Kuinka tutkijat lukevat Raamattujaan

Kiveen hakattu? : pyhät tekstit ja perinteet muutoksessa / toimittaneet Martti Nissinen & Leena Vähäkylä (Gaudeamus, 2018)

”Sanoilla luodaan todellisuutta. Sanojen avulla voi tehdä monimutkaisesta kysymyksestä yksinkertaisen – tai ongelmattomalta vaikuttavasta asiasta pohtimisen arvoisen. Sanojen avulla voi tukea tai horjuttaa vallitsevaa maailmankuvaa, pönkittää tai murtaa valtaa. Sanoilla voi herättää pelkoa tai rohkaista.”

Näin aloittaa Hanna Vanonen artikkelinsa Enkelit – rohkaisevat soturit ja sanansaattajat tässä raamatuntutkimusta esittelevässä kokoomateoksessa. Kirjassa on 13 artikkelia, joissa Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan tutkijat esittelevät tutkimustuloksiaan. He toimivat kansainvälisesti merkittävässä huippuyksikössä ”Pyhät tekstit ja traditiot muutoksessa (www.cstt.fi). Artikkeleista selviää lisäksi, miksi kirjan nimen pitää päättyä juuri kysymysmerkkiin.

Kirja jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisen teema on muuttuva Raamattu. Toisessa osassa esitellään Qumranin yhteisöä sekä Kuolleenmeren kääröjä ja miten ne muuttivat käsityksiä eri kieliversioiden ikäjärjestyksestä. Kolmannessa osassa tarkastellaan laajempaa maantieteellistä kehystä, eräitä Lähi-idän historiallisia tapahtumia sekä kaivaudutaan arkeologian kysymyksiin.

Raamattu on vuosien mittaan muuttunut, tarkoituksellisesti tai vahingossa. Itse asiassa koskaan ei ole ollutkaan olemassa yhtä ainoaa, kaikille samaa Raamatun tekstiä. Sen tekstit ovat syntyneet vuosisatoja kestäneissä prosesseissa. Tutkijat joutuvat myös aika ajoin muuttamaan käsityksiä tekstien ”alkuperäisyydestä”.

Masoreetit olivat juutalaisia kirjanoppineita, jotka huolehtivat tekstien kopioimisesta keskiajalla. He kopioivat hepreankielistä Vanhaa testamenttia äärimmäisen huolellisesti, korjaamatta edes sen kielivirheitä. Tämän kopiointiperinteen tuloksena tutkijoilla oli tuhansia käsikirjoituksia, jotka olivat lähes identtisiä tekstiltään. Tutkijat uskoivat, että juuri ne välittivät aidoimmin alkuperäisen Vanhan testamentin viestin. Qumranista löytyneet vieläkin vanhemmat hepreankieliset tekstit osoittivat, että asia ei ole niin. Ne ovat sisällöltään lähempänä kreikankielistä Septuagintaa. Varhaiset kristityt olivat kyllä havainneet tekstien välisen ristiriidan. Kirkkoisä Origenes päätteli virheellisesti, että Septuagintan pitää olla myöhäisempi, koska se kerran on käännös. Hän muokkasi paikoin tuota kreikkalaista versiota heprealaisen suuntaan. Myös joillekin juutalaisille oppineille ajanlaskun vaihteen tienoilla oli ilmeisen tärkeää, että kreikankielinen teksti vastasi täsmälleen hepreankielistä. Siksi Septuagintaa korjailtiin tietyissä piireissä hepreankielisen tekstin mukaiseksi.

Paavo Huotari ja Miika Tucker (luku Muuttuva teksti, muuttuva tutkimus) kirjoittavat:

”Nykytutkimuksessa erot eri tekstiperinteissä ymmärretään monimuotoisen kehityksen tuloksina. Vinoneliön muoto voi havainnollistaa tekstien kehitystä. Vanhan testamentin varhaisesta tekstistä kehittyi ajan saatossa useita tekstiperinteitä, joiden monimuotoisuus saavutti huippunsa ajanlaskun alun tienoilla. Tästä monimuotoisuudesta todistavat sekä Qumranin että Septuagintan käsikirjoitukset. Monimuotoista tekstiperinnettä kuitenkin tietoisesti karsittiin, jotta päästäisiin lähemmäs kohti yhtä tekstimuotoa. Tämä välittyy masoreettisessa tekstissä, joka syrjäytti muut heprealaiset tekstimuodot. Masoreettinen teksti oli kehityksen lopputulos, jonka pohjalta niin Vanhan testamentin rakenne kuin sen tekstit saivat lopullisen muotonsa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että se olisi koskaan ollut kaikin puolin paras ja alkuperäisin teksti.”

Muokkausten takana saattoi usein olla teologinen tarkoituksenmukaisuus. Anneli Aejmelaeus pohtii tätä artikkelissaan Miksi Hannan tarinaa piti muuttaa? [Hanna, 1. Samuelin kirjassa mainittu Elkanan vaimo, lapsettomuuden takia halveksittu, antaa lupauksen Jumalalle, tulee raskaaksi ja synnyttää Samuelin, josta tulee merkittävä kansanjohtaja]

Aejmelaeus arvelee Samuelin kirjojen muokkausvaiheen ajoittuvan ajanlaskun vaihteen tienoille. Se liittyy ennen kaikkea siihen, että nämä kirjat ovat juuri näihin aikoihin saaneet juutalaisuudessa pyhän kirjan aseman. Pyhän kirjan aseman saaneita tekstejä tutkittiin ja tulkittiin, ja niistä ammennettiin opetusta ihmisten elämään.

