Repeämän kuvat : dokumentaarinen elokuva ja hyvinvointivaltion murtumia. Toim. Susanna Helke ja Essi Viitanen. Aalto-yliopisto 2022.
”Me olemme kestävyysvaje”, laulaa kaavilaisten eläkeläisten kuoro Susanna Helken ohjaamassa elokuvassa Armotonta menoa – hoivatyön lauluja (2022). Helken dokumenttielokuva on yksi Repeämän kuvat -teoksessa esiteltävistä dokkareista.
Helke kertoo elokuvan syntyvaiheista. Häntä oli pitkään häirinnyt puhe kestävyysvajeesta ja eläkepommista. Samoin hän oli kummastellut vanhustenhoidon markkinavetoista, häikäilemätöntä yksityistämistä. Attendo-skandaali oli tuoreessa muistissa. Yhteydenotoissa hoiva-alan ammattilaisiin Helke tajusi ratkaisemattoman ristiriidan. Hoivaajat halusivat tehdä työnsä hyvin, mutta se oli yhä vaikeampaa.
Helke kirjoittaa pyrkimyksenään olleen ”tehdä näkyväksi ristiriita ja epäsuhta, joka jännittyy hoivan eetoksen sekä rahan ja hyödyn logiikan välille. Tämä on tarina tarinoiden takana, eräänlainen metakertomus. Kysymys on ilmiöstä, joka ei tapahdu missään tietyssä paikassa, tilanteessa tai toiminnassa. Kysymys on – – paradigmasta, joka on läsnä kaikkialla ja läpäisee lähestulkoon kaikki yhteiskunnallisen toiminnan kentät juuri poliittiseen puheeseen kätkeytyvän tyhjän talouskielen avulla.”
Hoiva-alan ammattilaiset eivät uskaltaneet esiintyä elokuvassa omalla äänellään ja kasvoillaan. Helke ratkaisi asian nerokkaasti: kuorot laulavat. Näin asioista tulee jylhiä ja arvokkaita, syntyy yhteisyyden kokemus, eivätkä asiat henkilöidy yhteen ihmiseen. Hoivaajat laulavat, millaista on tehdä hoivatyötä, Kaavin eläkeläiset laulavat, miltä tuntuu kun kutsutaan kestävyysvajeeksi. Mielenkiintoinen ratkaisu aikana, jona ihannoidaan yksilöllisiä nyyhkytarinoita.
Repeämän kuvat on yksi Koneen säätiön rahoittaman hankkeen lopputuloksista. Hanke oli nimeltään Sovun ja repeämän kuvat – dokumentaarinen elokuva hyvinvointivaltion eetoksen ja murtumien heijastajana.
Kirja siis kertoo dokumenttielokuvista, jotka pyrkivät tekemään näkyviksi eriarvoisuuteen liittyviä ilmiöitä. Eriarvoisuus on syntynyt markkinafundamentalismin ja uusliberalismin seurauksena. Arvomme ovat koventuneet. Kirjassa mietitäänkin, onko ihmisen absoluuttinen arvo jo asetettu kyseenalaiseksi. Hallitusohjelmien sanamuodoista voi jo päätellä, että ihmistä tärkeämpää taitaa olla kansakunnan kilpailukyky. Arvojen koveneminen on kärjistynyt vuoden 2008 talouskriisin jälkeen, ja pakolaistulva 2015–2016 toi kuuluville lisää vihaa. Teoksessa puhutaan tätä vanhemmistakin dokumenttielokuvista yhteiskunnallisten epäkohtien kuvaajina.
400-sivuinen kilokirja ei juuri ole kepeää iltalukemista; opuksen kielikin on paikoin hieman tutkijamaisen raskasta. Kuitenkin teos sisältää niin paljon ajankohtaista ja tärkeää asiaa, että sitä voi suositella muillekin kuin taiteentutkijoille eli kaikille hyvinvointivaltion kehityksestä, yhteiskunnallisesta keskustelusta ja politiikasta kiinnostuneille. Kirjaa voi hyvin lukea, vaikka ei olisikaan nähnyt puheena olevia elokuvia.
