Sote-uudistus – lyhyt oppimäärä

Heikki Hiilamo : Hyvinvoinnin vakuutusyhtiö : mistä SOTE-uudistuksessa on kysymys? (Into, 2015)

”Kansainvälisessä vertailussa Suomi on onnistunut tuottamaan kohtuullisia terveyspalveluja verrokkimaita alhaisemmin kustannuksin. Suomen malli on kitsas mutta tehokas. Sosiaalihuollon määrärahat ovat Suomessa pohjoismaisen keskiarvon alapuolella. Kansainvälinen tutkimusnäyttö ei tue sitä, että palvelujen integrointi säästäisi huomattavia summia. Itse asiassa se saattaa jopa lisätä kustannuksia, koska palvelujen käyttö voi lisääntyä. Integraatio voi onnistuessaan tuoda säästöjä, mutta toisaalta yhdenvertaisten palveluiden toteuttaminen tarkoittaa lisäkustannuksia. Lopputulosta on mahdotonta ennustaa, mutta kovin suuria säästöjä on tuskin odotettavissa.”

Professori Heikki Hiilamo kirjoitti kirjan, kun soten valmistelu oli pääosin valmistunut ja asia siirtyi eduskuntakäsittelyyn. Hän oli mukana kolmessa työryhmässä keväästä 2012 alkaen. Sote-palveluihin liittyvää tutkimusta hän oli tehnyt vuodesta 2002 alkaen ja uudistusta hän alkoi tiivisti seurata vuoden 2011 hallitusneuvotteluista alkaen (Jyrki Kataisen hallitus 2011-14). Hiilamo näkee uudistukseen jääneen eräitä uhkaavia sudenkuoppia. Sote-kielen savuverhoon kätkeytyvät poliitikot esiintyvät äänestäjien suuntaan asiantuntijoina, vaikka heidän ymmärrys käsiteltävistä asioista voi olla vajavainen.
”Tämä saattaa johtaa siihen, että uudistuksen lopputulos onkin jotain aivan muuta kuin päättäjät luulivat tekevänsä.”

Kirja on selkeä ja tiivis johdatus soten kiemuroihin. Siinä ei käydä säännöksiä eikä rakenteita kovinkaan syvällisesti läpi. Se on hyvä, sillä eduskuntakäsittelyssä niihin taisi tulla melkoisesti muutoksia tämän kirjan kirjoittamisen jälkeen.

Teoksessa on neljä osaa. Ensimmäisessä Heikki Hiilamo käsittelee terveyseroja ja muita taustatekijöitä. Ne osoittavat, miksi oli pakottavia syitä toteuttaa tällainen suuri remontti. Toisessa luvussa hän kuvaa valmisteluun liittyviä poliittisia kiemuroita. Kolmas osa on mielenkiintoinen, sillä siinä Hiilamo rinnastaa sote-uudistuksen vakuutuskäytäntöihin. Neljännessä luvussa hän esittää visionsa, mihin suuntaan uudistusta olisi hänestä vietävä, jotta voitaisiin edelleen pitää kiinni universaaleista sosiaali- ja terveyspalveluista.

Sosiaaliala oli huolissaan siitä, että sote-uudistus toteutetaan terveydenhuollon ehdoilla. Heikki Hiilamon mukaan niissä valmisteluryhmissä, joissa hän oli mukana, keskustelut tosiaan keskittyivät terveyspalveluihin. Terveysalan suurempi koko tai lääkärien ammattikunnan vahvuus ei Hiilamon mielestä ollut oleellinen tekijä. Hän esittelee Oulussa tehtyä tutkimusta. Sen perusteella palvelujen käyttö eroaa ratkaisevasti toisistaan. Sosiaalipalveluita käyttävät vuodesta toiseen samat ihmiset. Terveyteen liittyvät riskit jakautuvat tasaisemmin väestössä. Oulussa ”kallein kymmenesosa” käytti lähes 100 prosenttia sosiaalipalveluiden kustannuksista. ”Suurimmat sosiaalipalveluiden kustannukset aiheutuvat vanhusten palveluasumisesta, jonka taustalla on yleisimmin muistisairaus.” Väestöpyramidia katsoessa voi todeta, että ne myös tulevat kasvamaan. Puhuiko joku sotella saatavista säästöistä?

