Sunnuntaitaiteen jouhipaidassa

Hannu Väisänen: Taivaanvartijat. Otava 2013.

Kuvataideakatemiasta juuri valmistunut Antero saa kotikaupungistaan Pohjois-Suomesta kirjeen. Rakenteilla on uusi kirkko, ja Antero kutsutaan neuvottelemaan alttaritaulun toteuttamisesta.

Näin käynnistyy Hannu Väisäsen romaani Taivaanvartijat. Se kuvailee kahden suomalaisen kirkkotaideteoksen tekemisen prosesseja, ja vaikka puhutaan fiktiosta, romaanista, tottahan kirja pohjautuu tositapahtumiin.

Väisänen signeerasi vuonna 1977, alle kolmikymppisenä, alttaritaulun ja yhdeksän muuta maalausta Oulun Pyhän Tuomaan kirkkoon, sekä reilua kymmentä vuotta myöhemmin, 1980-luvun lopulla alttaritriptyykin Helsingin Mikaelin kirkkoon eli Kontulan kirkkoon. Vuonna 1991 häneltä valmistui lisäksi maalausten sarja Uudenkaupungin seurakuntakeskukseen.

Romaanin minäkertoja siis saa nuorena taiteilijanalkuna elämänsä tilaisuuden, kun kotikaupungin seurakunta ottaa yhteyttä. Kirje on koukeroinen ja ehtomuodoilla kyllästetty, mutta silti se lupailee mahdollisuutta luoda kuusi metriä korkea alttaritaulu.

”Vaikka kirje on kirjoitettu ikään kuin kaikki olisi peruutettu, saan sellaisen vaikutelman että minua liehitellään, torjutaan ja taas liehitellään. Olkoon. Hutera ehdotus tuntuu yhtä kantavalta kuin tykinlavetti, ja yhden tupakan aikana ehdin mielessäni koristella parikymmentä keskikokoista kirkkoa.”

Antero hautautuu kirjastoon tutkimaan värien symboliikkaa, värien pyhyyttä ja maalaustaiteen traditioita ja laatii sitten nuoruuden innollaan 90 luonnosta vietäväksi neuvotteluihin.

Kirkon tärkeiden henkilöiden, ”taivaanvartijoiden” kohtaamisessa on kaikki farssin ainekset. Runsaasti muodollisuutta, tärkeilyä ja hurskastelua. Anteron pitäisi yhtyä polvirukouksiin, jotta taivaalliset voimat saataisiin mukaan piirtämään ja suunnittelemaan ”taivaanvartijoille” mieluisempia kuvia. Taiteilija kieltäytyy.

Projekti etenee silti. Sama asessori, jolle Antero on pikkupoikana hihitellyt, ottaa taiteilijan kahdenkeskiseen puhutteluun, ja kun päästään sopimukseen siitä että risti pitää teoksesta löytyä, Antero aloittaa työnsä monumenttiateljeessa, jossa on aikanaan toteutettu ”kauan sitten kuolleen presidentin patsas, itse asiassa ateljee rakennettiin sitä varten”.

Tämä on kauneutta ja pyhyyttä pohtiva kirja, täynnä kuvataiteen lumoa ja siveltimenvetojen riemua sekä taiteen vastaanoton problematiikan puntarointia. Taiteen tekemisen kuvauksia lukee ilokseen. Muistan Hannu Väisäsen sanoneen jossakin haastattelussa, että kaikki hänen kirjansa ovat syntyneet ilosta, ja toden totta jokin euforian keveys kannattelee kerrontaa.

”Olkoon, teen kuitenkin uuden emulsion ja saan aikaan värin joka ei heti sumene. Alle violet solferinoa ja päälle puhdasta kromioksidin vihreää. Taon väriä paneeliin entistä tiuhemmin iskuin ja komentelen kaikkia ruumiini jäseniä: kädet, pieniä nopeita iskuja, niin kuin pärryttäisitte rumpua. Hypellen tämä on maalattava, hypellen kehitettävä esiin jopa orjantappuran piikikäs pyöreys. Hyppikää jalat, niin kuin nyrkkeilijät hyppelevät, venykää pohkeet ja lanteet, keinukaa niin kuin gospelin ilosanoma… Ajattele rumpua. Niin juuri, rumpua. Kuvittele että taulu on suuri rummunkalvo, maalaa siis myös korvillasi. Kaksin käsin, kahdella jalalla, kahdella silmällä ja myös kahdella korvalla. Kunnes ne kaikki yhdessä huutavat: Seis! Sitten minä pysähdyn, sitten kun kuusi metriä korkea rummunkalvo kumisee oikein.”

Anteron taiteilijanura etenee, ja hän iloitsee ensimmäisestä ulkomailla pidettävästä näyttelystään. Se on Tukholmassa, peruutuspaikka mutta kuitenkin. Galleriaan saapuu muiden vieraiden muassa eriskummallinen vanhempi nainen, Greta, josta tulee Anteron taiteentukija ja ystävä ja joka kutsuu Anteron Tukholmaan milloin milläkin verukkeella. Paikasta toiseen siirtymisen tärkeys, taiteilijaidentiteetin rakentuminen, satunnaiset kohtaamiset; paljon on tekeillä. Kuitenkin tähän jaksoon sisältyy häiritsevä kohta, tarpeettoman pitkä, yhdeksänsivuinen painajaishorroksen kuvaus.

Edetään siihen toiseen kirkkotaiteen tekemisen tapaukseen, joka varmaankin kuvaa Kontulan kirkon alttaritaulun syntyä. Antero voittaa kutsukilpailun ja joutuu ristiriitaisiin tunnelmiin.

”Miksi pukisin taas kerran ylleni kirkkomaalarin haalarin, kyselen katsellessani edelleen tyhjää suodatinkuppia. Olenhan vastikään saanut tietää että kotikaupunkini kirkkoherra – ei enää meidän entinen kotiapottimme vaan joku puhdasoppisempi hengenmies – on lukuisten valitusten jälkeen ymmärtänyt ettei seurakunta saa tauluistani tarpeeksi hengellistä tietoa taivaan asioista, ja antanut ripustaa jonkun pohjoisen hurskaan fotorealistin valokuvantarkkoja havaintokuvia suoraan minun taulujeni päälle. Seurakunta saa nyt sitä mitä haluaa, siis katsella valokuvantarkkaa, etikkaan upotettua suurta sientä jonka komea roomalainen sotilas hohtavine rintavarustuksineen ja öljyttyine muskeleineen on juuri nostamassa Kristuksen huulille. Kirkkokansa näkee nyt sen mihin uskoo, minulle sanotaan tiedustellessani kuvieni kohtaloa.”

Antero lähtee jälleen tapaamaan ”taivaanvartijoita” eli tällä kertaa itähelsinkiläistä seurakuntaneuvostoa. Kuvataiteilijan täsmähavainnot piirtävät hahmot herkullisesti.

” – – – Hänen vieressään istuva nainen, joka on niin syventynyt kutomukseensa etten näe hänen kasvojaan, vetelee erivärisiä lankoja polvillaan olevasta vasusta. Sitten varsinaisen vaivaisukon näköinen herra, molemmat puusta veistetyt nyrkit pöydällä, nyrkkien välissä suuri kirja, luultavasti Raamattu, syvälle upotetut mustat silmät tiukasti eteen hievahtamatta katsoen. Selvästi tietokilpailuihminen. Hänen vieressään pöydän vasemmassa päässä istuu kosteuspyyhkeiden turvin ikuisesti puhtauteen pyrkivä hyvinpukeutunut nainen joka herkeämättä vatvoo sormiaan, sormuksiaan ja pitsikaulustaan. Hän on, kuten kohta saan tietää, tilaisuuden sihteeri.”

Mukana luonnoksissa on sittemmin suurta pahennusta herättänyt Abloy-avain. Mutta kuten Oulussa, tälläkin kertaa prosessi etenee. ”Tietysti neuvoston on saatava survoa minua vielä moneen kertaan huhmareessaan. Mistä sen tietää milloin pääsevät seuraavan kerran puimaan kirkkotaiteen kysymyksiä.”

Avain ja pesuvati herättävät kummastusta ja jopa inhoa. Maalaus valitaan sittemmin vuoden rumimmaksi alttaritauluksi, ja jotkin vihkiparit kieltäytyvät tulemasta valokuvatuiksi taulun edessä. He menevät mieluummin johonkin vanhaan tunnelmalliseen kappeliin, lainkaan vaivaantumatta kappelin seinille ammoin maalatuista luurangoista tahi piruista.

(Romaanin ilmestyminen vuonna 2013 muuten nosti uuden kiinnostuksen buumin Kontulan kirkkoa ja ”avaintaulua” kohtaan.)

Antero kykenee lukijalle perustelemaan, miksi Abloy-avain on hänelle pyhä. Hän ymmärtää ”Abloy-avaimen koko arkipäiväisen onnen, kun se riippuu villalankapaulassaan lapsen kaulakuopassa” ja kaiken sen muun, joka avaimeen liittyy, kodin turvan, lämmön ja helpotuksen. Ja hän kertoo vangitsevasti, millaista on työskennellä öisessä kirkkosalissa nosturin nokassa kirkkoherran valitsemien oboekonserttojen soidessa. Tämä kirkkoherra on erilainen.

”Olen nähnyt monella tavalla suhisevia kasukoita, vihaisesti pomppivia lipereitä, kyniinsä rakastuneita asessoreja, remmin sivalluksia laskevia sotilaspastoreita ja pullistelevia kotiapotteja. Tässä kirkkoherrassa en huomaa mitään hengellisen säädyn kaavamaisuutta tai ominaispönäkkyyttä.”

Sotilasmestarin poikana hän sai jo varhain tarpeekseen sotilaspastoreista ja oppi arvostamaan maanantaipäiviä:

”Maanantai kumosi kaikki sunnuntain asettamat raskaat lait, lakkautti heimoelämän, paloitteli ja viskoi tarpeettomana pois perheen yhteisen, katuvan lihan. Mutta ennen kaikkea maanantai luhisti kaiken sen mitä kutsuin ’sunnuntaitaiteeksi’ eli kirkonmenot, hartausharjoitukset, tekopyhät paastot ja nenänvalkaisuohjelmat. Maanantai siivosi pois pitkiksi puhdetöiksi muodostuneet istunnot, ensin kirkossa, penkillä ja polvilaudalla, sitten kotona, puhekiellon ja pakollisen hiljaisuuden kahlitsemina, yhteisen katumuspöydän ääressä, pöydän jota peitti syntisen niljakas vakstuuki. Siinä istuin muiden jurottajien kanssa ja odotin vain että vuoteeni minut lopulta armahtaisi.”

Ottamalla kotikaupunkinsa kirkkotaidehaasteen vastaan Antero pujottaa ylleen ”sunnuntaitaiteen pistelevän jouhipaidan”. Hän pääsee siitä irti kirjan lopulla, katsellessaan Sienassa kirkossa pyhien kuvien pakkaamista. Esillä ollut näyttely puretaan ja viedään pois. Näyttelyn purkamisen pikkutarkka ja harras kuvaus kuuluu romaanin hienoimpiin kohtiin.

Taivaanvartijat (2013) on neljäs osa omaelämäkerrallista Antero-sarjaa, jonka osia ovat Vanikan palat (2004), Toiset kengät (2007), Kuperat ja koverat (2010), Piisamiturkki ja muita kertomuksia (2015), Elohopea (2016) ja Leimikot (2018). Väisäsen muita kirjallisia teoksia ovat Apupata. Kirjoituksia (2011), Esi-isät. Kertomuksia (2017) ja romaani Märkä turbaani (2020).

Kaikki nämä ovat Otavan kustantamia. Mutta Väisäsen esikoisteos tuli Kirjayhtymältä vuonna 1989, runokokoelma kryptiseltä nimeltään Johannes puhuu Prochorokselle.

Hannu Väisänen voitti kirjallisuuden Finlandia-palkinnon romaanillaan Toiset kengät. Samana vuonna 2007 hän sai taiteen valtionpalkinnon. Kirjallisuuden valtionpalkinto hänelle myönnettiin 2015. Kuvataiteestakin häntä on palkittu runsaasti. Väisänen on paitsi taidemaalari, graafikko ja kirjailija myös kuvittaja ja lavastaja.

