Sally Rooney: Normaaleja ihmisiä. Suomentanut Kaijamari Sivill. Otava 2020.
Elämää lukion jälkeen: ”Heidän Carrickleassa elämänsä elämä, johon oli sisältynyt niin paljon draamaa ja merkitystä, loppui noin vain ilman kunnon päätöstä, eikä siihen voisi ikinä palata, ei samalla tavalla.”
Irlantilainen Sally Rooney (s. 20.2.1991) on nimetty muun muassa kulttikirjailijaksi ja Snapchat-sukupolven Salingeriksi. Hän on romaanihenkilöidensä tavoin opiskellut kirjallisuutta Dublinissa Trinity Collegessa.
Rooney läpivalaisee kallisarvoisia nuoruusvuosia, jolloin hapuillaan omien toiveiden, kehittyvän ihmisyyden ja ympäristön vaikutusten muodostamassa oudossa ja alati muovautuvassa maastossa. Kirjailija luo osuvia tuokiokuvia, joissa pienet sattumanvaraiset valinnat avaavatkin äkkiä kokonaisia maailmoja. Se, mitä luulit ikuiseksi, haihtuu johonkin, kasvukivut hellittävät ja kun muutut, olet itse ehkä hämmästynein siitä, mitä sinulle tapahtuu.
Normaaleja ihmisiä seuraa kahden irlantilaisen nuoren, Connellin ja Mariannen, vaiheita noin neljän vuoden ajan 2010-luvulla alkaen syrjäseudun Carricklean kouluista ja päättyen opiskeluvuosiin Dublinissa ja muualla Euroopassa. Kirjan alkaessa Marianne on rikas tyttöraukka, oppiaineissa erinomaisesti menestyvä nörtti mutta sosiaalisesti paarialuokkaa. Vähävaraisessa yksinhuoltajaperheessä varttunut Connell pärjää koulussa hyvin ja on myös komea ja suosittu. Heidän välilleen solmiutuvan suhteen myötä lukija tutustuu päähenkilöiden perheenjäseniin ja tietysti koulussa liikkuvaan kaveripiiriin.
Miten Sally Rooney osaakaan kuvata teinivuosien onnenhetket ja musertavat tappion tunteet, epävarmuuden, kokeilut niin puheissa kuin teoissakin ja suuren draaman väistämättömän latistumisen. Sitä voi huomionhakuisesti todeta, että ”olisi hauska järkyttää ihmisiä”, mutta jossakin vaiheessa oppii myös hiukan varomaan löysiä puheitaan.
Rooney hemmottelee lukijaa kiinnostavalla dialogilla, joka kumpuaa yhtä kiinnostavista kohtaamisista. Dialogi soljuu tekstin lomassa, sitä ei merkein merkitä. Kerrontamuoto on preesens. Tämä luo intiimin vaikutelman ja välittää henkilöiden tunteita tehokkaasti.
”Kun hän ottaa takkiaan naulasta alakerrassa, hänen veljensä Alan tulee olohuoneesta.
Mihin sä olet menossa? Alan kysyy.
Ulos.
Mihin ulos?
Marianne pujottaa kädet takinhihoihin ja asettelee kaulusta. Häntä alkaa hermostuttaa ja hän toivoo, että hänen hiljaisuutensa viestii röyhkeyttä eikä epävarmuutta.
Ulos vaan, kävelylle, hän sanoo.
Alan siirtyy seisomaan oven eteen.
No sen mä tiedän, että kavereita sä et mene tapaamaan, hän sanoo. Kun kavereitahan sulla ei ole.
Ei niin.
Marianne hymyilee levollisesti ja toivoo, että käyttäytymällä alistuneesti hän saa Alanin leppymään ja siirtymään pois ovelta. Mutta Alan sanookin: Mitä varten sä noin teet?
Miten? Marianne kysyy.
Hymyilet tolleen omituisesti.
