Kirjoituksia lähiökeittiön pöydän äärestä

Mathias Rosenlund: Vaskivuorentie 20. Suomentanut Ulrika Enckell. Schildts & Söderströms 2013.

Mathias Rosenlund: Kuohukuja 5. Suomentanut Taija Mård. Schildts & Söderströms 2015.

Mathias Rosenlund (s. 1981 Tukholmassa) ponkaisi tietoisuuteen vuonna 2013 esikoisromaanillaan Kopparbergsvägen 20, joka ilmestyi hetimiten myös suomeksi nimellä Vaskivuorentie 20. Sitä seurasi jo kahden vuoden päästä Kuohukuja 5 (alkuteos Svallgränden 5). Esikoisteos oli muun muassa Runeberg-palkintoehdokkaana.

Vaskivuorentie 20 kertoo lähiöelämästä Vantaan Myyrmäessä, nuoresta perheestä, jossa on kaksi pientä lasta ja äidillä paha mielenhäiriö. Nuori isä Mathias luovii pätkätöiden ja opintojen kesken koettaen hankkia perheelle elantoa, kun perheen äiti makaa masentuneena sängyssä. Sosiaaliviranomaisten kanssa käydään vääntöä siitä, millaisia tukia Mathias opiskelijana voi saada. Viranomaisasiointi saa paikoin kafkamaisia piirteitä.

Kirjan minäkertoja Mathias koettaa pitää kiinni unelmastaan: opiskella akateeminen ammatti, päinvastoin kuin hänen omat vanhempansa ja veljensä. Lapsuusperheen kaikki miehet ovat duunareita ja/tai autonkuljettajia, ja Mathias saa kuulla pilkkaa neitimäisistä kirjallisista harrastuksistaan. Luokkanousun toiveeseen kytkeytyy kiinteästi kirjoittaminen, ja romaani onkin vaikuttava kuvaus kirjailijaidentiteetin muovautumisesta.

Siellä hän kirjoittaa, Mathias Myyrmäestä, lähiöasunnon keittiön pöydän ääressä. Miksi?

• ihminen voi ”tulla päivä päivältä lähemmäksi sitä joksi on tarkoitettu, olosuhteista riippumatta”
• ”jotta lapseni ja lapsenlapseni eivät joutuisi elämään oman lapsuuteni varjossa, köyhyyden pimeässä varjossa”
• hän haluaa kirjoittaa kerrankin oman näkemyksensä mukaisesti
• ”kirjoittamisen avulla kokemukseni ovat saaneet muodon. Kirjoitan mielipuolisuuden taltuttamiseksi, kutsuakseni maailmaa sen oikeilla nimillä: hirvittävä, karmaiseva, suurenmoinen.”

Mathias pohtii päättäjien pyörittämää tyhjää mantraa, jonka mukaan kaikki työ on arvokasta ja kannattavaa. Hän näkee sekä omassa elämässään että lähipiirissään, että köyhän työ ei todellakaan aina kannata. Mathiaksen äiti on niin sisukas, että kouluttautuu työn ohella lähihoitajaksi. Töitä kyllä riittää, mutta palkkaus on niin huono, että mitään ei jää säästöön.

Köyhyyden sukupolvisen kierteen katkaiseminen on Mathiakselle kaikki kaikessa. Hän palaa toistuvasti miettimään näitä kohtalonkuvioita. Hän itse on pohjimmiltaan se pieni poika Tukholmassa isojen kerrostalojen varjoissa ja tajuaa omien lastensa juoksevan samalla tavoin rumien lähiötalojen keskellä. Erona vain on, että Myyrmäessä on vielä levottomampaa kuin Mathiaksen Tukholmassa; narkit ja alkkikset pyörivät talojen lähellä, huumeruiskuja pitää varoa, somalit pitävät puukkotappelua heidän parvekkeensa alla, kun vauva nukkuu päiväuniaan parvekkeella. Jos köyhyyteen liittyy sairautta – kuten hänen omassa perheessään – selviytymisen yhtälö on vielä haastavampi.

Selvittääkseen historiaansa Mathias matkustaa Tukholmaan ja vierailee lapsuuslähiössään. Siellä on jotain tuttua, jotain uutta, jotain käsittämätöntä ja paljon ankeaa. Hienosti kuvattu ”pyhiinvaellus”, joka lässähtää banaaliksi, on yksi teoksen  kohokohtia.

Kirja on kuin sotahuuto, eloonjäämisen kirahdus, epätoivon ulvahdus, mutta se on paljon enemmän; kauniilla kielellä kirjoitettu rujon lyyrinen siveltimenveto. Se on myös yhteiskunnallinen kannanotto, hätähuuto murenevan hyvinvointivaltion puolesta. Teos ilmestyi reilut kymmenen vuotta sitten, nyt lähestymme 2020-luvun puoliväliä, mutta kirja ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan yhtään.

”Tämä koskee ihmisiä. Tämä koskee yhteiskuntaa. Tämä koskee kaikkia, jotka kutsuvat itseään ihmisiksi. C on pohtinut itsemurhaa ja tästä elämästä luopumista paljolti sen takia, että hän kokee olevansa epäonnistunut. Yhteiskunta luo paineita. Pitää suorittaa. Pitää olla tietynlainen. Pitää järjestää lapsille harrastuksia, pitää ostaa heille uusia polkupyöriä ja auttaa heitä saamaan kaikki se, mitä ympäröivä yhteiskunta olettaa iloisten ja onnellisten lasten omistavan, ja tulemaan sellaisiksi, millaisia ympäröivä yhteiskunta olettaa iloisten ja onnellisten lasten olevan. Pitää olla loppututkinto, hyvät arvosanat ja tuloja, ansaita, kuluttaa. Ei pidä olla niin ylipainoinen kuin C nykyään, ei pidä olla niin avosydäminen ja impulsiivinen kuin C on silloin kun hän voi hyvin ja jaksaa liikkua ihmisten ilmoilla. Tapahtuu yhteentörmäyksiä. Odotukset törmäävät todellisuuteen. Tulee epäonnistunut olo.”

