Perunkirjoitusta henkien keskellä

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa : väärässä olemisen historia. Siltala 2023.

Tämä kirja pureutuu sukutraumoihin, punikkipuolen kansalaissodassa valinneiden koviin kohtaloihin, ”väärässä olemiseen” ja kaiken sen sukupolvesta toiseen jatkuvaan vaikutukseen.

Liikkeelle lähdetään äidin kuolemasta ja siitä tiedosta, että ammoin hankittuun hautapaikkaan mahtuukin uusilla hautauskäytännöillä jopa 36 uurnaa. Se hermostuttaa kertojaa, joka kokee olevansa vastuussa kaikesta. Hyvissä ajoin hankittu hautapaikka on ollut äidille tärkeä, ja sen menettämistä on pelätty. Paljon menettäneet pelkäävät uusiakin menetyksiä.

36 uurnaa toimii maagisen realismin tavoin. Minäkertoja alkaa tehdä eräänlaista pesänselvitystä tai perunkirjoitusta henkien keskellä, apurinaan Tuonen tytti. Äidin lisäksi tuohon maagiseen paikkaan saapuu muitakin suvun kuolleita. Kertoja käy läpi isovanhempien vaiheet ja äidin vaiheet, peilaten näihin omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan. On esineitä, jotka otetaan esiin yksi kerrallaan ja jotka kantavat merkityksiä.

Sävy on milloin vakavan juhlava, milloin metsäisen salaperäinen, milloin leikittelevä ja jopa loruileva. Kielen rikkautta arvostavalle 36 uurnaa on oikea makupala kaikkine murresanoineen. Kaiken kaikkiaan tuntuu että Kähkönen antaa mennä rennosti, käyttäen kaikkea kielellistä ja tarinankertojan taidokkuuttaan, ja lopputulos on luovuuden juhlaa.

Se mikä tekee romaanista niin sydäntäraastavan, on rakkaus, joka huokuu minäkertojasta kohti henkilöitään. Kertoja ei kaunistele esivanhempien ja vanhempien rötöksiä, väkivaltaa, juopottelua ja rakkaudettomuutta. Mutta hän ymmärtää, mistä kaikki paha on kummunnut.

Ihmiset ovat olleet hermoiltaan rikkirevittyjä, jopa monet sodat kokeneita, eikä yhteiskunta ole katsonut hyvällä ”punikkeja”. On syntynyt epäterve itseriittoisuus: itse pitää pärjätä vaikka pää kainalossa eikä sympatiapisteitä ole jaeltu muillekaan. ”Mitäs tuota itket, toiset on paljon kovempiakin kokeneet.” Sukulaisia lähti ihannoituun Neuvostoliittoon kokemaan pettymykset ja kovat kohtalot. Silti ihannointi jatkui, jääräpäisesti pidettiin kiinni omasta idealismista.

”Sinä äiti synnyit punikin pennuksi. Sinun soluihin on tällainen koodi iskostunut. Ne ovat humisseet omia aikojaan, lähetelleet viestejään, ottaneet vastaan järjettömiä käskyjä, aikaansa sopimattomia. Vanha tieto huutaa ja mellastaa meissä, toimii maan alla, vaikenee merkitsevästi, ei vastaa kun kysytään, kysyy kun kysytään, huutaa megafoniin vieraita sanoja, joita on toteltava, kysymättä. – – Minä en ole katkera kohtaloista, minä suren niitä syvästi. Suren niitä oppeja, joiden mukaan ihmisten parhaat tarkoitukset saadaan käännettyä heitä vastaan ja joiden avulla heidät häväistään ja murskataan. Suren liian suurta idealismia, joka lapsiin istutetaan vastustuskyvyttömänä ja joka altistaa heidät Kantajuudelle.

Ja kyllä, äiti, Neuvostoliittoa minä syytän enkä ihaile.”

Suvun perinnäistotuudet, jotka yleensä ovat tylyjä, kammottavia ja latistavia, ilmaistaan ”kovin, koukkuisin kirjaimin”, fraktuuralla.

