”, ja sitten he kaksi naista ovat hoitamassa vauvaa. 

Mikä nostaa Kerrostalon loputtoman kurjuuden kuvauksesta: trillerimäinen juoni, joka liittyy uuteen omistajatahoon sekä vanhaan rikosjuttuun ja lähiöön palaavaan talon merkkihenkilöön. Omistajuus taas liittyy kasvottomaan kapitalismiin ja pienen ihmisen hahmottamiseen pelkkänä ansaintavälineenä ja pelinappulana. En kerro enempää, koska taiten rakennettu juonikuvio on jännittävä ja se kannattaa ottaa itse haltuun.

Lisäksi Kuisma kirjoittaa sydäntäsärkevän hyvin. Rakkautta on, hoivaamista on, toiveikkuutta kohtaamisista ja uusista näköaloista. Ihmiset, vastenmielisimmätkin, elävät johdonmukaisuudessaan omalakisina ja vaikka lukija ei heistä pidä, heidän arvokkuutensa saa toivomaan, että lähiökin löytäisi vanhan arvokkuutensa. 

Mieleeni nousee takavuosien kammottavan Ken Park -elokuvan arvio: ”Painuu tajuntaan mukavasti kuin poltinrauta.” Pätee myös Kerrostaloon. Tämä on niitä kirjoja, joita lukiessa selkäpiitä karmii, mutta silti lukee, koska teos on niin hyvin kirjoitettu, ja luettuaan luulee ymmärtävänsä maailmasta vähän enemmän.

Taina

Karmiva sinäkertoja

Mikko Rimminen: Jos se näyttää siltä. Teos 2019.

”On hyvin vaikea edes arvailla, miksi sinun pitää olla noin hankala ja omituinen.”

Yksinäinen vanha herra Lyysälä, josta käytetään nimeä Lyy, asustelee helsinkiläisessä kerrostalossa ja joutuu vain harvakseltaan tekemisiin muiden ihmisten kanssa. Hänellä on varallisuutta, ja asuinpaikkanakin on Kruununhaka. Samassa talossa asuva Sipi-poika ottaa vanhukseen kontaktia. Taloyhtiössä järjestetään pihajuhlat auringonpimennyksen kunniaksi, juhlat menevät pieleen, ja tapahtumia selvitettäessä Lyy on auttamatta epäiltyjen listalla. Koko romaanin äänenä on sinäkertoja, joka ei kohdehenkilöään säästele.

Kiinnostuin tästä romaanista, kun tein Aarrearkkuumme artikkelia teoksesta Miten kirjani ovat syntyneet 6. MikkoRimminen kertoo siellä, että sinä-kerronta oli ensimmäinen asia, jonka hän tämän romaanin osalta päätti:

”Eihän se mikään oma keksintöni ole, mutta aika harvinainen kumminkin ja rakentaa kirjaan omanlaisensa jännitteen. Etäännyttävä kerronta oli elinehto, jotta pystyin kirjoittamaan aika ankeasta ja epämiellyttävästä tyypistä. Sinä-kerronnan julmuus siirtää lukijan vastuulle empaattisen prosessin. Hän joutuu kysymään, miksi kertoja on noin häijy henkilölleen.”

Todellakin, tuo ihmetys kertojan ilkeilystä herää lukiessa toistuvasti. Rimminen kertoo kokeilleensa mikahäkkismäistä sä-passiivia ja hylänneensä sen. Nyt sinäkertoja on samalla kertaa korrekti, ikään kuin samalla hienostelevalla tasolla kuin kohdehenkilönsä, sekä poikkeuksellisen värikäs ja ilmaisuvoimainen. En ole lukenut mitään vastaavaa aiemmin, edes Rimmiseltä.

”Sinut tämä ryöppyisällä männänpainalluksella tarjoiltu informaatio suistaa hetkeksi viimaiseen epävarmuuteen, kun et äkkiä mitenkään pysty muistamaan, oletko tullut jossakin välissä sittenkin horisseeksi pojalle jotakin veneestä, aikeestasi ostaa vene, täysin aikomusasteelle jääneestä aikeestasi ostaa vene, syntymäkuolleeksi tietämästäsi projektista, jota sinulla tuskin on vähimmäistäkään aikomusta suorittaa ikinä edes puoliväliin, mutta jonka ajatteleminen roihauttaa sittenkin jossakin tajunnan reunamilla kärttyistä savua puskevan ruohikkopalon ilmiliekkeihin siitä lapsellisesta syystä, että jollakulla on uusi ja hieno vene ja sinulla ei.”