Jatko-osa Kuohukuja 5 syventää perhehistorian teemoja ja nostaa esiin etenkin pikkuveli Christianin, jonka itsetuhoisuus pakottaa Mathiaksen tutkimaan omia motiivejaan, auttamista ja auttamatta jättämistä. Mathias oivaltaa olleensa ja yhä vieläkin olevansa perheen tunnollinen palvelija ja suorittaja. On välttämätöntä tehdä rehellisesti tiliä itsensä kanssa, jotta voi nähdä kaikki ne rakenteet, jotka tilanteisiin ovat vaikuttaneet. Kirjoittamisen eetos jatkuu yhä vahvana.

”Kirjoittaessani tunsin, että saatoin yhä enemmän olla ihminen, jolla risaisten olosuhteiden sijasta ovat johtotähtinään tahto ja intohimo.”

Luokkanousu ei tapahdu noin vain.

”Ja juuri toisen opiskeluvuoden alussa, kun nämä tunteet taas vaihteeksi tulivat vastaani, koin jälleen vian olevan minussa itsessäni. Aivan kuten olin ennen lukiossa kokenut, että alemmuudentunne oli oma vikani, koin nyt yliopistossa, että oli oma vikani, ellen ymmärtänyt kaikkea, ehtinyt lukea kaikkea, tuntenut riittäväni enkä pystynyt vallitsevassa perhetilanteessa suorittamaan niin paljon kuin olisin halunnut. En myöskään päässyt itsepintaisesta kuvitelmasta, että paikkani oli muita alempana.”

Hän pinnistelee kuroakseen sivistyksen aukot kiinni, samoin hän pinnistelee kotona kannatellakseen perhe-elämää, vaikka perheeseen pesiytynyt vakava masennus on toivoton kilpakumppani. Aina on muita, jotka jo ”pelkällä olemassaolollaan” tuntuvat huomauttavan, että Mathiaksen panos ei vain riitä. On ymmärrettävä itse asetettujen vaatimusten kohtuuttomuus, muu ei auta. Näistä pohdinnoista moni muukin saa paitsi pohtimisen aihetta myös toivoa.

Kaksi lähiökirjaa ovat ehjiä, vahvoja ja mieleenjääviä. Rosenlundin tyyli ja ajatus on orwellmaisen kirkas ja silti runollinen. Tulee vaikutelma, että kirjailija kuvailee asiat ja ihmiset juuri kuin hän ne näkee ja kokee. Kaikenlainen ylitulkinta, teeskentely ja imagopelleily loistavat poissaolollaan.

Kielikuvat, kuten kertoja makaamassa aaltojen armoilla myrkyllisellä rannalla, jäävät mieleen. Kaikki se kärsimys, sairaus, epävarmuus, ja toisaalta lähimpien rakkaus ja arvokkuudesta hullun lailla kiinnipitäminen muovaavat yhdessä kauniin timantin.

Kun köyhyyskeskustelua käytiin Suomessa Rosenlundin kirjojen ilmestyttyä 2010-luvulla, niin kirjailijaa kritisoitiin. Jos perhe saa 2000 euroa tukia, perhe ei voi olla köyhä. Paheksuttiin myös rahojen käyttämistä tupakkaan ja kulttuuriin.

Oletteko huomanneet tämän tympeän piirteen suomalaisessa köyhyyskeskustelussa, joka toistuu aina, kun aletaan puhua vähävaraisuudesta ja pienen budjetin käyttämisestä; ihmiset tietävät paremmin, mihin, miten ja milloin köyhän pitäisi rahansa käyttää. On myös tosi helppo möläyttää, että jokin tietty rahasumma on ”paljon”, kun tosiasiassa ei voi tietää, millaisia velkoja on näkymättömissä, odottamassa maksamista.

Kyllä keskustelua käytiin oikeistakin asioista eli siitä, miten yhteiskunnan turvaverkot toimivat (tai eivät toimi).

Mathias Rosenlundilta on ilmestynyt myös Det luktar inte. En antologi on pengar och ångest vuonna 2012; Vardagshjälte 2013 sekä fiktiivinen romaani Theo 2021.

Taina

Kevyt kyyneleinen tarina Rua do Acren rikkaruohoista

Clarice Lispector : Tähden hetki (Suomennos ja jälkisanat Tarja Härkönen. Kustannusosakeyhtiö Teos, 2020)

”Kirjailijan omistuskirjoitus
(itse asiassa Clarice Lispectorin)
…
”Omistan tämän ennen kaikkea menninkäisille, kääpiöille, keijukaisille ja nymfeille, jotka asuttavat elämääni. Omistan tämän kaihoten menneille köyhille päiville, jolloin kaikki oli hillitympää ja arvokkaampaa enkä ollut vielä syönyt hummeria. Omistan tämän Beethovenin myrskylle. Bachin neutraalien värien värähtelylle. Chopinille joka saa jalkani tutisemaan. Stravinskylle, joka säikäytti minut ja jonka kanssa lentelin tulessa.
…
”Tämä tarina tapahtuu hädän ja yleisen sekasorron tilassa. Tämä on keskeneräinen kirja, sillä se ei tarjoa vastausta. Vastausta, jonka joku tässä maailmassa toivottavasti antaa minulle. Tekö? Tämä on Technicolor-tarina, jotta siinä olisi edes vähän ylellisyyttä, jota minäkin Luojan tähden tarvitsen. Aamen meille kaikille.”

Suomentaja Tarja Härköstä on kiitettävä syvään kumartaen. Ensi kosketus brasilialaiseen Clarice Lispectoriin (1920-1977) oli hämmentävä. Muutama kymmenen sivua luettu eikä kirja tunnu lähtevän ollenkaan käyntiin. Tarja Härkönen on liittänyt kirjaan mainiot jälkisanat, esseen, joka opastaa sisälle kirjaan, jota pidetään Lispectorin yhtenä pääteoksista. Kirjailijan, jonka sanotaan mullistaneen brasilialaisen kaunokirjallisuuden ja nostaneen sen uudelle tasolle. Kirjailijan, jota pidetään vaikeasti lähestyttävänä, mutta jonka kulttimaine tuntuu viime aikoina koko ajan kasvavan.