Taivaanvartijoista on tehty pro gradu -tutkielmakin (Eeva Koskimäki 2016). Se määrittelee teoksen autofiktioksi, ”joka mahdollistaa omaelämäkerrallisten ainesten käytön vailla totuuden velvoittavuutta”. Romaani kuvaa ennen muuta päähenkilön kasvua taiteilijana, joka joutuu alttarimaalausten työprosessien aikana kulkemaan matkat sielullisten, psykologisten ja sosiaalisten tasojen kautta. Linkki Eeva Koskimäen tutkielmaan:

”Kyseessä on alttaritaulu, siis sunnuntaikuva”: Hannu Väisäsen Taivaanvartijat taiteellisen prosessin kuvauksena ja taiteilijaromaanina – Trepo (tuni.fi)

Kirja tarjoutui kohdalleni sattumalta työpaikkani kirjaston poistohyllystä. Pidinkö romaanista? Nautin Väisäsen kerronnan ilosta ja lennokkuudesta, vaikka pari jaksoa tuntui turhan pitkiltä. Enemmän pidin ideatasosta. Kirja herätti ajatuksia kirkoista, taiteen pyhyydestä ja kauneuden olemuksesta. Pyrimmekö wow-elämykseen vai hiljaisempaan puhuttelevuuteen? Molemmille olkoon sijansa.

Taina

”Oon nykyään pelsepuupi, kiitti ukki”

Eeva Turunen: Sivistynyt ja miellyttävä ihminen : romaani, mikäs muu. Siltala 2022.

Eeva Turusen romaani oli ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi, ja siitä otettiin joulukuussa 2022 jo kolmas painos. Jonotin tätä aarretta kirjastosta lähes puoli vuotta. Hyvää kannatti odottaa; en ole aikoihin lukenut mitään vastaavaa. Turunen on arkkitehti, ja kirjaa luodessaan hän on arkkitehdin tavoin ravistellut rakenteita ja muovannut niistä jotakin lumoavan uutta. Sitä paitsi romaani on hauska.

Kertoja on keski-ikäistyvä nainen, joka asuu naisen kanssa ja on ammatiltaan arkkitehti. Tämän hienon ammatin hän on tavallaan perinyt ukiltaan, arvostetulta henkilöltä, ja kirjan mittaan valkenee, että hän on perinyt paljon muutakin.

Teos käynnistyy ukin kuolemasta. Sitä ennen päähenkilö, jolle ukki on ollut läheinen, on vieraillut taajaan isovanhempansa luona niin kotona kuin hoivapaikassakin. Ukki saa sanelukoneen muisteloiden tallennusta varten, ja päähenkilö laatii tunnontarkkaa luetteloa ukin arkkitehtonisista saavutuksista, luottamustehtävistä ja kunnianosoituksista.

Sitten kun kuoleman majesteetti on vieraillut, on tyhjennettävä ukin talo ja valmisteltava hautajaiset. On valittava uurna, mietittävä muistotilaisuuden istumajärjestys ja niin edelleen. Kertoja on perfektionisti, joka huolehtii pienimmästäkin yksityiskohdasta. Uurnan valinnan ympärille kehkeytyy suorastaan pikku saaga. Ukin talokaan ei tyhjene noin vain, vaan kertojan on käytävä läpi kaikki huonekalut, tarve-esineet ja pikkutavarat. Ilmenee valokuvia, kaitafilmejä, herrakerhoja, ”lyseon parhaat pojat” -pönötyspuheita.

Tämä on erikoinen romaani, jossa on kymmeniä sivuja vailla pisteitä. Dialogi esitetään kuin näytelmän repliikkeinä, mutta pisteiden puuttuminen tekee ilmaisusta runon kaltaisen. Ulkopuoliseen maailmaan suuntautuva viestintä, kuten sähköpostit, kokouspöytäkirjat ja suunnittelukilpailun synopsis on välimerkitetty normaalisti. Jaksojen otsikkoina on toistuen ja vaihdellen esimerkiksi Vierailu ukin luona, Toimistolla, Puolison seurassa, Lapsuudessa, Ukin talossa, Ukki puhuu sanelukoneeseen.

Hienovaraisin vedoin Turunen piirtää rakkauden ristiriidat. Ukki on ollut rakas, mutta hän on ollut myös huomauttelija ja konservatiivi. Vanhoilla päivillä hänen ylemmyydentunnettaan ja itsetyytyväisyyttään ei suitsi enää mikään.

”Ukki

jaa, tuota, eräs seikka: sinunkin on hyvä tietää, että sukumme on ollut vaikuttamassa merkittävällä tavalla tämän kaupungin kehitykseen

kohottakaamme malja, malja esi-isillemme

nimittäin on niin, että sukumme saapui tähän teollisuuskaupunkiin silloin, kun tehtaita vasta perustettiin

olemme siis ansioituneet kehittämällä teollisuutta, tarkemmin sanottuna tekstiiliteollisuutta

tämä kaupunki ei olisi nykyisen kaltainen ilman sukumme aikaansaannoksia

verkakankaan valmistuksessa tarvitaan vesivirtaa”

Tai ukki intoutuu kommentoimaan tuttavansa muistokirjoitusta:

”tämä Salmelainen oli ilman muuta aikaansaapa kaveri, ei mikään nahjus, hän pystyi erottamaan olennaisen epäoleellisesta

tämä siis erotuksena kavereista, jotka tuntuvat tekevän touhukkaasti jotakin hiukan umpimähkään, toisin sanoen: kunhan vain tuppi heiluu”

Kertoja on perinyt ukiltaan paljon hyvää, kuten tilanhahmotuskyvyn, kauneusvaiston ja yksityiskohtien tajun. Ja kertoja huomaa itsessään taipumusta ukkimaiseen ylikriittisyyteen ja juhlavuuteen, vaikka yrittääkin pyristellä vastaan.

Ukki toivoo, että lapsenlapsi pariutuu normaalisti miehen kanssa, perustaa perheen ja mieluiten oman arkkitehtitoimistonkin. Ukki tivaa, mitä suunnitelmia on. Kertoja ei tohdi vastata, vaan listaa suunnitelmiaan lukijalle.

”suunnitelmani, se on tämä: opin sanomaan kepeästi, että Hei ukki, äänestinpä tuossa eri laidan puoluetta kuin sinä, tai opin sanomaan, että Minä en aio perustaa omaa toimistoa, ja täytyykin tästä lähteä äänestämään kokonaan eri puoluetta, ja varsinkin opin sanomaan Täytyykin tästä lähteä yhdessä naisystäväni kanssa äänestämään eri puoluetta, tykkänään vailla oma toimisto -aikeita

ukillahan on omat oletuksensa puoluekannan periytymisestä, eikä vain sen”

Hoivakodissa kertoja tapaa horrokseen vaipuneen ukkinsa ja miettii, lausuisiko vanhuksen havahduttamiseksi ”joitakin kuohuttavia sanoja, joita olisivat: vasemmistoliitto, asumistuki, kansalaispalkka, alumiinijulkisivu, veronkorotukset”, mutta hyvin kasvatettuna ja sivistyneenä ihmisenä ei toki toimi niin.

Kertoja on siis kireä täydellisyydentavoittelija, jonka kasvatuksessa hyvät suoritukset ovat olleet keskeisiä:

”Minä          äh mä yritän muistaa jotain ukin elämästä

                  oon yrittänyt palauttaa mieleen, mitä kaikkea hän sanoi, mutta en muista

                  enkö kuunnellut?

Puoliso        kuules nyt

Minä           mua on kasvatettu suoritusten kautta saatavalla hyväksynnällä, siis että jos sai kokeesta kympin, ukki anto kymmenen markkaa jiiänee

                  oon nykyään pelsepuupi, jees, kiitti ukki

Puoliso        ehkä sua vaan vähän väsyttää

                  ei kaikkee heti muista

Minä           aina sä tarjoat väsymystä selitykseksi

                  sitä paitsi vedät lonkkaa kaiket illat

                  eikö mikään kiinnosta, mitä?

                  oletko tylsämielinen?

Puoliso        pakko huomauttaa, että mun päivät koulussa on aika hektisiä

Minä           no joo, mutta käytätkö sai kaikkea kapasiteettia?

                  nehän on pieniä lapsia

                  tuntuuko susta, että tulet heidän kaltaisekseen sen myötä, että olet heidän seurassaan niin paljon?

Puoliso        ei yhtään”

Turusen romaanin voima on, että se ei väännä mitään rautalangasta. Teemoja on useita: sukupuolten epätasa-arvoisuus arkkitehtipiireissä, horjuva parisuhde, ukin vanhan polven tärkeily, keski-ikäisen ahdistuneet pohdinnat elämänsä kulusta. Kertoja haaveilee palkitsevista, eettisesti kestävistä oloista, jotka hän muka saavuttaisi jossakin muualla, milloin käsityöläisenä, milloin kaikkien aikojen parhaana kummina.

Aivan riemastuttavaa luettavaa on myös arkkitehdin arkinen aherrus toimistolla, jossa onneksi tukena on lajitoveri, toinen arkkitehti. Hänelle voi koulun suunnittelun edetessä kertoa painajaisista, joissa ikenistä kasvaa pieniä havainneihmisiä tai polvista pienoismallijäkälää. Kuitenkin viime kädessä kaikesta on vastattava itse.   

”vastaava työnjohtaja soittaa

koulussa on roppakaupalla epäselvyyksiä

minä en työnjohtajalle vastaa, mutta hän se vain soittaa soittamasta päästyään

ikävä kyllä olen kokouksessa

olen itseni kanssa kokouksessa, joten en vastaa

huolehdin hyvinvoinnistani tässä kokouksessani

kaikki soljuu ja virtaa, ja minulla on monta polkua auki itsessäni, eikä tämä ole hetki, johon avaisin ulkopuoliselle pääsyn ja jossa asettuisin tietynlaiseen asentoon

jos en vastaa, jään puntaroimaan, mitä kiireellistä työnjohtaja ehkä olisi minulle tahtonut lausua ja minkä probleeman hän seuraavaksi ratkoo omin päin

ehkä hän soittaa sähkölukoista soimatakseen minua vääristä rensseleistä

ehkä hän soittaa ulko-opastekartan telinemallista, sillä hän tahtoo korvata kauniin telineen kahdella liikennemerkkipylväällä

ehkä hän soittaa kattosillan sävystä

ehkä hän soittaa ulkoroska-astian lintuläpästä

ehkä hän soittaa varmistaakseen vanerilevyjen kiinnitysruuvien kannan tyypin, ja jos en vastaa, hän välittömästi ostaa kädessään juuri nyt olevat ruuvit, joiden laakeat linssikannat edustavat väärää tyyliä ja sävyä

ehkä hän soittaa lipputangon sijainnista, joka puuttuu piirustuksista ja jota en suin surminkaan tahdo osapuolten kanssa selvitellä”

Huomasitko ilkikurisuuden kirjan nimessä? Sivistynyt ja miellyttävä ihminen: romaani, mikäs muu. Niin, se on romaani, ettäs tiedämme, vaikka sen rakenne ja ulkonäkö on erikoinen. Turuselta on aiemmin ilmestynyt näytelmä Muutama sana Ullasta sekä lyhytproosateos Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa. Sekä näytelmä että novellit olivat ehdolla palkituiksi eri kategorioissa, ja Neiti U sai Helsingin Sanomien esikoisteoksen palkinnon vuonna 2018. Eeva Turunen on monilahjakkuus, joka paitsi piirtää, suunnittelee ja kirjoittaa myös soittaa yhtyeissä. Musikaalisuus pujahtaa romaaniinkin hauskana sivuteemana.