Kirjassa ei käydä dialogia muuten kuin tähän sinäkerrontaan upotettuna. Koko teksti etenee julman ja piikittelevän kertojan kuvailemana. On elokuu, ja Lyyn tavanomaiseen arkeen limittyvät talon pihajuhlien lisäksi metsä- ja kalareissut. Vaikka kertoja pilkkaa Lyyn kykyjä, niin vanha herra kuitenkin ajaa autoa, hoitelee netissä bisneksiään ja käy ostoksilla. Kaukana nuoruudessa on tapahtunut välikohtaus, josta Lyy kantaa järjetöntä syyllisyyttä. Vuorovaikutus ihmisten kanssa tuottaa aina hämmennystä ja tuskaa. Hänen osansa tuntuu olevan, että ”kaikesta seuraa kaikkea, kaikenlaista kauheaa kaikkea”.

”Torikokous on toki kadonnut pihalta, mutta olet aistivinasi pimeydessä hiljattaisen läsnäolon hitaasti haipuvia lämpöjälkiä eikä syyllisyys, häpeä ja jokin kaikenkattava epäonnistuneisuuden vaikutelma nekään ole kadonneet mihinkään, vaan köpöttävät siinä kintereilläsi känisemässä nuivia loitsujaan rasittavan tonttumaisina ja kaikkea muuta kuin esimerkiksi ylevinä, jollaisina tietysti itse tuon kaltaiset muhkeat tuntemukset mieluiten hahmottaisit. Mutta sinä kun nyt kuitenkin olet sinä ja kaikessa tuossa tuollaisuudessasi melkoinen seppä kehittelemään erilaisia näyttäviä kepulikonsteja varsinaisten tunteidesi ja ylipäätään totuuden hämärryttämiseksi, niin nytkään et sitten kuitenkaan osaa olla pyrkimättä jonkinlaista korvikkeellista suurenmoisuutta kohti, pidättyä ajattelemasta tuota jokaiseen millisekuntiin nytistynyttä painoarvoa ja kalseaa merkitystä, maailmankaikkeuden kylmäävää johdonmukaisuutta, sitä miten kaikki on yhtäkkiä päätynyt näyttämään siltä miltä kaikki yhtäkkiä näyttää.”

Luin tämän mestarillisen romaanin vielä uudestaankin ja toisella lukukerralla mieleeni nousi ajatus kertojasta Lyyn omana äänenä, yliminänä. Onko karmiva kertoja säälimätön superego? ”Katso nyt hyvä ihminen, millaisen sotkun olet saanut aikaan.”

Kerronta auttaa lukijan eläytymään vanhuksen sameaan tajuntaan, jossa nykyhetki provosoi pelkoja ja epävarmuutta, menneisyydestä yrittää nousta ikäviä muistoja ja jossa elämän ainut moottori on sitkeä jatkaminen, jonkin jonkinlainen jatkaminen. Lyy miettii, kehittelee ajatuksia eikä aina tiedä, mitä on puhunut ääneen ja mitä ajatellut. Ja jos on puhunut, seuraa epävarmuus, miten sanottu on ymmärretty ja otettu vastaan. Aiheettomiakin pelkoja viriää toistamiseen. Vaikka kirjaa sanotaan patamustaksi komediaksi ja sitä se todella on, niin vanhuksen vaivalloinen elämisen meininki tuo mukaan surullisen vivahteen.

Jos edellä olevat näytteet eivät vielä vakuuttaneet, millaista omintakeista, hykerryttävää suomen kieltä Rimminen käyttelee, niin tässä vielä pari makupalaa. Sana pääsee huulilta vailla merkityksiä, se on ”ohuesti tuulessa lotisevaa luutonta lihaa”. Kaupunkiliikenne on ”hikkainen, jyhmyttävä ja äyskähtelevä”, ja retkipaikalla ”pikkubussi yskähtelee kuivia ikäihmisiä luontoon”. Lyy tuntee ”täsmäytymätöntä yliäyräytyneisyyttä ja rauhattomuutta”.

Jos se näyttää siltä kuului vuoden 2019 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaisiin. Palkinnon voitti Pajtim Statovci teoksella Bolla.

Taina