Clarice Lispector syntyi Ukrainassa, mutta perhe joutui pakenemaan juutalaisten vainoa Brasilian köyhään koillisosaan, Alagoasiin, kun Clarice oli noin vuoden vanha. (Ei, ei todellakaan hummereita.)

Tarja Härkönen:
”Kun joku Brasiliassa sanoo olevansa ’nordestino’, kuulijalle syntyy heti tietty mielikuva kaikesta köyhyyteen liittyvästä. Se köyhyys on erilaista kuin faveloiden köyhyys. Siinä on maalaisuuteen ja kuivan karuun maahan liittyvää likaisuutta, juroutta, epävarmuutta, tietämättömyyttä ja rumuutta.”

Lispectorien perheen äiti kuoli 1930, kun Clarice oli yhdeksänvuotias. Joitakin vuosia myöhemmin isä päätti muuttaa Rio de Janeiroon paremman toimeentulon vuoksi. Toiveissa oli myös löytää kolmelle tyttärelle hyvät aviomiehet. Clarice opiskeli yliopistossa lakia ja avioitui niinikään lakia lukevan, tulevan diplomaatin Maury Valenten kanssa.

Seurasi monivuotisia komennuksia ulkomaille: Italia, Sveitsi, USA. (Hummereita ja pitkästyttäviä diplomaattipäivällisiä.) Clarice Lispector katkaisi suhteen mieheensä, lähti Washingtonista 1959 lastensa kanssa takaisin Brasiliaan ja keskittyi täysin kirjoitustyöhön.

Tarja Härkönen:
”Clarice itse sanoi, että Alagoas oli hänessä lähtemättömästi ja vanhemmiten yhä vaativammin.”

Rio de Janeiron São Cristovãon tori on perinteisesti ollut koillisesta tulevien köyhien kohtauspaikka. Clarice Lispector vieraili torilla viimeisinä vuosina usein, sillä siellä hän kuuli lapsuutensa murretta ja saattoi löytää kotipuolen herkkuja. Tori oli tullut hänelle tutuksi lapsuudesta. Hän kävi silloin siellä isänsä kanssa niiden kuuden vuoden ajan, minkä perhe asui Riossa ennen isän kuolemaa 1940. Tuolta torilta hän löysi tämän kirjan päähenkilöt.

Kirjan kertoja Rodrigo S.M.:
”Näin kuin välähdyksenä eksyneen ilmeen eräällä Rio de Janeiron kadulla kulkevan koillisen tytön kasvoilla.”

Hänestä tuli kirjan päähenkilö, Macabéa. Tuon ilmeen ja tytön ympärille Lispector punoo puhuttelevan tarinan niukkuudesta ja ulkopuolisuudesta sekä luomistyön tuskaisuudesta ja todellisuuden kuvaamisen vaikeuksista.

Tähden hetken 13 nimeä sen nimiösivulla

Kirjan kertoja Rodrigo S.M.:
”Kyllä. Näyttää kuin olisin muuttamassa kirjoitustyyliäni. Mutta asia on niin että kirjoitan vain mitä haluan, enhän ole ammattilainen – minun on pakko kirjoittaa tästä koillisen tytöstä tai tukehdun. Hän syyttää minua ja ainoa keinoni puolustautua on kirjoittaa hänestä. Kirjoitan maalarin ilmeikkäin ja karkein vedoin.”

Macabéa oli konekirjoittaja väkipyörien välitysfirmassa. Hän oli ylpeä toimestaan vaikka ansaitsi alle minimipalkan. Kun on ollut orpo kaksivuotiaasta lähtien ja käynyt vain kolme luokka alakoulua, ei enempää voi vaatiakaan. Eikä Macabéa tyytymätön elämäänsä ollutkaan! Hän asui neljän muun nuoren naisen kanssa samassa huoneessa siirtomaatyylisessä vuokratalossa Rua do Acrella, satamalaiturien tuntumassa, naapureina merimiehiä palvelevia ilotaloja ja hiilivarastoja.

Töissä Macabéalla ei mennyt kovin hohdokkaasti. Hän teki liikaa virheitä puhtaaksikirjoituksessa ja likasi konekirjoitusarkkeja. Niinpä johtaja (”naamalla joka kerjäsi tulla läimäytetyksi”) ilmoitti, että aikoo pitää töissä vain Macabéan työtoverin, Glórian:

”Niin sanoi hänen pomonsa. Hän taas ajatteli, että hänen kuului kunnioituksen vuoksi sanoa jotain, ja niinpä hän vastasi juhlallisesti salaa rakastamalleen esimiehelleen:
– Anteeksi kun aiheutan ongelmia.
Herra Raimundo Silveira – joka oli siinä vaiheessa jo kääntänyt selkänsä – kääntyi takaisin yllättyneenä konekirjoittajan odottamattomasta kohteliaisuudesta ja jokin tämän lähes hymyilevissä kasvoissa sai hänet sanomaan lempeämmällä äänellä, joskin vastentahtoisesti:
– No olkoon, heti ei tarvitse lähteä, voit jäädä vielä vähäksi aikaa.”

Toinen Clarice Lispectorin São Cristovãon torilta löytämistä kirjan keskeisistä henkilöistä oli Olímpico de Jesus Moreira Chaves (valetta: ”hänen sukunimensä oli pelkkä Jesus, isättömien sukunimi”). Hän oli töissä valimolla, mutta halusi härkätaistelijaksi. Olímpico nautti nähdessään verta ja olikin koillisessa ehtinyt tappaa miehen. Hänellä oli myös taiteellisia taipumuksia. Olímpico veisteli joutohetkinään pyhimysten patsaita, niin kauniita ettei hän halunnut myydä niitä. Macabéa ja Olímpico yrittivät viritellä vaatimatonta seurustelua vähän aikaa. Sitten Olímpico vaihtoi partnerikseen sosiaalisen nousun kannalta edustavamman Glórian.

