Berliinin Burkamies

Pelle Miljoona: Kreuzberg (WSOY, 2010)

Oli kaksi syytä miksi poimin tämän luettavaksi kirjaston poistolaatikosta. Ensinnäkin kirja, jonka nimessä on joku kohde Berliinissä, on minusta jo lähtökohtaisesti kiinnostava. Toiseksi kun olen Vanha Suolikaasu, niin halusin päivittää tietojani nuorisosta; millaisia juttuja he nykyään lukevat punkkiluolissaan. Arvelin että entinen peruskoulunopettaja P. Tiili jos kuka osaa johdattaa hyvin aiheeseen.

Kirjassa on metropoliin liittyviä rankkoja aiheita, tylyä menoa sen lähiöissä, huumeita ja niiden salakuljetusta sekä henkistä pahoinvointia. Lisäksi käydään terroristien koulutusleirillä sihtailemassa rauhanturvaajia.

Parhaimmillaan Pelle on kuvatessaan äänityssessiota vanhalla jokilaivalla. Päähenkilö Uzi ja hänen ystävänsä Herman kävelevät laivalaiturin ohi. Herman huomaa vanhan tuttavansa kannella. Laivuri Wolf Larsson, hollantilainen 163 senttinen komistus (ilman pipoa), toimittaa maalta ruokaa suurkaupungin laajeneville biomarkkinoille (Soulfood Delivery from Maggie’s Farm). Hän rakastaa musiikkia ja on rakentanut laivaansa äänitysstudion.

”Nurkassa humis kaasulämmitin, keulanpuoleisen seinän peitti puisista hedelmälodjuista väsätty hylly, täynnä nauhakeloja pahvikoteloissaan. Oven vieressä pieni, lattiaan pultattu tammipöytä, sen päällä mixeri ja Hollannin lipulla peitetty iso möykky. ”Tää on mun aarre”, Wolf hihkas ja siirs varovasti lipun. ”Revoxin kuustoistaraitainen.” Ääni väristen jatkoi: ”Sain kahdellakymmenellä punnalla BBC:n huutokaupasta Lontoossa vuonna 74. Kelatkaa, tällä on äänitetty Beatlesia, Rollareita, Keith Moonia… kaikkia artisteja, jotka esiinty BBC-Live-konserteissa.” Suu napsu, tuijotti vieraitaan pää kallellaan ku helmipöllö, venas et joku ois sanonu: wau!”

Uzi esittää laulujaan Wolfille, joka innostuu (Karvaturri veti maihin, niinku tiibetiläinen munkki ois kohdannu vuoripolulla Dalain). Vanhan liiton miehenä Wolf ei siedä digitekniikka. Siksi hänen pitää ensin löytää nauhuriin kaksituumaista nauhaa. Sitä löytyy koko Berliinistä mahdollisesti vain yhdeltä mieheltä, Franz Biberkopfilta, Karl Marx Alleella (kolme kelaa bungaa kolme sataa). Sitten Wolf alkaa koota bändiä:

”Mä en haluu saksalaisia soittajia, ne vetää aina loppupeleissä marssia. Soulfood on loistava drummerman, ei haluu muuta ku jotain snadii lapsenvahdille”, kirjoitti ekolehtiöön satkun. ”Lucas, Ronnie ja Majorie, you know, legendaarinen Fairy Tails, ne voi tulla Damista kleikkarilla, bungaa about viissataa. Ne on kovia pössyttelijöitä, eli yrttirahaa ainakin kolme satkuu, pistetään dona kokonaissummaks. Mä skulaan itse koskettimia, for free. Biodieseliin kakssataa.”
”Biodiesel?”
”Ei me voida äänittää täällä. Liikaa meteliä ja raskaat vibat. Siskon laulut pitää saada nartsalle rauhallisessa ympäristössä, you know, harmoniaa, valoa ja oivallusta… Sitäpaitsi kiertokangen laakerit pitää sellasta kolinaa, et balladi muuttuu x-bergteknoks, kai sä hiffaat et kone täytyy pitää tyhjäkäynnillä jos haluu sähköö. Suunnitelma on tämä: Ajetaan botski Maggie’s Farmin laituriin, saadaan sieltä sähköt ja safkat. Mä voin tehdä vastapalvelukseks niille ilmaisen roudauskeikan. … Miksattuna ja masteroituna viistuhatta euroa.”

Joskus vähän vähemmän voi olla painokkaampaa. Tämä kirja on kuin muistikirja. Siinä on nopeita piirtoja henkilöistä ja tapahtumista. Monet hahmot ovat karikatyyrejä, joiden kohtaloon ei ihan pysty eläytymään. Onneksi keskeisimmät toimijat on kuvattu perusteellisemmin. Kirjallisuuteen ja musiikkiin liittyvät vihjeet ovat hauskoja. Tosin jos niitä on paljon ja epäilee osan jäävän tunnistamatta, tulee lukemiseen ulkopuolisuuden tuntua. Tämä on sisäpiirin juttuja, mikä voi olla tarkoituksellistakin.