”Jos valtavista palvelutarpeista huolimatta sote-alueille asetetaan ulkoapäin jäykät budjettikehykset, tulos voi olla tuhoisa koko julkiselle palvelujärjestelmälle. Ensinnäkin se saattaa vaarantaa kansalaisten yhdenvertaisen oikeuden riittäviin sosiaali- ja terveyspalveluihin. Toiseksi se voi johtaa siihen, että maksukykyiset valitsevat entistäkin laajemmin julkisten sote-palveluiden sijaan yksityisiä palveluita. Edessä on julkisen järjestelmän romahdus.”

Heikki Hiilamon näkemys sivuaa Sixten Korkmanin ajatuksia. Taina esitteli blogissa Korkmanin Talous ja utopia -kirjan. Korkmanin mukaan nykyinen hyvinvointivaltiomme ja laaja julkinen sektori vaatii huomattavan paljon verotuloja. Sen turvaaminen edellyttää laajaa työssäkäyntiä ja verotusta (sekä eläkeiän nostoa). Avainsana on luottamus. Ihmisten on voitava luottaa toisiinsa ja yhteiskunnan instituutioihin.

Heikki Hiilamo katsoo asiaa yhden keskeisen tekijän kautta ja hänellä on tiettyjä epäilyjä. Sote-järjestelmän rapautuminen tarkoittaisi paitsi terveyserojen kasvamista entisestään myös yleisen asenneilmapiirin muutosta.

”Voidaan toki ajatella, että vahvaan hyvinvointivaltioon liittyvä solidaarisuus saisi nyt parempia palveluja saavat tinkimään palveluistaan niitä enemmän tarvitsevien hyväksi. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion historia todistaa kuitenkin toista. Hyvinvointivaltio on palkkatyöyhteiskunnan lapsi, joka perustuu reiluun itsekyyteen: pohjoismainen hyvinvointivaltio on kehittynyt luomaan etuja ja palveluita ennen muuta työssäkäyville.”

Tilanne muuttuu tukalaksi, jos hyvinvoiva keskiluokka alkaa kysellä, miksi sen on maksettava kireitä veroja, jos lähimpään terveyskeskukseen ei saa aikoja, jos kiireetön leikkaus on ostettava yksityissairaalalta ja jos omille vanhemmille ei järjesty riittävän tasokasta laitoshoitoa. Koko väestön kattava universaali terveysvakuutus rakentuu solidaarisuudesta ja itsekkyydestä: jos minä en sairastu, maksuni menevät tuntemattoman hyväksi; jos itse sairastun, saan varmasti tarvitsemani hoidon. Mikäli yhtälö ei toimi, voi alkaa yhteiskunnallisen vastuunjaon vakava rapautuminen.

”Kyseessä on julkisten palveluiden kehittämisen paradoksi: jos hyvin toimeentulevat eivät koe julkisia sote-palveluita omakseen, ne muuttuvat lopulta kelvottomiksi myös niitä eniten tarvitseville huono-osaisille. Potilaiden tyytyväisyys terveyskeskuspalveluihin on laskenut huolestuttavasti vuosina 1998-2011.”

Heikki Hiilamolla on muitakin huolenaiheita. Esimerkiksi:
– Työterveyshuollon vuoksi avoterveydenhuollon käyttö on räikeän eriarvoista: eniten sairastavat saavat vähiten palveluja ja maksavat niistä eniten.
– Perustuslakiin kirjattu palvelulupaus pitäisi tarkentaa. Mitä määritelmä ”tarpeen mukaisista palveluista” tarkoittaa käytännössä?
– Taloustieteilijä Kenneth Arrow on kiinnittänyt huomiota palveluihin liittyvään epävarmuuteen ja informaation asymmetriaan. Siksi tuottajien auktorisointiin ja palvelujen laadunvalvontaan on kiinnitettävä huomiota, samoin potilaille ja asiakkaille jaettavaan informaatioon heidän valintojensa pohjaksi.