Glórialla oli ehkä huono omatunto, sillä hän lainasi rahaa Macabéalle, jotta tämä pääsisi käymään ennustajan luona. Käynti madame Carlotan luona sai kohtalokkaita seurauksia. Macabéan tunteet olivat kaksijakoiset. Oivallisten tulevaisuudennäkymien johdosta – ulkomaisia gringoja, turkiksia, rahaa – Macabéa tunsi elämänsä alkaneen muuttua paremmaksi. Toisaalta hän oli kauhuissaan. Vasta nyt hän oli huomannut, että aikaisempi elämä oli ollut silkkaa kurjuutta. Tähän saakka hän oli elänyt säästöliekillä mutta onnellisena.

Brasilian sotilasdiktatuuri oli 1970-luvun lopulla hieman hellittämässä kuristusotettaan. Olen löytävinäni kirjasta pieniä piikkejä militaristien suuntaan. Macabéa oli hulluna sotilaisiin. ”Aina kun hän näki sotilaan, hän ajatteli nautinnosta väristen: tappaakohan tuo minut?” Glórian koti puolestaan sijaitsi aavistuksen verran vauraammassa lähiössä ”kenraali Kuka-hän-olikaan kadulla”. Hän tunsi olonsa turvalliseksi, kun sai asua sotilaan mukaan nimetyllä kadulla.

Turkulainen monitaiteellinen ryhmä Kolmas tila teki kirjan pohjalta näyttämötaideteoksen 2011. Sen esittelytekstissä sanotaan, että kertomus käsittelee hyvin haurasta asiaa: siinä syntyy kokonainen ihminen. Clarice Lispector kysyy, mikä Macabéan vaatimattomassa elämässä oikeastaan vaatii kertomista.
Sekö minkä olemme unohtaneet?
Sekö mikä on meille aivan liian tuttua?
Sillä jokaisen elämä on taideteos, johon sisältyy inhimillistä arvokkuutta.

Tommi

Jos lukijalla on vähänkin omaisuutta ja mukava elämä, hän astuu nyt itsensä ulkopuolelle nähdäkseen, miten joku toinen toisinaan elää. Jos hän on köyhä hän ei lue minua, sillä sanani tuntuvat turhanpäiväisiltä siitä joka jatkuvasti elää pienessä nälässä. Tässä minä toimin varaventtiilinänne, ulospääsytienä musertavasta keskiluokkaisesta elämästä. Tiedän hyvin että on pelottavaa astua itsensä ulkopuolelle, mutta kaikki uusihan pelottaa.

Rodrigo S.M., kirjan kertoja

Nainen häviää aina

Caroline Criado Perez: Näkymättömät naiset: näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille. Suomentanut Arto Schroderus. WSOY 2020.

Me naiset palelemme keskivertotoimistossa, koska toimiston koneellinen ilmastointi on säädetty 40-vuotiaan, 70-kiloisen keskivertomiehen fysiologiaan sopivaksi. Emme yletä kauppojen ylimmille hyllyille, ja autoa joudumme ajamaan epämukavassa asennossa. Lääketieteelliset tärkeät kokeet tehdään miehille, ja tulokset johdetaan mieskehojen reaktioiden mukaan, vaikka naisen keho toimii toisin.

Siinä muutama kiusallinen fakta englantilaisen feministin ja kirjailijan Caroline Criado Perezin opuksesta Näkymättömät naiset. Teos osoittaa tilastojen avulla, miten puolet maailman ihmisistä jätetään järjestelmällisesti huomioimatta. Ei mikään hyvän mielen kirja, mutta havahduttava.

Naisten sivuuttaminen suunnittelussa ja datan keruussa on ikivanha tapa. Criado Perez muistuttaa, että tottumuksia on mahdollista muuttaa. Pitää vain alkaa kerätä dataa, jossa naiset ovat mukana. Muuten käy niin, että nainen häviää aina. Hän ei näy datassa, ja hän häviää varmemmin kilpailun elämän kaikilla rintamilla.

Toimistossa paleleminen tai hankala ylähyllylle kuikkiminen on ärsyttävää, mutta ei sentään hengenvaarallista. ”Toisin kuin se että kolaroi autossa, jonka turvaominaisuuksissa ei ole otettu huomioon naisen kehon mittoja. Tai se että saa sydänkohtauksen, joka jää diagnosoimatta, koska oireita pidetään ’epätyypillisinä’ ”, kirjoittaa Criado Perez.

Hän huomauttaa, että tekoälyn yleistyessä olisi erityisen tärkeätä syöttää oikeata pohjatietoa. Jos tekoälyjä koulutetaan puutteellisella datalla, virheet ja puutteet vain kertautuvat. Pitäisi huomioida sellaiset asiat kuin naisen keho, naisen palkaton hoitotaakka ja miesten väkivalta naisia kohtaan. Criado Perezin mukaan nämä kolme asiaa koskettavat naisten elämää laaja-alaisesti ja vaikuttavat kokemukseemme kaikesta, ”oli sitten kyse julkisista liikennevälineistä tai politiikasta, työpaikasta tai lääkärin vastaanotosta”.

Ja lisää arkipäivän haasteita: Criado Perez moittii keskimääräisiä älypuhelimia liian suuriksi. Ne ovat naisten käsiin kömpelöitä. Tästä olen eri mieltä, minusta iso älypuhelin on mitä parhain, mutta minulla onkin (isä-Einolta perityt) pitkät sormet ja kämmenet.

Mutta entäs urheilutekniikka. Juoksumaton kalorimittarin näyttämät kulutuslukemat ovat lähempänä Referenssimiehen tilannetta; nainen kuluttaa keskimäärin 8% vähemmän kaloreita kuin samanpainoinen mies. (Epäreilua, eikö?) Nykyään käytetään mielellään sovelluksia, jotka kulkevat kätevästi älypuhelimissa. Se vain, että naisten vaatteissa, toisin kuin miehillä, ei välttämättä ole sellaisia taskuja, joihin tuon kätevän älypuhelimen voisi sijoittaa.

