Tuntematon atk-sotilas YT-rintamalla

Matti Rönkä : Yyteet (Gummerus, 2017)

”Lahtinen puri huultaan: ’Oleks sää kuullut? Muutoksista. Että firmaa pannaan uusiksi’, se tivasi.
’En.’ Pudistin varmuudeksi päätäni.
’Etkä sanoisi vaikka olisitkin.’
’Ehkä sanoisinkin.’
Lahtinen otti kannettavansa, nousi sekin. Se oli teipannut koneen kanteen jostain lehdestä saksitun otsikon, sanoi sitä mietelauseekseen. ’Se virhe on tehty, että kapitalismissa eletään’, leikkeessä luki.
Katselin porukkaani. ’Kuulkaas, hyvinhän meillä menee. Meillä on osaaminen kunnossa. On pystytty säilyttämään asiakkaat. Jotain jää viivan allekin. Totta kai pitää koko ajan kehittää omaa toimintaa. Ja Risto on jo vanha mies. Jopa minua vanhempi. Mutta vaikka meille tulisi uusi toimari, niin eihän se nyt sotkisi hyvin toimivaa systeemiä’, koetin puhua tasaisen rauhallisesti.
’Kaikenlaista kuhinaa vaan tarttuu korvaan’, Lahtinen puolusteli. ’Ja onhan täällä löysääkin. Saatana tuntuu, että nuo rautapuolen apinat ei tee muuta kun rapsuttavat persettään ja vittuilevat, jos jonkun kaapelin tarttee. Että käypä kuule Clas Ohlsonista itte hakemassa ja Biltemassakin saattaa olla. Tai etipä ite netistä, mulla just pukkaa hommaa ens viikolle’, se puuski. ’Järkevöittämisen varaa on meidänkin puolella puljua, jos rehellisiä ollaan.’
’Mutta minä en ole kuullut. Muutoksista. Kun sitä kysyit’, kuittasin. ’Tehdään vaan omat hommat. Huolellisesti ja hyvin.’
’Oma suoritus. Sitten katsotaan mihin se riittää. Luistelua alle. Mennään maalille ja hyviä asioita alkaa tapahtua’, Vanhala lisäsi.
Riitta Oja otti tarjottimelta ylimääräisen kokousviinerin, kääri servettiä sen ympärille. ’Tulee vaan niin ikävä tunnelma. Kaikesta epävarmuudesta.’
’Ikävä tunnelma sulla on housussas’, Lehto ilkeili.
’Lehto, lopeta. Oikeasti’, kielsin. ’Koeta käyttäytyä. Tämähän on kuin lastentarha.”’

Kommunisti Lahtinen, vitsinikkari Vanhala, tylyttäjä Lehto sekä kertojaminä, joukkueen… korjaan, yksikön johtaja Ville Koskela on aikaisemmasta yhteydestä tuttu miehistö. Tässä kuitenkin ohjelmistoyritys Varma-Datan koodaritiimi oli päättänyt viikottaisen palaverin ja he pohtivat yrityksen epävakaaksi muuttunutta tilannetta.

Matti Rönkä on saanut varmasti väsymykseen asti lukea uutisia yritysten yt-neuvottelujen alkamisista uransa aikana. Taistelu globaalin talouden kielteisiä puolia vastaan tuntuu nyt yhtä epätoivoiselta kuin Väinö Linnan sankarien kamppailu Neuvostoliiton ylivoimaa vastaan. Mutta yrittää pitää. Matti Rönkä on onnistunut päivittämään kiinnostavasti Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan nykyaikaiseen atk-ympäristöön. Henkilöiden luonteenpiirteet ja jopa tapahtumien kaari vastaavat kirjassa Linnan romaanin kulkua.