”Uskonnollista elämäntapaa koskevasta opetuksesta käytetään juutalaisuudessa nimitystä halakha. Ei ole mitenkään itsestään selvää, että historialliset kirjat, joihin Samuelin kirjatkin kuuluvat, luettiin osaksi pyhiä kirjoituksia ja että myös niiden perusteella tehtiin halakhaan liittyviä päätelmiä. Varsin pitkään vain Tooraa eli Mooseksen kirjojen kokonaisuutta pidettiin pyhänä kirjana, ja vaikka vähitellen sen rinnalle hyväksyttiin muita kirjoituksia, Toora kuitenkin säilytti ensisijaisen asemansa ja arvovaltansa.
…
”Hannan tarinaan tehtyjen muutosten taustalla näyttäisi olevan ajatus siitä, että tarinan erikoiset piirteet voisivat puolustaa epätoivottua toimintaa. Hannan voi ajatella antavan naisille esimerkin vääränlaisesta toiminnasta, kun hänen kerrotaan seisseen pyhällä paikalla ”Herran edessä”, ja siksi kohdat, joissa tämä oli selvin sanoin ilmaistu, piti häivyttää.”

Lupauksen antaminen oli juutalaisille naisillekin mahdollista. Kuitenkin äidin syntymättömän lapsensa puolesta antama elämänikäinen nasiirilupaus oli asia, joka rabbien kesken myöhemmin käydyissä keskusteluissa todettiin pätemättömäksi. Ilmeisesti tekstin muokkaajat tulkitsivat asian samoin. Siksi kertomuksesta ei saanut saada sellaista käsitystä, että Hannan lupaus olisi ollut pätevä. Se, että Hanna omalla lupauksellaan halusi määrätä lapsensa elämästä, oli vastoin halakhaa. Se tuli torjua ja sen sijaan kertomuksessa piti korostaa Jumalan ohjausta ja ”Herran sanan” merkitystä Samuelin elämässä.

Tekstejä piti muuttaa, kun maailma tekstien ympärillä muuttui. Ne eivät uusissa käyttöyhteyksissään enää tarjonneet selkeää ohjetta siitä, miten tulisi toimia. Lisäksi juutalaisten kokemat kauheudet kuten Babylonin pakkosiirtolaisuus edellyttivät tarkennusta historiantulkintaan. Tästä Ville Mäkipelto antaa esimerkin luvussa Neljä tapaa muuttaa pyhää tekstiä.

Tuomarien kirjan kuudenteen lukuun on lisätty jälkeenpäin jakso (Tuom. 6:7-10). Luvussa kerrotaan, kuinka Gideon-niminen mies kutsutaan Israelin tuomariksi. Alussa kuvataan israelilaisten ahdinkoa midianilaisten käsissä. Sitten kertomuksen kulku rikkoutuu irrallisella kohtauksella. Nimetön profeetta ilmestyy ja toteaa, että israelilaiset eivät totelleet käskyä olla palvelematta vieraita jumalia. Kurjuudet johtuivat heidän omista pahoista teoistaan. Mäkipellon mukaan tällainen ajattelu on keskeistä niin sanotulle deuteronomistiselle teologialle, jonka kautta oppineet kirjuripiirit selittivät Israelin historian takaiskuja. Kuolleenmeren kääröjen joukosta löytynyt fragmentti antoi tarvittavan näytön siitä, miten deuteronomistisen ajattelun vakiintuminen johti merkittäviin lisäyksiin Vanhan testamentin tekstihistoriassa.

Ville Mäkipellon ja Paavo Huotarin mainio kirja Sensuroitu : Raamatun muutosten vaiettu historia syventää eräitä tämän kirjan teemoja edelleen (esittely blogissamme). Näiden kirjojen suurin ansio tällaiselle maallikolle on se, että entistä vähemmän tuntee kiusausta etsiä ainakaan Raamatun sitaateista omia näkökantoja tukevaa henkistä selkänojaa. Suosittelen vielä lämpimästi lukemaan Helsingin yliopiston verkkosivuilta huippuyksikön johtajan, professori Martti Nissisen haastattelun 12.12.2019 : ”Mitä poliittisempi agenda, sitä tarkoitushakuisempi Raamatun luenta”

”Raamattu ei käytä valtaa, vaan ihmiset käyttävät Raamatun tekstejä käyttäessään valtaa. Vastuu vallankäytöstä vieritetään auktoriteetille eli tekstille itselleen, jos todetaan: ’Enhän minä tässä puhu, vaan kun Jumala sanoo näin.’ Ennen kuin tulkitseva ihminen on antanut merkityksen sanoille, Raamattu ei puhu mitään. Raamatussa ei ole kyse mistään maagisesta taikakalusta, jolla asiat taiotaan halutun näköisiksi.”

Tommi