Kuolevan äidin salaisuudet

Anja Kauranen: Ihon aika. WSOY 1993.

Ihminen on aina mysteeri, ja oma vanhempi voikin olla se kaikista suurin mysteeri.

Laajalti eri kielille käännetty ja monilla huomionosoituksilla ja palkinnoilla laakeroitu Anja Kauranen (sittemmin Snellman) tutkii tässä romaanissa aikuisen tyttären ja hänen kuolevan äitinsä suhteita. Kirjassa on omaelämäkerrallisuutta: minäkertojan perhetilanne on yhtenevä, ja lapsuusperheen historiasta Helsingin Kalliossa tunnistaa paljon tuttua. Ihon aika vuodelta 1993 on Kaurasen seitsemäs romaani. Hänen koko tuotantonsa käsittää tällä haavaa noin kolmekymmentä teosta. 68-vuotias Snellman on täydessä iskussa; viime vuonna häneltä ilmestyi teos Kaikki minun isäni.

Ihon aika -romaanissa kirjailija käy Koskelan sairaalan kroonikko-osastolla hoitamassa parantumattomasti sairasta vanhaa äitiään. Loppuaika on monin tavoin herkkää. Siinä on surrealistista huumoria ja yllättävää kauneutta, mutta myös kiukkua ja väsymystä. Kuuden hengen huoneessa, jossa asustaa kuusi finaalissa olevaa kroonikkoa, on mahdotonta toimia aina oikein.

”Minä vedän verhoja eteen ja pois, asettelen niitä paremmin, venytän, taiteilen, ettei kirkas kiila osuisi aivan suoraan kaihiseen silmään ja sumentaisi jo entuudestaan himmeää näkyväisyyttä, minä tunnen usein olevani kuin mykkä kyttyräselkäinen esiripunvetäjä jossain toraisessa teatterissa kauan sitten. Aina selkäni takana buuataan, tein niin tai näin.”

Romaani rakentuu numeroiduista teksteistä, kuin pienoisnovelleista. Niitä on yli 80, ja ne sisältävät tuokiokuvia lapsuudesta, kuviteltuja hetkiä äidin nuoruudesta, nykytilanteen kuvauksia. Kertoja matkustaa Viipuriin eläytyäkseen äidin nuoruuden rakkaaseen paikkaan. Suotta ei kirjan nimi ole Ihon aika, sillä kaikki käy kertojan iholle ja väistämättä myös lukijan iholle. Kaurasen teksti on kuvallisesti voimakasta, omintakeisen lyyristä ja latautunutta. Kuvat jäävät pitkäksi aikaa mieltä askarruttamaan.

Äidillä on salaisuus, joka paljastuu vasta hänen kuolemansa jälkeen. Tytär yrittää selvittää kaiken mitä on selville saatavissa. Ajassa, joka läpivalaisee ja selittää, kertoja joutuu jäämään vaille vastauksia ja kestämään turhautumisensa. Mutta jotakin muuta viriää, nimittäin ymmärrystä ja rakkautta äitiä kohtaan.

Minusta hienointa tässä romaanissa on juuri tuo ymmärryksen kasvun kuvaus. Tytär tajuaa kohtalonomaisuuden, ne roolit jotka hänelle ja hänen äidilleen lankesivat. Äiti paljastuu joksikin muuksi kuin noloksi keittiön tuolilla kyyhöttäväksi hahmoksi, joka kärsivällisesti ottaa vastaan tyttärensä ivan, raivon ja kapinan. Hän on enemmän, niin että tytär jossakin vaiheessa epäileekin olevansa itse oikeastaan vain pikku tekijä äidin elämän suuressa saagassa.

Sukupolvensa naisten tavoin äiti olisi kai tuntenut itsensä liian julkeaksi, jos olisi ryhtynyt taakkaansa kovin jakamaan ja analysoimaan. Ihminen syntyy tiettyyn aikaan, tiettyyn moodiin, joka muovaa häntä. Ja vaikka äiti oli Viipurissa upea kaunotar, joka nautti elämästä, ”häpeän” tapahduttua hänen koko loppuelämänsä oli viitoitettu, kapseloitu ja typistetty.

Omalle perheelleen Helsingin Kalliossa äiti tarjoaa minkä kykenee: ottaa vastaan väkivaltaisen miehen purkaukset, hoitaa kotia, hemmottelee iltatähteään eli kirjan kertojaminää. Karjalasta tulleiden lapsia haukutaan koulussa ryssiksi, isän työpaikat ovat juopottelun takia aina epävarmoja ja paineet purkautuvat pienessä asunnossa.