Uskon, että Matti Rönkä on voinut ammentaa myös omia kokemuksia Ylessä tapahtuneista organisaatiomuutoksista ja toimintojen karsimisista. Etsimättä tulee mieleen Minna Lindgrenin Sivistyksen turha painolasti. Hänen kuvauksensa Ylen teknisestä tuesta ulkoistamisen jälkeen on jokseenkin sama kuin yllä. Tämän kirjan konsultin sekä Varma-Datan uuden toimitusjohtajan Tanja Lammion, ”Tanen”, kieli on välillä mitä kamalinta puppugeneraattorin tuotetta milloin se ei ole silkkaa alaisten kyykyttämistä. Epäilemättä Matti Röngän työpaikalta tuttua sekin, minkä myös Minna Lindgrenin kirja vahvistaa.

Nopealukuisen ja railakkaan romaanin näyttämö, Varma-Data oli erityisesti tietojen tallennukseen keskittynyt yritys. Sen perustaja ja osaomistaja Risto Kaarna päätti siirtyä sivuun ja uusi toimitusjohtaja tuli taloon. Entisellä Nokian verkkopuolen ammattilaisella, Tanja Lammiolla oli pitkä kokemus muistakin atk-alan yrityksistä. Viimeksi hänellä oli takana ”kiihottavia start-up juttuja”, ja nyt hän tunsi intohimoa antaa osaamista perinteiseen ja vakaaseen yritykseen.

Perinteet ja vakaus tosin lensivät Lammion tultua välittömästi pihalle. Ja kohta alkoi ruumiita tulla. Tavoitteena oli miljoonasäästöt, uusi toimintamalli ja organisaation kokonaisuudistus. Lammio kiinnitti heti huomiota siihen, että vaikka yrityksen edellisen vuoden tulos oli kohtalainen, niin monet parametrit olivat heikkoja. Tarkoitus oli vähitellen luopua kokonaan omista, asiakkaille räätälöidyistä ratkaisuista. Tulevaisuus on Microsoftin kehittelemissä verkkopohjaisissa tallennustuotteissa.

Sivut: 1 2

Hämäriä sivubisneksiä Lapin kairassa

Seppo Saraspää : Ansiosidonnainen : romaani (Karisto, 2008)

"- No, mulla on se nyt, Volodja sanoi ja vilkaisi ympärilleen.
   - Mikä?
   - Mikä? Mitä sinä luulet? Se tyttö.
   - Tyttö?
   - Tyttö, tyttö... tai nainen.
   - Mikä helvetin nainen, Asko äimisteli. - En minä...
   - Asko.
   Volodja astui askelen lähemmäs.
   - Tätä sinä et voi tehdä. Sinä tilasit naisen. Minä kolmeen kertaan kysyin, että oletko sinä varmasti tosissasi, Volodja puhui jokaista sanaansa painottaen. - Sinä olit. Aivan varma. No, minä teen kovan homman ja hankin naisen. Ne ei ole hyllytavaraa, ei niitä ole varaston kaapissa. Minä en ole sutenööri. Minä en tiedä naisia. No, yksi Sergein kaveri tuntee kavereita...
   Volodja keskeytti.
   - Ne on kovia kavereita, vasta päässeet Tsetseniasta. Ne ei pidä perättömistä puheista. Niitä ei kukaan kuseta kuin korkeintaan kerran.
   Askon päässä hutisi. Mikä nainen? Mitä hän oli mennyt kännissä tekemään?
   - Kuule, kai tämän voi jotenkin...
   - Voi, Volodja kivahti ja laski kätensä Askon olkapäälle. - Voi sen. Sinä lähdet nyt pankkiin. Vai onko sinulla tonni päällä?
   - Tonni?
   - Viisisataa viikko. Niin sovittiin."

Alkoholiongelmista kärsivän nelikymppisen rakennusmies Asko Kurkkion viinankäyttö oli jälleen suistunut täysin raiteiltaan. Eron jälkeen käydyn katkaisuhoidon päätyttyä hän oli onnistunut sinnittelemään töissä seitsemän kuukautta. Rakennusurakan päätyttyä hänet irtisanottiin. Ystäviensä kanssa käydyn baari- ja karaokeravintolakierroksen jälkeen filmi oli lopussa pahasti katkeillut. Ilmeisesti taksi oli pörrännyt Murmanskin suunnalla, koska hänen arkeensa ilmestyi pariksi viikoksi venäläinen, suomea osaava prostituoitu Nina.