Kun puhutaan köyhemmistä maista, siirrytään tekniikan ja tieteen syrjivyydestä järkyttäviin ruohonjuuritason ongelmiin. Niinkin arkinen asia kuin wc:ssä käynti voi tuottaa vaikeuksia. YK:n mukaan yksi kolmesta naisesta ei pääse turvallisesti käymälään. Meidän täällä Suomessa on ehkä vaikea käsittää, millainen ongelma voi olla vessareissu Bangladeshissä, tai Intiassa, jossa miehet paikoin hyökkäilevät pimeyden turvin naisten kimppuun.

Naiset pelkäävät bussipysäkeillä, junalaitureilla, parkkihalleissa ja yleensä pimeässä. Varakkaammat naiset menevät omalla autolla tai taksilla, mutta monella ei ole muuta neuvoa kuin käyttää julkista liikennettä. Intian julkinen liikenne on surullisenkuuluisa vaarallisuudestaan.

Criado Perezin selostukset lääketieteestä ja naisten sivuuttamisesta ovat hyytäviä. Esimerkiksi työperäisiä syöpiä on tutkittu hyvin miesvoittoisesti. Fyysinen tai kemiallinen altistuminen naisten töissä on jäänyt vähemmälle huomiolle.

”Miehillä ja naisilla on erilaiset immuunijärjestelmät ja erilaiset hormonit. Molemmat voivat vaikuttaa siihen, miten kemikaalit imeytyvät elimistöön. Naiset ovat yleensä pienempiä ja ohutihoisempia kuin miehet, mikä saattaa tarkoittaa, että he sietävät myrkyllisiä aineita pienempinä altistuksina kuin miehet. Tämän pienemmän kynnysarvon lisäksi naisen keholla on suurempi rasvaprosentti – – – jotkin kemikaalit kertyvät rasvasoluihin. Seurauksena on se, että Referenssimiehelle turvallinen säteilymäärä on naisille kaikkea muuta kuin turvallinen. Sama pätee moniin yleisessä käytössä oleviin kemikaaleihin. Ja silti emme pääse irti asenteesta, jossa ainoat oikeat oletusmiehen arvot pätevät kaikkialla.”

Lääketieteen koulutuksessa sukupuoleen liittyvä informaatio saatetaan ohittaa silloinkin, kun käsiteltävän aiheen sukupuolierot ovat olleet jo pitkään tiedossa, kuten alkoholin vaikutus elimistöön. Sydänkohtauksia ei osata hoitaa, koska naisten epätyypillisiä oireita ei tunnisteta. Vaikka tutkimusdataa on saatu esimerkiksi verisuonten vanhenemisesta eri tavalla miehillä ja naisilla sekä stressireaktioiden erilaisuudesta solutasolla, niin siltikin tahtoo unohtua, että miehen ja naisen kehot ovat erilaiset.

Criado Perez kertoo surkuhupaisan esimerkin lontoolaisesta suuresta kirjakaupasta vuodelta 2017. ”Asiat eivät olleet muuttuneet. ’Human Anatomy’ -nimisten kirjojen kansia koristivat edelleen lihaksikkaat miehet. Molemmille sukupuolille yhteisiä ominaisuuksia kuvaavissa piirroksissa esiintyvillä hahmoilla oli turhan usein penis. Löysin julisteita nimeltä ’Korvat, nenä ja kurkku’, ’Hermosto’, ’Lihaksisto’ ja ’Verenkierto ja sisäelimet’, ja kaikissa oli suuren mittakaavan piirros miehestä. Verenkiertojulisteen reunassa oli toki pieni ’naisen lantio’, mistä minä ja naisen lantioni olimme tietysti hirmu kiitollisia.”

Kirjan yksi tärkeä viesti on kehittyviin maihin vietävien projektien suuntaaminen oikein. Hyvää tarkoittavat auttajat saattavat sivuuttaa naiset kokonaan, kun ovat kehittämässä naisten vastuulla olevia asioita. Kirja kertoo epäonnistuneesta projektista, jossa yritettiin viedä ”myrkyttömiä” liesiä Bangladeshiin ja Intiaan, ottamatta huomioon kaikkea sitä, mikä liittyi naisten työskentelyyn ja laajaan vastuuseen kotona. Pitäisi ymmärtää myös kulttuurisidonnaisuus, esimerkiksi se voiko nainen toimia itsenäisesti ja olla eri mieltä kuin perheen miehet.

Näkymättömät naiset ilmestyi ennen koronapandemiaa ja Venäjän aloittamaa raakalaismaista hyökkäyssotaa, eikä länsi ollut vielä hylännyt Afganistania. Criado Perez toteaa kriisien ja mullistusten aina heikentävän erityisesti naisten asemaa, joten näkymä on surullinen. Ihmisoikeuksia on kiristetty kautta maailman poikkeustiloihin ja kriisiaikoihin vedoten. Naisilla on jo ennestään haavoittuvampi asema. Lisäksi ilmastonmuutos tekee maailmasta entistäkin vaarallisemman. Kun 1970-luvulla kirjattiin 743 luonnonkatastrofia (tulvia, myrskyjä, kuivuutta, hellettä), niin 2000–2010 katastrofeja oli 3496. Tämä iskee pahasti naisiin.

”- – katastrofeissa, sekasorrossa ja yhteiskunnan murenemisessa on jotain, mikä saa vanhat ennakkoluulot näyttämään oikeutetuilta. Tekosyitähän meillä riittää. Meidän täytyy keskittyä talouden rakentamiseen – – Meidän täytyy keskittyä pelastamaan henkiä – – Nämä tekosyyt eivät totta puhuen kelpaa. Oikeasti me suljemme naiset pois, koska pidämme puolen väestön oikeuksia vähemmistöintressinä.”

Criado Perezin sanoma kautta kirjan on selkeä: otetaan naiset mukaan. On jopa tutkittua tietoa siitä, että naisten ottaminen mukaan päätöksentekoon edistää yhteiskunnan rauhanomaisuutta.

Teos valittiin Royal Societyn vuoden tietokirjaksi 2019 sekä Financial Timesin vuoden bisneskirjaksi 2019.

Taina

Asenteiden koveneminen heijastuu dokumenttielokuviinkin

Repeämän kuvat : dokumentaarinen elokuva ja hyvinvointivaltion murtumia. Toim. Susanna Helke ja Essi Viitanen. Aalto-yliopisto 2022.