Alan matkii Mariannea ja vääntää kasvonsa rumaan irvistykseen niin, että hampaat näkyvät. Vaikka hän hymyilee, jäljittelyn voimallisuus ja liioittelu tekevät hänet vihaisen näköiseksi.
Onko kivaa, kun ei ole kavereita? hän kysyy.
Ei.
Marianne ottaa kaksi pientä askelta taaksepäin yhä hymyillen, kääntyy ja lähtee keittiöön, josta pääsee terassinoven kautta puutarhaan. Alan kulkee perässä. Hän tarttuu Mariannea olkavarresta ja nykäisee ovelta takaisin. Marianne tuntee leukapieltensä kiristyvän. Alanin sormet puristavat käsivartta takin läpi.
Etkä sitten mene itkemään tätä äidille, Alan sanoo.”
Teoksen tärkeitä teemoja ovat sosiaalinen eriarvoisuus ja luokkaerot, jotka lienevät Britanniassa syvempään juurtuneet ja vaikuttavammat kuin meillä. Stipendin saaminen yliopistossa sisältää eri merkityksiä opiskelijan taustasta riippuen. Ja vaikka kirja ei ole mikään feministinen manifesti, niin miehen ja naisen eriarvoisuus tulee esiin. Naisen ei edelleenkään, 2010-luvulla, kannattaisi kuvitella, että hänelle sallittaisiin samat vapaudet kuin miehelle. Jos kokeilee, on syytä varautua maksamaan hinta kokeilusta. Se hinta voi olla maineen menetys. Eriarvoisuutta on perheiden sisälläkin.
Henkilöiden kautta otetaan myös kantaa kirjallisuuden asemaan eliitin viihdyttäjänä, valheellisten emotionaalisten tirkistelymatkojen järjestäjänä. Onkin kiinnostavaa seurata, kärjistyykö Rooneyn ote näiden teemojen parissa myöhemmin.
Sally Rooneyn Normal People -kirjaa (2018) edelsi esikoisromaani Conversations With Friends (2017, suomeksi Keskusteluja ystävien kanssa, 2019) ja seurasi Beautiful World, Where Are You (2021, Kaunis maailma, missä olet, suomeksi jo marraskuussa 2021). Kaikki suomennokset ovat Otavan kustantamia. Kaksi ensimmäistä käänsi Kaijamari Sivill ja tuoreimman Cristina Sandu.
Normaaleja ihmisiä on saanut palkintoja, se oli ehdolla jopa Booker-palkinnon saajaksi. Teoksesta on muokattu myös tv-sarja, joka tuli hetimiten ilmestyttyään Yle Areenan ohjelmistoon ja on siellä yhä: Normaaleja ihmisiä | Yle Areena
Kulttikirjailijasta on minulla kokemusta vain tämän kesäpokkarin verran, mutta lukukokemus oli hieno, ravistelevalla tavalla vetoava ja mieleenjäävä. Esimerkiksi: voiko kauniimmin pukea sanoiksi hetken, jolloin tuntee olevansa parhaimmillaan ihanan kumppanin ansiosta?
”Toisinaan hänellä on sellainen tunne, että he ovat kuin taitoluistelijoita, improvisoivat keskustelunsa niin taidokkaasti ja täydellisen synkronoidusti, että se yllättää heidät molemmat. Marianne heittäytyy sulokkaasti ilmaan ja joka kerta, vaikka ei etukäteen tiedäkään miten, Connell ottaa hänestä kopin. Tieto siitä, että he luultavasti rakastelevat vielä ennen nukkumaanmenoa, tekee juttelusta entistä nautinnollisempaa, ja Connell arvelee, että intiimit keskustelut, jotka usein aaltoilevat käsitteellisestä henkilökohtaisuuksiin ja takaisin, saavat myös seksin tuntumaan paremmalta.”
Taina
Tainan ja Tommin aarrearkku 