Taina

Vastauksia murheellisten kirjeisiin konnilta

Keigo Higashino: Namiyan puodin ihmeet (suomentanut Raisa Porrasmaa. Punainen Silakka, 2022)

- - - - - - - -
   "Hei Atsuya. Mitä jos otettaisiin taksi? Pienen matkan päässä on isompi katu. Siellä luultavasti kulkee vapaita takseja."
   Atsuya tuhahti.
   "Jos epäilyttävän oloinen mieskolmikko ottaa taksin keskellä yötä tällaisessa paikassa, tapaus jää takuuvarmasti kuljettajan mieleen. Ja jos siitä seuraa meitä selvästi muistuttavien tunnistuskuvien julkaiseminen, sen pituinen se."
   "Mutta kyyläisikö kuski niin tarkasti?"
   "Entä jos kyyläisikin? Tai jospa ratissa sattuisi olemaan sellainen tyyppi, joka kykenee painamaan kasvot mieleensä yhdellä vilkaisulla?"
   Kōhei asteli hetken ääneti ja pyysi sitten hiljaa anteeksi.
   "Eipä mitään. Nyt suu suppuun ja tossua toisen eteen."
   Kolmikko lähti kulkemaan ympäröivää seutua korkeammalla levittäytyvän asuinalueen poikki. Kello oli kaksi yöllä. Ympärillä kohosi toisiaan muistuttavia taloja, lähes kaikki ikkunat olivat pimeinä. Huolettomaksi ei kuitenkaan sopinut heittäytyä. Jos he tulisivat jutelleeksi liian kovaäänisesti, joku saattaisi kuulla ja ilmoittaa poliisille keskellä yötä kadulla kuljeskelleista epäilyttävistä miekkosista. Atsuya toivoi poliisin uskovan, että rikolliset olivat paenneet paikalta autolla. Se toki edellytti, ettei varastettua Toyotaa heti löydettäisi.
   Tie nousi loivaa mäkeä, ja heidän kuljettuaan hetken rinne tuntui jyrkkenevän samalla kun ympäröivät asuintalot alkoivat harveta.
   "Onko vielä pitkä matka?" Kōhei kysyi huohottaen.
   "Melkein perillä", Shōta vastasi.
   Hän todellakin pysähtyi miltei heti erään talon eteen.
   Rakennus ei ollut kovin suuri, mutta siihen mahtui ilmeisesti sekä pieni puoti että asuintilat, jotka olivat puurakenteisella, perinteiseen japanilaiseen tyyliin rakennetulla puolella. Vain noin kolmen ja puolen metrin levyisen myymälätilan ovea ja näyteikkunaa suojaava metallinen sermi oli kiinni. Siinä oli postiluukku, jossa ei lukenut mitään. Ulkorakennuksessa talon vieressä oli ilmeisesti varasto ja autotalli.
   "Tämäkö se on?" Atsuya kysyi.
- - - - - - - -

Kyllä, piilopaikka, Namiyan sekatavarakauppa. Kolme pikkurikollista oli tehnyt onnistuneen murtokeikan japanilaisessa pikkukaupungissa. Pakoauton hajottua tarkoitus oli piileskellä talossa yön yli. Aamulla kun töihin lähtijät tungeksivat rautatieasemalle, he ajattelivat sekoittua ihmisvilinään ja hävitä huomaamatta seudulta. Sitten asiat alkoivat mennä todella outoon suuntaan. Aivan viaton tuo lähes huomaamaton, nimetön postiluukku ei ollut...

Hylätyssä kaupassa aikaa tappavat pikkukonnat kuulivat yllättäen postiluukun rapsahtavan. Kirje oli osoitettu kaupan pitäjälle. Jo kirjeen avaamisen oikeutuksesta käyty pitkähkö väittely osoitti, että rosvot eivät todellakaan olleet kovaksikeitettyjä elämäntaparikollisia. Se miten he sitten vaivoja säästämättä paneutuivat vastaamaan kirjeen eriskummalliseen pyyntöön vahvisti lukijan havainnon. Omien mahdollisuuksiensa rajoissa he todellakin halusivat auttaa hankalaan tilanteeseen joutunutta lähimmäistä.

Kirjan tapahtumat edustavat maagista realismia, omalla viehättävällä japanilaisella tavalla. Pienen alkuhämmingin jälkeen konnat nimittäin hyväksyvät, että ihmeet kuuluvat puodissa sen päiväjärjestykseen. Tai oikeastaan yöjärjestykseen. Käy ilmi, että aika kaupan sisällä kuluu aivan merkilliseen tahtiin Sitten alkaa saapua lisää kirjeitä, ja rosvojen kirjeenvaihto on kohta täydessä käynnissä. 

Kirjassa kuvataan viiden ihmisen elämän käännekohtia. Episodiromaanin vähitellen avautuva juonirakenne tuntuu kuitenkin koko ajan vyyhtiytyvän yhä pahemmin. Ja kiinnostavammin. Kaikkien henkilöiden kohtalot sivuavat osittain toisiaan ja liittyvät jopa rosvojen omiin elämänvaiheisiin. Kaupan lisäksi muuan lastenkoti  ilmestyy kertomukseen yhä useammin. Keigo Higashino pitää paletin niin taitavasti koossa, että kun aloin lukea kirjaa se oli pakko saada loppuun yhdellä istumalla. Selkeänä ja nopealukuisena tekstinä se onnistuu, ehkä liiankin vauhdikkaasti. Yksityiskohtia sujahti lukiessa varmasti ohi, mutta olin löytävinäni japanilaiselle yhteiskunnalle ominaisia piirteitä: vanhusten asema, heikko sosiaaliturva, 1980-luvun huikea talouskasvu ja sen seuraukset, naisten asema työelämässä, nuorten itsenäistymiseen liittyvät ongelmat ym.

Raisa Porrasmaan käännös on jälleen ilmavaa ja moitteetonta. Eräässä haastattelussa (kirjavinkit.fi) hän kertoo laajemmmin työstään. Episodimaisuus tai katkelmallisuus on japanilaiselle kirjallisuudelle tyypillistä. Romaanit mielletään usein jatkokertomuksiksi (rensaku) ja lyhyet muodot ovat suosittuja. Romaaneja julkaistaan Japanissa edelleen jatkokertomuksina lehdissä. Hiromi Kawakamin Sensein salkku (arvio blogissa) on sekin jatkokertomus. Porrasmaa havaitsi käännöksiä tehdessään esimerkiksi sellaista itsestäänselvyyksien toistelua, jonka katsoi parhaaksi karsia.

Takaisin tämän kirjan pariin. Kirjeisiin vastaavat murtovarkaat huomasivat vähitellen löytävänsä uusia piirteitä itsestään. Toisia auttaessa he kokivat ensimmäistä kertaa tekevänsä jotain merkityksellistä. He tunsivat myös tulevansa kuulluiksi ja saavansa aitoa arvostusta. Kaikkitietävää kertojaa ei oikeastaan tarvita, kun päähenkilöistä on jo tehty sellaisia. Heille asetetaan välillä melkoisia ongelmia ratkottavaksi. Mitenkähän itse osaisi vastata muusikonurasta haaveilevalle henkilölle, jonka tietäisi kohta kuolevan tulipalossa hänen pelastaessaan pientä lasta? Tai nuorelle naiselle joka haluaa taloudellista riippumattomuutta ja on sitä saavuttaakseen aikeissa lähteä ilotyttöbisneksiin.

Kirjan keskeinen viesti on se, että vaikka kysyjä voi tuntea olevansa umpikujassa elämässä, niin hänellä itsellään voi jo olla vastaukset keskeisimpiin kysymyksiinsä. Kirja saa kauniin loogisen (?) päätöksen, kun kaupassa olleet rosvot kohtaavat henkilön, jota he ovat kirjeillään auttaneet. He saavat lopuksi myös henkilökohtaisen viestin peräti Yūji Namiyalta, yli 30 vuotta sitten kuolleelta kaupan omistajalta. Juuri hän alkoi kirjoittaa vastauskirjeitä tuntemattomien asiakkaiden ongelmiin:

   "Karttasi on vielä tyhjä paperi. Haluaisit päättää määränpääsi, mutta et edes tiedä, missä tiet kulkevat. Jos kartta on vain tyhjä paperi, ollaan tietenkin pulassa. Kuka tahansa hämmentyy siitä.
   Mutta kokeilepa toisenlaista ajattelutapaa. Koska paperi on tyhjä, siihen voi piirtää minkä tahansa kartan. Kaikki on sinun varassasi. Olet täysin vapaa, mahdollisuuksia on loputtomiin, ja sehän on upeaa. Usko itseesi, rukoilen sydämestäni, että kuljet elämäsi halki vailla katumusta."


Tommi

Vakavaa leikkiä poikain kesken

Matias Riikonen: Matara. 3. painos. Teos 2021.

Koulupojat elävät kesälomallaan kaksoiselämää omassa Mataran valtakunnassaan. Matara muistuttaa hieman muinaista roomalaista yhteisöä. Senaattorit juonittelevat lakanatoogat yllä ja käskyttävät alaisiaan, pikkupoikia, joilla on hiilellä piirretyt viikset, koppalakit ja henkselihousut. Mataralla on omat lait ja rituaalit, oma raha ja poikakohortilta toiselle kulkeva perinnetieto. Rikkaat ovat rikkaita täälläkin, he voivat ostaa työläisiä omiin projekteihinsa. Eivätkä valtaapitävät ole turvassa juonitteluilta ja kapinamielialalta.

Kerronnan keskiössä on pikkuveli, joka toimii tiedustelijana isoveljensä kanssa. Vihollisia ovat kallialaiset, kermit ja partialaiset. Veljekset löytävät vakoiluretkellään vihollisen leirin, ja sotavalmistelut alkavat.

Sota ei ole yhdentekevää nahistelua. Puumiekan isku tietää hengenlähtöä, kuolleiden on käyttäydyttävä sovittujen sääntöjen mukaan ja heidän on poistuttava Matarasta. Vankeja nöyryytetään kuten oikeissa sodissa ainakin.

Matias Riikonen osaa luoda ihmeellisen unenomaisen maailman. Kesäinen luonto henkii, sirkuttaa ja sykkii antaen kehykset poikien valtakunnalle, joka tuntuu myös kehittyvän omien orgaanisten lakiensa mukaan. Poikien keskinäinen valtataistelu, mutta myös kiintymys ja hellyys ja orastava seksuaalisuus saavat siinä sijansa. Pikkuveljen luontomystiset havainnot ja pyrkimys koko olemuksellaan täyttää yhteisen leikin edellyttämät vaatimukset punoutuvat kauniisiin miljöökuvauksiin, kun veljekset ”naakivat” eli kulkevat tiedustelijoina metsäkierroksillaan, noudattaen tarkkaa koreografiaa jalkatyössä, ”askel painui maahan päkiän ulkosyrjä edellä, sitten sisäsyrjä ja kantapää”; tämä jalkatyön kuva toistuu läpi romaanin joka jakson alussa.

Kirjan takakansiteksti ilmaisee asian hyvin: tämä romaani ottaa lapset vakavasti. Pikkuveljen ponnistukset, fyysisten rajojen koettelu yhteisen päämäärän takia, ilon hetket, pettymykset, pelot ja järkytykset välittyvät salaperäisen kauniina.

”Lehdet olivat peräisin nuoresta haavikosta, joka hehkui kankaan takana niin kirkkaana, ettei se näyttänyt lainkaan kuuluvan tähän todellisuuteen… isoveli katseli, kuinka haavoista sinkoutui rastaita, ja odotti aikansa, ennen kuin kääntyi pikkuveljen puoleen ja teki sormillaan juoksemista merkitsevän eleen. Pikkuveli nyökkäsi, isoveli kohensi vyötään ja veti henkeä, pikkuvelikin veti henkeä, ja he säntäsivät juoksuun… he välttivät risut ja liian tiheässä sojottavat oksat, valo välkkyi, he puuskuttivat, mutta juoksun ääni hukkui kuolleisiin neulasiin, vitikko oli aina vain likempänä, sen hehkuvat lehdet ja harmaiden runkojen kalterikko. He tömähtivät kyljelleen hiirenportaiden alaiseen hämärään, huohottivat hiljaa ja pyyhkivät multaa kämmenistään ja käsivarsistaan… taivas pilkisti lehtien rakosista ja lintujen huuto kuului ja haapojen havina, se oli heleää ja jollain lailla seremoniallista.”

Myös Matara-”valtion” kehitys, jännitteet ja valtataistelut ovat vahva teema.

”Kaius alkoi suunnitella uutta sotaretkeä. Ensin marssittaisiin länteen ja kukistettaisiin partialaiset, sitten jatkettaisiin etelään ja hyökättäisiin kermikallioille ja tapettaisiin niin monta kermiä kuin kyettäisiin. Harvennetuista kermilaumoista olisi valtiolle vähemmän uhkaa.