”Me olemme kestävyysvaje”, laulaa kaavilaisten eläkeläisten kuoro Susanna Helken ohjaamassa elokuvassa Armotonta menoa – hoivatyön lauluja (2022). Helken dokumenttielokuva on yksi Repeämän kuvat -teoksessa esiteltävistä dokkareista.

Helke kertoo elokuvan syntyvaiheista. Häntä oli pitkään häirinnyt puhe kestävyysvajeesta ja eläkepommista. Samoin hän oli kummastellut vanhustenhoidon markkinavetoista, häikäilemätöntä yksityistämistä. Attendo-skandaali oli tuoreessa muistissa. Yhteydenotoissa hoiva-alan ammattilaisiin Helke tajusi ratkaisemattoman ristiriidan. Hoivaajat halusivat tehdä työnsä hyvin, mutta se oli yhä vaikeampaa.

Helke kirjoittaa pyrkimyksenään olleen ”tehdä näkyväksi ristiriita ja epäsuhta, joka jännittyy hoivan eetoksen sekä rahan ja hyödyn logiikan välille. Tämä on tarina tarinoiden takana, eräänlainen metakertomus. Kysymys on ilmiöstä, joka ei tapahdu missään tietyssä paikassa, tilanteessa tai toiminnassa. Kysymys on  – – paradigmasta, joka on läsnä kaikkialla ja läpäisee lähestulkoon kaikki yhteiskunnallisen toiminnan kentät juuri poliittiseen puheeseen kätkeytyvän tyhjän talouskielen avulla.”

Hoiva-alan ammattilaiset eivät uskaltaneet esiintyä elokuvassa omalla äänellään ja kasvoillaan. Helke ratkaisi asian nerokkaasti: kuorot laulavat. Näin asioista tulee jylhiä ja arvokkaita, syntyy yhteisyyden kokemus, eivätkä asiat henkilöidy yhteen ihmiseen. Hoivaajat laulavat, millaista on tehdä hoivatyötä, Kaavin eläkeläiset laulavat, miltä tuntuu kun kutsutaan kestävyysvajeeksi. Mielenkiintoinen ratkaisu aikana, jona ihannoidaan yksilöllisiä nyyhkytarinoita.

Repeämän kuvat on yksi Koneen säätiön rahoittaman hankkeen lopputuloksista. Hanke oli nimeltään Sovun ja repeämän kuvat – dokumentaarinen elokuva hyvinvointivaltion eetoksen ja murtumien heijastajana.

Kirja siis kertoo dokumenttielokuvista, jotka pyrkivät tekemään näkyviksi eriarvoisuuteen liittyviä ilmiöitä. Eriarvoisuus on syntynyt markkinafundamentalismin ja uusliberalismin seurauksena. Arvomme ovat koventuneet. Kirjassa mietitäänkin, onko ihmisen absoluuttinen arvo jo asetettu kyseenalaiseksi. Hallitusohjelmien sanamuodoista voi jo päätellä, että ihmistä tärkeämpää taitaa olla kansakunnan kilpailukyky. Arvojen koveneminen on kärjistynyt vuoden 2008 talouskriisin jälkeen, ja pakolaistulva 2015–2016 toi kuuluville lisää vihaa. Teoksessa puhutaan tätä vanhemmistakin dokumenttielokuvista yhteiskunnallisten epäkohtien kuvaajina.

400-sivuinen kilokirja ei juuri ole kepeää iltalukemista; opuksen kielikin on paikoin hieman tutkijamaisen raskasta. Kuitenkin teos sisältää niin paljon ajankohtaista ja tärkeää asiaa, että sitä voi suositella muillekin kuin taiteentutkijoille eli kaikille hyvinvointivaltion kehityksestä, yhteiskunnallisesta keskustelusta ja politiikasta kiinnostuneille. Kirjaa voi hyvin lukea, vaikka ei olisikaan nähnyt puheena olevia elokuvia.

Hanna Maylettin Kerjäläiselokuva (2011) seuraa romanialaisen miehen ja naisen vaiheita, ja Timo Korhosen kirjoittama essee analysoi, miten elokuvan ohjaaja antaa epävarmuutensa ja työskentelyn arvaamattomuuden näkyä lopputuloksessa. Romanialaiset ilmestyivät Suomen kaupunkien katukuvaan 00-luvun lopulla ja herättivät paljon ihmettelyä ja keskustelua. Helsinkiin he rakensivat leirin Kalasatamaan. Elokuvassa nainen kerjää Helsingin kadulla, ja muuan suomalainen pariskunta ottaa asiakseen auttaa häntä. Kirjassa kerrotaan, miten kuvausprosessi eteni ja millaisia yllättäviä vaiheita siihen sisältyi. Suomalaiset haluavat kyllä auttaa, mutta piilevänä odotuksena on, että tulokkaat omaksuvat suomalaiset arvokkaimmat arvot, nimittäin ahkeruuden ja itsekurin. Pitää sitoutua käymään koulua. ”Auttamisen” vaiheet ovat surkuhupaisat, ja käy kuten kerjäläisten kanssa voi käydä: autettava suuttuu ja vaatii aina suurempia summia rahaa.

Maylettin esittelemien romanikerjäläisten mediajulkisuus ei päättynyt elokuvaan, vaan kaksi journalistia seurasi heidän elämäänsä kymmenen vuotta ja kirjoitti heistä kirjan. He he pääsivät suomalaiseen elämänmenoon kiinni ja asettuivat Helsingin Mellunmäkeen. Lapsia tuli kaksi lisää. Päähenkilö-nainen ei opetellut lukemaan.