Seppo Saraspään pienoisromaanissa koetaan monenlaisia konflikteja. Hirvien salametsästäjät vastaan virkavalta, tiedostavat luonnonsuojelijat vastaan paikallinen media sekä suojelunvastustushysteeriset virkamiehet, etelän pellet vastaan rehdit pohjoisen juntit. Ja tuolloin avoimemman itärajan yli lentelevät ilolinnut baarien miesten kosketuksen kaipuuseen. Kaikki varmaan tuttuja tekijöitä Saraspäälle hänen poliisiajoiltaan.

Ilmeisesti Seppo Saraspää toimi niin pitkään eräpoliisina, että hänen kuvansa salametsästyksestä sai lisää sävyä. Pankkikriisin aikaan firmansa konkurssissa menettäneelle Jatkoroikalle annetaan tilaa perustella laittomuuksiaan:

”- Minä en voi omistaa mitään, mulla ei voi olla edes luottokorttia. Minä olen ikäni painanut hullun lailla töitä, maksanut verot, tervehtinyt mummoja kadulla, avannut ovia naisille… mallikansalainen, perhana. Ja mitä minä siitä sain? Minua potkittiin joka suunnasta kuin porokoiraa. Nyt minä – miten se nyt hienosti sanotaan – toimin alkutuotannon parissa. En minä tappais yhtään elukkaa, jos joku ei niitä ostais. Kuka ostaa? Mihin ne menee? Tunturin kelolinnoihin pääjohtajille, vuorineuvoksille, kansanedustajille ja muille tapeille. Pitopalvelun pojat maksaa liki mitä vain. Riistaruokaa, katsos. Ja vielä kun keittiömestari vihjaa, että tämä on salaa tapettua, niin herrat ei tiedä miten päin olisivat. Se on niin helvetin eksoottista ja jännää, että jossain Lapin korpimailla elää semmoisia desperadoja…”

Ei, kun yrittäjältä on kerran lakikirjalla isketty taju kankaalle, ei häneltä juuri riitä kunnioitusta mitään lakeja kohtaan. Jatkoroikan mielestä etelästä ei ole koskaan tullut tunturin yli yhtään täyspäistä ihmistä tai asiaa. ”Vai oletko tavannut ensimmäistäkään normaalia turistia. Semmoista joka ei ole joko helvetin leuhka tai sitten täysi vouhake – pahkakuppi vyöllä loikkiva lapinhullu?”

Muutamalla vedolla, ilmavasti Seppo Saraspää kuvaa Morottajan taajamaa. EU-rahoilla sinne on saatu värikkäitä valaisinpylväitä sekä muutama liikenneympyrä autoilijoiden harmiksi. Teboililta saa kahta laatua bensaa: halpaa ja edullista. Sen baarissa kahvi juodaan yleensä kaljuna tai mähnämunkin kanssa. Tutussa tai puolitutussa seurassa puidaan ajankohtaisia asioita ja naissukupuolen avuja. Kuitenkaan tämän baarin äijäporukka ei katso kaljoittelua hyvällä silmällä. Toista pulloa aletaan jo selvästi paheksua ja kolmannen jälkeen närkästys ajaa lipittelijän kadun yli Naamabaariin.

Eräkirjailija Saraspää tulee näkyviin, silloin kun hän kuvaa Askon venematkoja verkoille tai pitkää simaa kokemaan. Askon puuhat pyyntivälineiden ja veneen kanssa sekä elämykset suurella selällä ovat selkeän kuulas vastavoima alkoholinhuuruisille sisätiloille. Viinan kanssa läträämisen seuraukset tulevatkin kirjassa hyvin esille. Vaihtoehto sille on löydettävissä. Sellainen esitellään, mutta siitä ei saarnata.

