Avainsana-arkisto: nuoriso

Vastauksia murheellisten kirjeisiin konnilta

Keigo Higashino: Namiyan puodin ihmeet (suomentanut Raisa Porrasmaa. Punainen Silakka, 2022)

- - - - - - - -
   "Hei Atsuya. Mitä jos otettaisiin taksi? Pienen matkan päässä on isompi katu. Siellä luultavasti kulkee vapaita takseja."
   Atsuya tuhahti.
   "Jos epäilyttävän oloinen mieskolmikko ottaa taksin keskellä yötä tällaisessa paikassa, tapaus jää takuuvarmasti kuljettajan mieleen. Ja jos siitä seuraa meitä selvästi muistuttavien tunnistuskuvien julkaiseminen, sen pituinen se."
   "Mutta kyyläisikö kuski niin tarkasti?"
   "Entä jos kyyläisikin? Tai jospa ratissa sattuisi olemaan sellainen tyyppi, joka kykenee painamaan kasvot mieleensä yhdellä vilkaisulla?"
   Kōhei asteli hetken ääneti ja pyysi sitten hiljaa anteeksi.
   "Eipä mitään. Nyt suu suppuun ja tossua toisen eteen."
   Kolmikko lähti kulkemaan ympäröivää seutua korkeammalla levittäytyvän asuinalueen poikki. Kello oli kaksi yöllä. Ympärillä kohosi toisiaan muistuttavia taloja, lähes kaikki ikkunat olivat pimeinä. Huolettomaksi ei kuitenkaan sopinut heittäytyä. Jos he tulisivat jutelleeksi liian kovaäänisesti, joku saattaisi kuulla ja ilmoittaa poliisille keskellä yötä kadulla kuljeskelleista epäilyttävistä miekkosista. Atsuya toivoi poliisin uskovan, että rikolliset olivat paenneet paikalta autolla. Se toki edellytti, ettei varastettua Toyotaa heti löydettäisi.
   Tie nousi loivaa mäkeä, ja heidän kuljettuaan hetken rinne tuntui jyrkkenevän samalla kun ympäröivät asuintalot alkoivat harveta.
   "Onko vielä pitkä matka?" Kōhei kysyi huohottaen.
   "Melkein perillä", Shōta vastasi.
   Hän todellakin pysähtyi miltei heti erään talon eteen.
   Rakennus ei ollut kovin suuri, mutta siihen mahtui ilmeisesti sekä pieni puoti että asuintilat, jotka olivat puurakenteisella, perinteiseen japanilaiseen tyyliin rakennetulla puolella. Vain noin kolmen ja puolen metrin levyisen myymälätilan ovea ja näyteikkunaa suojaava metallinen sermi oli kiinni. Siinä oli postiluukku, jossa ei lukenut mitään. Ulkorakennuksessa talon vieressä oli ilmeisesti varasto ja autotalli.
   "Tämäkö se on?" Atsuya kysyi.
- - - - - - - -

Kyllä, piilopaikka, Namiyan sekatavarakauppa. Kolme pikkurikollista oli tehnyt onnistuneen murtokeikan japanilaisessa pikkukaupungissa. Pakoauton hajottua tarkoitus oli piileskellä talossa yön yli. Aamulla kun töihin lähtijät tungeksivat rautatieasemalle, he ajattelivat sekoittua ihmisvilinään ja hävitä huomaamatta seudulta. Sitten asiat alkoivat mennä todella outoon suuntaan. Aivan viaton tuo lähes huomaamaton, nimetön postiluukku ei ollut...

Hylätyssä kaupassa aikaa tappavat pikkukonnat kuulivat yllättäen postiluukun rapsahtavan. Kirje oli osoitettu kaupan pitäjälle. Jo kirjeen avaamisen oikeutuksesta käyty pitkähkö väittely osoitti, että rosvot eivät todellakaan olleet kovaksikeitettyjä elämäntaparikollisia. Se miten he sitten vaivoja säästämättä paneutuivat vastaamaan kirjeen eriskummalliseen pyyntöön vahvisti lukijan havainnon. Omien mahdollisuuksiensa rajoissa he todellakin halusivat auttaa hankalaan tilanteeseen joutunutta lähimmäistä.

Kirjan tapahtumat edustavat maagista realismia, omalla viehättävällä japanilaisella tavalla. Pienen alkuhämmingin jälkeen konnat nimittäin hyväksyvät, että ihmeet kuuluvat puodissa sen päiväjärjestykseen. Tai oikeastaan yöjärjestykseen. Käy ilmi, että aika kaupan sisällä kuluu aivan merkilliseen tahtiin Sitten alkaa saapua lisää kirjeitä, ja rosvojen kirjeenvaihto on kohta täydessä käynnissä. 