Virnanen muistutti senaatissa, etteivät kermit olleet hyökänneet kertaakaan koko kesänä. Jos niiden väkilukua onnistuttaisiinkin verottamaan, ensi keväänä niitä olisi taas täysi määrä, kun uudet pojat saapuisivat opistolle. Kaius vastasi, että ensi kesänä mataralaisiakin olisi täysmäärä, ja asia oli loppuun käsitelty.

Auguuri kuiskaili, että tätä menoa Kaius vielä tyrkätään Hadeen veräjille. Kaikkein kiltein poika taas tyynesti toteamassa sellaista, niin kuin murhanhimo olisi tauti, joka verenvuodatuksen myötä olisi tarttunut auguuriinkin. Se tarkkaili pikkuveljen kasvoja, eikä hän tiennyt, mitä auguuri hänessä näki ja miten se näkemäänsä punnitsi.”

Matara ilmestyi elokuussa 2021. Se ylsi Finlandia-palkintoehdokkaaksi 2021 ja Runeberg-ehdokkaaksi 2022, ja se on Matias Riikosen omaelämäkerrallisen teosparin jälkimmäinen osa, Jollaksen pojille omistettu. Ensimmäinen osa on vuonna 2019 ilmestynyt Iltavahtimestarin kierrokset, jossa nuori mies liikkuu maagisessa öisessä kaupungissa. Tommi-veljeni esitteli Iltavahtimestarin kierrokset Aarrearkun ensimmäisessä blogipostauksessa 1.3.2020.

”Pidän tuosta Riikosen polveilevasta ajatuksenjuoksusta. Tai kulusta, sillä kävellessäänhän hän niitä havaintoja tekee. Sen takia ne kai ovat kovin rauhoittavia:

Yksi toisensa jälkeen puiston valopylväät tuntuivat kääntyvän katsomaan perääni. Ne olivat julmemman oloisia kuin katulamput muualla. Niillä oli ikään kuin lierihatut, kalpeat sielut ja niiden laiha mutta ryhdikäs olemus toi mieleen jotkut Gestapon edustajat, sadetakkiset luihut miehet, jotka saattaisivat illalla ilmestyä kotiovelle. Kun niin ajatteli, näytti kuin valopylväät olisivat olleet vartiointitehtävissä.”

Lue Tommin koko artikkeli tästä.

Minä en tiedä poikalasten sotaleikeistä paljonkaan. Luettuani Mataran arvelen päässeeni edes hiukan jyvälle. Aavistan jotakin siitä arvokkuuden tunteesta, jonka leikki voi tuottaa. Leikkiin kuuluu vääjäämättä sekin, että lapset kasvavat ja leikki täytyy joskus lopettaa. ”Nyt hän oli vain valju muisto pojasta, joka joskus eli.”

Taina

Vavahduttavat jäähyväiset kirjoittamiselle

Riitta Jalonen: Omat kuvat. Tammi 2022.

Kärsimyskeho. Yliherkkä iho, colitis ulcerosa, ravinnon imeytymishäiriö, kirjoituskäden nivelrikko. Lisäksi nuorena sairastettu tuberkuloosi (kyllä, vielä 1970-luvulla Suomessa oli tuberkuloosipotilaita laitoshoidossa) jätti jälkensä. Puistossa hyökänneen pahoinpitelijän nyrkkiraudan vaurioittamat hampaat. Keho muistaa, eikä muistoja pääse pakoon. Omat kuvat -romaanissa kirjailija matkustaa Sveitsiin kirjoittamaan, yhtenä päämääränään Davos, josta hän aikoinaan nuorena tuberkuloosipotilaana kehitti mielikuvan taianomaisena parantavana paikkana. Samalla hän jättää jäähyväisiä kirjailijanuralleen.

Sveitsin maisemat, meditatiivinen yksinolo ja satunnaiset kohtaamiset luovat kehikon kirjailijan koko elämään ulottuvalle pohdinnalle. ”Muistelmat” on lattea sana kuvaamaan kaikkea tätä. Kirjailija käy läpi menetyksiään ja surujaan kuten adoptiopikkuveljen kohtaloa ja isänsä saattohoitoa. Omiin kokemuksiin punoutuvat kiinteästi omien kirjojen vaiheet ja kirjailijan luomat fiktiiviset henkilöt, joiden hän jälkeenpäin miettii toteuttaneen aina jotakin tehtävää.

Riitta Jalosen kirjailijantyötä tuntuu leimaavan lähes mystinen uppoutuminen, henkilöihin samastuminen ja jopa oman kehon kautta myötäeläminen. Hän kirjoittaa paljon käsin, ja käsialat vaihtelevat, hän on välillä kuin automaattinen vastaanotin. Työstäessään Janet Frame -teosta Kirkkaus hän joutuu sydänoireiden takia sairaalahoitoon ja naputtaa kustannustoimittajalle tekstiviestin: ”sydänoireita, ensiavussa, samastuminen on mennyt liian pitkälle”. Janet Frame oli uusiseelantilainen kirjailija, joka joutui taistelemaan kutsumuksensa puolesta ja jonka raskaisiin elämänvaiheisiin kuului muun muassa mielisairaalajaksoja sähkösokkihoitoineen.

Jalonen pitää kirjailijan työtä eräänlaisena sijaisena toimimisena. ”Oma elämä on aina kirjojen taustalla, suoremmin tai epäsuoremmin, mutta minusta on tuntunut, että kirjoittaminen itsensä läheltä on vaikeampaa kuin kirjoittaminen kokonaan keksitystä henkilöstä ja keksityistä tapahtumista. Kirjailija on sijainen. Olen ollut Janet Framen sijainen; olen lainannut omia tunteitani ja ajatuksiani hänen nimeään kantavalle romaanihenkilölle.”

Riitta Jalonen on 68-vuotias. Hänen laajaan tuotantoonsa sisältyy niin aikuisten kuin lastenkin kirjoja, joita on käännetty monelle kielelle. Hän on saanut muun muassa Runeberg- ja Finlandia Junior -palkinnot. Omat kuvat antaa aavistusta hinnasta, jonka kirjailijan työ on vaatinut, kehon kärsimyksestä, mielen ahdistuksesta. Joskus ”sana” herättää tekijän keskellä yötä; on noustava ylös ja laitettava asia paperille, vaikkei millään jaksaisi. Yksi mitättömältä tuntuva sana saattaa johtaa johonkin suurempaan, sanaa tottelemalla voi tavoittaa jotakin tärkeää.

Kirjailijankutsumus on ollut ehdoton, vaihtoehtoja ei ollut, ”kirjoittamisesta on tullut elämää ylläpitävä pakko”. Jo 10-vuotias Riitta tiesi, mitä tahtoi: ”Kirjailijattaren muistelmat: olen vielä nuori tyttö, mutta olen saanut kokea paljon ihmeellistä. Tässä kuussa täytän 10 vuotta. En jaksa kertoa kaikkea elämästäni tuskin muistankaan sitä… En ole vielä kirjailijatar, mutta haaveeni asuu siellä. Kirjoitan runoja ja yhtä kirjaa nimeltä Lentävä tuoli.”

Muuten vavahduttavan hienossa romaanissa on yksi ärsyttävä kauneusvirhe, sairaalan äänimaailman muisteluun liittyvät väärin kirjoitetut Tipi-tii -laulun sanat s. 135–136. Fraasihan kuuluu Tipi-tii, tipi, tipi, tipi-tii eikä Tipi-tii, tipi, tipi-tii. Miten pääsee  arvovaltaisista kustantamoista moisia lapsuksia läpi, luulisi että joku käsikirjoituksen lukeneista olisi osannut laittaa hittilaulun sanat kohdilleen.

Pystyykö kirjailija yli 30-vuotisen uran jälkeen olemaan kirjoittamatta, julkaisematta?

”Voi olla, että yritykseni olla kirjoittamatta on työn perimmäistä luonnetta vastaan. Kirjoittamiseni on samanlaista kuin lumisade, joka ei tule taivaalta anomalla vaan tulee kun on tullakseen. Kuitenkin tahto lopettaa on samalla lailla voimakkaasti mielessä kuin aikoinaan se että on pakko kirjoittaa.”

Omat kuvat tuo hieman mieleen Deborah Levyn omaelämäkerrallisen trilogian, jossa myös  päiväkohtaisiin tapahtumiin, matkustamiseen ja kirjailijaresidensseihin liittyy kirjailijan aiemman tuotannon reflektointia. Tosin siinä missä kuusikymppinen Levy maustaa muistelmansa yllätyksillä ja huumorilla, Jalosen kirja on vakava, kaunis ja ankara kuin katedraali.

Taina

Suomalaista nuorta keskiluokkaa digiajassa

Suvi Vaarla: Kadonnut aika. WSOY 2022.

Suvi Vaarla on aiemmin julkaissut novellikokoelman Täydellisiä ihmisiä (2013) sekä romaanin Westend (2019). Novelleihin en ole perehtynyt, joten en lausu niistä mitään, mutta Westendin luin tuoreeltaan ja pidin siitä kovasti. Se on sukupolviromaani ja ajankuvaus, joka nostaa esiin 1990-luvun laman suurten menestystoiveiden jälkeen ja etenkin laman lasten kokemukset. Jäi mielikuva elegantista kertojasta, ja tuore kirja Kadonnut aika vahvistaa vaikutelmaa. Tässä on kauniilla kielellä kirjoitettu ehyt romaani, jota lukiessa ei tarvitse jännittää, saako yhtäkkiä jonkin vekkulin likasangon niskaansa.

Kadonnut aika käsittelee suomalaista nuorta ja nuorehkoa keskiluokkaa, hiljalleen keski-ikäistyviä kaupunkilaisia. Päähenkilöitä on useita, ja käännekohtatapahtuma yhdistää heidän polkunsa ainakin hetkeksi. Yhteinen nimittäjä henkilöille on ahdistuneisuus. He ovat enimmäkseen hyväosaisia ja tiedostavat sen, ja tuntevat syyllisyyttä ahdistuneisuudestaan. Heillä on paineita tehdä oikeita valintoja. Lasten syntymään ja kasvatukseen liittyy lähes sietämätöntä stressiä.

Yksi pakenee valintojen vaikeutta sumeaan nomadielämään, toinen miettii jaksaako työssään, kolmas elättelee ajatusta väitöskirjasta ja kuntoilee pakonomaisesti. ”Juoksu oli moderni rukous, hurskaan kiitollisuutta toimivasta kehosta.”

Vaarla tekee tarkkoja havaintoja ilmiöstä, joka suuresti värittää romaanin henkilöiden elämää, nimittäin kaikkialle tunkevasta teknologiasta.

”He istuivat joka ilta television ääressä, mutta televisio ei riittänyt: samaan aikaan piti katsoa jotain puhelimesta, usein myös sylissä lepäävästä kannettavasta. Riittikö kolmekaan ruutua? Kun kummastakaan kuukausimaksullisesta suoratoistopalvelusta ei löytynyt mitään kiinnostavaa, he katselivat valtavasta älytelevisiostaan nettivideoita uimaan opettelevista vesisioista, röyhelövaatteisiin puetuista kissoista, kaahareista jotka lensivät katolleen suurkaupungissa, tai mitä suosittelualgoritmi heille ehdottikin.”

Jotain kertoo ajasta, jos henkilö jää auton alle tuijottaessaan liian kiinteästi älypuhelintaan, ja päälleajaja on myös ollut nenä kiinni älypuhelimessa. Lasten kännykänkäyttö ja jatkuva vääntö ruutuajasta on yksi osa teknologian ylivaltaa. Vaarla kiteyttää hienosti sen, mihin suuntaan ihmiskunta on matkalla.

”Omasta mielestä oli tullut kaatopaikka, jossa rääkyvät lokit etsivät ravitsevaa syötävää, mutta kolusivat aina uudestaan samoja tuhruisia käärepapereita.”

Tekniikan ylivallalle ei kukaan tunnu voivan mitään, paitsi amerikkalainen pariskunta, jonka luona yksi päähenkilöistä työskentelee au pairina. Pariskunta pitää pikkulapsensa täysin erossa digitaalisista laitteista. Lapset varttuvat steinerilaisessa luomuhengessä. Ei sekään tosin suju kuin Strömsössä. Au pairin jännitteinen elo lapsiperheessä kuuluu kirjan hienoimpiin jaksoihin, se on loistavasti kerrottu valta-asemien tutkielma.