Hämminkiä aiheuttaa paikoin kirjan kieli. Tämä punkkiluolien murre ei ulkopuoliselle ainakaan hevillä avaudu.

”Notkahti lattialle selkä seinää vasten dogibägi sylissään. Olkapäille roikkuva musta fleda ei kaivannu brylcreemii, lommoposket, veretön lärvi puski sänkee, lyysarit parkkiasennossa ja puolitangossa, niin lähekkäin et vain jyhkeä sukukolvi esti niitä törmäämästä toisiinsa. Hertha Berlinin pelipaita lepatti ku oltais maailmanympäripurjehduksella ja sit ku itsekseen pystyssä pysyvät farkut tulee muotiin, byysat on vintagee. DDR:n Kansanarmeijan leipälaukku ei viestittäny siitä et kansalainen ois ollu menossa töihin tai kiinalaisdemokraattisen sosiologin luennolle yliopistoon. Leegot hyvässä kondiksessa, nistiks, rouskis rouskis… sanoi falafel.”

Tommi

Palaneita sulakkeita

Arto Salminen: Kalavale : kansalliseepos (WSOY, 2005)

On varmasti ahdistavaa, jos omat tekemiset alkavat vaikuttaa merkityksettömiltä. Kirjailija Arto Salmiselle ilmeisesti kävi niin, jos uskoo lainausta Optimisti-lehdestä:

”Mikään ei ole niin teennäistä kuin taide. Mikään ei kerro natisevasta maailmasta niin vähän kuin kirjallisuus. Kaiken taiteen Suomessa tekee keskiluokka. Kaikki taide tehdään keskiluokalle.”
(Maailma ei lopu Joroisiin, Optimisti 6-8, 2003)

Arto Salminen halusi torjua kirjallista helppoheikkistymistä ja jäi aikanaan marginaaliin. Tuon haastattelun jälkeen häneltä ilmestyivät teokset Lahti ja tämä Kalavale ja niissä hän täräyttää lukijan kanveesiin ottamaan lukua. Kalavaleessa kulissina on uusi tosi-tv-ohjelma. Sen tekijöiden ohjenuorana on näyttää, mitä tapahtuu kun mennään kohti ”luonnon omia lakeja” ja hylätään ”sosiaalipoliittiset, väkisin luodut lait”. Silloin jää jäljelle vain vahvimman oikeus.

”- Jos me ei tätä tehdä, niin joku muu tekee. Tässä pelaa sama moraali kuin asekaupassa. Aika on kypsä uudenlaiselle ohjelmatuotannolle. Kellot soi jo, mutta toistaiseksi aika hiljaa. Ne kilisee sanomalehtien yksipalstaisissa kauhu-uutisissa. Meidän tehtävä on tuoda todellinen maailma ruutuun hajun kanssa. Me lyödään isoa gongia.”

Tuotantoyhtiön omistaa vanha viihdealan ammattilainen Kyösti Hannukkala. Hänen maineella uusi ohjelma myydään Neloselle. Fisu-Hanskilla on kuitenkin ohjelman idean suhteen jonkinlaisia epäilyksiä. Nuorella polvella on tuoreempi ote asiaan:

”- Hanski, kaikella kunnioituksella: sä olet vanhan liiton starbu. Mä ihailen sua suuresti. Sä olet komiikan nero ja tv-bisneksen edelläkävijä, mutta ajat muuttuu. Leppoisan hauskaa Fisu-Hanskia ei kaipaa enää kukaan. Sä seisot digitaalisen kuilun väärällä puolella.
– Mikä se on?
– Se on paikka josta sä et näe tälle puolelle.
– Mitä sillä puolella on?
– Täällä on informaatioyhteiskunta, täällä viestinnän teknologiat ja sisällöt ja merkitykset lomittuu toisiinsa. Täällä pärjää ne, jotka osaa kommunikoida, jotka osaa käsitteellistää ympäröivän maailman ja myydä sen eteenpäin kohtuullisella voitolla, tai kohtuuttomalla.”

Ohjelman idea on kertakaikkisen karmea. Läpeensä moraaliton se ei suinkaan ole. Tulivathan epätoivoiset osanottajat vapaaehtoisesti ja yleisöäkin osallistetaan somesti. Ohjelman tekijöillä on vain moraalillekin oma tulkintansa.