Työtään käynnistelevät hyvinvointialueet ovat paljon vartijoina. Heikki Hiilamo tekee kuitenkin selväksi, että sote-palveluilla on lopulta vain rajattu rooli terveyserojen pienentämisessä. Valtaosa eroista johtuu terveyskäyttäytymisestä sekä elinolosuhteista. Tupakka, viina, yhteiskuntarakenne… Pienituloisten ihmisten asuinalueilla on usein vähemmän liikuntamahdollisuuksia mutta enemmän ympäristöriskejä. Heikko sosiaalinen asema aiheuttaa stressiä, joka johtaa kielteisiin selviytymiskeinoihin. Hiilamon mukaan terveyserot osoittavat, onko yhteiskunnan kehitys harmonista. Siihen vaikuttavat olennaisesti tulo- ja omaisuuserot:

”Nämä erot kertovat hyvinvointia jakavien instituutioiden – ennen muuta työ- ja pääomamarkkinoiden – toiminnasta. Paras keino terveyserojen kaventamiseen olisi täystyöllisyys ja solidaarinen palkkapolitiikka.”

Tommi

Nuo yksinäiset naiset kerrostaloasunnoissaan

Hanna Weselius: Nimetön: Nanette Kottaraisen muotokuva. WSOY 2023.

Jos antaisimme teoksille tähtiä yhdestä viiteen, tämä romaani saisi täydet viisi.

Kirjailija Hanna Weselius, valokuvataiteen yliopistonlehtori, kertoo teoksen saaneen alkusysäyksensä Suomen Kuvalehden vuonna 2018 ilmestyneestä artikkelista Ovessa lukee Karvonen. Artikkeli selvitti, mitä tapahtuu, kun lähiomaiseton ja sukulaiseton ihminen kuolee. Weseliusta jäivät mietityttämään kerrostalojen vanhat yksinäiset naiset.

Nimetön-romaani päähenkilö on kerrostalon 4. kerroksen asunnon yksineläjä, nimeltään Nanette Kottarainen, iältään 90+. Hän havahtuu ajan hurjaan kiitoon ja päättää, että hänen päiväkirjamerkintöjään yhdeksältä vuosikymmeneltä olisi syytä kirjoittaa puhtaaksi. Hän palkkaa urakkaa tekemään Leilan. Nanette valitsee huolellisesti, mitkä tekstit käsitellään, eikä Leilalla ole lupa tehdä omin päin mitään muutoksia. Joihinkin teksteihin Nanette lisää ulkoasuun liittyviä tarkennuksia tyyliin Leila, kursiiviin!

Näin lukija pääsee hiljalleen Nanetten maailmaan. Lapsuudestaan ja varhaisnuoruudestaan hän ei kerro mitään, vaan merkinnät alkavat siitä, kun hän 18-vuotiaana (vuonna 1948) saapuu Helsinkiin Felix-herran taloudenhoitajaksi. Luonnollisesti Nanette kirjoittaa yhä kaiken aikaa, joten kirjoituksissa kuvaillaan myös kotiapuna käyvää Muhammedia sekä kerrostalon muuta elämää, ja menneisyys lomittuu nykyisyyteen.

Kehyskertomuksessa Leila kertoo kahvilassa Nanettesta ja puhtaaksikirjoittamisesta naiselle, joka myös liittyy vähitellen paljastuvaan juonikuvioon. Kahvilatilanteet ja puhtaaksikirjoitetut jaksot eri vuosikymmeniltä vuorottelevat. Luvut ovat lyhyehköjä, ja kuten Outi Hytönen toteaa kirja-arviossaan Suomen Kuvalehdessä 37/2023, ”jokainen [luku] on helmi nauhassa, jokainen palkitsee lukijan erikseen”. Paremmin ei sitä voi sanoa.