Muistattehan vielä Pertti Kurikan nimipäivät -yhtyeen? Kirjassa käydään läpi Jukka Kärkkäisen ja J-P Passin ohjaamat dokumentit yhtyeestä: Kovasikajuttu (2012) ja Tokasikajuttu (2017). Timo Korhosen essee nostaa esiin, että elokuvat kertovat mahdollisuuksien yhteiskunnasta. Vaikka kirjassa puhutaankin paljon eriarvoisuudesta, niin mahdollisuuksista kertoo paljon se, että kehitysvammaiset miehet voivat perustaa bändin, harjoitella, menestyä ja edustaa Suomea kansainvälisessä laulukilpailussa. Essee ruotii myös käsitettä työntekijäkansalaisuus, siis sitä, että työssä käymisestä on tullut jo ihmisoikeuksia määrittävä tai ainakin kansalaisuuden ihannetta määrittävä asia. Punkyhtyeen jäsenetkin ovat kaiken aikaa kiinni heille säädetyssä työtoiminnassa, ja työn eetos on miehillä vahva.

Elokuvat esittävät tarinan vähemmistön jäsenistä, jotka määrittelevät omat tavoitteensa, ja Timo Korhosen mukaan juuri siinä on näiden kahden elokuvan poliittinen ydin – se että dokkarit antavat tuntikausia aikaa päähenkilöiden omille kokemuksille ja päätöksille.

Hanna Kuuselan kirjoitus Repeämän sanat on teksti, jonka soisi joka päättäjän lukevan. Kuusela huomauttaa, että nykyään käytämme kovaa kieltä puhuessamme heikossa asemassa olevista. Superrikkaat puhuvat oleskelijoista ja sosiaalipummeista, jopa ihmisroskasta. Sanoilla on väliä, ja meidän jokaisen kannattaisi skarpata.

”Miksi pysähtyä sanoihin, vaikka kuinka ronskeihinkin, kun voisi kirjoittaa julkisen sektorin budjettileikkauksista, tuloerojen kehityksestä ja lakimuutoksesta? Siksi, että poliittisissa myllerryksissä myös sanoilla on väliä. Jokainen yhteiskunta – ainakin demokraattinen sellainen – tarvitsee kansalaistensa tuen ja sanaston, jolla tuki pysyy yllä. – – Kieli ja käsitteet eivät vain heijasta todellisuutta vaan luovat sitä organisoimalla abstrahoituja havaintoja monimutkaisesta ja hämmentävästä maailmasta, kuten retoriikantutkijat sanoisivat. ”

Teoksen kaikkia esseitä ei ole mielekästä tässä referoida, sillä asiaa on niin runsaasti. Jäin miettimään muun muassa, milloin terapeuttisesta puheesta ja kuvasta tulikin uusi normaali. Entä vaatimuksesta, että uuden uljaan kansalaisen pitää jatkuvasti trimmata itseään kilpailukykykuntoon? Minän eheyttämisen ja itsensä terapoimisen vaatimus lyö läpi joka elämänalueella ja heijastuu mediaan ja taiteeseenkin.

Maailman näkee taas hieman toisin, kuin olisi saanut uudet silmälasit. Kirjassa on mielenkiintoinen kuvitus; kuvia puheena olevista elokuvista ikään kuin filmillisesti monistettuina.

Taina

Vanhaa Pietarsaarta

Anna Bondestam : Kaupunki muuttuu (suomentanut Elvi Sinervo. Pietarsaaren kaupunki, 1981)

”Kun purjelaivat hävisivät meriltä, himmeni myös vanhojen kauppahuoneiden loisto, ja rannikkojemme pikkukaupungit menettivät merkityksensä kauppa- ja liikennekeskuksina. Vähitellen ne muuttuivat uneliaiksi idylleiksi, joissa aika näytti seisahtaneen ja elämä valui hiljaisen ilottomana.
Ruotsalaiset pikkukaupunkimme kuuluivat kauan tähän lajiin. Pietarsaari oli poikkeus, ja syyn me tiedämme: Pietarsaaresta tuli teollisuuskaupunki.
Tämä ei tosin merkitse, että Pietarsaari välittömästi olisi paisunut suuruudessa ja loistossa, päinvastoin hitaasti se alussa kävi, eivätkä liioin tehtaatkaan alkuvaiheessaan levittäneet hohtoaan niiden ihmisten elämään, jotka viime vuosisadan lopussa hakeutuivat kaupunkiin, sen tupakkatehtaan ja sahojen houkuttamina.”

Pietarsaaren ruotsinkielinen työväenyhdistys julkaisi tämän kiehtovan kirjan 75-vuotisjuhlajulkaisunaan syksyllä 1978. Tuona vuonna Suomi koki siihen astisen suurimman laman sotien jälkeen. Työttömiä oli ajoittain yli 200 000. Sellaisessa tilanteessa syntymäpäivät ja pienen paikallishistorian julkaiseminen jäivät sivuosaan. Anna Bondestam kirjoitti jo yhdistyksen 60-vuotishistoriikin ja tässä kirjassa hän laajentaa tuota kuvaa. Kirja keskittyy niihin muutoksiin ja olosuhteisiin, joissa työväenyhdistys syntyi ja aloitti toimintansa.

”Käytännöllisesti katsoen koko kaupunki eli merenkulusta. Kaikissa sen tupasissa, eikä niitä vähän ollutkaan, asui merimiehiä. Osa mökeistä on peräisin 1700-luvulta ja maalattiaisia. 1800-luvun alussa rakennetut olivat tietenkin hiukan parempia, mutta ero ei yleensä ollut suuri. Matalia majoja ne olivat, ja ahtaita, suunnilleen kuten Wilhelm Mobergin kuvaamat sotilastorpat, joista kuten muistamme joka ovenavauksella pyörähti ulos muutama mukula. Vielä tänään näkee Skatassa semmoisia merimiesmajoja. Se joka kernaasti haluaa nähdä oman aikansa renkaana kehityksen kulussa toivoisi tietenkin, että ne saisivat pysyä pystyssä ikiaikoihin saakka, niin vähän kuin meillä lopultakin löytää jälkiä pienistä ihmisistä 1800-luvun alkupuolen Pietarsaaressa.
Ainakin museoissa jäljet ovat kovin harvat ja ohuet, se vähä mitä köyhät omistivat ei ollut toki sellaista että sitä olisi kannattanut panna näytteille, ja sitä paitsi se kai kului loppuun ennen kuin olisi museoon ennättänytkään.”

