Seinät huojuvat, patsaat kävelevät

Tatu Kokko : Kävelevien patsaiden kaupunki (Icasos, 2019)

Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää.

   "Vajosin aluksi masennukseen enkä pystynyt keskittymään enää mihinkään; en kirjoittamiseen, en työhön, en kotiin.
   Camilla huomasi tietenkin alakuloni ja alkoi jo epäillä lääkkeitteni tehoa niin kauan kuin ne olivatkin tasanneet ja hillinneet ailahtelevan mieleni - pomminvarmasti - kymmenen vuotta - kertaakaan pettämättä. Lääkkeitteni ansiosta olin ollut helppo ja huomaamaton hyyryläinen hänen kauniinkeltaisessa valtakunnassaan.
    Hän huomasi masennukseni, mutta koska en oireillut sen pahemmin enkä ollut edellenkään häiriöksi, hän ei tehnyt asialle mitään. Nousin joka aamu sängystä, otin lääkkeeni, join teeni, kävin töissä, söin ruokani, nukuin yöni.
    Toisin sanoen olin kiltti tyttö.
    Mutta sitten, lopulta. päätin tehdä jotakin sellaista, minkä olin sulkenut pois mielestäni kaikki nämä hiljaisuuden vuodet. Jotakin ennenkuulumatonta. Jotakin joka oli tuhmaa ja väärin.

    "Minä tyttö se vedin iltalääkkeet muutama tunti sitten vessanpöntöstä alas.
    Plop, plop, plop.
    Wooosh.
    Sinne pyörteilivät nappulat veden alle.
    Hidas ja hiljainen muutoksen rituaali. Siirtyminen elämästä toiseen. Se tuntui yhtä aikaa pahalta ja äärimmäisen hyvältä. En halua uhmata lääkäreitä, en halua vastustaa siskoani, mutta en helvetti soikoon halua kulkea hautaan saakka sanko päässäni.
    Haluan nähdä värit. Haluan nähdä, kuinka tomu laskeutuu taivaalta. Haluan nähdä todellisuuden ja kuvitellun välissä luikertelevat halkeamat, ne kaikkein pienimmätkin ajatusten uurteet maailmankaikkeuden kerroksissa.
    Ja ennen kaikkea haluan kirjoittaa niin, että tuntuu."

Kirjoittajan sanoissa tekijä, kuopiolainen opettaja Tatu Kokko (oik. Tatu-Pekka Kekäläinen) kertoo, että tämän kirjan idea syntyi hänen tehdessään historiallista romaania Heinäkuun päivä. Se kertoo eräästä Eero Järnefeltin maalauksesta. Sen yhteydessä Kokko tutustui myös Minna Canthin tuotantoon ja henkilöhistoriaan. "Jo heti alussa ajattelin, että en halua kirjoittaa tavanomaista historiallista romaania vaan jotakin ihan muuta." Tulos on vaikuttava ja hänen kirjansa oli ehdokkaana Savonia-kirjallisuuskilpailussa 2019.

Teoksessa kuopiolainen kirjastonhoitaja 26-vuotias Vilja tekee omaa Canth-tutkimusta ja eläytyy sitä tehdessään häneen sekä tuon ajan historiaan. Hän kärsii syvistä lapsuuden traumoista ja lisäksi hyvin epävakaasta luonteesta. Ne vaativat vahvoja mielialalääkkeitä, mutta sumentavat päähenkilön ajattelua. Vilja, (Wilja, Minna Canthin käyttämä salanimi) päättää lopettaa iltalääkkeiden käytön, jotta kirjoittaminen alkaisi sujua. Niin se alkaakin ja samalla alkaa myös mielikuvitus lentää; historian hahmot heräävät henkiin. Vilja sujahtaa Minna Canthin hahmoon ja liikkuu Jyväskylässä sekä Kuopiossa tavaten Juhani Ahon, Järnefeltit ja muita tuon ajan merkkihenkilöitä. 

   "En malta syödä enkä nukkua. Nautin olostani, nautin siitä, että elän tätä päivää ja historiaa samaan aikaan täysin estoitta. Olen tässä, mutta olen myös siellä jossakin. Luen virkkeen Tarkiaisen kirjasta ja löydän Murtovarkauden juurille. Katson Hagmanin kirjasta leikkaamaani kuvaa ja näen Robert Kiljanderin soittavan ja laulavan Augusta-siskoni rinnalla Kuopiossa, Olga Dunajeffin tulevan siihen minun kanssani Jyväskylästä, Robertin tervehtivän meitä, iskevän silmänsä vierelläni seisovaan liikemiehen tyttäreen, heidän menevän naimisiin. Olga ja Robert asettuvat asumaan Jyväskylään vain korttelin päähän kodistani."