Kirjassa kuvataan viiden ihmisen elämän käännekohtia. Episodiromaanin vähitellen avautuva juonirakenne tuntuu kuitenkin koko ajan vyyhtiytyvän yhä pahemmin. Ja kiinnostavammin. Kaikkien henkilöiden kohtalot sivuavat osittain toisiaan ja liittyvät jopa rosvojen omiin elämänvaiheisiin. Kaupan lisäksi muuan lastenkoti  ilmestyy kertomukseen yhä useammin. Keigo Higashino pitää paletin niin taitavasti koossa, että kun aloin lukea kirjaa se oli pakko saada loppuun yhdellä istumalla. Selkeänä ja nopealukuisena tekstinä se onnistuu, ehkä liiankin vauhdikkaasti. Yksityiskohtia sujahti lukiessa varmasti ohi, mutta olin löytävinäni japanilaiselle yhteiskunnalle ominaisia piirteitä: vanhusten asema, heikko sosiaaliturva, 1980-luvun huikea talouskasvu ja sen seuraukset, naisten asema työelämässä, nuorten itsenäistymiseen liittyvät ongelmat ym.

Raisa Porrasmaan käännös on jälleen ilmavaa ja moitteetonta. Eräässä haastattelussa (kirjavinkit.fi) hän kertoo laajemmmin työstään. Episodimaisuus tai katkelmallisuus on japanilaiselle kirjallisuudelle tyypillistä. Romaanit mielletään usein jatkokertomuksiksi (rensaku) ja lyhyet muodot ovat suosittuja. Romaaneja julkaistaan Japanissa edelleen jatkokertomuksina lehdissä. Hiromi Kawakamin Sensein salkku (arvio blogissa) on sekin jatkokertomus. Porrasmaa havaitsi käännöksiä tehdessään esimerkiksi sellaista itsestäänselvyyksien toistelua, jonka katsoi parhaaksi karsia.

Takaisin tämän kirjan pariin. Kirjeisiin vastaavat murtovarkaat huomasivat vähitellen löytävänsä uusia piirteitä itsestään. Toisia auttaessa he kokivat ensimmäistä kertaa tekevänsä jotain merkityksellistä. He tunsivat myös tulevansa kuulluiksi ja saavansa aitoa arvostusta. Kaikkitietävää kertojaa ei oikeastaan tarvita, kun päähenkilöistä on jo tehty sellaisia. Heille asetetaan välillä melkoisia ongelmia ratkottavaksi. Mitenkähän itse osaisi vastata muusikonurasta haaveilevalle henkilölle, jonka tietäisi kohta kuolevan tulipalossa hänen pelastaessaan pientä lasta? Tai nuorelle naiselle joka haluaa taloudellista riippumattomuutta ja on sitä saavuttaakseen aikeissa lähteä ilotyttöbisneksiin.

Kirjan keskeinen viesti on se, että vaikka kysyjä voi tuntea olevansa umpikujassa elämässä, niin hänellä itsellään voi jo olla vastaukset keskeisimpiin kysymyksiinsä. Kirja saa kauniin loogisen (?) päätöksen, kun kaupassa olleet rosvot kohtaavat henkilön, jota he ovat kirjeillään auttaneet. He saavat lopuksi myös henkilökohtaisen viestin peräti Yūji Namiyalta, yli 30 vuotta sitten kuolleelta kaupan omistajalta. Juuri hän alkoi kirjoittaa vastauskirjeitä tuntemattomien asiakkaiden ongelmiin:

   "Karttasi on vielä tyhjä paperi. Haluaisit päättää määränpääsi, mutta et edes tiedä, missä tiet kulkevat. Jos kartta on vain tyhjä paperi, ollaan tietenkin pulassa. Kuka tahansa hämmentyy siitä.
   Mutta kokeilepa toisenlaista ajattelutapaa. Koska paperi on tyhjä, siihen voi piirtää minkä tahansa kartan. Kaikki on sinun varassasi. Olet täysin vapaa, mahdollisuuksia on loputtomiin, ja sehän on upeaa. Usko itseesi, rukoilen sydämestäni, että kuljet elämäsi halki vailla katumusta."


Tommi



Kirjastorokkarin sisäänajo

Janne Nevala: Kirjastonhoitaja Topi Mullo (Reuna, 2015)

”Olin kierrellyt iltaisin saarta mopolla ja paikat olivat tulleet aika nopeasti tutuksi. Keskustassa koulu, kirkko ja uusi urheilukenttä. Pankki, Raunon kauppa ja posti keskipisteessä huoltoaseman ja kunnantalon vieressä. Saaren toisessa päässä uimaranta, leirintäalue, toinen kauppa, hotelli, kapakka, majakka ja mökkejä. Kalasatama keskellä. Hautausmaa ja päiväkoti ison tien varrella vastakkain. Paljon pikkuteitä, joissa oli vahvasti lukitut puomit. Muukalaisilta pääsy kielletty. Trespassers will be shot.”