Nanette on Felixin palveluksessa voinut hankkia kielitaitoa ja sivistystä. Hän muistelee käyntejään maailman taidegallerioissa, joissa hänen katseensa fokusoituu etenkin Goyan ja Picasson maalauksiin ja etsauksiin. Nanettea askarruttaa paitsi tapa, jolla arvostetut mestarit kuvaavat naista, myös heidän sota-aiheiset teoksensa. Kuvataiteen lisäksi Nanette kuluttaa jazzmusiikkia ja tekee selkoa useiden naislaulajien urasta ja esiintymisistä sekä niihin liittyvistä omista muistoistaan.

Hänen kolmas intohimonsa kohde ovat valokuvat ja videot. Nanetten kaupassakäyntiapulainen Muhammed auttaa etsimään ja katsomaan Ukrainan sodasta someen päätyneitä videoita, ja Nanette itse on valokuvannut uhkarohkeasti kiipeillen muun muassa puluja (ollen silloin iältään ”vain” 60+). Itsekin hän muistuttaa lintua sitä enemmän, mitä vanhemmaksi hän tulee.

Vuosikymmenet Felixiä palvellut Nanette uskaltaa nyt vanhana naisena sanoa suoraan, mitä ajattelee miehistä sekä ”lopun ajan patriarkaatista”, joka ”pullistelee kuin kuoleva rupikonna”. Sekä itse Felixistä, joka Nanetten arvion mukaan oli ”pehmeä ja hellämielinen, sellainen, ettei hän olisi ikinä saanut mitään, jollei kaikkea olisi annettu hänelle”.

Vaikka Nanette (vihdoinkin) puhuu suunsa puhtaaksi, niin pohjimmiltaan hän on nöyrä:

”Asiahan on niin, että minä olen koko elämäni ollut kiitollinen eri ihmisille kaikesta siitä hyvästä, mitä olen saanut osakseni. Ja koko ikäni olen kummastellut ihmisiä, jotka eivät ole kiitollisia vaan olettavat, että kaikki hyvä lankeaa heille itsestään. He hymyilevät kuin pienet jumalat ja vaikenevat kaikista vähänkin hankalista asioista. Heitä riittää, kumma kyllä, vaikka mitään järkeä heidän ajattelussaan ei ole. Päinvastoin: jokaista heidän eteensä saamaansa onnen ja menestyksen murusta kohti jostain näkymättömästä loukosta löytyy aina joukko ihmisiä ja eläimiä, jonka ansiota kaikki on. Tämä on itsestään selvää jokaiselle rätti kourassa syntyneelle.”

Nanette Kottarainen on käytännöllinen tahtoihminen, joka näkee aina, mitä on tehtävä, ja tekee sen. Hänellä ei ole illuusioita siitä, kenellä on todellinen valta, ketkä maailmaa pyörittävät. Vanhana hän miettii erilaisia järjestyksiä, tiedostaen että hänen omansa on vain yksi lukemattomista. Voi täyttää tilan ”pelkällä käytännöllisellä periksiantamattomuudella”.

Tämä älykkään, lahjomattoman, iäkkään ja perheettömän naisen muotokuva on kiinnostava ja yllättävän hauskakin. Hanna Weselius, valokuvataiteen akateeminen tutkija, osaa havainnollistaa ja pukea sanoiksi kuvia verrattomasti. Ne jäävät mieleen. Ihmissuhteiden ympärille punoutuva juoni taas puntaroi hyväksikäyttämistä, uskoutumista, naisten ystävyyttä sekä sitä, miksi joskus on pakko hylätä. Jäin pohtimaan pitkäksi aikaa.

Myös sodanvastainen teema nousee vahvasti esiin. Nanette on kokenut lapsena yhden sodan eikä halua muistella sitä. Uudet sodat ja sotavarustelu tuntuvat tökkäävän häntä kipeään hermoon, Trinity-pommi ja saksalaisten ”Kriegstheater” sekä uudemman ajan Bosnian, Tshetshenian ja Ukrainan sodat. Varsinkin Ukrainan sodasta tarjolla on liikaakin katseltavaa kenelle tahansa.