Aamulääkkeet Vilja ottaa, jotta selviäisi töistä Kuopion pääkirjastossa. Matkalla kirjastoon hän varmistaa olemassa oloaan nimeämällä ääneen kadut, laskemalla ohittamansa puut ja portaat ylös kirjahalliin. Keino ankkuroi kuopiolaiset ja kaupungin tuntevat mukaan kerrontaan. Kun Vilja tutustuu Kareem Singhiin, joka on tullut museoon kesätöihin, niin silloin päästään myös museon takahuoneisiin ja jopa rakennuksessa olleen entiseen VPK:n letkutorniin. 

Vilja vähentää lääkkeiden annostusta entisestään ja matkat menneeseen käyvät intensiivisemmiksi. Samalla hänen seksuaalisuutensa säätimet kääntyvät kaakkoon. Sen saa etenkin uskontonsa takia esiaviollista pidättyvyyttä tavoitteleva Kareem tuskallisesti todeta. Mutta myös isosisko Camillan mies Jani on muutamia kertoja tulilinjalla.

Jotkut kohdat Canthin kirjoissa vaikuttavat Viljaan jostakin syystä erityisen vahvasti.

    "On helmikuu.
    Lyyli päättää syntyä helmikuun ensimmäisenä päivänä.
    Siirryn kirjassa kohtaan, jossa kerrotaan Anna Liisasta, lapsen surmasta. Lyylin synnyttyä Minnaan iski masennus. Hän vaipui syvälle synkkyyteen, halusi itseään vartioitavan, koska pelkäsi satuttavansa omaa pienokaistaan.
    Sormeni kiiruhtavat kirjaan painetuilla sanoilla.

Ihmeellinen voima väkisinkin tahtoi saada minut ottamaan nuorimman lapseni hengiltä.

    Virke viiltää sisuksiani. Kuinka kovan eteen hän olikaan joutunut?" 

Pienestä pitäen Vilja viihtyi kirjojen parissa ja omassa mielikuvitusmaailmassaan. Konkreettinen paikka ei hänelle ollut pysyvä tila, vaan ajatus saattoi saada sen irtoamaan. Aika ei hänellä myöskään kulje yhteen suuntaan. Se on takkusykkyrä. Eläytyminen ja ennakkoluuloton läsnäolo oli hänellä niin vahva, että se herätti pronssiset patsaatkin eloon. Kirjan loppupuolella Vilja samastuu Canthiin yhä syvemmin. Canthin eräiden näytelmien teilaus masentaa. Canthille osoitettu väheksyntä sekä ihmisten kylmäkiskoisuus hänen ajatuksiaan kohtaan saa Viljan riehumaan keskellä toria. Kokon kirjan nimi saakin toisen, kylmäävän käänteen:

    "Kirjoita niin, ettei yksikään joka siihen uskoo, hukkuisi, vaan saisi lohdun. Ettei kukaan olisi yksin. Ilman läheisyyttä. Ilman nähdyksi tulemista.
    Yksinäisyys keskellä välinpitämättömyyden autiutta.
    Torintäysi käveleviä patsaita.
    Onko yksinäisyys syntymässä saatua? Vai onko se sattuman määräämä kohtalo? Vaiko kenties opittu kyvyttömyys löytää toinen ja koskettaa?" 

Minna Canthin puistossa Kuopiossa on hänen patsaansa. Lisäksi siellä on penkkejä, joihin oli kiinnitetty metallilaattoja. Laattoihin oli kaiverrettu lauseita Canthin kirjoituksista. Kaikki laatat varastettiin. Tatu Kokon kirjasta löytyy lohdun sana: Minnan sanoilla on edelleen painoa. 

"Kirjeistä, artikkeleista ja pitkistä teksteistä poimitut aforistiset lauseet hohtavat kirkkaina mielessäni. Niillä kaikilla on yhteinen suunta ja tarkoitus; ne ovat väylä parempaan yhteiskuntaan, parempaan elämään, uuteen ylvääseen maailmaan, jossa ihmiset ovat tiedostavampia ja keskenään tasa-arvoisempia. Minua hymyilyttää, kun kuvittelen polttavan valon sinkoutuvan räjähtävällä voimalla ulos Kanttilan ikkunoista."