Entä Askon ja Ninan suhde? No, miten nyt kahden onnettoman löytäessä toisensa saattaa joskus onnellisesti sattua…

Tommi

Aateveljet vihaväleissä

Heikki Hietamies: Sossu (Otava, 1987)

Isävainaa aloitti yhteiskunnallisen vaikuttajan uraa 1950-luvulla Varkaudessa. Jossakin keskustelussa hän sanoi ohimennen, että Varkaus oli yksi keskeisiä paikkoja, joissa SDP:n sen aikainen linjariita ratkaistiin. Sen tarkemmin hän ei kertonut, millaisia kohtauksia tuossa näytelmässä esitettiin.

Heikki Hietamiehen kirja paljastaa kaunokirjallisessa muodossa miten raakaa se peli pienellä teollisuuspaikkakunnalla saattoi olla. Sossu on tavallaan uudistettu versio Toivo Pekkasen Tehtaan varjosta. Heikki Hietamies on onnistunut tekemään yhteiskunnallisen romaanin ilman oikeaoppisuuden hajua ja tendenssin paatosta. Julmin peli käydään aina kunkin puolueen sisällä, sillä sen jäsenet tappelevat samoista äänestäjistä; poliittiset vastustajat ovat eri apajilla. Lisäksi puolueet muistuttavat kirkkoa eräässä suhteessa: aate on hyvä, mutta ihmiset tahtovat pilata sen.

1950-luvulla teollisuuden työolot ja asenne olivat hieman erilaiset kuin nykyään. Kirjan päähenkilöt Masa ja Veka, joille koulunkäynti ei maistu, menevät konepajalle töihin, kun oppivelvollisuus on takana.

”Ruokatunnilla me molemmat seisoimme ruokalan tiskin ääressä jonottamassa niin kuin muutkin miehet. Sitten katselimme ympärillemme etsien vapaata pöytää. Omat isät istuivat täysissä pöydissä, eikä niihin ollut muutenkaan menemistä. Kumpaakin oli vartavasten varotettu juoksemasta työaikana edes mitään kysymässä.
– Ettei tule paskapuheita.
Sellaisten asioitten ymmärtämiseen menee nuorelta ihmiseltä oma aikansa, mutta jotkut asiat oppii nopeammin.
Löysimme peremmältä vapaan pöydän ja istuimme lusikoimaan soppaamme.
– Mitä helvettiä ne meitä tuijottaa, kuiskasi Veka. Nyt minäkin huomasin, että meitä vilkuiltiin.
– Uusia aina katsellaan, yritin ajatella, mutta ei se sellaista tuijottelua ollut. Sitten siihen samaan pöytään tuli valureita ja levypuolen väkeä, pistimme vauhtia syömiseen. Piti jättää aikaa lentopallolle, jota innolla läiskittiin ruokatunnilla pihalla. Meitä kumpaakin oli käyty pyytämässä nuorempien sakkiin, Vekan tiedettiin pelanneen ennenkin ja minä pääsin siinä siivellä.
– Hei kommarit, huusi joku verkon luona. – Menkää taakse passareiksi ja saatana jos möhlitte.
Vilkaisimme Vekan kanssa toisiamme.
Peli meni joten kuten ja meidän puoli voitti. Veka pääsi pitempänä paremmin verkolla ylös ja löi lujaa. Isä nyökkäsi kerran minullekin, kun sain syötön paremmasti onnistumaan, muuten näytti pihalle kertyneelle väelle olevan yksi ja sama, kumpi puoli voitti. Perseelleen pyllähtäminen nauratti enemmän kuin onnistunut lyönti.
Sitten pilli vonkui ruokatunnin loppuneeksi ja joukko alkoi hitaasti kulkeutua sisälle. Isä jäi tahallaan viivyttelemään sen verran, että sain hänet viilaamon ovella kiinni.
– Pitäs vähän katsoa, minne menee istumaan, hän sähähti.
Minä olin ihan hoona.
– Ne on kommareitten pöytiä, ne kaikki siellä takana. On siellä muitakin paikkoja, pane se mieleesi.”

Sivut: 1 2