”Meitä yhdisti pettymys, kauhu, nostalginen melankolia, hirvittävät salaisuudet, häpeä. Meistä teki perheen viha, julmuus, loukkaava väkivaltaisuus, halveksunta, itsepetos. Tämä on vahvin side jonka tiedän. Katselen aina uteliaana ihmisiä, jotka kertovat lapsuuskotinsa harmoniasta, hellyydestä, henkisestä tuesta ja anteeksiantavan rakkauden ilmapiiristä.”

Kauranen kuvailee hienosti vähän epätervettä tilannetta, jossa nuorimman lapsen on omalla olemuksellaan, fyysisellä suloisuudellaan hyvitettävä muun perheen traumoja.

Kirjan sisällössä on sulateltavaa. Se on ihmissuhdekuvaus, sukupolvikuvaus sekä ajankohtansa vanhustenhoitokuvaus. Sairaaloissa ei taida olla enää kroonikko-osastoja. Koskelan sairaalassa tiuhaan piipahtelevat ”saattosiskot” ovat oma erityinen ryhmänsä, useimmiten iäkkäitä tyttäriä, kuin jokin oma heimonsa. Kuten todettua, loppuaika on herkkää.

”Opimme että kahdeksankymppisilläkin on tallella kyky solmia uusia ihmissuhteita, tai ehkei enää ole syytä puhua solmimisesta vaan kevyestä painalluksesta, yhteenliittämisestä. Vanhus ei enää jaksa ottaa paljoa vastaan – tarve kertoa itsestään, valottaa omaa elämäntarinaa, halu raottaa omaa ovea vielä kerran on suurempi. Opimme että inhimillinen uteliaisuus säilyy pitkään kärkkäänä, pikkulinnun kepeä, säpsähtelevä, niin helposti korkeuttaan menettävä uteliaisuus joka voi äkisti päättyä syvään masennukseen, ajan riittämättömyyden tajuamiseen.”

Taina

Rimpulan mamma ja kauhujen kunnalliskoti

Saara Finni: Suruvaippa. Gummerus 1982. Toinen painos.

Nuorena toimittajana tein paikalliseen sanomalehteen juttua infotilaisuudesta, jossa kerrottiin vanhustenhoidon uusista tuulista. Infon vetäjät, kaksi sosiaali- ja terveystoimen naista, esittivät avustajineen pienoisdraaman, jossa hoitajapari tuli kovaäänisesti ja -kouraisesti viemään laitoshoidossa olevaa vanhusta pesulle. Hoidokkia kutsuttiin johdonmukaisesti ”Rimpulan mammaksi” ja toruttiin, kun ”mamma” hangoitteli vastaan. Lopuksi esitettiin sama tilanne inhimillisemmin toteutettuna. En yhtään muista, miten otsikoin kirjoittamani lehtijutun, mutta viesti oli selvä: vanhuksia voi ja pitää hoitaa paremmin. Tämä tapahtui 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa.

Rimpulan mamma nousi elävästi mieleeni lukiessani Saara Finnin romaania Suruvaippa, joka kuvailee 1970-lukulaista suomalaista vanhustenhoitoa.  

Vuonna 1938 rajantakaisessa Karjalan Antreassa syntyneen toimittaja-kirjailija Saara Finnin kirjallinen tuotanto koostuu romaaneista ja tietokirjoista, joista ensimmäisestä, toimittamastaan teoksesta Pientilan emäntä (1972) hän sai valtion tiedonjulkistamispalkinnon. Hän on kirjoittanut muun muassa tervakoskelaisista ihmisistä ja Valamon luostarisaaresta sekä Antrean murteella 1900-luvun alun karjalaisista tapahtumista. Suruvaippa on kuitenkin se teos, josta Finni tunnetaan ja muistetaan. Sen ilmestymisestä tulee tänä vuonna kuluneeksi 40 vuotta. Sen pohjalta on myös tehty elokuva.

Noin nelikymppinen sinkku Laura ponnistelee saadakseen vanhalle ja sairaalle Maria-äidilleen inhimillistä hoitoa äidin aivohalvauksen jälkeen. Sairaalajaksolta Maria näet palaa kunnalliskotiin, missä on asunut jo vuosia. Huonommassa kunnossa olevaan äitiin, ”Harjun mammaan”, alkaa kohdistua yhä huonompaa hoitoa. Tekohampaatkin ovat hukkuneet sairaalareissulla, eikä uusien hankkiminen kiinnosta ketään.