    Vanhojen totuuksien täytyy väistyä uusien tieltä. 

Tommi 

PS: Blogissamme Taina on jo ehtinyt esitellä Minna Canthin teokset Työmiehen vaimo ja Papin perhe (Aina kiinnostava Minna Canth).

Pahinta on epätietoisuus

Joni Skiftesvik : Valkoinen Toyota vei vaimoni : elämänkuvia (WSOY, 2014)

"- Sydämen ejectio fractio tippuu koko ajan. Nyt se on jo alle kahdenkymmenen.
Uuden ja tehokkaamman tahdistimen oli toivottu parantavan sydämen tehoa. Normaaliksi, kuuden-seitsemänkymmenen tienoille sen ei ollut luvattu nostavan sydämen pumppausvoimaa osoittavaa ejectio fractiota, mutta paremmaksi kuitenkin. Hetkittäin olimme olleet huomaavinamme, että voimia oli tullut lisää, mutta oli toisenlaisiakin päiviä. Silloin pienikin tekeminen oli ylivoimaista. Hilkan voimat olivat vähissä ja hupenivat kaiken aikaa, se näkyi selvästi."

Joni Skiftesvikin omaelämäkerrallinen romaani alkaa järkyttävästi. Pihan lintujen outo käytös tuntuu hänestä pahalta enteeltä. Se tuo hänen mieleensä nuoruusmuiston lukioajoilta, jolloin hän oli lukiolaisena kesätöissä koulurahaa tienaamassa Haukiputaan Martinniemen tukkikuorimossa. Kuorimakoneeseen kiitävä tukki iski työkaverin kuorimakoneen kitaan ja repi hänet kappaleiksi. 

Sitten siirrytään nykyhetkeen, kun valkoinen Toyota-taksi tulee hakemaan Hilkka-vaimon lentokentälle. Edessä on matka Helsinkiin sydämensiirtoleikkaukseen. Pitkään odotettu siirrännäinen oli löytynyt. Joni Skiftesvik ei pääse saattamaan vaimoaan, sillä hänen oma, neljä kertaa pallolaajennuksen kokenut sydän on alkanut myös oireilla vakavasti:

"Yritin ajatella muita asioita kuin kipua. Pihanperän rankoja pitäisi sahata ja halkoja pilkkoa, mutta talossa ei ollut pilkkojaa. Nurmi pitäisi leikata, mutta ei ollut leikkaajaa. Pilkkoja ja leikkaaja makasi sängyssä, pelkäsi vaimonsa kuolevan sydämenvaihdossa ja toivoi itselleen unta, joka toisi ainakin hetkeksi helpotuksen. Mutta uni ei tullut, eikä kipu hellittänyt. Mikään ei ollut pitkään aikaan ollut niin kuin ennen eikä se johtunut EU:sta."

Joni joutui käymään muutamia kertoja sairaalassa. Sitten tehtiin tarkempia tutkimuksia ja aortta kuvattiin: suonen seinämässä havaittiin repeämä, aortan dissekaatio. Veri virtasi valtasuonen irronneen sisäpinnan ja suonen seuraavan kerroksen välissä ja aiheutti kipua. Repeämä ylti munuaisvaltimoihin saakka, eikä sitä leikattaisi, koska leikkaus olisi hyvin haasteellinen. Mahdollisesti jonkun pallolaajennuksen yhteydessä katetri oli vahingoittanut aorttaa. Verenpaine piti saada laskemaan lääkityksellä nopeasti ja pysyvästi.

Myös Meilahdesta kuului huonoja uutisia. Hilkka joutui hengityskoneeseen. Varsinaisen sydämensiirtoleikkauksen jälkeen oli tullut muita komplikaatioita. Munuaisetkaan eivät toimineet kunnolla, ja hän joutui uuteen leikkaukseen. Näin kovan paikan edessä, huolen perheestä ja vaimosta ahdistaessa Jonin ajatuksissa alkoivat kulkea kuvat eletystä elämästä. Hän alkoi tehdä muistiinpanoja. Niistä syntyi tämä kirja, karuista oloista lähteneen miehen elämäntarina, joka palkittiin Runeberg-palkinnolla 2015.