Mielenkiintoinen teema on lasten ja vanhempien suhdeverkko, jota pohditaan kaikkien päähenkilöiden kautta. Se miten esimerkiksi vanhemman ikä ja sairastelevuus voi vahvasti vaikuttaa lapsen elämään. Ja vaikka oma lapsuus olisi ollut melko ok, niin silti uuden sukupolven saapuessa ollaan aika pihalla.  Digitaalinen yhteydenpidon pakko tuo uusia sävyjä myös perhesuhteisiin.

”Oma lapsuus muistutti ulkoisesti nykyaikaa, mutta kun tarkensi katsettaan, ymmärsi että tasapainossa oli tapahtunut lähes huomaamaton muutos: koodissa oli bugi, joka ei rikkonut ohjelmaa vaan tuli esille vain hetkittäin, outona virheviestinä alitajunnassa.”

Suomalaisen kaunokirjallisuuden genressä tunnutaan kovasti arvostettavan sotahistorian kuvauksia. Ne saavat paljon mediahuomiota ja niistä sovitetaan näytelmiä ja elokuvia. Mutta minusta on hienoa, että nykytodellisuudesta syntyy Kadonnut aika -romaanin kaltainen teos, samaan aikaan terävä ja kaunis hahmotelma ihmisistä tässä ajassa.

Taina

Kerronnan soppa lähes kiehuu yli

Ian McEwan: Opetukset. Suomentanut Juhani Lindholm. Otava 2022.

”Ei se ollut unta, vaan muistojen virtaa unettomana yönä.” Näin alkaa arvostetun englantilaisen kertojan Ian McEwanin tuore suurromaani Opetukset ja antaa hyvän käsityksen, mitä tuleman pitää: kirjan päähenkilön Roland Barnesin muistelmia seitsemältä vuosikymmeneltä.

Pitkin matkaa pähkäilin, pidänkö tästä kirjasta vai en. Tavaraa on valtavasti. Kirja on roteva tiiliskivi, 650 sivua. Päiväkohtaiset maailmanpolitiikan tapahtumat ja lähihistorian merkittävät etapit ikään kuin paaluttavat kaiken: Kuuban ohjuskriisistä Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuuteen, Berliinin muurin murtumisesta Irakin sotaan ja aivan tuoreisiinkin tapahtumiin, koronapandemiaan ja nationalismin nousuun ympäri maailmaa.

Kun näiden lomassa kerrotaan kolmen, neljän sukupolven kohtaloita muutamastakin sukuhaarasta ja käsitellään sellaisia teemoja kuin kirjailijan työn oikeutus, naisen oikeus taiteelliseen itseilmaisuun, pasifismi, sotatraumat, perhesalaisuudet, sukupolvien taakka ja hyväksikäyttö, niin paikoin on tunne, että soppa kiehuu yli ja ainesosia vain on liikaa. Lisäksi kerrontaa vesittää välillä löysä lörpöttely ja joutavien tarinoiden ymppääminen tärkeiden lomaan.

Aivan kuin kirjailija ei olisi osannut päättää, tekisikö joustavan, mukavan lukuromaanin vai tahtooko kirjoittaa pamflettia maailmanpolitiikasta, ilmastoasioista, tekoälystä, eliökadosta jne. Toisaalta McEwan rautaisilla kertojanlahjoillaan palauttaa mielenkiinnon kerran toisensa jälkeen. Minua säväytti esimerkiksi kuvaus optimismista, joka vallitsi Berliinin muurin murruttua 1989. Ihmiset todella uskoivat edistykseen. Voiko paremmin kuvata noita tuntoja:

”Väkijoukkojen ailahtelevat mielialat olivat aina arveluttaneet Rolandia, mutta nyt hän oli täysillä mukana yleisessä ilonpidossa. Toisen maailmansodan synkkä sopimus oli tullut päätepisteeseensä. Rauhanomainen ja yhdistynyt Saksa olisi pian totta. Venäjän imperiumi olisi hajoamassa ilman verenvuodatusta. Pian muodostuisi uusi Eurooppa. Venäjä seuraisi Unkaria, Puolaa ja muita ja muuttuisi demokratiaksi. Sehän saattaisi vaikka ryhtyä esimerkiksi kaikille. – – – Kylmän sodan ydinuhka oli mennyttä. Suuri aseistariisunta voisi nyt alkaa. Historiankirjat voitaisiin päättää tähän riemuitsevaan hyvien ihmisten joukkoon, joka juhli käännekohtaa Euroopan sivistyshistoriassa.”

Kirjan vahvinta antia ovat kuitenkin Rolandin lapsuutta ja nuoruutta käsittelevät luvut. Silloin pianotunneilla tapahtuu jotakin peruuttamatonta – kirjan alkuperäinen nimi on Lessons – jonka vaikutuksia Roland pohtii vanhanakin. McEwan kuvaa koskettavasti lapsen ajattelua, joka toisaalta on hetkessä ja toisaalta yhdistelee syitä ja seurauksia, sekä autoritaarisen 1950-luvun henkeä; ”kaikki oli lapsen syytä”, tapahtuipa lähes mitä tahansa.

Vuosikymmeniä myöhemmin liki 40-vuotias Roland on jäänyt poikavauvansa kanssa kahden. Vaimo hylkää perheensä, koska ei katso voivansa muuten toteuttaa kutsumustaan kirjailijana. Levottomuus alkaa piinata Rolandia, vauvan kanssa vaadittava rutiininomaisuus puuduttaa, ja sitten Euroopan ylle leviää radioaktiivinen pilvi. Roland miettii elämäänsä, tiivistelee ikkunoita pakkomielteisesti ja jauhaa mielessään ajatuksia menetetyistä mahdollisuuksista.

Tärkeä teema on kirjailijan työ ja oman elämän sekä läheisten käyttäminen aineistona. Taide-elämä on läsnä myös klassisena pianomusiikkina, jazzpianismina ja esteettisyyden arvostamisena. Päähenkilö Roland ei ole kirjailija, vaan muusikko, runoilija ja kriitikko sekä satunnaisten sekatöiden tekijä. Kirjailijan roolia ja maineen sattumanvaraisuutta käsitellään Alissa-vaimon uran kautta. Teema nostaa esiin ajatuksen kaiken muuttuvaisuudesta. Kirjailijat painuvat unholaan, ja nykyisessä puritaanisessa ajassa Alissan kaltaista räväkkäsanaista feministiä uhkaa cancelointi.

Alissan saksalaiset sukujuuret, saksalainen elämänmeno lännessä ja idässä, Berliinin muurin murtuminen. Ja toisaalta englantilainen elämänmeno, sisäpolitiikka, ulkopolitiikka, Brexit. Sekä lapsuuden muistoja eksoottisemmista maista. Kuten sanottu, tavaraa on tarjolla runsaasti. Punaisena lankana toki on Rolandin kehityskaari, jota värittää ylivirittynyt seksuaalisuus ja narsismi.

”Roland koki, että kaikki mitä hän elämässään teki – kaikki erilaiset freelance-viritykset, ystäyyssuhteet, huvitukset, itseopiskelu – oli pelkkää väistelyä, hetken helpotusta. Hän väisteli vakinaista palkkatyötä ollakseen käytettävissä. Hänen täytyi pysytellä vapaana – jotta voisi saada jotakin pysyvää. – – – Hän ei mahtanut itselleen mitään. Kaiken pohjalla oli bassokulkuna soiva pettymyksen perusääni.”

Rolandin egoismia kuvaa hyvin seuraava kohta: ”Rolandin mielestä kuoleman huonoimpia puolia oli se, että ihminen poistettiin tarinasta. Seurattuaan sitä tähän asti hän halusi tietää miten asiat kehittyisivät.” Päähenkilön kunniaksi on todettava, että hän itsekin toteaa olevansa omahyväinen tomppeli.

Kirjan loppupuolella paistaa myös esiin iäkkään henkilön ihmettely vuosikymmenien muistamisen taakan äärellä. Roland järjestelee koronapandemian liikkumiskiellon aikana suurta määrää vanhoja valokuvia. Urakka edistyy hitaasti, koska jokainen kuva herättää muistoja. Kaiken katoavaisuutta ei pääse pakoon.  ”… aivan ensimmäisenä katoaa aina kuva itsestä, siitä millainen itse oli ollut ja miltä oli muista vaikuttanut.”

Tekstimassasta jää mieleen useita helmiä, kuten kohta, jossa kuolleen rakkaan uurnaa ollaan viemässä joen äärelle tai jossa pönäkät poliisit kuulustelevat Rolandia, vauvan kanssa sinnittelevää yksinhuoltajaisää, jonka muistikirjamerkintöjä virkavalta lukee kuin piru raamattua.

Vaikka vaikutelma tästä järkäleestä on hieman sekava, niin vaakakuppi kallistuu lopulta tykkäämisen puolelle.

Tommi-veljeni on aiemmin esitellyt Aarrearkussa kaksi Ian McEwanin romaania. Pähkinänkuori (Nutshell, 2016) on erikoinen tarina – kertojana on syntymätön sikiö. Lauantai (Saturday, 2005) taas on yhdenpäivänromaani päähenkilönään näköjään täydellisesti menestynyt kirurgi. Lue Pähkinänkuori-romaanista tästä ja Lauantai-romaanista tästä.

Taina

Sotahullujen aikaan

Kjell Westö: Kangastus 38. Suom. Liisa Ryömä. Otava 2013.

Kiinnostuin tästä kirjasta, kun kirjoitin Aarrearkkuun Westön veljesten uudesta esseeteoksesta Vuodet. Siinä Kjell Westö muisteli Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon palkintoseremoniaa ja sen odottamista. Loppusuoralle päässeet ehdokkaat eivät tienneet, kuka heistä palkittaisiin. Piti kävellä ja odottaa, ja siinä ehti miettiä kaikenlaista. Westö voitti, ja kyseessä oli Kangastus 38.

Nyt liki kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen romaani on kuin koskemattoman tuore, parhaiden klassikoiden tapaan.

Kangastus 38 kuvailee tapahtumia Helsingissä vuonna 1938. Euroopassa eletään omituisia aikoja.

”Nyt vaadittiin taas hehkuvaa vihaa sekä todellisia että kuviteltuja vihollisia kohtaan. Nyt vaadittiin ehdotonta rakkautta myyttiseen, naisellistettuun synnyinmaahan, yhtä sokeaa ja toivotonta rakkautta kuin kontiaisen rakkaus maakoloonsa. Suomi-neito. Svea-mamma. Natsien korulauseet naisesta saksalaisen perimän tärkeimpänä vaalijana. Ja kun Stalin vaati taiteen realismia sekä teollisuuden sankaritekoja, niin takana häämötti kukapa muu kuin Äiti Venäjä, jonka Lenin oli yrittänyt haudata.”

Helsinkiläinen juristi Claes Thune palkkaa asianajotoimistoonsa konttoristin, rouva Wiikin. Nainen suorittaa työnsä moitteettomasti ja käyttäytyy yhtä siivosti. Kuitenkin hän kantaa menneisyyden painolastia, jonka jäljille lukija pikku hiljaa pääsee.

Thunellakin on omat taakkansa. Hän on eronnut vaimostaan, suositusta seurapiirikaunottaresta, ja hävinnyt alfaurosten kilpailun vanhalle ystävälleen, lääkäri Lindemarkille. Kirvelevää tappiota ei pysty unohtamaan, koska Thune ja Lindemark ovat osa vanhan kaveripiirin Keskiviikkokerhoa, säännöllisesti kokoontuvaa herraseuraa. Ajan myrskyt ulottuvat sinnekin, vaikka periaatteessa politiikasta puhumista pyritään karttamaan. Porukasta yksi omaksuu natsien ruumiinkulttuuri-ihanteet ja joukon ainoa juutalaistaustan omaava kokee ympärillään olevan ahdingon. Thunella ei ole henkilökohtaista hätää, mutta häntäkin häiritsee kaikki outo ajassa vellova.

”Thune saattoi tuntea itsensä tuskallisen hyödyttömäksi, kuin Chaplinin kulkuri Nykyajassa, tai kuin hän olisi suistunut Jules Verne -laitteeseen joka oli vienyt hänet aikakauteen johon hän ei kuulunut, aikakauteen joka ei arvostanut mitään muuta kuin fyysisiä suorituksia. Aikaan joka vaati sokeaa miehuullisuutta joka ikiseltä. Miehuullisuus ei ollut koskaan ollut Thunen vahva puoli. Hänen erikoisalaansa olivat analyysi ja harkinta.”