Anna Bondestamin kirja on kunnianosoitus näille ihmisille. Hän antaa kirjassa äänen heille, joita yleensä löytää kovin vähän historiankirjoista. Esitellään toki herrasväkeä ja tehtaanomistajiakin, sillä juuri heidän aloitteellisuus sai ihmiset liikkeelle ja siirtymään kaupunkiin. Kaupungin teollinen kehitys alkoi 1859, kun Peter Malm perusti Tukkisaaren höyrysahasta. Se oli vasta toinen Suomessa, sillä keisari oli antanut luvan höyrysahojen perustamiseen vasta 1857. Perikunta myi sahan vuosisadan vaihteessa Wilhelm Schaumanille. Hän oli perustanut oman sahansa Alholmaan (Leppäluotoon) ja sai näin ostettua kilpailijan pois laajentumisen tiellä. Schaumanin klaaniin liittyi myöhemmin naimakaupan myötä muuan G. Serlachius, joka sai haltuunsa suvun olutpanimon. Hänen poikansa Birger oli kaupungin konepajateollisuuden perustaja, ”Birgerin verstaan”, Jakobstad Mekaniska Verkstadin johtaja. Toinen poika Gösta Serlachius sai nimeä peräti valtakunnantasolla.

Sivut: 1 2

Mökin tärkeä lehmä

Hyvärinen, Rakel: Nauta. WSOY 1978.

Tässä 1970-lukulaisessa palkitussa kirjassa on jotakin niin vetoavaa, että haluan esitellä sen Aarrearkussa. Nauta sijoittuu nuortenkirjan ja aikuistenkirjan välimaastoon. Ennen monissa kirjastoissa näkynyt hylly Aikuisnuorille olisi sille juuri oikea paikka.

Kirja kertoo suomalaisista pulavuosista, syrjäseutujen pikkumökissä asuvasta perheestä. Minäkertojana toimii Katri-tytär, joka varttuu suurperheen ainoana tyttönä. Isä on kiertävä erikoismies, osaava rakennusprojektien tekijä, jonka työkeikkojen onnistumisen varaan rakentuu kaikki. Äiti on kipakka ja tyttären mielestä sangen vaativa. Perheen vanhimmat pojat ovat jo isoja ja tuovat joskus jopa omaa tienestiä yhteiseen käyttöön.

Murrosikää podettiin ennenkin: vanhemmat ovat ärsyttäviä, mutta niin rakkaita. Katri on tullut komeaan isäänsä, ei oikein tahtoisi samastuakaan akaksi kuihtuneeseen äitiinsä, vaikka tuntee kaipuuta äidin syliin.

Nauta sai hopeasijan WSOY:n eläinaiheisessa kirjoituskilpailussa. (Ykköspalkinnon voitti kissanpentuteemainen Ihmisten kesyttäjät, kirjoittanut Aino Korhonen.) Pikkumökkiin hankitaan lehmä, joka saa nimen Reilu. Muutos on suuri. Katrille lankeaa lisää vastuuta, mutta lehmä tuo myös ravintoa, turvaa koko perheelle. Ennestään ahtaassa navetassa asuu sika. Alkeellisissa oloissa perheen ja eläinten ravinnon hankkiminen on jatkuva haaste. Äärimmäisessä tarpeessa varastetaan talollisen ladosta sylillinen heiniä lehmälle.

Tulee paljon uusia asioita. Lehmä astutetaan, lehmä sairastuu ja toipuu, lehmä poikii. Nuoren Katrin mieli on myllerryksissä, ja kun äiti joutuu sairaalahoitoon, Katrin vastuulle lankeaa oikeastaan koko kotipiirin arjen pyörittäminen. Lehmän kylkeen voi purkaa tunteita. Äidin paluu kotiin ei olekaan aivan helppo juttu:

”Reilu ynisi. Se tunsi äidin, entisen hoitajansa. Minua pakkasi itkettämään. Painoin pääni Reilun kupeeseen, ettei äiti olisi nähnyt naamaani. Oli hyvä, että äiti oli jälleen kotona. Minun ei tarvinnut huolehtia enää mistään. Se oli helpotus. Paljon suurempi kuin olin osannut kuvitellakaan. Eniten minua kuitenkin itketti huono omatunto. Minun olisi pitänyt enemmän kaivata äitiä. Oli kuin väärin äitiä kohtaan, että olin selviytynyt kaikesta niin hyvin ikään kuin äiti ei olisikaan tarpeellinen ja tuiki välttämätön. Tiesin vallan hyvin, että äiti oli koko perheen tuki ja kannustaja. Ilman äitiä meillä ei olisi mitään. Miksen siis ollut ikävöinyt äitiä enemmän? Meillä oli ollut suorastaan mukavaa. Sen olin huomannut pikkupojistakin, jopa Olavistakin. Hän sanoikin kerran, että hänestä oli paljon mukavampaa kuin muina kesinä. Mistä se johtui, sitä en osannut arvata.

-Johan lypsy on ruvennut sujumaan, sanoi äiti ja hänen äänensä oli paksu.” (s. 108)

Hyvärinen kuvailee etevästi lapsen lojaalisuuden vanhempiaan kohtaan, toiveet ja haaveet, kapinamielen ja tosiasioihin alistumisen. Murrosikäisen tarkkanäköisyydellä Katri oivaltaa paljon ihmissuhteista, epätasa-arvoisuudesta ja kylän valta-asetelmista. Myös perhearjen kuvailu on kiinnostavaa luettavaa. Elämän ankaruus luo varjoja perhekunnan ylle, mutta kirjassa on silti toiveikas sävy. Lukiessa mieleen nousee kunnioitus menneisyyden ihmisiä kohtaan. Vain pari sukupolvea sitten Suomessa elettiin paikoin erittäin niukasti. Niistäkin oloista ponnistettiin eteenpäin.

Rakel Hyvärinen (1923-2016) kirjoitti toistakymmentä kirjaa, valtaosan lapsille ja nuorille. Hänen tuotantoaan ilmestyi muun muassa Tammen Vihreä varis -sarjassa. Hän sai useita palkintoja, muun muassa valtion nuorisokirjailijapalkinnon vuonna 1982.

Taina