”Katson kuolleen sotilaan reisiä ja sääriä, ne ovat hyvin nuoren ihmisen pulleat, voimakkaat jalat. Sukissa on värikkäitä kuvioita, niiden aiheesta en sentään pääse aivan selville, mutta ne voivat hyvin olla sellaiset Happy Socksit, joita Muhammedkin käyttää. Sellaiset itse asiassa odottavat Muhammedia myös hänen pikku joulupaketissaan, jonka minä olen sitonut kierrätyspaperinarulla.”

Kirjasta löytää suorastaan aforismeja: ”… se, mitä toiset ihmiset haluavat, kiinnostaa ihmisiä aina enemmän kuin vastaukset mihinkään muihin kysymyksiin”. ”En voi lakata hämmästelemästä sitä, miten tilanteesta riippuen mistä tahansa joukosta asioita voidaan sanoa, että ne liittyvät kaikki toisiinsa kokonaan tai että ne eivät liity toisiinsa millään tavalla.” ”Ihmiset, jotka kirjoittavat, yrittävät piiloutua mutta haluavat paljastua, haluavat piiloutua mutta yrittävät paljastua.”

Nimetön: Nanette Kottaraisen muotokuva on elegantti, hallittu ja tyylikäs. Nanetten uskottavuutta lisää hänen käyttämänsä kieli; flunssan sijaan hän puhuu lentsusta ja puuvillan sijaan pumpulikankaasta. Ja vaikka ideataso rönsyää herkullisesti moneen suuntaan, kaikki pysyy kontrolloituna. Mestariteos, ehdoton Finlandia-palkintoehdokas, ellei jopa voittaja.

Suosittelen kaikille hyvän uuden kirjallisuuden ystäville. Hanna Weselius on aktiivinen kirjoittaja, jolta on ilmestynyt muun muassa romaanit Alma! (2016) ja Sateenkaariportaat (2021).

[Huomautus 12.11.2023. Nimetön: Nanette Kottaraisen muotokuva ei tullut valituksi ehdolle Finlandia-kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Linkki Ylen juttuun vuoden 2023 kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaista.]

Taina

Leffailta: Armotonta menoa

Armotonta menoa – hoivatyön lauluja. Dokumentaarinen lauluelokuva suomalaisten vanhusten hoivan tilasta, hoivatyön tekijöistä ja kokijoista hoivan markkinoilla. 2022. Ohjaus: Susanna Helke. Käsikirjoitus: Susanna Helke ja Markku Heikkinen. Musiikki: Anna-Mari Kähärä. Yle Areena.

Nyt katse tärkeään elokuvaan, jonka aihe koskettaa meitä kaikkia. Tämä dokumenttihelmi on katsottavissa Yle Areenasta, ja kesäkuun 2023 lopulla se on kerännyt lähes satatuhatta katselua.

Elokuvassa kulkee rinta rinnan useita kiinnostavia kerrontalinjoja.

1) Koillissavolainen pieni Kaavin kunta päättää hankkia vanhusten hoivapalvelut Attendolta. Elokuvassa seurataan tunnelmia sekä ennen päätöstä että sen jälkeen. Kaivinkone rouhii uutta palvelutaloa varten maata Kaavin keskustassa.

2) Kaksi Kaavilla asuvaa Väinöä, joiden vaimot ovat hoivakodissa, jännittävät, onko uusi paikka heidän rakkaidensa hoitopaikkana yhtä hyvä kuin nykyinen hoivakoti.

3) Hämeessä työskentelevä hoitaja Tiina on ollut hoitajien eturintamassa nostamassa yksityisten hoivapalvelujen ongelmia esiin. Tiinan arkea hoitotyössä seurataan monipuolisesti ja hienovaraisesti.

4) Itä-Suomen yliopiston sosiaalityön emeritaprofessori Marja Vaarama siivoaa työhuonettaan pohtien suomalaisen vanhustenhoidon tilaa. Vaarama on 40 vuoden ajan seurannut ja kommentoinut suomalaista hoiva-alaa, laatinut lausuntoja, julkaissut, toiminut asiantuntijana ja valmistelijana.