Tuonen tytin ohjatessa perunkirjoitus”seremoniaa” kertoja ja hänen Riitta-äitinsä tyhjentävät mustaherukkamehumaljoja ja syövät pullaelttaa. Asioita käsitellään myös Riitan nuoruudenpäiväkirjojen pohjalta. Sieltä selviää muun muassa, miten pahan liikenneonnettomuuden jälkeen vammat ikään kuin unohdettiin ja jätettiin toipilas outojen käytös- ja mielialahäiriöidensä kanssa pärjäilemään.

Myös naiseksi kasvaminen 1950-luvun väkivaltaisessa, seksistisessä ja naisvihamielisessä Suomessa on tärkeä teema. Millaista oli murrosikäisenä kaikkien halventavien kommenttien ristitulessa. Keho on aina vääränlainen, milloinkaan et välty katseilta ja arvostelulta. ”Kaikki nämä lihan vihat, äitini rakas.”

Ja sitten on myös epätoivotun lapsen ongelma: kun tietää syntyneensä häiritsemään suuren ja mahtavan vanhempansa elämää. Ja jos on huonoa tuuria (kuten kirjan esivanhemmilla ja vanhemmilla), tämäkin trauma voi toistua sukupolvesta toiseen. Myös kertoja on ollut epätoivottu ja hänelle on kerrottu, miten hän ”pilasi” äitinsä nuoruuden. Äiti tosin ei ollut teiniäiti eikä lapsimorsian, vaan 23-vuotias, mutta silti: pilalla mikä pilalla.

”Ei-toivottu lapsi sisäistää tunteen kelpaamattomuudestaan ja huonoudestaan. Häntä ei ole kukaan halunnut tähän maailmaan. Hän aiheuttaa pelkällä olemassaolollaan pahaa niille, joita rakastaa ja joiden rakkautta toivoo osakseen. Tällaiseen ihmiseen piirtyy perusarkuus ja vimmainen näyttämisen halu. Vielä te näette minut! Ei-toivotun on vaikea oppia puolustamaan itseään; hänhän on huono, miksei siis häntä saisi haukkua, repiä, sysiä ja työntää pois. Miksei hän olisi syypää kaikkeen, hänhän on.”

Kun viimeinen malja on tyhjennetty, on äidin vihdoin määrä lähteä. Mutta loppu yllättääkin lukijan. Se täytyy kokea itse, enkä paljasta tässä, mitä tapahtuu.

Romaanin sulkemisen jälkeisessä surussani mietin: meidän on ymmärrettävä tämäkin puoli suomalaista historiaa ja yhteiskuntaa. Millaiset arvet kansalaissota jätti ja miten ne kipuilevat 2020-luvullakin. Yhä vielä saatetaan jossakin kirjallisessa matineassa hyökätä kirjailijan käsittelemiä ”väärässä olijoita” vastaan ja riekkua, että mitäs läksivät, mitäs intoilivat.

Lopulta syntyy sovinto. Se on tehtävä itsensä kanssa. ”En enää pakene sinua, äiti. Mutta en anna sinun enää myöskään käyttää hiljaisuuden valtaa, raivosi valtaa, hätäsi ja yksinäisyytesi valtaa. Minä olen pitänyt kipeänäni sinun kipeäsi tähän saakka. Nyt me yhdessä viemme ne pois.”

Keski-ikäinen kertoja kohtaa kuolleen äitinsä niin, että kumpikin ovat pikkutyttöjä, ystävyksiä, rakastettuja, terveesti itsetuntoisia. En voinut sitä itkemättä lukea.

Sirpa Kähkönen on aiemmissa romaaneissaankin käsitellyt punaisia morsiamia ja Tammisaaren vankileirin kauhuja, muun muassa. 36 uurnaa yhdistää aiemmat teemat omakohtaiseen, omassa ruumiissa koettuun syvään, kipeään totuuteen. Ihmisiä verrataankin monin paikoin puihin, puhutaan rihmastoista, solujen muistista. Äly saa väistyä, kun ruumis puhuu.

Taina