Kun pieni kunta on lisäksi nimeltään Luoto, alkavat Hailuodossa käyneet epäillä, että kirjan tapahtumapaikka on kyseinen saari. Tekijä myöntääkin Kirjastolehdessä 8.12.2021 näköisyyden. Janne Nevala ammentaa kirjassa muutenkin omista kokemuksistaan pienen kirjaston johtajana. Hän toimi ensin lastenkirjastovirkailijana Kempeleen kirjastossa kunnes 2011 valittiin nykyiseen virkaansa Limingan kirjasto- ja kulttuurijohtajaksi.

”Kalasatamaan pääsi. Siellä lokit tappelivat kirkuen sisälmyksistä ja meri haisi vahvalle. Ihmiset ostivat muikkua ja maivaa suoraan laivoista. Kapakkaankin olin uskaltautunut yhtenä iltana. Pub Kajuutta. Hiljaisenhumalaisia ja aggressiivisen oloisia kalastajia nurkkapöydän valtiaina. Tuulet ovat huonot ja virtaukset. Hylkeet syö kalat ja verkot ja se on muukalaisten ja etelän herrojen vika. Niin kuin kaikki muukin. Älä tule poika tänne syömään minun verkkoa.”

”Poika” on 25-vuotias Topi Korpela. Hän on vastikään valmistunut kirjastonhoitajaksi ja saa kesäkuussa muutaman viikon sijaisuuden Luodon kirjaston johdossa. Janne Nevalan rock-hemmoisuus näkyy kirjan henkilökuvauksessa ja kirjoitustyylissä. Erityisesti brittilehtiä lukenut teini-ikäinen Nevala perehtyi niiden mustaan huumoriin ja sanaleikkeihin, joita hän nyt kirjoissaan käyttää. Jossakin arviossa vilahti vertailussa Nick Hornby, jonka hahmoissa samansukuista tervettä kajahtaneisuutta löytyy.

Kirja on reipas kuvaus siitä, millainen monitoimikone tuollaisen pienen kirjaston johtajan pitää olla. Päähenkilön tehtävät vaihtelevat lehtien muovituksesta ja kopioiden ottamisesta vaikeampiin tiedonhaun tehtäviin. Lasten satutunnit, kirjastoa terrorisoivat finninaamat ja vakinaista viranhaltijaa kaipailevat varttuneet käyttäjät on jotenkin hanskattava. Onneksi pitkälle lomalle Uuteen Seelantiin lähtenyt vakinainen kirjastonhoitaja on jättänyt Topille kattavat ohjeet selvitä kaikista mahdollisista ja eräistä mahdottomista eteen tulevista ongelmista. Ei ole suinkaan sijaisen vika, jos sitten jokaviikkoisella kotikierroksella vanhukset eivät suostu päästämään nuorta miestä sisään vaihtamaan lainassa olevia kirjoja toisiin.

Lisäksi paikkakunnan kulttuuritapahtumat vaativat johtavan viranhaltijan työpanosta. Viranhoito jää vähitellen sivuosaan, kun ohjelman virallisen osuuden lisäksi Topi alkaa viritellä teatteriseurueen jäsenen kanssa syvempää henkilökohtaista suhdetta. Pitää olla toisessa kiinni ja puhua yöt läpensä kun on niin valoisaakin ja paljon asiaa ja vähän aikaa ja mitä sitten kun syksy tulee ja jos Nika ei pääsekään teatterikouluun. Aamulla satutunnille tulevat Hattivatit saavat lyhennetyn luennon Hanhiemon tarinoista ja kotitehtäväksi kahdentuhannen sanan esseen aiheena sadun moraalinen opetus. Palautus Topin lokeroon ennen seitsemää.

Monelle kirjastolaiselle tapahtumat ovat arkipäivää. Itselleni, suurissa kirjastoissa ja pääasiassa luetteloinnissa työskenneelle tällaiset tilanteet ovat onneksi jääneet vieraammiksi:

”Se yksi oman elämänsä ellaeronen piti melkein työntää ulos ovesta. Riina. Ruskeat silmät ja tilanteen mukaan joko yliviileä tai sitten ylidramaattinen luonne. Ainakin sen perusteella, mitä olin ehtinyt tarkkailla. Tatuointia löytyi ruskettuneen navan alta ja kokemusta ylioppilasteatterista sen verran, ettei sen ihan kaikille tarvinnut enää päivää sanoa. Nappasin vielä muotilehden sen kädestä.
– Sulla ei ole tietääkseni korttia. Ja uusinta numeroa ei lainata muutenkaan.
– Mikä vittu sä luulet olevas? se sähähti.
– Kirjastonhoitaja.
– Mä en oo syöny vielä mitään.
– Se on ikävää.
– Mulla on nälkä!
– Sulla on ollu koko päivä aikaa.
– Saatanan natsi! Kirjastonatsi!
– Ei kun Topi vaan. Kirjastonhoitaja. Eipä sotketa käsitteitä.”