5) Hoiva-ala digitalisoituu. Helsingin kaupunki hoitaa asiakkaita yhä enemmän etänä = asiakkaan kotiin viedään monitori, ja työntekijät ottavat monitorien kautta yhteyden, kyselevät, onko syöty, lääkkeet otettu, voimisteluttavat ym. Hoivarobotteja viedään testikäyttöön vanhainkoteihin. On hylkeenmallinen Paro-robotti ja hieman ”ihmishahmoisempi” Sara.

Laulavat ja liikkuvat ”hoitajakuorot” tuovat esiin kommentteja, joita on kerätty hoiva-alan työntekijöiltä vuosina 2019–2021. Kuorojen käyttö on juuri niin nerokas taiteellinen valinta kuin etukäteen arvelin. Mikään sanoma ei henkilöidy, vaan joukkovoima tekee asioista yksilöä suurempia, jylhempiä ja ohittamattomia. Sitä paitsi Anna-Mari Kähärän musiikki on upeaa. Siitä hetken päästä tarkemmin.

Kuvakaappaus kohdasta, jossa hoitajakuoro valmistautuu laulamaan. Armotonta menoa -elokuva on saanut kaksi palkintoa kotimaisella Docpoint-festivaalilla sekä Sveitsin Locarnon elokuvajuhlien palkinnon.

”Vaihdan ammattia, etten joudu tekemään päivittäin moraalini vastaisia päätöksiä.” ”Vain huono hoitaja valittaa.” ”Oli kiellettyä sanoa omaisille, että tehdään vajaamiehityksellä.” ”Me tehdään rahaa työnantajalle.” Tässä joitakin hoitajien kommentteja.

Emeritaprofessori Marja Vaaraman lausumaan kiteytyy ongelman ydin: ”Liikemaailman moraali ja ajatustavat tuotiin hoivamaailmaan. Kyllä se niin on, että kauppiasmoraali ja hoivamoraali ei sovi yhteen.”

Tammikuussa 2023 esittelin Aarrearkussa Repeämän kuvat -kirjan, jonka aiheena on hyvinvointivaltion murtuminen ja sen näkyminen dokumenttielokuvailmaisussa. Siinä  Armotonta menoa -elokuvan ohjaaja Susanna Helke kertoi teoksensa lähtökohtana olevan ihmetys: ristiriita hoivaeetoksen ja markkinavetoisuuden välillä. Hoiva-alan työntekijöiltä oli kantautunut hälyttäviä viestejä, miten vaikeata oli tehdä työtä oman eettisyyttä ja moraalia vastaavasti. Tästä linkistä pääset Repeämän kuvat -kirjan arviooni.

Musiikki. Ansioitunut tekijä Anna-Mari Kähärä on säveltänyt elokuvan musiikin. Se on kuin yhdistelmä Adiemusta, Värttinää, Ultra Brata ja Lapualaisoopperaa: svengaavaa, selkeää, upeasti soinnutettua, paatoksellista, paikoin pakahduttavan kaunista. Arvostan sitäkin, että musiikki ei soi koko aikaa, vaan hiljaisuuskin saa tilaa.

Sanoista saa enimmäkseen hyvin selvää. Kuorojen kärjessä onkin kuuluisa naiskuoro Philomela. Muita kuoroja ovat Laulusta voimaa, Musiikkiteatteri NYT, Vimma-kuoro, Vielä raikaa, Triangeli, Sekaset ja Ruukittaret. Laulamassa on Anna-Mari Kähärä itsekin, ja laulajien listalta löytyy myös näyttelijä Tuukka Leppänen, lahtelaisen musiikkiteatterikoulutuksen lahja maailmalle.

Elokuvan nimi juontuu 1990-luvun hittikappaleesta, Sepi Kumpulaisen kitarasäestyksisestä laulelmasta Armotonta menoa. Malta katsella elokuva aivan loppuun asti, sillä siellä Sepi itse esiintyy kaavilaisille ja ottaa kantaa vanhusasiaan.

Anna-Mari Kähärä on tehnyt oman, eeppisen mukaelmansa, jossa lauletaan muun muassa: ”Armotonta menoa vauraassa Suomessa / on hyvä kuolema liian kallista.”