Joni muistelee syntymäänsä sellaisena kuin Eira-täti kertoi siitä Jonin äidin hautajaisissa. Kotikylän Martinniemen koppava kätilö ei lähtenyt auttamaan synnytyksessä ennen kuin poliisi uhkasi häntä raastuvalla. Norjalaiselle merimiehelle tehty, avioton köyhän perheen poika pienessä töllissä oli liian mitätön tapaus. Aili-äiti lähti lapsen kanssa Norjaan, mutta perhe-elämä ei toiminut, koska mies oli pitkiä aikoja poissa kotoa. Äiti palasi kotimaahan ja seuraava aviomies oli täysi hulttio. Toinen avioliitto hajosi 1970-luvulla, kun äidille paljastui, että miehellä oli ollut vuosi toinen nainen ja perhe Ruotsissa.

Terävä ja sanavalmis poika joutui koulussa aluksi opettajan kanssa hakauksiin. Opettaja piirsi kuvan taululle:

"- Tässä on nyt taustalla tehdas ja etualalla valtamerilaiva, johon kuormataan meidän kylän lautoja ja lankkuja. Kun kuorma on valmis, laiva lähtee viemään sitä ulkomaille. Onko asia kaikille tuttu? Onko kuvasta huomautettavaa?
   Taas joku alkoi puhua minun suullani.
- Laiva ei kuljeta kuormia, se vie ulkomaille lasteja. Hevosen rekeen tehdään kuormia, ei laivaan.
   Opettajan kasvot punehtuivat. Näytti että kasvot räjähtävät ja veri ruikkaa ulos.
- Mistä sinä muka tiedät kaikki nuo asiat! opettaja huusi.
   Sopersin: - Äiti on satamassa työssä ja se on kertonut...
- Onko äitisi laivassa työssä?
- On.
- Eikös ne ole ihan vain kiroilevia jätkiä, jotka ovat satamassa työssä, siis miehiä?
- Kyllä siellä on paljon naisiakin. Miehet ovat henkihommissa...
- Missä hommissa?
- Miehet ovat henkihommissa, kun ne ajaa vinssiä. Naiset tekevät raskaan työn, kantavat lankkuja."

Kirjan vetävä dialogi vuorottelee kuvailevien jaksojen kanssa ja keventää niiden välillä ahdistavaa tunnelmaa. Oppikoulumuistoissa on keskeisenä ihastuminen nuoreen opettajaan. Sitten Skiftesvik kuvaa noin kahdenkymmenen vuoden mittaista uraansa eri lehtien palveluksessa Oulussa ja Kajaanissa. Käsillä olevat sairaalakokemukset vaihtuvat muistoihin ja eräisiin Skiftesvikin perhettä kohdanneisiin järkyttäviin tapahtumiin kuten Kim-pojan kuolemaan, ja tulos on kiehtova ja elävä. Kirja tuntuu loppuvan jopa liian pian ja huomaan lähteneeni lukemaan sitä uudestaan alusta. Liiankin nopelukuisena eräät taustalle jääneet huomiot näyttävät livahtaneen ensilukemalla ohi.

"Lehtiin pitää kirjoittaa totuuksia, se oli iskostunut tiukasti mieleeni niiltä ajoilta, jolloin Liitto-lehden toimittaja, hyvä ystäväni Heikki Kekkonen opetti minua journalistiksi. Heikki painotti aina, että totuudessa pysyminen ei suinkaan merkitse sitä, että pitäisi kirjoittaa tylsästi. Ja aina oli oltava aikaa kirjoittaa tiiviisti, hän sanoi. Jos kirjoittaa kiireellä, tekstiin livahtaa löysää, tarpeetonta materiaalia.
Yritin hyödyntää Heikin oppeja novelleissani ja kirjoitin niin tiiviisti ja värikkäästi kuin osasin. Höystin tarinoita kiinnostavilla yksityiskohdilla ja latasin niihin jännitteitä ja tunnetta. Katselin asioita mielelläni pienen ihmisen silmin ja yritin myötäillä hänen ajatusmaailmaansa."

Mukkaa, Haanpäätä ja Jack Londonia nuorena ihaillut kirjailija yltää vähintään mestariensa tasolle. Kirjan päättävä yksinäinen purjehdus on pelkistetyssä tarkkuudessaan ja kauneudessaan silkkaa runoa.