Ihmisestä esineeksi, letkun jatkeeksi häkkisänkyyn on kuvaavasti yhden luvun nimi. Potilaasta tulee saniteettipaketti, jota kovakouraisesti täytetään, tyhjennetään ja siistitään. Kätevyyssyistä asukit ovat peiton alla puolialasti, vain paita päällä, katetri virtsarakossa. Eikä sängystä ole hevin nouseminen. Varmemmaksi vakuudeksi peitto kiristetään tiukkaan.

Tytär Laura on ammatiltaan toimittaja, tottunut kysymään, jopa inttämään vastauksia. Kun Laura puhuttuaan lääkärin kanssa vaatii, että äiti nostettaisiin edes istumaan aika ajoin, ”istuttamisesta” tehdään mahdollisimman ikävää. Istutetaan suihkun jälkeen alasti kylmässä käytävässä. Istutetaan tuntikausia paikalleen sidottuna jäsenet vinossa retkottaen, odottamassa vierailulle tulevaa tytärtä, käsitetään ilmoitettu määräaika tahallaan väärin.

Kiusaaminen saa muitakin muotoja, kuten potilaan ohi puhuminen, naureskelu, harhanäkyihin mukaan meneminen, kovakouraisuus ja syöttäminen nenä-mahaletkulla. Letkuruokinnassa olevien potilaiden annetaan olla nälässä. Marian jalkaan ilmestyy haava, jota hoidetaan huonosti, ja muuan sadistinen hoitaja sanoa töräyttää, että amputoitava tuo raaja vielä on. (Hän on onneksi väärässä.)

Vallankäyttö ulottuu psyyken sisimpiin kerroksiin asti. Aina voi lisätä rauhoittavan lääkkeen annostusta ja vaivihkaa yrittää syöttää kokonaan uuden lääkkeen. Laura kokeilee itse lääkettä ja kauhistuu, miten tokkuraiseksi hänen olonsa muuttuu.

Pieniäkään toiveita ei ehditä täyttää. Hoitajat vetoavat jatkuvaan kiireeseensä päästäkseen rauhassa taukohuoneeseen, kahville ja lehtiä lukemaan. Toimenkuvan muutoksia kavahdetaan, varotaan osoittamasta inhimillisyyttä ja käyttämään aikaa potilaisiin. Jos joku alkaa jotakin vaatia, niin kohtahan ”ne” vaativat kaikki… Laura ei anna periksi, hän kuntouttaa äitiä, opettaa uudelleen lukemaan, rohkaisee käyttämään soittokelloa (joka salaperäisesti siirtyilee tai tulee irrotetuksi seinästä), junailee äidille radion, jopa television. Joka asiasta tulee riitaa, kaikki muka hankaloittaa hoitoa ja tekee potilaasta levottoman. ”Harjun mammasta” on koko ajan riesaa ja etenkin hänen tyttärestään.

Suruvaippa kertoo 380 sivullaan Lauran ja Marian pitkästä kamppailusta tuhoon tuomitussa taistelussa. Välillä Maria pääsee ”kotilomalle” kauhujen kunnalliskodista perheen omistamaan maaseutumökkiin. Lauralle mökki on tärkeä henkireikä pitkin aikaa, ja kesäisen luonnon ihanuuksia kuvataan herkästi.

”Niittyleinikit aloittivat kultakauttaan; eilen vasta aiheita, huominen pelto kuin tuoksuva tähtitaivas. Timoteikin tähki jo, sai kahlata polvenkorkuisessa heinikossa, minne oli helppo upota kukkivan omenapuun alle. Kuulaanvalkea kukkaharso taivaan puhdasta sineä ja aitan punamultaseinää vasten. Sadat paksut   pörrökarvamehiläiset pörisivät äänekkäimmin mettä, pikkumehiläiset hennommin. Sinisiipiperhoset, suuret, vihreät koppakuoriaiset, kaikki valoisilla mesimatkoillaan, korjasivat uupumatta satoaan. Toisilla pajuilla jo kevään kolmannet kissat, nyt angorat, möyheät karvaturrikat, odottivat lennättävää tuulta. Koivut ja pajut ympärillä kiiltelivät kesän hopeaa. Pehmeät haavat läpyttivät herkkiä lehtiään. Toisinaan keyt tuulenpuuska suhahti niiden läpi. Omenankukkain terälehdet putoilivat ajatuksenkevyinä iholle. Metsänrajan pensastoista pursuili lehtokertun iloinen, lakkaamaton laverrus.”

Toinen kerronnan erikoisuus ovat pitkät jaksot Antrean murteella, Marian puheet ja tunnot. Näistä Marian jaksoista kehkeytyy kunnianosoitus menneelle elämäntavalle, ahkerille ihmisille ja heidän lukuisille eläimilleen, joiden hoidossa kaikilla oli työtä, ja monenlaisia taitoja tarvittiin.