Westö kuvaa mestarillisesti 1930-luvun jännitteitä. Suomen sisällissodasta ei lopulta ole kulunut kovin kauan. Voittajien ja häviäjien puolet, traumat, pelot, turhautuminen ja kauna tulevat esiin. Brutaali raakuus, väkivallan uhka on läsnä, valmiina purkautumaan pienestä yllykkeestä.

Thune kuuluu etuoikeutettuihin herroihin. Helsingissä on tietty seutu, ”paikka valituille”, keskustasta etelään, joitakin rönsyjä Munkkiniemessä, Etu-Töölössä ja niin edelleen. Siellä ihmiset ovat tarkkaan selvillä toisistaan, ja uteliaisuus on ”sekä turva että taakka.” Sen ytimessä ovat herrakerhot Svenska Klubben, Handelsgillet ja Finska Läkaresällskapet. Vaikka Keskiviikkokerho on rasittava ja tulossa tiensä päähän, ei siitä noin vain voi luopua. Ja luonnollisesti Thune auttaa sisarenpoikaansa Rollea uralla eteenpäin.

Konttoristi rouva Wiik taas on pelastanut pikkuveljensä orpokodin pedofiileiltä, kokenut punaisten naisten vankileirin ja yrittänyt sen jälkeen parhaansa mukaan saavuttaa elämäänsä arvokkuutta. Hänen elämänpiiriinsä kuuluvat äänekkäät kerrostalot, rahvaan asuinsijat, askeettinen elämä jotta jotakin jää palkasta säästöön sekä ainoana hemmotteluna elokuvanäytännöt.

Näiden kahden täysin erilaisen elämänpiirin yhteentörmäyksestä syntyy romaanin jännite. Se syntyy myös henkilösuhteista ja niiden lomittumisesta toisiinsa sekä salaisuuksien paljastumisesta ja revanssin ajatuksesta.

Paitsi että romaani on jännittävä ja oivaltavuudessaan terävä, se on kirjoitettu nautittavalla tyylillä. Westö luo ajankuvaa, mukana ovat musiikit, elokuvat, iskelmät, urheilukilpailut. Parhaaseen Westö-tyyliin Helsinki on tavallaan yksi päähenkilöistä valoineen, varjoineen, kivikortteleineen, helteessä huokauksineen.

Nyt syksyn 2022 kääntyessä talveksi, Venäjän hyökkäyssodan jatkuttua kahdeksan kuukautta ja Vladimir Putinin levittäessä ajatuksiaan Ukrainan ”denatsifikaatiosta” ja ”desatanisaatiosta”, ei voi mitään sille että romaanin aforistisia pohdintoja on paikoin kylmäävää lukea.

Thune miettii nuorison aggressiivista kärsimättömyyttä: ”Ja Thune myönsi että tämä kärsimättömyys oli aikojen kuluessa palvellut monia hyviä päämääriä, sillä nuoret paljastivat usein sen maailman teennäisyyden ja mädännäisyyden, jonka vanhemmat olivat rakentaneet ja josta nämä vanhemmat sitten kovin ahnaasti ammensivat hyötyä. Mutta kärsimättömyydessä oli myös tukahdutettua pimeää voimaa, joka valloilleen päästyään oli uhka ihmiskunnan rauhalliselle yhteiselolle. Jotkin iskusanat sisälsivät hurmioitunutta puhtaudenkaipuuta, niin abstraktia ettei kaipaaja pystynyt kuvaamaan mitä puhdas elämä sisältäisi, vaan vain sen mikä oli kitkettävä pois. Tai sitten iskulauseet ilmaisivat yhtä voimakasta kaipausta kiistämättömiin, täydellisiin voittoihin, ja kummatkin kaipauksen lajit olivat eri aikakausina ja eri oloissa saaneet saaneet ihmisen luopumaan demokraattisista vaistoistaan ja vihaamaan ja halveksimaan lähimmäistään.”

Nykyhetken tapahtumat osoittavat, että olisi syytä olla varuillaan kaikenlaisten lähimmäistä vähättelevien ideologioiden voimistuessa. Pitäisi varoa jakoa ”meihin” ja ”noihin muihin”. Olen ennenkin näillä palstoilla todennut, että demokratia tarvitsee puolustajia. Tietyille piireille on eduksi, jos länsimaissa aletaan esimerkiksi kyseenalaistaa oikeiden vaalien tuloksia ja halveksia demokratiaa. Westön romaani muistuttaa mieliin nolot uuden Saksan ihannoinnit, joita Suomessakin aikoinaan lehdistä luettiin, asialla olivat arvostetut kynäniekat. Toivon, ettemme alkaisi elää uutta 1930-lukua.

Taina

Kirpeä kuvaus bisnesmaailmasta

Jukka Hakala: Valheet joihin uskomme. WSOY 2022.

Nyky-Suomen työelämä kaunokirjallisuuden teemana on harvinaisuus, ja siksi tartuin kiinnostuneena Jukka Hakalan esikoisromaaniin Valheet joihin uskomme. Yritän nyt olla pilaamatta lukunautintoa heiltä, jotka eivät vielä ole kirjaa lukeneet, enkä siksi kerro juonesta muuta kuin että kaksi tärkeää tapahtumalinjaa liittyy toisiinsa: yritysfuusioihin ja brändityöskentelyyn erikoistuneen firman CapIcen toimitusjohtajavalintaprosessi sekä uuden tuotteen kehittely uudenlaisen ajattelun pohjalta.

Helsingissä liikutaan ja ajan ilmiöitä ruoditaan säälimättömällä tarkkuudella. Jukka Hakala itse on liikkeenjohdon valmentaja ja brändivalmentaja ja tietokirjailijana kunnostautunut. Hän tuntee esikoisromaaninsa aihepiirin läpikotaisin. Johtuneeko näyttämön tuttuudesta, että keitos on aika kirpeä, paikoin maistuu jopa kyynisyys. Jälkimaku on silti myönteinen.

Satiirisen romaanin päähenkilöt ovat viisikymppinen HP, kovaksikeitetty hallitusjohtaja, nelikymppinen mainosmies Aki ja alle kolmikymppinen viestintäasiantuntija Laura. Äijien kautta tuodaan esiin armoton kilpailu, jatkuva paine pysyä kunnossa ja näyttää dynaamiselta. Kaikki ulkoinen onkin miehille keskeistä. Asuntojen sisustukset ja neliöt kuvaillaan yksityiskohtaisesti, kilpailu on ankaraa joka sektorilla. HP ilmaisee pitkin matkaa yhtä ja toista ”grumpy old man” -tyyliin.

”Hän ei pitänyt Hoffmanista. Mies istui hallituksessa vain koska hänen isänsä oli aikoinaan tehnyt hyvät kaupat ja saanut suvulleen tukevan siivun firman osakkeista. Hoffman oli lihava, eikä HP voinut sietää läskejä. Hän tiesi, että hänen inhonsa oli lapsellista, nykyisin varmaan jo rasististakin. Eihän ketään saanut enää edes leikillään sanoa läskiksi, piti puhua kehopositiivisuudesta ja eheästä minäkuvasta. Mutta kun se kuva ei mahtunut edes peiliin.

Hyllyvä liha ei ollut hänen juttunsa. Se oli osoitus heikkoudesta, maltin ja itsehillinnän puutteesta.”

Aki kipuilee jonkinlaisessa neljänkympin kriisissä, miettii välillä koko markkinointitouhun mielekkyyttä ja nopeata muutosta.

”Akin entinen kollega, edesmennyt mainoskirjoittaja, oli sallinut itselleen yhden huutomerkin vuodessa. Teksti oli saatava huutamaan itsessään, ilman osoittelevia välimerkkejä. Pannassa olivat myös alleviivaukset, kursivoinnit ja muut tekniset apuvälineet.

Kun mainonta muuttui nopeatempoisemmaksi, hetken hohtaviksi bannereiksi ja nettikauppojen muutamien tuntien megatarjouksiksi, copywriterin sanataiteelle ei ollut enää entisenlaista kysyntää. Miksi panostaa kieleen, kun huomenna mainos on jo ykkösten ja nollien hautausmaalla? Miksi maksaa tuhansia euroja palkkaa vanhalle jäärälle, kun nuorisokielen kokemusasiantuntija kirjoitti ostokehotuksen minuuttipalkalla? Mainonnasta oli tullut samanlaista kertakäyttökulttuuria kuin sen markkinoimista turhakkeista.”

Nuori Laura on kirjan kantava voima, hänessä on herkkyyttä ja uudistusmielisyyttä. Lauran kautta käydään myös ikäpolvipohdintaa. Lauran mielestä vanhemmat ikäluokat ”olivat kadottaneet yhteiset ihanteet. Sodat ja jälleenrakennus olivat ja menivät, onneksi. Mutta mitään uutta ei tullut tilalle, toisin kuin nuoremmilla, jotka ajattelivat enemmän yhteistä hyvää, kuten sitä miten maapallolle käy.”

Nuoremmat eivät enää myöskään ajattele olevansa yhden työnantajan palveluksessa kymmeniä vuosia. Lähtölaskenta käynnistyy herkästi, mieli on koko ajan avoin vaihtoehdoille. ”Miksi me sitouduttaisiin työnantajaan, kun ei nekään sitoudu meihin?”

Näiden yhteentörmäysten valossa onkin mielenkiintoista miettiä, mihin suuntaan työelämä oikeasti nyt on muuttumassa. Palaisiko työnantajauskollisuus ja vanha patruunahenki sittenkin takaisin?

Kirjassa on ilahduttavan värikkäitä sivuhenkilöitä, kuten suuria Star Wars -legohahmoja keräilevä talousjohtaja ja mainospersoona Starman, joka donkkailee koripalloa 6 metriä korkeassa studiossaan. Myös Lauran havainnot asiakkaista Kruununhaan Alepan myyjänä ovat herkullista luettavaa.

Yksistään ajankuvan terävän tarkastelun takia romaani kannattaa lukea. Valheet joihin uskomme ilakoi esimerkiksi seuraavilla trendi-ilmiöillä: avokonttorit vailla nimettyjä työpisteitä, voittajatunnit (= se että nouset kello 5 juoksemaan), maineen menetys jonkun nimettömän netissä huutelevan ääliön takia, intohimon nostaminen uudeksi yritysten mantraksi, ”ajatuspajan tulevaisuuspaneeli” juontaja-hoksauttelijoineen ja growth enablereineen ja niin edelleen.

Kriisiviestintäkonsultit, hysteerinen harrastaminen, somepostailut, trendikkäät ravintolat ja gourmet-myymälät… ilmiöiden lista on pitkä. Maailma muuttuu, ja ikääntyvät miehet kiukuttelevat. Välillä tosin murina alkaa tuntua jo koomiselta, kuten kirjan loppupuolella äijien valittaessa, että radio on pilalla eikä kirkkokaan ole entisensä. HP toteaa olevansa ”lajinsa viimeinen”, hänen viihtymisensä laita on niin ja näin, hänen kulta-aikansa oli juppi-Suomessa.

Jukka Hakala todella osaa kirjoittaa. Tapahtumat etenevät niin mielenkiintoisesti, että liki 400-sivuista kirjaa on mahdoton jättää kesken. Jos malttaa lukea tarkkaan, huomaa ihmiskuvauksissa henkilöhistorioiden tuomaa syvyyttä. Kieli on monipuolista, paikoin jopa lähes runollisen kaunista, kerronta on rytmikästä ja hauskaakin. Hakalan käyttämä kerrontatekniikka, kaikkitietävä kertoja imperfektissä, on tähän teokseen juuri paras valinta. Toivon saavani luettavakseni lisää tältä kirjoittajalta.

Taina

Nulikka ja sen eno

Petri Tamminen: Enon opetukset. Otava 2006.

Suomalainen maalaistalo vuonna 1981. Suku viettää kesää kuten aina: tikanheittoa, radion kuuntelua, pienkoneiden rassaamista, kotiaskareita. Isoisä tekee kuitenkin kuolemaa kamarissa, ja yhtäkkiä setien ja tätien välillä puhkeaa riita. Tämä riita on erilainen kuin totunnaiset nahistelut, ja kirjan minäkertoja, teini-ikäinen Jussi tajuaa ilmassa väreilevät muutokset enteet.