Tommi

Veteraanin kotiinpaluu

Matti Rönkä: Eino (Gummerus, 2015)

”’Ei mihinkään sairaalaan, ei ambulanssia ei lääkäriä. Ne vaan panevat mittareitaan ja tarkkailevat’, Ukki sanoi. ’Minä haluan kotiin. Jo minä tässä iässä saan tehdä mitä haluan. Eikä perkele minua minun poikani tai pojanpoikani käske. Ymmärtäkää se. Ihan ystävällisesti. Piste.’
Ukki nousi autosta, hieraisi rintaansa mutta oikoi selkäänsä ja levitti hartioitaan. Se alkoi astella alas rinnettä.
Isä tuli ulos Mersusta, nosti kättään Ukin perään, ähkäisi jotain estävää tai vetoavaa, mutta jäi kuitenkin seisomaan auton viereen.
’Ei sen päätä käännä’, Isä puisteli. ’Ei ole kuulevinaan, ei näkevinään.’
’Ukki, me tullaan sitten perästä’, Joonas huusi. ’Kuulitko Ukki?’
Ukki kääntyi katsomaan, morjesti pienellä kädenliikkeellä niin kuin se oli aina tehnyt autoa ajaessaan. Käsi liikahti muutaman sentin, ratin päällä koura oli vain avautunut ja pari sormea noussut yläviistoon.
’Minä kuulen ja näen. Ja alan ymmärtääkin. Mutta kohta en muista. Senkin tajuan.'”

Mutta vielä hän muistaa, Eino, sotaveteraani ja menestyneen kuljetusliikkeen perustaja ja entinen omistaja. Nyt hän seisoo taas Vanhanpaikan pihassa, jonne hänen poikansa ja pojanpoikansa Janne ja Joonas olivat hänet terveyskeskuksesta tuoneet. Lääkärin mukaan kotona saatu pyörtymiskohtaus ja muistikatkokset eivät olleet alkavaa Alzheimeria vaan joku pieni aivoverenkierron häiriö. Lyhyen tarkkailun jälkeen hän oli päässyt kotiin. Taitavasti rakennetun romaanin kaari saa komeankauniin päätöksen, sillä kirja alkaa myös paluusta, siitä kun Eino tuli kotiin sodasta.

Kotitalo oli hyvinvoiva. Sota oli katkaissut uusien peltojen raivauksen, mutta nyt niitä jatkettiin. Oli hankittu muutama lehmä lisää. Peltojen happamuudet tutkittu ja uudenaikainen nurmiviljely käytössä. Koneitakin se mitä vain saatiin hankittua. Siinä olisi sievä tila Einon jatkaa. Hyvin pidetty tila toimi myös karjatalouskoulun harjoittelupaikkana. Eino oli aloittanut suhteen erään harjoittelijan, Kertun kanssa.

”Kumpi se vahinko oli? Se että Kerttu alkoi odottaa, vai se että meni kesken? Vai olivatko molemmat vahinkoja, ja kolmaskin jo tapahtunut, kihlat sormessa ja häät sovittu. Tanssia olisi pitänyt saada enemmän, vielä. Nyt kun se oli luvallistakin. Kirkossa oli urut, ei haitari.”

Sotaan hukattu elämätön nuoruus ja levoton mieli on huono yhdistelmä rauhan töihin. Oliko edessä liian valmis maailma ja tiukan paalutettu tie? Kun kuvaan tulee sodan aikainen komentaja, kaukopartiotehtävistä tuttu kapteeni Koho, ”Luti” ja tarjoaa keikkaa rajan taakse, käy houkutus Einolle liian suureksi. Salainen tiedustelutehtävä venähtää odotettua pidemmäksi. Ampumahaavoja paranteleva Eino joutuu piileskelemään rajan takana puoli vuotta, jolloin hän tutustuu Nastiin. Hän on kolhoosin lähistöllä asuva yksinhuoltaja, jonka mies katosi sodassa. Hämäräperäinen poissaolo ja tuon suhteen kipeä muisto tärvelevät aviopuolisoiden suhteet; seuraa puhumattomuutta ja epäluuloa, Einon irtosuhteita ja välillä pahaksi äityvää ryypiskelyä kaupunkireissuilla sekä kireä suhde poikaan: ”Julma se oli, heikkoutta ei sietänyt. Vaikka onkin muita aina auttanut”.

Sivut: 1 2