”Yhe kerrakii ko mie vei Oskar-vainaata asemal, jot hää kerkeis junnaa, ko män sotaväkkee, ni Kukkola Tommo tul kysymää, jot pääsisik hää siin kyyvis kottii. Pääset kyl, mie oo ihka yksinnäi. No sitt lähettii. Ja hää taahistaipkii siihe niiko mies ainakii ja ottaakii ohjakset. Tommo ei näät ois tahtont sitä huonoo nimmii, jot naine aijaa hevosta. Mut mie sano, jot täs talos ajjaat naist, ko miehet ei oo kotonakkaa, ne o sotavääs. Mie se oon, mikä oo hevose valjastant ja lähtent ja hevosta mie en anna ajjaa. Se on minnuu oppint, se ei miult karkaa.”

Taidokasta kerrontaa edustavat myös erilaisten hoitajien persoonat ja äänet. Kaikki eivät toki ole Käenpesän Mildred Ratchedejä, vaan joiltakin löytyy empaattisuutta ja lempeyttä.

Laura on tiedostava 1970-lukulainen, joka haluaa puolustaa luontoa ja pientä ihmistä rahavaltaa vastaan. Hän vastustaa heräävää kerskakulutusta ja ahnetta individualismia. Hän tajuaa paikallispolitiikan juonet, jotka johtavat kunnalliskodin tapaisen rakenteen ylläpitämiseen ja hyväksymiseen. Sivulla 196 hänen mittansa täyttyy ja hän avaa kunnalliskodissa hoitajalle sanaisen arkkunsa:

”Jos jotakin yrittää, se on parasta tehdä eläessään ja elävälle ihmiselle. Ja niin kauan kuin ihminen elää, sen olo pitäisi ainakin yrittää järjestää mahdollisimman hyväksi. Jokaisen ihmisen. Ja jos minä nyt tällä perusteella toivon, että niin kauan kuin äiti elää, hänelle annettaisiin riittävästi ruokaa, annettaisiin istua tuolissa kun kerran haluaa ja jaksaa, kuntoutettaisiin, saisi pissiä ja kakkia niinku ihmiset ainakin, niin onko tämä liikaa? Ja miten tää voidaan tulkita niin, että minä en ajattele kuolemaa? Eikö sellainen tulkinta todista sitä, että tämän paikan ensisijainen tarkoitus on järjestää ihmiset mahdollisimman pian pois päiviltä sillä keinoin, ettei heille anneta ruokaa, ei kuntouteta, ei pidetä edes istumassa, että heistä tehdään häkkiinsä ulostavia ja pissaavia saniteettiesineitä. Onko tämän kaiken kiusan takana ehkä ajatus, että kun ne kuolee kuitenkin, niin mitä pikemmin se saadaan aikaan, sitä parempi.”

Romaanin loppupuolella Laura tutustuu toimittajana parempiin hoitokäytäntöihin ja ymmärtää, että hämäläisen kunnalliskodin todellisuus voi muuttua, kunhan asenteet muuttuvat. Eettisempää otetta edustava lääkäri toteaa Lauralle:

”Tää on ollu aina hyljeksitty ala. Eihän tää ole semmosta komeeta, niinku kirurgien uroteot ja muut. Lääkärit on aina suhtautuneet vanhustenhoitoon pessimistisesti ja passiivisesti. Ne tykkää, ettei niistä enää mitään tule. Ei niistä kumminkaan ole enää mitään HYÖTYÄ. Kunhan johonkin saadaan makaamaan pois silmistä. Ja kuitenkin se on hirmuisen kallis systeemi se makuuttaminen, lisää valtavasti laitospaikkoja ja hoitohenkilökunnan tarvetta. Ja entäs sitten se eettinen puoli; kun ihmiseltä riisutaan oma identiteetti kokonaan. Toki ihmisellä täytyisi loppuun saakka olla oma valinnan vapaus, oma päätäntävalta asioihin ja ennen kaikkea vapaus yrittää.”

Rimpulan mammoja ja Harjun mammoja ei onneksi enää riuhdota ja rääkätä. Nykyisin ei kai pitäisi puhuakaan yleistäen mammoista ja papoista. Vanhukset pyritään hoitamaan heidän omissa asunnoissaan. Heihin kuuluu myös 97-vuotias anoppini. Hänen voimansa ovat heikentyneet, mutta hän voi yhä asua kotonaan, koska kotihoito käy auttamassa ja hoitamassa pari kertaa joka päivä. Juuri anopiltani, hänen olohuoneensa kirjahyllystä sain lahjaksi tämän Suruvaippa-romaanin.

Taina