”- – – mutta nyt isoisä oli kuolemassa ja tädit riitelivät ja minä pelkäsin, että minä menettäisin sen kaiken, isoäidinkin. Tiesin että sellaista tapahtuu, olin minäkin nähnyt tyhjiä taloja ja pusikoituneita peltoja ja autioita pihoja, joiden synkkiä syreenipensaita sade piiskasi.

Niin paljon minä pelkäsin, etten ymmärtänyt, että se mitä meille nyt tapahtui, tapahtui kaikkialla, että mitään niin surkeaa me emme keksisi, etteivät toiset olisi sitä jo keksineet.”

Jussin, enon ja Myrskyn matka kaupunkiin ostamaan isoisälle ruumisarkkua kuuluu suomalaisen kaunokirjallisuuden elämää suurempiin jaksoihin. Miesten ystävyys, jossa Jussi pyörii vähän ulkojäsenenä, kesäinen päivä, kiireettömyys ja kaiken höysteenä satuhäät, jossa prinssi ja prinsessa saavat toisensa (Charlesin ja Dianan häät 1981). Baareissa televisiot ovat päällä ja asiakaspalvelijat muissa maailmoissa. Miehinen hölmöily, kun arkku on saatu kotimatkalle. Itsehän se tietysti pitää kuljettaa.

Jussi on surullisen hahmon ritari, yksinäinen poika, joka on ottanut kymmenen vuotta vanhemman enonsa idolikseen. Kirjan kolmessa osassa ‒ 1981, 1994 ja 2005 ‒ pojannulkki kasvaa aikuiseksi perheelliseksi mieheksi, mutta ei ole oikein sovussa itsensä ja ympäristönsä kanssa. Edelleen hän ihannoi enoaan ja lähteekin tämän luo viikonloppureissulle kalastamaan. Se ei kuitenkaan ole miesten kalareissu, sillä paikalla on myös kaksi naista. Eno ja Myrsky yhdessä osaavat lähestyä naisia tavalla, joka on Jussille käsittämätöntä lahjakkuutta. Hän on aina vain kuin poikanulikka eikä ihailussaan ymmärrä, että itse asiassa enon naisjutut ovat arveluttavia ja ihmissuhteet sotkuisia.

Enolla on kunnianhimoa, hän yrittelee studiovalokuvaajana ja pohtii täydellisen valon ja täydellisen ilmeen vangitsemista. Enon ”kehitys” kulkee silti vääjäämätöntä kulkuaan.

Jussi elättelee ajatusta, että enon kanssa on tapahtumaisillaan jotakin, joka auttaa Jussia pääsemään eroon itsestään ja tylsyydestään. Tutussa talossa, tutussa pihapiirissä nostalgia nostaa välillä päätään kuin lohduttaen.

”Ikkunasta näkyi takapihan pajukko. Kun seisoin hiljaa, saatoin kuvitella selkäni taakse keskipäivän aurinkoisen salin, 70-luvun tuoksut, valon väreilyn matolla. Hohtavan valkoiset lautaset tuvan pöydällä ja tuvassa leijuvan perunoiden pesun hajun. Tuvan ikkuna oli auki, pihalla seisoi autoja, autoradiossa soi Autio hiekkaranta. Lähdettiin enon kanssa uimaan, pyörä tärisi alamäessä, männynjuuret tuntuivat paljaissa jalkapohjissa.”

Enon opetukset on hieno kuvaus ulkopuolisuudesta, tuskallisesta itsetarkkailusta, rooleista vieraantumisesta ja sosiaalisista odotuksista. Jussi tarvitsisi oikea-aikaista palautetta käyttäytymisestään ja tekemisistään. Hän olisi nuorena tarvinnut rohkaisua omana itsenään, arvokkaana olemiseen. Kun sitä ei tule, hän haahuilee tilanteesta toiseen, vahtii ilmeitään ja arvelee olevansa ujo ja tylsä.

Hän on niin kuutamolla, että avioerokin tulee hänelle täytenä yllätyksenä. Yksinäisyydessään hän katsoo holtittomasti televisiota ja mieltyy jostakin syystä säätiedotuksiin. ”Ainoa mieltäni rauhoittavat ohjelma oli säätiedotus. Arvelin sen johtuvan kartasta. Minusta oli mukava saada kokonaiskäsitys tapahtumista. Toivoin että olisi enemmän säätiedotuksen kaltaisia ohjelmia, joissa joku seisoisi kartan edessä ja kertoisi minulle miten asiat ovat.”

Kirjan hauska teema ovat kuninkaalliset häät. Vuonna 1981 Charles ja Diana saavat sydämet väräjämään, vuonna 2005 Charles nai Camillan. Jussi ymmärtää Charlesin hakevan ”kohtuutta ja mielenrauhaa”.

”Tunsin itsekin jotakin ilon kaltaista näiden kahden aikuisen ihmisen käytännöllisyyden äärellä. Jos Charlesin ja Dianan häitä oli pidetty satuna, tämä vihkiminen tuntui nyt julistavan kohtuuden ja armon sanomaa. Minulle tuli hyvä olo, kun huomasin, että tämä avioliitto, jota monet pitivät merkkinä aikamme omituisuudesta, saattoi olla merkki sen tervejärkisyydestä, harhattomuudesta.”

Enon opetukset oli syystäkin kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana vuonna 2006. Palkituksi tuli sinä vuonna Kjell Westön Där vi en gång gått (Missä kuljimme kerran), hieno kirja sekin, joka päätyi myös teatterinäyttämöille. Enon opetuksista Yle teki kaksiosaisen elokuvan.

Taina

Kuolevan äidin salaisuudet

Anja Kauranen: Ihon aika. WSOY 1993.

Ihminen on aina mysteeri, ja oma vanhempi voikin olla se kaikista suurin mysteeri.

Laajalti eri kielille käännetty ja monilla huomionosoituksilla ja palkinnoilla laakeroitu Anja Kauranen (sittemmin Snellman) tutkii tässä romaanissa aikuisen tyttären ja hänen kuolevan äitinsä suhteita. Kirjassa on omaelämäkerrallisuutta: minäkertojan perhetilanne on yhtenevä, ja lapsuusperheen historiasta Helsingin Kalliossa tunnistaa paljon tuttua. Ihon aika vuodelta 1993 on Kaurasen seitsemäs romaani. Hänen koko tuotantonsa käsittää tällä haavaa noin kolmekymmentä teosta. 68-vuotias Snellman on täydessä iskussa; viime vuonna häneltä ilmestyi teos Kaikki minun isäni.

Ihon aika -romaanissa kirjailija käy Koskelan sairaalan kroonikko-osastolla hoitamassa parantumattomasti sairasta vanhaa äitiään. Loppuaika on monin tavoin herkkää. Siinä on surrealistista huumoria ja yllättävää kauneutta, mutta myös kiukkua ja väsymystä. Kuuden hengen huoneessa, jossa asustaa kuusi finaalissa olevaa kroonikkoa, on mahdotonta toimia aina oikein.

”Minä vedän verhoja eteen ja pois, asettelen niitä paremmin, venytän, taiteilen, ettei kirkas kiila osuisi aivan suoraan kaihiseen silmään ja sumentaisi jo entuudestaan himmeää näkyväisyyttä, minä tunnen usein olevani kuin mykkä kyttyräselkäinen esiripunvetäjä jossain toraisessa teatterissa kauan sitten. Aina selkäni takana buuataan, tein niin tai näin.”

Romaani rakentuu numeroiduista teksteistä, kuin pienoisnovelleista. Niitä on yli 80, ja ne sisältävät tuokiokuvia lapsuudesta, kuviteltuja hetkiä äidin nuoruudesta, nykytilanteen kuvauksia. Kertoja matkustaa Viipuriin eläytyäkseen äidin nuoruuden rakkaaseen paikkaan. Suotta ei kirjan nimi ole Ihon aika, sillä kaikki käy kertojan iholle ja väistämättä myös lukijan iholle. Kaurasen teksti on kuvallisesti voimakasta, omintakeisen lyyristä ja latautunutta. Kuvat jäävät pitkäksi aikaa mieltä askarruttamaan.

Äidillä on salaisuus, joka paljastuu vasta hänen kuolemansa jälkeen. Tytär yrittää selvittää kaiken mitä on selville saatavissa. Ajassa, joka läpivalaisee ja selittää, kertoja joutuu jäämään vaille vastauksia ja kestämään turhautumisensa. Mutta jotakin muuta viriää, nimittäin ymmärrystä ja rakkautta äitiä kohtaan.

Minusta hienointa tässä romaanissa on juuri tuo ymmärryksen kasvun kuvaus. Tytär tajuaa kohtalonomaisuuden, ne roolit jotka hänelle ja hänen äidilleen lankesivat. Äiti paljastuu joksikin muuksi kuin noloksi keittiön tuolilla kyyhöttäväksi hahmoksi, joka kärsivällisesti ottaa vastaan tyttärensä ivan, raivon ja kapinan. Hän on enemmän, niin että tytär jossakin vaiheessa epäileekin olevansa itse oikeastaan vain pikku tekijä äidin elämän suuressa saagassa.

Sukupolvensa naisten tavoin äiti olisi kai tuntenut itsensä liian julkeaksi, jos olisi ryhtynyt taakkaansa kovin jakamaan ja analysoimaan. Ihminen syntyy tiettyyn aikaan, tiettyyn moodiin, joka muovaa häntä. Ja vaikka äiti oli Viipurissa upea kaunotar, joka nautti elämästä, ”häpeän” tapahduttua hänen koko loppuelämänsä oli viitoitettu, kapseloitu ja typistetty.

Omalle perheelleen Helsingin Kalliossa äiti tarjoaa minkä kykenee: ottaa vastaan väkivaltaisen miehen purkaukset, hoitaa kotia, hemmottelee iltatähteään eli kirjan kertojaminää. Karjalasta tulleiden lapsia haukutaan koulussa ryssiksi, isän työpaikat ovat juopottelun takia aina epävarmoja ja paineet purkautuvat pienessä asunnossa.

”Meitä yhdisti pettymys, kauhu, nostalginen melankolia, hirvittävät salaisuudet, häpeä. Meistä teki perheen viha, julmuus, loukkaava väkivaltaisuus, halveksunta, itsepetos. Tämä on vahvin side jonka tiedän. Katselen aina uteliaana ihmisiä, jotka kertovat lapsuuskotinsa harmoniasta, hellyydestä, henkisestä tuesta ja anteeksiantavan rakkauden ilmapiiristä.”

Kauranen kuvailee hienosti vähän epätervettä tilannetta, jossa nuorimman lapsen on omalla olemuksellaan, fyysisellä suloisuudellaan hyvitettävä muun perheen traumoja.

Kirjan sisällössä on sulateltavaa. Se on ihmissuhdekuvaus, sukupolvikuvaus sekä ajankohtansa vanhustenhoitokuvaus. Sairaaloissa ei taida olla enää kroonikko-osastoja. Koskelan sairaalassa tiuhaan piipahtelevat ”saattosiskot” ovat oma erityinen ryhmänsä, useimmiten iäkkäitä tyttäriä, kuin jokin oma heimonsa. Kuten todettua, loppuaika on herkkää.

”Opimme että kahdeksankymppisilläkin on tallella kyky solmia uusia ihmissuhteita, tai ehkei enää ole syytä puhua solmimisesta vaan kevyestä painalluksesta, yhteenliittämisestä. Vanhus ei enää jaksa ottaa paljoa vastaan – tarve kertoa itsestään, valottaa omaa elämäntarinaa, halu raottaa omaa ovea vielä kerran on suurempi. Opimme että inhimillinen uteliaisuus säilyy pitkään kärkkäänä, pikkulinnun kepeä, säpsähtelevä, niin helposti korkeuttaan menettävä uteliaisuus joka voi äkisti päättyä syvään masennukseen, ajan riittämättömyyden tajuamiseen.”

Taina

”Teurastamon” viesti ei vanhene

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki. Suomentanut Juhani Jaskari. Tammi 1978. Kolmas painos.