Puolitoista tuntia kestävä elokuva on kannanotto ja hätähuuto hyvän vanhuuden puolesta. Teos ei saarnaa eikä osoittele. Riittää, kun asiat kerrotaan ja näytetään niin kuin ne ovat. Katsoja voi miettiä, miten mielekästä on vahtia senioreita ruudun välityksellä tai ehdotella heille robotin vetämiä jumppatuokioita, kun ihminen kuitenkin haluaisi läsnäoloa ja oikeata yhteisöllisyyttä.

Suomi, rikas maa, ei muka voi järjestää vanhustensa hoitoa paremmin. Kuten emeritaprofessori Vaarama toteaa, sana ”kestävyysvaje” on markkinoitu todella tehokkaasti, samoin ajatus julkisen sektorin tehottomuudesta.

Olemmeko kansakuntana nielleet nämä rohdot kyselemättä. Vaarama mainitsee, että kauniita puheita kyllä riittää, mutta rahaa hoivaan ei vain tunnu löytyvän. Näinhän todellakin näyttää jatkuvan. Vanhustenhoidon epäkohdat nousevat säännöllisesti keskusteluun joka vuosikymmenellä.

Eläkeläisten kuoro laulaa, ja voiko sitä katsoa ja kuunnella silmäkulman kostumatta: ”Me olemme kestävyysvaje, me olemme kestävyysvaje, me olemme väärinpäin kääntyneen pyramidin lavea latva…” Droonikuvaus pohjoissavolaisten havumetsien yllä salpaa hengen.

Taina

Kansankoti liekeissä

Asko Sahlberg: Amandan maailmat (Like, 2017)

Vuoden 2018 Savonia-kirjallisuuspalkinnon voittajakirja kuvaa pakolaisongelman vakavaa kärjistymistä Ruotsissa. Amanda ja Jansson, hänen naapurinsa, juttelevat asiasta jokseenkin tutunoloisesti:

Janssonin pää oli alkanut turvota. Se turposi liiasta tiedosta, jota hän ahmi sanomalehtiä lukemalla ja televisiota tuijottamalla. Liika tieto sai hänen ohimonsa pullistelemaan ja ratkoi pieniä verisuonia hänen poskillaan. Siksi hänen hengityksensä oli saha ja hänestä uhosi lahon haju. Liika tieto luhisti häntä sisältäpäin.

”Luin siitä aviisista”, hän sanoi Amandan hataraan aitaan varovaisesti nojaten. ”Ennen vanhaan sitä kai sanottiin talonvaltaamiseksi. Kaupungin kannalta se on kätevä ratkaisu, koska jonnekinhan ne olisi pitänyt kumminkin pistää. Nyt niille on avattu sähkö ja vesihanat ja sielläpähän sitten tekevät tiskipöydällä ympärileikkauksia”.

”Kai niitten silti vuokraa pitää maksaa”, Amanda arveli.

Jansson tuhahti. ”Eihän ne missään vuokraa maksa. Mutta tämän asian toinen hyvä puoli on se, että siellä parakeissa ne on ainakin vähän syrjässä. Siinä yhdistyy kaikkien etu.”

”Niille pitäisi antaa töitä. Muutenhan niille tulee aika pitkäksi.”

”Justiinsa. Mutta kun täällä on työttömiä jo ennestään. Kaikki menee alaspäin kuin lehmän häntä ja poliitikot sen kun ajelee ympäriinsä Mersuilla.”

Amanda mietti. ”Eikö se tehdas voitaisi avata?”

”Jos elettäisiin kommunismissa, valtio voisi vaikka avatakin tehtaan. Mutta nythän sen omistaa se juippi, joka kääri rahat ja lähti Etelä-Amerikkaan huvipurren kannella makailemaan. Viimeinen tieto siitä on, että sillä on kolme vaimoa ja jumalattomassa kartanossa sisällä norsuja. Semmoisessa maailmassa täällä eletään. Ei auta kuin pistää taas lottokuponki vetämään.”

Sivut: 1 2