Anna Bondestam : Kaupunki muuttuu (suomentanut Elvi Sinervo. Pietarsaaren kaupunki, 1981)
”Kun purjelaivat hävisivät meriltä, himmeni myös vanhojen kauppahuoneiden loisto, ja rannikkojemme pikkukaupungit menettivät merkityksensä kauppa- ja liikennekeskuksina. Vähitellen ne muuttuivat uneliaiksi idylleiksi, joissa aika näytti seisahtaneen ja elämä valui hiljaisen ilottomana.
Ruotsalaiset pikkukaupunkimme kuuluivat kauan tähän lajiin. Pietarsaari oli poikkeus, ja syyn me tiedämme: Pietarsaaresta tuli teollisuuskaupunki.
Tämä ei tosin merkitse, että Pietarsaari välittömästi olisi paisunut suuruudessa ja loistossa, päinvastoin hitaasti se alussa kävi, eivätkä liioin tehtaatkaan alkuvaiheessaan levittäneet hohtoaan niiden ihmisten elämään, jotka viime vuosisadan lopussa hakeutuivat kaupunkiin, sen tupakkatehtaan ja sahojen houkuttamina.”
Pietarsaaren ruotsinkielinen työväenyhdistys julkaisi tämän kiehtovan kirjan 75-vuotisjuhlajulkaisunaan syksyllä 1978. Tuona vuonna Suomi koki siihen astisen suurimman laman sotien jälkeen. Työttömiä oli ajoittain yli 200 000. Sellaisessa tilanteessa syntymäpäivät ja pienen paikallishistorian julkaiseminen jäivät sivuosaan. Anna Bondestam kirjoitti jo yhdistyksen 60-vuotishistoriikin ja tässä kirjassa hän laajentaa tuota kuvaa. Kirja keskittyy niihin muutoksiin ja olosuhteisiin, joissa työväenyhdistys syntyi ja aloitti toimintansa.
”Käytännöllisesti katsoen koko kaupunki eli merenkulusta. Kaikissa sen tupasissa, eikä niitä vähän ollutkaan, asui merimiehiä. Osa mökeistä on peräisin 1700-luvulta ja maalattiaisia. 1800-luvun alussa rakennetut olivat tietenkin hiukan parempia, mutta ero ei yleensä ollut suuri. Matalia majoja ne olivat, ja ahtaita, suunnilleen kuten Wilhelm Mobergin kuvaamat sotilastorpat, joista kuten muistamme joka ovenavauksella pyörähti ulos muutama mukula. Vielä tänään näkee Skatassa semmoisia merimiesmajoja. Se joka kernaasti haluaa nähdä oman aikansa renkaana kehityksen kulussa toivoisi tietenkin, että ne saisivat pysyä pystyssä ikiaikoihin saakka, niin vähän kuin meillä lopultakin löytää jälkiä pienistä ihmisistä 1800-luvun alkupuolen Pietarsaaressa.
Ainakin museoissa jäljet ovat kovin harvat ja ohuet, se vähä mitä köyhät omistivat ei ollut toki sellaista että sitä olisi kannattanut panna näytteille, ja sitä paitsi se kai kului loppuun ennen kuin olisi museoon ennättänytkään.”
Anna Bondestamin kirja on kunnianosoitus näille ihmisille. Hän antaa kirjassa äänen heille, joita yleensä löytää kovin vähän historiankirjoista. Esitellään toki herrasväkeä ja tehtaanomistajiakin, sillä juuri heidän aloitteellisuus sai ihmiset liikkeelle ja siirtymään kaupunkiin. Kaupungin teollinen kehitys alkoi 1859, kun Peter Malm perusti Tukkisaaren höyrysahasta. Se oli vasta toinen Suomessa, sillä keisari oli antanut luvan höyrysahojen perustamiseen vasta 1857. Perikunta myi sahan vuosisadan vaihteessa Wilhelm Schaumanille. Hän oli perustanut oman sahansa Alholmaan (Leppäluotoon) ja sai näin ostettua kilpailijan pois laajentumisen tiellä. Schaumanin klaaniin liittyi myöhemmin naimakaupan myötä muuan G. Serlachius, joka sai haltuunsa suvun olutpanimon. Hänen poikansa Birger oli kaupungin konepajateollisuuden perustaja, ”Birgerin verstaan”, Jakobstad Mekaniska Verkstadin johtaja. Toinen poika Gösta Serlachius sai nimeä peräti valtakunnantasolla.
Tainan ja Tommin aarrearkku 