Hanna Maylettin Kerjäläiselokuva (2011) seuraa romanialaisen miehen ja naisen vaiheita, ja Timo Korhosen kirjoittama essee analysoi, miten elokuvan ohjaaja antaa epävarmuutensa ja työskentelyn arvaamattomuuden näkyä lopputuloksessa. Romanialaiset ilmestyivät Suomen kaupunkien katukuvaan 00-luvun lopulla ja herättivät paljon ihmettelyä ja keskustelua. Helsinkiin he rakensivat leirin Kalasatamaan. Elokuvassa nainen kerjää Helsingin kadulla, ja muuan suomalainen pariskunta ottaa asiakseen auttaa häntä. Kirjassa kerrotaan, miten kuvausprosessi eteni ja millaisia yllättäviä vaiheita siihen sisältyi. Suomalaiset haluavat kyllä auttaa, mutta piilevänä odotuksena on, että tulokkaat omaksuvat suomalaiset arvokkaimmat arvot, nimittäin ahkeruuden ja itsekurin. Pitää sitoutua käymään koulua. ”Auttamisen” vaiheet ovat surkuhupaisat, ja käy kuten kerjäläisten kanssa voi käydä: autettava suuttuu ja vaatii aina suurempia summia rahaa.
Maylettin esittelemien romanikerjäläisten mediajulkisuus ei päättynyt elokuvaan, vaan kaksi journalistia seurasi heidän elämäänsä kymmenen vuotta ja kirjoitti heistä kirjan. He he pääsivät suomalaiseen elämänmenoon kiinni ja asettuivat Helsingin Mellunmäkeen. Lapsia tuli kaksi lisää. Päähenkilö-nainen ei opetellut lukemaan.
Muistattehan vielä Pertti Kurikan nimipäivät -yhtyeen? Kirjassa käydään läpi Jukka Kärkkäisen ja J-P Passin ohjaamat dokumentit yhtyeestä: Kovasikajuttu (2012) ja Tokasikajuttu (2017). Timo Korhosen essee nostaa esiin, että elokuvat kertovat mahdollisuuksien yhteiskunnasta. Vaikka kirjassa puhutaankin paljon eriarvoisuudesta, niin mahdollisuuksista kertoo paljon se, että kehitysvammaiset miehet voivat perustaa bändin, harjoitella, menestyä ja edustaa Suomea kansainvälisessä laulukilpailussa. Essee ruotii myös käsitettä työntekijäkansalaisuus, siis sitä, että työssä käymisestä on tullut jo ihmisoikeuksia määrittävä tai ainakin kansalaisuuden ihannetta määrittävä asia. Punkyhtyeen jäsenetkin ovat kaiken aikaa kiinni heille säädetyssä työtoiminnassa, ja työn eetos on miehillä vahva.
Elokuvat esittävät tarinan vähemmistön jäsenistä, jotka määrittelevät omat tavoitteensa, ja Timo Korhosen mukaan juuri siinä on näiden kahden elokuvan poliittinen ydin – se että dokkarit antavat tuntikausia aikaa päähenkilöiden omille kokemuksille ja päätöksille.
Hanna Kuuselan kirjoitus Repeämän sanat on teksti, jonka soisi joka päättäjän lukevan. Kuusela huomauttaa, että nykyään käytämme kovaa kieltä puhuessamme heikossa asemassa olevista. Superrikkaat puhuvat oleskelijoista ja sosiaalipummeista, jopa ihmisroskasta. Sanoilla on väliä, ja meidän jokaisen kannattaisi skarpata.
”Miksi pysähtyä sanoihin, vaikka kuinka ronskeihinkin, kun voisi kirjoittaa julkisen sektorin budjettileikkauksista, tuloerojen kehityksestä ja lakimuutoksesta? Siksi, että poliittisissa myllerryksissä myös sanoilla on väliä. Jokainen yhteiskunta – ainakin demokraattinen sellainen – tarvitsee kansalaistensa tuen ja sanaston, jolla tuki pysyy yllä. – – Kieli ja käsitteet eivät vain heijasta todellisuutta vaan luovat sitä organisoimalla abstrahoituja havaintoja monimutkaisesta ja hämmentävästä maailmasta, kuten retoriikantutkijat sanoisivat. ”
Teoksen kaikkia esseitä ei ole mielekästä tässä referoida, sillä asiaa on niin runsaasti. Jäin miettimään muun muassa, milloin terapeuttisesta puheesta ja kuvasta tulikin uusi normaali. Entä vaatimuksesta, että uuden uljaan kansalaisen pitää jatkuvasti trimmata itseään kilpailukykykuntoon? Minän eheyttämisen ja itsensä terapoimisen vaatimus lyö läpi joka elämänalueella ja heijastuu mediaan ja taiteeseenkin.
Maailman näkee taas hieman toisin, kuin olisi saanut uudet silmälasit. Kirjassa on mielenkiintoinen kuvitus; kuvia puheena olevista elokuvista ikään kuin filmillisesti monistettuina.
Taina
Tainan ja Tommin aarrearkku 