Nyt kun sota on taas tunkeutunut Eurooppaan ja kuuluu tuoreen kyselyn mukaan suomalaistenkin suurimpiin huolenaiheisiin, tahdon nostaa esiin aikaa kestävän sodanvastaisen romaanin ja lajinsa klassikon, amerikkalaisen Kurt Vonnegutin romaanin Teurastamo 5. On syytä muistaa Vonnegutia siksikin, että hänen syntymästään tulee marraskuussa 2022 kuluneeksi sata vuotta. (Hän kuoli vuonna 2007.)

Noin kahdeksankymppinen Kurt Vonnegut vuonna 2002. Kuva: Tammi

”En halua kertoa teille mitä tämä vaivainen pikku kirja on maksanut minulle rahaa ja tuskittelua ja aikaa”, toteaa kertoja Teurastamo 5:n eräänlaisessa laajennetussa esipuheessaan. Lukija kuitenkin ymmärtää pian monien mainintojen kautta, että aihe hiersi kirjailijan mieltä yli 20 vuotta. ”Luulin, että minun olisi helppo kirjoittaa Dresdenin hävityksestä, koska minun ei tarvinnut muuta kuin selostaa mitä olin nähnyt. Ja luulin myös, että siitä tulisi mestariteos tai ainakin että se tuottaisi minulle paljon rahaa, koska aihe on niin suuri. Mutta minusta ei lähtenyt heti montakaan sanaa Dresdenistä…”, ”valmistelin sitä kuuluisaa Dresden-kirjaa”, ”Opetin iltapäivisin. Aamuisin minä kirjoitin. Minua ei saanut häiritä. Minulla oli tekeillä kuuluisa Dresdeniä käsittelevä kirjani”, ”Vuosien mittaan tapaamani ihmiset ovat usein kysyneet mitä minulla on tekeillä, ja tavallisesti olen vastannut, että tärkein työ on Dresdeniä käsittelevä kirja”.

Hän tuntuu pääsevän kirjoittamisen vauhtiin vasta vierailtuaan Dresdenissä sotakaverinsa kanssa ja vannottuaan sotakaverin vaimolle, että ”lapsitaistelijoista” kertovasta tarinasta ei tulisi taistelua ihannoivaa sotapuppukirjaa, josta tehtäisiin herooinen elokuva pääosanesittäjänään Frank Sinatra tai John Wayne.

Kurt Vonnegut koki itäisessä saksassa Dresdenin tuhopommituksen helmikuussa 1945, ja Teurastamo 5 (Slaughterhouse-Five, Or The Children’s Crusade) näki päivänvalon vuonna 1969. Vonnegutilta oli jo ilmestynyt esikoisromaani Sähköpiano (Player Piano, 1952) sekä romaanit Titanin seireenit (The Sirens of Titan, 1959), Äiti Yö (Mother Night, 1961), Kissan kehto (Cat’s Cradle, 1963) ja Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater (God Bless You, Mr. Rosewater, Or Pearls Before Swine, 1967). Teurastamo 5 merkitsi kansainvälistä läpimurtoa ja nosti Vonnegutin 1970-luvulla viisikymppisenä nuorison kulttikirjailijaksi. Suomeksi romaani ilmestyi vuonna 1970.

Esipuheessa kirjailija puhuttelee kustantajaansa, Samia: ”Sam – tässä se kirja on. Se on niin laiha ja sekava ja kireä, Sam, koska joukkoteurastuksesta ei ole mitään älykästä sanottavaa. Kaikkien on määrä olla kuolleita, jotta he eivät enää koskaan sanoisi mitään eivätkä tahtoisi mitään. Kaiken on määrä olla aivan äänettä joukkoteurastuksen jälkeen, ja aina onkin, paitsi linnut.” Nimi Teurastamo 5 viittaa paikkaan, johon amerikkalaiset sotavangit teljetään Dresdenissä.

Otavan kirjallisuustieto (1990, toim. Risto Rantala ja Kaarina Turtia) kertoo, että Indianapolisissa asunut Vonnegutin perhe kärsi suuresti saksalaisista sukujuuristaan  toisen maailmansodan sytyttyä. Perheen elämä romahti; isä joutui työttömäksi ja äiti teki itsemurhan 1944.

Nuori Kurt joutui sodassa vangiksi ja lähetettiin Dresdeniin, jonka suurpommituksesta helmikuussa 1945 hän siis pelastui. Vaikka kirjailija romaanin alussa sanoo: ”Kaikki tämä on tapahtunut, suurin piirtein”, niin perhehistoriansa surullisia asioita hän ei kerro. Mutta hän jatkaakin: ”Ainakin sodasta kertovat kohdat ovat kutakuinkin totta.”

Kirjailija ei kai voinut kirjoittaa hirvittävistä kokemuksistaan kuin vahvasti etäännyttäen. Sodan kauhut kerrotaan Billy Pilgrim -nimisen hahmon kautta. Tarinointia pirstoo se, että Billy on ”ajasta irrallaan”, tekee mielessään matkoja muistoihin ja kuvitelmiin ja tulevaisuuden tapahtumiin. Kirja on alle 200-sivuinen, mutta sitä ei lukaise hetkessä.

Billy on nuori, peloissaan ja hukassa jäädessään saksalaisten vangiksi Ardenneilla, missä saksalaiset tekevät viimeistä suurta hyökkäystään. Billy ei ole edes ehtinyt asettua rykmenttiin, sillä hänen saapuessaan paikalle tilanne on päällä. Hän kuljeksii metsissä siviilivaatteissaan kolmen muun satunnaisen henkiinjääneen kanssa, ”hän oli kylmissään, nälkäinen, nolo ja epäpätevä” ja etenee vain toveriensa pakottamana. Hän tahtoo luovuttaa, joutuu aggressiivisen toverinsa raivon kohteeksi.

Neljästä miehestä kaksi jää ”jälkipuhdistusta” suorittavan saksalaisen partion vangiksi; tai lapsiahan he vielä oikeastaan ovat. Heidät kuljetetaan Saksan puolelle ja ahdetaan epäinhimillisesti tavaravaunuihin odottamaan kuljetusta sotavankien leirille. Junaliikenne tökkii, koska vankileirit olivat tupaten täynnä eikä resursseja tahtonut riittää ”ja silti – taas oli tulossa lisää vankeja”.

”Vaikka Billyn juna ei ollutkaan liikkeessä, sen tavaravaunut pidettiin tiukasti lukittuina. Ketään ei päästettäisi ulos ennen lopullista päämäärää. Vartijoille, jotka ulkona kävelivät edestakaisin, jokainen vaunu muuttui organismiksi, joka söi ja joi ja ulosti tuuletusaukkojensa kautta. Se myös puhui tai joskus kiljui tuuletusaukkojensa kautta. Sisään meni vettä ja ruisleipää ja makkaraa ja juustoa, ja ulos tuli paskaa ja kusta ja kieltä.

Siellä sisällä olevat ihmisolennot ulostivat teräskypäriin, jotka kulkivat kädestä käteen tuuletusaukkojen luona oleville, jotka tyhjensivät ne. Billy oli tyhjentäjä. Ihmisolennot kuljettivat kädestä käteen myös kenttäpakkeja, jotka vartijat täyttivät vedellä. Kun ruokaa tuli, ihmisolennot olivat hiljaa ja luottavaisia ja kauniita. He jakoivat.”

Etäännyttäminen traumaattisista kauhuista viedään äärimmäisyyksiin, kun keski-ikäinen Billy Pilgrim kaapataan ulkoavaruuteen, Tralfamadoren planeetalle, 1960‒1970-lukulaisen ufoinnostuksen hengessä. Tralfamadoren kautta lukijalle tarjotaan rauhanomaista maailmankatsomusta, kaiken hyväksymistä ja tyyneyttä. Planeetalla uskotaan, että mikään ei lakkaa olemasta, vaan kaikki on ikuisesti, ja kaiken tulee mennä juuri niin kuin se meneekin. Näen nämä fantasiat toiveena hyvyydestä ja tarkoituksenmukaisuudesta juuri maailmansodan järjettömän pahuuden ja tuhon vastavoimana.

Kaapatuksi tuleminen edustanee myös haavetta päästä jatkuvasta valitsemisen ja vastuullisuuden ahdistuksesta. Billyn elämä sodan jälkeen kulkee pitkin amerikkalaisen unelman raiteita, joilta ei sovi poiketa. ”Kaappaus” tapahtuu Billyn tyttären hääyönä, missä voi nähdä symboliikkaa. Tytär ottaa askeleen eteenpäin, sitoutuu instituutioihin ja suvunjatkamiseen. Isi lähtee pois.

Hyvyydestä uneksimista mahdottomassa maailmassa edustaa myös Billy Pilgrimin visio hautakivestään, jossa muka lukisi Kaikki oli kaunista, eikä mikään tehnyt kipeää.

Teurastamo 5 on ainutlaatuinen, aikatasolta toiselle pomppiva monityylinen luomus. Siinä on mustaa huumoria ja  nihilismiä. ”Niin se käy”, todetaan aina kun joku on kuollut. On naiivia ihmettelyä sen lapsen tyyliin, joka sadussa paljasti, ettei keisarilla ole vaatteita. On älyvapaata huumoria ja tuhmia juttuja. Tiede, uskonto ja armeija esitetään koomisina.

Tapaamme myös Vonnegutin muusta tuotannosta tuttuja henkilöitä, kuten Herra Rosewaterin ja kehnohkoa science fictionia sepittävän kirjailijan Kilgore Troutin, ja kirjailijan ”itsensä” ”se olin minä”-toteamuksin. Yllättävät käänteet ja kaiken absurdius värittävät tapahtumia. Englantilaiset sotavangit esittävät Tuhkimo-näytelmää amerikkalaisille sotavangeille. Englantilaisilla on itsekuria ja järjestäytyneisyyttä, he pitävät amerikkalaisia tulokkaita nuhruisina. Kenkiä vaille jäänyt Billy Pilgrim sieppaa itselleen Tuhkimon kengät, hopeamaalilla sivellyt lentäjän jalkineet, ja herättää jälleen huomiota.

Romaanissa on myös kosolti vähäeleisyydessään koskettavia kuvauksia pelosta ja raakuudesta sekä toisaalta rakkaudesta, nöyryydestä ja toivosta. Kirjailijan suru Dresdenin, ”Elben Firenzen”, tuhotusta kauneudesta sekä kymmenistätuhansista kuolonuhreista välittyy, vaikka parantumattoman humoristin tavoin Vonnegut tuo esiin koomiset puolet silloinkin, kun menossa on jotakin juhlavaa tai kauheaa.

Dresdeniä ei uskottu pommitettavan, kuten käy ilmi englantilaisen sotavangin kommentista amerikkalaisille: ”Te pojat lähdette tänään iltapäivällä Dresdeniin – se on kaunis kaupunki, olen kuullut. Teitä ei panna häkkiin kuten meitä. Te olette siellä missä on elämää, ja ruokaa tulee varmasti olemaan runsaammin kuin täällä. – – Pommeista teidän ei, muuten, tarvitse olla huolissanne. Dresden on avoin kaupunki. Siellä ei ole puolustuslaitteita, eikä siellä ole sotateollisuutta eikä joukkoja joilla olisi merkitystä.”

”Saksan jokaista muuta suurkaupunkia oli pommitettu, ja ne paloivat raivokkaasti. Dresdenistä ei ollut särkynyt edes ikkunaruutua.”

Kevättalven 1945 Dresdenin pommitusten mielekkyydestä on kiistelty, samoin kuolonuhrien määrästä. Joidenkin arvioiden mukaan jopa 200000 ihmistä menehtyi palopommien aiheuttamassa tulipätsissä. Myös kulttuuriset tuhot olivat merkittävät.

Vahvimpana viestinä kirjasta huokuu rauhanaate. Sodanvastaisuus, sodan ihannoinnin vastaisuus, asevarustelun vastaisuus; etteivät lapset enää joutuisi sotimaan eivätkä tulisi sodissa tapetuiksi.

Lopuksi henkilökohtaista. Minäkin kuuluin 1970-luvun lopulla teineihin, jotka tykkäsivät Vonnegutista. Lukiossa oli samalla luokalla ihana fiksu poika, jonka kanssa keskustelin Vonnegutin kirjoista. Kuvan kirja on teinivuosiltani peräisin. Se on kansista rispaantunut, sivut ovat kellastuneet. Mutta Vonnegutin lumo ei haihdu.

Taina