”Mutta Hyvärinen tiesi, se tunsi moraalin tarkemmin kuin kukaan muu. Se käytti moraalia työkalunaan, se löi sillä, se löi kahdelta puolelta, milloin terällä, milloin hamaralla. Sellaisiin valintoihin pystyvät vain poikkeusyksilöt, yläpuolelle asettuneet ja alapuolelle asetetut: rikkaimmat rahamiehet ja paatuneimmat linnakundit. Molemmat tietävät että arvokkainta on rehellinen valhe ja suoraselkäinen rosvous. Vaimon ja poliisin saa tappaa, mutta lasta ei saa raiskata. Velallista saa rääkätä kiskurikoroilla, sadalle ihmiselle saa antaa potkut, mutta golfkentällä ei saa potkaista palloa. Rajat täytyy tuntea.”

Jos kirjallisuus näyttää sen tekijälle turhalta, niin ilmeisesti sitä turhempaa on vain kirjallisuudesta bloggaaminen. Uusimmassa Kirjastolehdessä (1/2021) kirjoitetaan jälleen nuorten romahtaneesta lukuinnosta. Ääni- ja digikirjat vaativat toisenlaista kirjoitustapaa. Olli Jalosen mukaan kirjallisuus henkilöityy yhteiskunnan keventymisen myötä. Nopeasti jotakin helppoa pikaisesti pureskeltavaksi. Toivottavasti tulossa ei ole kirjallisuuden ja henkisen elämän jääkautta.

”Ulkona oli pakkanen. Yksinäinen auto seisoi liikennevaloissa. Pakokaasu kirjoitti kylmään ilmaan utuisen viestin, jonka sanoma ei selvinnyt kenellekään. Se oli katoamaan tuomittua runoutta. Se puhui samaa kieltä kuin Hanasaaren voimalaitoksen syytämä savu, korkean piipun paksu manifesti, saasteiden sakea saarna, jonka tuuli jaksoi kääntää, mutta ei suomentaa.”

Kuka enää lukee kansalliseepoksia, katoamaan tuomittua runoutta?

Lisäys 3.5.2021:
Ylen MOT selvitti tosi-tv-ohjelmiin liittyviä ongelmia. Salassapitosopimuksia, osallistujien henkisiä ongelmia ym. Ohjelman Tosi-tv:n kohtuuton hinta käsikirjoitus on myös netissä.

Tommi

Helvetillinen talvi

Daniel Woodrell: En helvetes vinter (Natur & kultur 2008, alkuteos Winter’s bone, 2006)

Jos Coen-veljesten elokuva Fargo on tuttu, niin tässä tulee sen häijy maalaisserkku Ozarkin seuduilta Rathlin Valleysta, jostakin Missourin ja Arkansasin rajoilta. Woodrell itse käytti eräästä kirjastaan luonnehdintaa ”country noir” ja se käy tähänkin teokseen; tapahtuu maaseudulla, on synkkää. Väärä sana: ei synkkää vaan karua. Kirjasta jää jostakin syystä toiveikas jälkimaku.

Lyhyen kirjan juoni on nopeasti kerrottu. Perheen isä, Jessup Dolly, lahjakas crackin valmistaja ja aikaisemminkin vankilassa istunut mies on jälleen kerran joutunut lainvalvojien kanssa vaikeuksiin. Hänet päästetään takuita vastaan vapaaksi, mutta mies ei ilmesty oikeudenkäyntiin. Ongelma: isä on takuita vastaan pantannut talonsa, joten perhettä uhkaa häätö, jos häntä ei äkkiä löydy. Perheen 16-vuotias vanhin tytär, Ree, joka jo hoitaa sekopäistä äitiään ja kahta kouluikäistä nuorempaa veljeä, joutuu lisäksi selvittämään kadonneen isän arvoitusta.

Olkoonkin spiidin keittäjä mutta perhettään kohtaan Jessup oli ollut hyvin vastuuntuntoinen perheenpää. Jessupin veljen mukaan myös tyttären hakkaaminen oli jäänyt isältä liian vähälle. Siksi Ree on Uncle Teardropin mielestä huonosti kasvatettu. Jos siis isä on kadonnut, niin hänellä on siihen pakottava syy. Todennäköisesti hän ei ole enää edes elossa. Todennäköisyys alkaa muuttua pian varmuudeksi, koska sukulaiset käyttäytyvät tytärtä kohtaan oudon vihamielisesti. Vaikka näillä seuduilla kaikkia kyselijöitä inhotaan ja erityisesti Reetä, niin kyselyjä on kuitenkin jatkettava. Jos mies voidaan todistaa kuolleeksi, niin hän vapautuu luonnollisesti suorittamasta takuita. Ja ne todisteethan hankintaan maksoi mitä maksoi.

Sivut: 1 2